Taasen Turussa

Koko aamupäivä meni epämääräiseen liikkeellelähdön yrittämiseen. Pakkaaminen sun muu eteni niin hitaasti, että oli ihme, että ylipäänsä ehdin tavoitteena olleeseen klo 14:09 lähteneeseen Turun junaan. Ehdinpäs kumminkin. Junamatka meni nopsasti, kun viihteeksi oli paitsi kirja, myöskin uusi kännykkä, ja tanssipeliäkin tuli pelailtua, kun kerran näppikselläkin voi.

Turusta löytyi myöskin puuhaa: Miri poimi asemalta, sitten kiipimään. Kiipiminen oli taas mitä oli, samoja reittejä yritin kuin viimeksi ja nekin tuntuivat vain menevän huonommin. En vaan osaa en. Vaan ei se mitään, kiipimisen jälkeen käväistiin syömässä ja sitten päästiin testailemaan tanssipeliä kahdella matolla. Se kyllä sujui, ja oli sikavinkeetä. Ehdottomasti on bileiden kannalta loistojuttu, että mattoja on kaksi.

Jäin vielä hyppelemään kun Miri häipyi Paraisille saunomaan. Huolestuttavasti näytti, että jumitan siihen koko yöksi. Vaan kun tiesin Daren saaneen juuri uuden hienon MacBook Pron, piti mennä ihmettelemään ja häiriköimään.

Välipäivä

Joululoma jatkaa poukkoilevan puuhakasta menoaan. Vaikka eilen jumitin hyyyvin myöhään iltaan imuroimassa lisäaskelia tanssipeliin, heräsin kohtalaisen aikaisin ja yllättävän hyperaktiivisena (heti ensimmäisen kahvikupillisen jälkeen). Toisaalta, oli syytäkin, koska olin jo etukäteen päättänyt, että tänä päivänä menen ostamaan kännykän. Ekaa kertaa itte, koska aiemmat olen aina saanut lahjaksi. Ja vaikka joku nuuka järjen ääni yritti ehdotella muuta, ostin tismalleen sen mitä olin ajatellutkin, Sony-Ericssonin z610i:n, suureksi osaksi sillä perusteella, että se näyttää vaan niin siistiltä. Hih. Sitten oli tietysti kova into päästä leikkimään uudella kännyllä, joten alunperin päiväohjelmaksi suunnittelemani Tapiolassa oleilu jäi siihen välttämättömään pankkikortin hakuun jonka vuoksi siellä piti käydä. Sieltä nopsasti Laaksolahteen syömään ja ihmettelemään. On se ny sit.

Koko loppupäivää ei voinut kumminkaan vain räplätä puhelinta, kun piti siirtyä viettämään Helenin & Kimmon kihlajais/tupari/äidinsynttäri/jne -juhlantapaisia. Paikalla olivat tietenkin myös pariskunnat Olga & Jelisei (jo naimisissa olevat) sekä Mirja & Kassu. Ääh. Tuli taas hitusen syrjiö olo niiden seurassa. Tuli myös kuittailtua ankarammin kuin yleensä, heitettyä keskimääräistäkin tyhmempää läppää ja muuta. Tavallaan oli ihan helpotus kun ihmiset kohtalaisen aikaisin suuntasivat koteihinsa päin.

Itse suuntasin Pasilaan pähkäämään huomistani. Turulta näyttää. Se tarkoittaa tietenkin pakkaamista. Pakkaamisen sijaan kuitenkin iltansa saa hyvin kulutettua muun muassa etsimällä lisää tanssiaskelia ja sovittelemalla bileasustustaan. Näinpä näin, hyödyllisyys on ilomme.

24.-26.12. Nokialainen joulu

Jouluaattona hirmuisen aikaisin aamusta (=kahdeksan kieppeillä) piti lähteä liikkeelle, jotta pääsisin Mirin kyydillä Nokialle. Sieltä mummilasta löytyivätkin äiti ja veljet ja perinteinen mummilajoulu. Saunassa oli vihtoja. Jouluruoka oli juuri semmoista kuin aina, eli hyvää. Olmi ja Oje olivat hassuja, kuten tavallista. Lahjojakin oli aika paljon peräti, vaikken kyllä koe olleeni erityisen kiltti tänä vuonna. Suklaata tosin olisi saanut olla enemmän.

Lahjojen aukomisen jälkeen aattoillan viihdettä olivatkin sitten paitsi lahjoista löytyneet Elmon Powerball-ranteenvahvistin ja Joen (krhm, joltain tuntemattomalta taholta saama) Rhapsodyn cd, myös itse itselleni joululahjoma tanssimatto, jonka olin tietenkin raahannut mukaani. Ja addiktio leviää. Saatiin mummikin matolle hyppimään, mutta se ei ihan sentään innostunut, kaikki muut kyllä, enempi tai vähempi.

Joulupäivänä tietenkin nukuttiin pitkään. Serkutkin käväisivät kyläilemässä. Vaan sitten jossain vaiheessa päätin, että voisi tanssimattoilla lisää, ja sain aikaan päivän pelottavimman hetken: mystisesti läppärini näyttö näyttikin vain mustaa. Hetken ihmettelyn jälkeen mustasta hahmottui vaaleampia kohtia. Kuva oli olemassa, mutta tosi pimeä. Jos valaisi taskulampulla, pystyi näkemään melkein kunnolla. Palanut taustavalo?--ainakin paniikki ja ahdistus. Kärtin Elmoa laittamaan minulle omalle läppärilleen netin, että voin setviä asiaa tai edes rääkyä irkissä, ja samalla kokeilin sammuttaa oman koneeni. Ja sillä se alkoikin taas näyttää normaalia näyttöä. Paniikki ohi. Viritimme netin kuitenkin, muttei minun suotu roikkua siellä kovin kauaa.

Serkkujen häivyttyä saimme lojuilla hetken, kunnes lähdettiin tapaamaan lisää sukulaisia. Yllättäin päivän hauskinta seuraa tarjosi äidin serkun kolmevuotias poika. Leikittiin autoilla ja juostiin kilpaa ja muuta pöhlää. Muksut vaan ovat hassuja. Ja minulla taitaa olla hitusen villitsevä vaikutus niihin. Hihii.

Tapaninpäivällekin vielä riitti sukulointia, kun käväistiin toisen mummin luona syömässä. Sen jälkeen pakattiin auto ja suunnattiin takaisin ihmisten ilmoille. Tai no, Espooseen, ensialkuun, mutta siellä sentään on netti.

22.-23.12. Turkulainen joulu

Kun onneksi ja iloksi ehdin saada kaikki epämääräiset kouluhommat ja vastaavat Helsingissä valmiiksi, Turussa olikin sitten oikeaa joululomaa. Hyvin toiminnallista sellaista, tosin.

Perjantaina aamupäivästä onnistuin eksymään matkalla, jonka olen kävellyt ties kuinka monesti. En löytänyt Mäestä Mirille. Hyvin menee, siis. Kun vielä Mirin pihaan viimein selvittyäni liukastuin lahjaisasti, tuntui aivan täysin siltä, kuin olisi meneillään joku HaU-peli, jossa Hilkka on asentanut asuntoonsa kirouksen, joka estää ketään pääsemästä sinne.

Mirillä taittelin maitotölkkejä, koska tiskejä ei sillä hetkellä ollut. Sitten kiivettiin. Kävin muun muassa ensi kertaa puimassa nyrkkiä boulder-seinälle. Kiipeämisen jälkeen leivottiin chili-suklaamuffinsseja. Lisäksi Dare ja Miri suorittivat empiiristä tutkimusta chilien vahvuudesta, mille minä lähinnä pudistelin päätäni, koska en toistaiseksi pidä chiliä syömäkelpoisena asiana.

Koska edelliset x yötä olivat olleet vähäunisia, mentiin kohtalaisen aikaisin nukkumaan. Lauantaina piti sentään herätä ennen kahtatoista, että ehdin Mirin kanssa luistelemaan. Luistelemisen jälkeen mentiin vielä kiipeämäänkin--ja joululomainen suunnistustaidotomuuteni esittäytyi taas, kun en osannut Mäestä Kiipeilypalatsille. Ääh. Kiipiminenkin oli sikäli turhauttavaa, etten vieläkään selvinnyt ohi muuan typerän möykyn. Tiiliseinässä oleva 2. reitti sentään oli hauska, vaikken sitäkään oikein osannut.

Päivän varsinainen ohjelma oli sitten joulu-sushin puuhailu Mirillä, tietenkin glögin kanssa. Jouduin myöntämään, että lähemmäs kymmenen vuoden taakse juontavat sushi-ennakkoluuloni olivat väärässä, tekeleemme olivat hyvinkin hyvää syötävää. Sushia piti sitten sulatella tanssimattohyppimällä. Taisin onnistua levittämään addiktiota eteenpäin jonkin verran. Ihmisten hiljakseen häivyttyä pääsin sitten vielä tiskaamaankin. Jipii. Ja yöksi kehitin kriisin siitä, että ajattelen liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelevat, mutta siitäkin selvittiin, ainakin väliaikaisesti.

Joululoman alku

Vaikka kalenteri väitti, että päivä on tyhjä, se oli melkoisen kaukana totuudesta. Ensimmäinen päivä vailla virallista aikataulutettua ohjelmaa meni kokonaisuudessaan kaikkenmoiseen järkevähköön. Aloitin päivän hankkimalla pari viimeistä joululahjaa--aika tyhmiä sellaisia, mutta voi voi. Sitten Siltavuorenpenkereelle. Oli reilu neljä tuntia aikaa saada editointihomma suurin piirtein kasaan, ja ihme kyllä onnistuinkin siinä. Yksi iso "pitää tehdä ennen joulua"-murhe pois.

Päivän ensimmäinen ei-järkevähkö puuha oli Kaisan kanssa luistelu, mikä oli kivaa. Luistelimme hyvän aikaa, kunnes kentän laidalle ilmaantuivat jouluhevikeikalle saapuneet Miri, Dare ja Tiina. Näiden kanssa käväistiin syömässä, mutta kahville en sitten enää lähtenyt, muuten aikataulutus olisi kaatunut.

Pasilaan paketoimaan joululahjat ja bussilla Laaksolahteen leikkimään joulupukkia, ja takaisin Pasilaan. Siellä sain vielä tehtyä sen toisen ison "pitää tehdä ennen joulua"-asian, eli kieliteknologian johdantokurssin harjoitustehtävät. Aikaa jäi vielä pakkaamiselle ja vähäsen tanssihyppelyllekin.

Joskus yhden kieppeillä jouluheviseurue, elikäs Turun kyytini, soitteli ja käväisi poimimassa minut. Päädyin sitten rattiin. Olipa elämäni hirvein ajomatka ikinä, ei riittänyt että tie oli ilmiselvästi hyvin liukas, oli myös niin järjetöntä hernerokkasumua että hyvä jos näki edessä menevän tien. Tuntui kuin olisi ollut jumissa painajaisessa, ihan kuin se tie ei päättyisi ikinä. Argh. Ihme ja kumma, että selvittiin hengissä perille. Ehkä joululaulujen hoilottaminen auttoi jotenkin asiaa.

Selloluokan ja PAVEn joulu

Aamupäivä oli pyhitetty soittokeikalle, tai siis Tapanin oppilaiden luokkakonsertille. Harjoittelin jonkin verran aamulla, kävin syömässä ja sitten menin kuuntelemaan muiden soittoa, koska itse olin vasta tokavika esiintyjä. Siinä istuessa oli kyllä äärettömän epämukava olo: samaan aikaan väsytti niin, että meinasin nukahtaa kesken, ja sitten kuitenkin esiintyminen jännitti, joten olin tavallaan ihan hyper ja keskittymiskyvytön--harvinaisen himmee yhdistelmä. Soitto meni sitten jotenkin. Paremminkin olisi voinut, tuli muutama isohko rähmäys, mutta kokonaisuus kai oli OK. Sain ihan mukavaa palautetta kyllä, en vain ikinä ole itse tyytyväinen omaan soittooni.

Selloluokan joulukonsertin jälkeen ajelin bussilla Espoon puskaan soittamaan YS-PAVE-kvartettia. Ohjelmassa oli Shostan 8. kvartettoa, jonka näköjään osaan melkein ulkoa, sekä joululauluja, sekä syömistä, ja söpölle vauvalle virnistelyä ja jokeltelua.

Ja sainpa vielä illasta kotosalla aikaiseksi bilekutsun. Sitten tietenkin jumitin taas hyppelemään. Hups.

AOK:n joulu (ja tanssimattoilua)

Aamusta menin konsalle harjoitusluokkaan istumaan. Matkalla kävin kaappaamassa kaupasta tanssimattopelin. Enpä sitten paljoa saanut soitettua, vaikka yritystä olikin (pelinkin vein kiltisti kaappiin odottamaan myöhempää sen sijaan, että olisin kokeillut sitä harjoitusluokassa). Väsytti ihan älyttömästi, eikä ihme, kun tuli mentyä johonkin ihan älyttömään aikaan nukkumaan. Kun kerta on tottunut siihen, että 2:00 on normaali nukkumaanmenoaika, niin sitten katsoo, että "ai, kello on vasta 2, vielä voi valvoa hetken". Tämä ei oikein ole hyvä juttu.

Oli aikas menevä päivä. Harjoitteluyritystä seurasivat Suaven treenit--ja olin taas unohtanut nuotin kotiin. Nyt olen tehnyt sen kaikkien kolmen Tötterströmin biisin kohdalla. Ekat kerrat ehkä hävettivät, mutta nyt alkoi jo huvittaa, ei vaan voi olla näin seulapää. Höö. Kvartetin jälkeen oli oma sellotunti ja oppilas, jonka tunnilla lähinnä rähmin pianolla säestystä, mikä oli lystiä, vaikka siitä taisi olla oppilaalle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Koulusälän jälkeen suunnattiin hiljalleen mukaan keräytyneellä lukioporukalla elikäs Akateemisella OmpeluKerholla ensin kauppaan ja sitten Laaksolahteen pitämään pikkujouluntapaisia. Ruoka oli perinteisempää kuin olin alunperin kunnianhimoisesti suunnitellut--inkiväärilohi oli ainoa oikeasti erikoinen asia, sitten oli laatikkoja ja rosollia ja piparinmakuisia muffinseja. Joululahjontakin oli aika hauskaa, vaikka paketit tietysti saa avata vasta aattona, niinkuin kaikki kiltit lapset tekee. Vaan sitten piti minun tietysti myös päästä koittamaan tanssimattopelin (In the Groove & Impact Dance Pad) toimimista. Hienosti toimi, ja hip, kivaa on. Helenin sain myös innostettua, Olga kai osasi jo valmiiksi arvostaa, mutta Laura ja Mirja lähinnä virnistelivät ja pudistelivat päätään. Itse addiktoiduin siinä määrin, että vielä Pasilaan siirryttyäni, joskus puolen yön kieppeillä, levitin maton lattialle ja hyppelin lisää. Olen tainnut seota lopullisesti kun tämmöinen on minusta näin übervinkeetä.

Sellomuksujen joulu

Aamupäivällä piti harjoitella, joten luonnollisesti kulutin sen kaikkeen muuhun. Sainpa sentään vietyä hillittömän homekasvuston pois biojäteroskiksesta, käytyä kaupassa, ja postitettua paperit että voisin saada rahaa Stadian litterointihommasta--ihan älyttömästi myöhässä, mutta toisaalta, en ole kyseistä puuhaa aloittanutkaan vielä. Pitäisi ensin saada yliopiston artikkelieditoinnit kasaan.

Konsalle suuntasin vasta neljän maissa. Vuorossa oli sellomuksuryhmien vuoden kohokohta, eli mahtaisa joulukonserttispektaakkeli. Koululle saavuttuani sain aikaan pikapaniikin siitä, mitä ihmettä tästä oikein tulee, kun tuntui, että valmistelut olivat hitusen pikaisen hätäiset. Kumminkin tuli oikein hieno konsertti, ja tarjoilutkin toimivat. Ja tulipa taas todistettua, että minulla on tapana villiintyä kun minut päästää puhumaan yleisölle, vaikka kyseessä olikin vain semmoinen satu-juonto kappaleillemme. Pitäisi varmaan ryhtyä isona juontajaksi. Alkaa vaan olla jo liikaa näitä juttuja mitä haluaisin tehdä isona...

Muksukonsertin jälkeen menin viettämään leffailtaa Ninnin ja Outin kanssa. Katseltiin Metropolis-anime, joka oli ihan jännä, musiikkivalinnat olivat erityisen hassuja. Hipsin kohtalaisen aikaisin kotiin mukamas miettimään huomisia AOK:n pikkujouluja, mutta niiden sijaan jumitinkin kehittelemään uudenvuodenbileitä Turkuun.

Lojuilua

Päivässä oli kovasti samaa kuin eilisessä: tyhjää oli. Nukuin pitkään ja lähdin taas jouluostoksille, ja kiduin. Glääh. Vaihteeksi olin keskustan sijaan Sellossa, mutta väkeä oli ihan yhtä liikaa--enkä edelleenkään saanut ostettua kaikkea. Jos riittäisi asennetta sanoa kaikille, etten osta mitään, tekisin niin, mutta taitaa mennä vielä joku vuosi ennen kuin kykenen moiseen.

Shoppaamasta siirryin Laaksolahteen syömään ja lojumaan, kunnes läppäristä loppui akku ja Olmin piti lähteä junaan, jolloin sain kyydin takaisin Pasilaan, missä jumitin pelaamaaan pupupeliä, kuten oli tainnut kovin monelle muullekin käydä.

Jouluilua

Oli tyhjä päivä. Ihmetysten ihmetys. Nukuin puoleen päivään ja näin jännittävää unta. Se oli hyvin selvästi HaU-vaikutteinen, mutta kuitenkin olin siinä ihan oma itseni eikä se ollut mikään larppi. Unessa minulla oli päässä joku siru, joka piti leikata pois, ja sitten jotenkin kaikki muut suhtautuivat siihen kamalan hälläväliä-kevyesti, vaikka ymmärrettävästi itseäni kovasti ahdisti ajatus lähestyvästä aivokirurgiasta. Loppujen lopuksi vielä kävi niin, ettei leikkaussalista löytynyt tilaa ja olisi pitänyt hoitaa asia jossain sotkuisessa käytävässä, jolloin totesin että ei kiitos, ja sen pidemmälle tarina ei edennyt.

Herättyäni kokoilin rohkeutta lähteäkseni liikkeelle. Piti nimittäin suunnata joulushoppaamaan. Näin blogin vuosijuhlahengessä edelleen, taidan jättää sen tilityksen vähemmälle, koska nillitin samasta aiheesta vuosi sitten. Joulushoppailu on hirviää, etenkin tämmöisenä päivänä kun koko muu Suomikin on liikenteessä. Vaan oli se paljon viime vuotta siedettävämpää, kun sentään pystyi kuuntelemaan vihaista musiikkia ja peittämään sillä muut äänet.

Tänäänkin oli pikkujoulut, tällä kertaa YS-malliin. Sellistien Rekiretki-soittelo tarjoiluineen oli yhtä yleisömenestys kuin joka vuosi, ja joulupukilta sain karkkia, jonka vaihdoin kahviin, jee. Vaan loppuillasta onnistui minun taasen ahdistua, eikä se edes ollut laskuhumalaa. Tuli vaan taas hyvästeltyä sellojen kesken sitä virastaan poistuvaa soolosellistiä. Ääh. Sen jälkeen vietinkin sitten loppuillan halien paikalta löytynyttä jättimäistä pehmonallea, mutta ei siitä oikein ollut ahdistuksenpoistajaksi.

Jjjoo. 1 v.

Nytpä on blogillani merkkipäivä, paitsi että oikeastaan se meni jo, kun taas vaihteeksi kirjoitan niin myöhään, että vuorokausi on jo vaihtunut. Oli siis eilen. Joka tapauksessa, nyt olen vuoden verran höpissyt tänne. Kun noita posteja näin jälkeenpäin katselee, ne voisi selkeästi jakaa kolmeen kauteen. Aluksi oli joulusta pitkälle kevääseen yleisesti ottaen elämätöntä mutta ahkeraa, sain tehtyä proseminaarin ja muutenkin opiskeltua paljon. Huhtikuun lopussa sitten alkoivat Lintsityöt ja aloittivat kesäkauden, joka oli työntekoa ja hyvin lahjakasta epäsosialisoitumista, kun en osannut ja jaksanut ja viitsinyt töiden ohella pitää sitäkään vähää yhteyksiä ihmisiin kuin yleensä. Silloin kirjoitin myös aika aktiivisti fanficciä.

Ja sitten kun Lintsi meni kiinni ja koulu alkoi, siirryttiin syys-talvi-kauteen, jonka teemana oli selvästikin ihmellinen ihmissuhdeihmettely ja tyhmä teineily, joka välistä tuntui olevan yhtä hajottavaa ja aikaavievää kuin opiskelu tai työt. Koulua ei ole nyt tullut käytyä ollenkaan niin paljoa kuin viime lukuvuonna, mutta olen siltikin oppinut paljon, lähinnä itsestäni. Näkemykseni monista asioista ovat nyt hyvin erilaisia kuin silloin, kun vuosi sitten aloin tänne höpistä. Kykenen nykyjään esimerkiksi uskomaan, että ihmiset voivat suhtautua minuun positiivisesti, tai jopa pitää minusta, vaikka edelleenkin se on kovin hämmentävä ajatus. Suurin yleisen tason oivallus lienee, että tunteet ovat järjenvastaisia ja tekevät mitä sattuu, ja niihin on kovin vaikea vaikuttaa millään tavoin, vaikka kuinka haluaisi.

...sitten tylsästi vielä päivän puuhat: aamulla kieliteknologian tentti olisi ollut helppo, jos olisin saanut luettua kunnolla, mutta eiköhän se nytkin jotensakin mennyt. Sieltä pikkolosellotunnille, jossa koin, että vaihteeksi se oli opettaja enkä minä, joka oletti, että pitää heti osata kaikki, mikä oli vähän ikävää. Sen perään oppilas ja oma soittotunti. Illaksi kielitieteen laitokselle, missä oli ihan lystit pikkujoulut. Oli tanssimattopelailua, IPAreita (foneettisten aakkosten näköisiä pipareita), kielitieteellistä visailua jossa pääsin pätemään egyptologiatietämyksellä, ja sitten soittelin joululauluja ilman nuottia lennosta ja olin iloisesti yllättynyt, kun osasin vaikka kuinka paljon, kun yleensä olen niin kovin nuottikeskeinen.

Pöh.

Sattuneesta syystä onnistuin vaihteeksi oikeasti heräämään ajoissa. Muutenkin päivä oli kohtalaisen aikaansaava, vaikka keskittymisessä olisi ollut parantamisen varaa (ihan kuin siinä joskus ei olisi). Sain kirjoitettua joululaulunuotteja koneella, kyllä tuli siistiä jälkeä. Editointipuuha ei edennyt ihan niin paljoa kuin olisi pitänyt. Joululaulujen soittelu oppilaan kanssa sujui ihan ihmeen hyvin.

Vaan sitten sain Ninnin raahattua kiipimäseuraksi ja se ei sujunut hyvin. Pitäisi tajuta olla menemättä sinne torstai-iltana, samat osaavat ihmiset näkyivät siellä olevan kuin viimeksi, joten tunarointihäpeä oli ihan yhtä suurta myös. Kengätkin tuntuivat lipsuvan miten sattuu ja käsivoimia ei ollut sitäkään vähää kuin yleensä. Nihkeetä tämmönen.

Illan tehtävänä olisi opiskella huomiseen kieliteknologian tenttiin ja tehdä samaisen kurssin harjoitustehtäviä. Eipä oikein etene. Ei voi laittaa konetta kiinni ja keskittyä lukemaan kun kaikki materiaali on sähköisessä muodossa.

No höh.

Edellisen illan ahdistus ei ollut kadonnut aamuksi, ehkä pikemminkin päinvastoin. Ei juurikaan ollut krapulaa kuin semmoinen angstia tyhjästä (tm) -tunnelma. Olin ajatellut harjoitella ennen säestystreenejä, mutta olin konsalla niin myöhään, ettei sieltä löytynyt luokkia. Törmäsin Heleniin, joka kertoi menneensä kihloihin, ja ahdistuin lisää. Säestysharjoituksiin ei löytynyt säestäjää. Ne alkoivat sitten aika reippaasti myöhässä, ja tuli kiire, että kaikki ehtisivät soittaa. Koska itse olen soitellut Janácekia vaikka kuinka, jättäydyin suosiolla viimeiseksi enkä ehtinyt juuri mitään. Se vähä tosin meni yllättävän hyvin. Angstisessa mielentilassani onnistuin taas melkein itkemään Elgarin konsertolle ja Rachmaninovin sonaatin hitaalle osalle. Välissä oli pakko hipsiä käytävään irkkaamaan kun ahdisti.

Konsalta suuntasin Kamppiin, missä pitkästä aikaa tapasin Annan/Maijan, jota en ollutkaan nähnyt sitten Ropeconin. Kivaa. Ja taas yksi ihminen, jolle pääsin angstaamaan tyhjästä. Ja sain joululahjan, ääh. Joulu on hiipinyt niin täysin nurkan takaa että hirvittää. En kumminkaan ehtinyt hengata hirveän pitkään, koska halusin vielä ehtiä Siltavuorenpenkereelle. Siellä sain jopa yhden artikkelin tarkistuksen jotensakin valmiiksi.

Olin sporassa matkalla kohti kotia, suunnitelmissa epämääräistä ahdistusta ja Galacticaa, kun Dare soitti ja ilmeistyi moikkaamaan. Olinkin toivonut bongaavani tuon kun se sattui olemaan Helsingissä. Tämä oli yllättävä kiva asia, joten tietenkin järkytyin täysin. En siltikään onnistunut olemaan täysin järkyttynyt kovin kauaa vaikka kuinka yritin.

Vaan höh. Mistähän sitä nyt sitten angstaisi... Ehkä perjantainen editointi-deadline ja kieliteknologian tentti ja -harjoitustehtävien deadline voisivat olla aika hyvä aihe.

...äyh

Tuli sitten valvottua kolmeen Galactican parissa, kun ei osannut lopettaa ajoissa. Hilpeät harhakuvitelmani siitä, että voisin mennä aamulla harjoittelemaan, vaihtuivat paljon todennäköisempään todellisuuteen: menin koululle juuri ajoissa 11:30 alkaneita Suaven treenejä varten. Suavea sitten olikin useampi tunti. Välissä ehdin käydä syömässä ja soittaa tunnin pikkoloselloa ja olla levoton äärettömän typeristä, mutta vaihteeksi selkeistä ja itsekin tiedostamistani syistä.

Suaven keikka oli kuuden kieppeillä. Boccherini meni ihan OK, sain jopa korjattua väärän äänen, jonka huomasin pari tuntia ennen esitystä. Suaven konsertista oli hirmu kiire, että ehtisin YS:n keikalle yliopiston juhlasaliin. Hyvin ehdin kumminkin. Keikka oli... no, oli se keikka. Oli niin väsy ja nälkä, että välistä tuntui, että kohta joko pyörryn tai nukahdan. Onneksi ei tapahtunut kumpaakaan, tapahtui vaan läjäpäin tyhmiä kämmejä.

Keikan jälkeen tippui pommi. Anna Gr, ihana soolosellistimme, ilmoitti, että on niin kiireinen, ettei jatka enää keväällä. Äääääääh, ei saa olla totta! Yritin lieventää shokkia juomalla aivan liikaa, kun tarjolla oli niin viritystä kuin sellopulloakin. Lopputuloksena hajosin täysin. Kaikki elämäni angsti tippui niskaani ja ruttasi minut alleen. Kävin karonkassa Sir Einossa syömässä ja pakenin paikalta. Kotona oli Miri, jonka päälle yritin kaataa angstiani, muttei se suostunut lähtemään. Elämäni on syvältä. En osaa, en tajua, en kykene, ja silti toivon ja kuvittelen ja kaipaan. Ja minusta tulee YS:n soolosellisti--sekin vielä.

Ei ne osaa

Höö, olipas päivä joo. Ei näin. Taas vaihteeksi.

Suunnitelmahan oli ajella Mirin kans ajoissa Helsinkiin ja silleen. Tuli nukuttua liian pitkään. Ei oltu ajoissa. En meinannut osata reittiä Laaksolahteen. Autopaikan löytäminen Länsi-Pasilasta osoittautui myöskin täysin mahdottomaksi. Tietenkin sitten myöhästyin Suaven treeneistä. Olinpa ko. kvartettiharjoituksissa muutenkin niin väsynyt, etten oikein tajunnut mitään mitä puhuttiin. Niiden jälkeen jumitin kahvioon irkkaamaan, ja tajusin vasta kun oli enää puoli tuntia taukoa, että niin, hitsi, pikkoloselloa voisi soittaa. Ehdin juuri päästä alkuun ja todeta sen olevan edelleen kivaa, kun piti jo lopettaa, ja sitten roudailin turhaan kahta selloa ympäri koulua. Muksuryhmis meni sählätessä. Sen jälkeen onnistuin jopa löytämään Mirin uudelleen melko vaivattomasti, ja menimme ihmettelemään Rautatientorin luistinrataa. Osasin melkein vielä kaikkia luistelujuttuja--aikanaan muksuna ehdin leikkiä jääprinsessaa aika monta vuotta, nykyään sitten olen kamalan ylpeä kun osaan vielä sirklata takaperin. Luistelun jälkeen piti syödä. Se vasta vaikeaa olikin. Mentiin kauppaan. Ei, ei tämä ole hyvä. Mentiin ulos kaupasta ja mentiin Memphisiin. En osannut kommunikoida tarjoilijan kanssa ja sain väärää ruokaa, mutta ei se mitään, se oli kyllä tosi hyvää kumminkin. Ja sitten mentiin taas ruokakauppaan, mistä mukaan tarttui muun muassa suklaakonvehteja, mutta margariinia ei löydetty niin millään ja lopulta kysyttiin myyjältä apua. Pasilaan tietysti piti mennä takaisin sillä väärään suuntaan menevällä sporalla, että saatiin koko turistikierros. Ja kahvinporot piti viskoa pitkin pöytää kun sitä keiteltiin kovin myöhäiseen aikaan, ja kämppis varmaan järkkyi kun mulla on yhtäkkiä täällä joku hämärä kaveri majoittumassa. Ja myöskään ne ei osaa nukkua. Mutta Galactica on kivaa.

Vapaapäivä

Aamulla löysin itseni Turusta. Oho. Joskus voi käydä näin. Sain myös ikäväkseni todistaa semmoista joskus pohtimaani "turkulaista huonoa päivää", tai ainakin koin myötäahdistusta kun muut olivat ahdistuneita ja yritin olla näkymätön.

Muutenkin päivästä löytyi ahdistusta, mutta se oli lähinnä omaa pöllöä asenneongelmointiani. Pääsin testaamaan hienoja uusia kiipeilykamojani Mirin, Daren ja Tiemuksen seurassa. Ja totesin, etten osaa laskea ihmisiä grigrillä. Äääh. Hävetys ja ärsytys ja ahdistus. Kehittää sitten tästä laskemiskammon, ennen kuin on edes oppinut kunnolla mitään kiipimistä. Muuten toki seinällä oli yhtä siistiä ja kivaa kuin aina.

Seinältä mentiin syömään pizzaa, ja sieltä koko seurue suuntasi kohti Paraisia. Mokomat ihmiset vielä saivat ängettyä minut ratin taakse. Huolimatta epäilyksestäni, että taustalla oli lähinnä Daren ja Mirin päätön into päästä hengestään ja samalla listiä myös mukaan eksynyt Tiemus, olen oikeasti kiitollinen. En ollut autoa ajellut sitten sen kun tein kakkosvaiheen joskus vuosi sitten. Pelotti ja ahdisti hirveästi, mutta ihme kyllä jalkani muistivat vielä kytkimen, jarrun ja kaasun sijainnin enkä muutenkaan saanut mitään paniikkia aikaan tai tehnyt mitään tyhmää. Ihmeellistä mutta totta: osaan edelleen ajaa autoa. Kunhan vaan ei tarvitse pysäköidä.

Paraisilla hengattiin ja juotiin glögiä ja saunottiin, ja oli kaikin puolin mukavaa. Jos vaikka olisi jääty sinne, jos vaikka ei tarvisi lähteä juoksentelemaan taas pitkin Pääkaupunkiseutua ja kaiken maailman soittohommia... äh.

YS, selloilua ja Cthulhu-scifiä

Hupsista, vaihteeksi meni jokunen päivä vailla päivitystä. Nyt siis läjä.

Torstai 7.12.: YS Lohjalla

Torstaina oli semmoinen aamupäivä, että olisi pitänyt tehdä jotain, mutta enpä tehnyt. Kävin konsalla muksuryhmis-palaverissa, ja sitten hipsin YS-bussiin. Oli nimittäin syyskauden "maakuntakonsertti", joka tänä vuonna suuntautui Lohjalle. Siellä ei oikein ollut ketään--yleisöä joku laski parhaillaan olleen 23 henkilöä. Soitto sentään meni paljon paremmin kuin olisin odottanut, vaikka jotenkin onnistuinkin hukkaamaan keskittymiseni Vaughan-Williamsin aikana niin nätisti, etten sitten osannut laskea mitään neljäsosaa pidempiä nuotteja täyteen mittaansa.

Perjantai 8.12.: Pikkolosello!

Perjantai oli vähäsen kaaos-sählinki-kiire-päivä, johtuen siitä, että piti pakata viikonloppua varten, mutta ei oikein ollut kauheasti aikaa siihen. Oli nimittäin lähemmäs kolme tuntia Suaven Boccherini-treenejä, ja heti perään barokkisellotunti ja sellotunti. Barokkisellotunti oli ihan paras ikinä: pääsin soittamaan pikkoloselloa. Se on niinkuin pieni barokkisello, jossa on yksi ylimääräinen kieli, ylimpänä a:n jälkeen vielä e-kieli, ihan niinkuin viulussa. Soitan sitten sillä muuan kaksoiskonserton sooloviulustemmaa. Hiiiii, siistiä, saan olla sello-viulisti! Moderni sellotunti siihen perään oli ihan jees kun sitä Elfentantzia rähmittiin, mutta pikkoloselloa olisi vaan voinut soittaa koko iltapäivän kun se oli niin hauska.

Soitteluista selvittyäni lähdin kiiruusti proppiostoksille. Piti ostaa jonkinmoinen ruutupaita. UFF petti, sieltä ei löytynyt mitään kivaa. Ostinkin ihan uuden paidan H&M:stä (höö!), mutta se on jostain syystä minusta tosi kiva, vaikkei yhtään semmoinen mitä yleensä pidän. Sitten pikavauhtia Pasilaan, pakkauksen viimeistely ja junalla Riihimäelle, koska ehdottomasti fiksuin reitti mennä Helsingistä Mikkeliin on mennä junalla Riihimäelle ja sieltä hypätä Turusta tulleeseen autokyytiin. Sillä kyllä pääsi perille pelipaikalle ja hassua juttua riitti. Ja perillä pääsin katselemaan Galactican kakkoskautta, jonka Miri oli ystävällisesti minulle hankkinut ja tuonut mukanaan.

9.12.: 2300 AD - Shipwreck

Lauantaina pelattiin Mikkelin suunnalla scifiä. Paitsi että se olikin siten Cthulhu-scifiä, loppujen lopuksi. Joka tapauksessa, kun vertasi omiin viikontakaisiin 1931-järjestelyihimme, tämä peli oli niiden vastakohta. Tietotekniikka petti, pelaajat jättivät saapumatta ja eivät ilmoittaneet--ja yksi pelinjohtaja oli jättänyt hahmonsa kirjoittamatta ilmoittamatta juuri mitään, ja epäonnisesti oma hahmoni kuului niihin, joten se oli vähän olematon. Pelinjohdon stressi ja ahdistus tarttui, ja sai minut lähtemään vähän väärällä jalalla peliin.

Pelasin biokemistiä, joka tutki mystistä bakteerintapaista "substanssi Golchyb"-nimistä juttua. Tyhmänä ratkaisin hahmoni kontaktien puutteen päättämällä, että se on epäsosiaalinen ja töykeä ja asuu laboratoriossa eikä näyttäydy sen ulkopuolella jos ei ole pakko. Epäsosialisointi olisi ollut pop, jos meillä oikeasti olisi ollut tietokoneella ötöanalyysiohjelma, mutta sitä ei ollut, niin sitten ei oikein ollut mitään puuhaa. Kunnes sitten muuan tiedemiestoveri sai järjettömän idean sotkea substanssia ihmisvereen (mitä uutta siinä muka oli, kun olimme jo tehneet eläinkokeita?)--ja se räjähti käsiin. Koska se ei ollut mikä hyvänsä mystinen avaruusbakteeri, vaan hyvinkin yliluonnollinen sellainen. Sitten juostiin pakoon zombeja. Hii. Ja hahmoni pelastui lähtemällä lierojen korporaattityyppien matkaan.

Pelin jälkeen ei ollut niinkään hilpeyttä eikä sen vastakohtaista syvää ärsytystä kuin semmoinen epämääräinen, "jaahas, olipas peli"-tunne, joka johti siihen, etten jaksanut sosialisoida muiden pelaajien kanssa, vaan piilouduin katselemaan lisää Galacticaa.

Ja sitten ajeltiin Turkuun. Pitkä matka, ja harvinaisen pitkä kotimatka näin helsinkiläiselle. Matkalla käytiin katsomassa dinosaurusta.

Epäitsepäisyyspäivä

Tiistaina illalla vähän melkein pelotti, kun päätin, että nyt oikeasti katsotaan, mitä tapahtuu, jos en laita herätystä. Arvelutti, että heräänköhän sitten vasta torstaiaamuna. Sen sijaan heräsinkin keskiviikkona jo yhdentoista kieppeillä.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi olin epäitsenäinen. Menin Laaksolahteen roikkumaan, koska siellä oli ruokaa. Sain soitettua, kun vaihteeksi on lystiä soitettavaakin--Popperin Elfentantz, kappale, jota älyttömämpää tilutusta on vaikea löytää. Hiii.

Tuhrasin myös hyvin suuren osan päivästä epämääräiseen ja turhahkoon larppihahmosäätöön. Tulipa vaihdettua yksi sähköpostiosoite ja tehtyä vielä yksi lisää. Pasilaan palattuani myös kirjoittelin kohtalaisen pätkän hahmoa, jota edelleen kutsun vain "mahdolliseksi" enkä ole varma, haluanko oikeasti pelata sitä. Onnistuin myös saamaan aikaan myöhäis-ilta-yöni ratoksi random-ahdistuksen. Näitä ei olekaan vähään aikaan ollut.

Sunn... Tiistai

Kätevästi aamupäivä oli taasen tyhjänpuoleinen, joten pitkään nukkuminen ei varsinaisesti ollut paha asia. Aamupäivästä tuli toistamiseen todistettua, että minun ja Mirin samassa paikassa oleminen ei ole taloudellisessa mielessä hyvä asia. Minulla kun oli semmoinen pieni viaton ajatus, että voisin ostaa kiipeilykengät, ja menimme sitten kauppaan, ja hupsista, sieltä tarttuikin mukaan kaikki muukin tarpeellinen. Ei sillä, kai ne valjaat ja varmistuslaitteen olisin jossain vaiheessa joka tapauksessa ostanut... Ostelun jälkeen oli vuorossa syömäilyä ja kahvilointia ja epäilyttävästi nörttäykseltä näyttävää toimintaa, kun siirreltiin musaa ja Heroesia läppäriltä toiselle. Vaan sitten oli pakko oli lähteä konsalle, ja Miri suuntasi takaisin Turkuun päin.

Konsalla oli putkeen oma sellotuntini ja kaksi oppilasta. Kaikki kolme menivät yllättävän hyvin--huonoin oppilas kolmesta olin minä itse omalla tunnillani, kun en ollut koko päivänä soittanut, ja sitten taas vinguin kun en tajunnut kaikkea soittoteknistä nippelinysväystä. Soittotuntiputken päälle yritin vielä olla hyödyllinen ja menin Siltavuorenpenkereelle, mutta ei sekään pilkunviilaus oikein tänään kolahtanut.

Maanantai? Ei voi olla.

Vaihteeksi aamu, joka ei noudattanut sitä samaa kaavaa. Yritin herätä. En onnistunut. Näin semmoista unta, missä väistelin jotain Indiana Jones -tyylistä katosta tulevaa sirkkeliansaa jossain sokkelo-tunnelipaikassa. Sitten Miri soitti ja sanoi olevansa alaovella. Heräsin hyvin nopsasti. Tai no, meni siihen jonkun verran kahviakin, mutta kumminkin.

Päivä tuntui harvinaisen viikonloppuiselta ollakseen maanantai. Ihme kyllä sain harjoiteltua jonkin verran, ja vielä ihmeemmin samassa huoneessa oleva ihminen kykeni torkkumaan kun soitin... pitää siis selvästikin soittaa kovempaa ja rumemmin, ei tästä muuten tule mitään. Hiljakseen liikehdittiin keskustan suuntaan. Haaskattiin rahaa kirjakauppaan ja istuttiin kahvilassa.

Olisin mieluusti ollut koko päivän kokonaan viikonloppuisa, mutta pakko oli mennä konsalle sen verran, että oli muksuryhmis, jossa taas vaihteeksi tunsin itseni turhaksi. Sieltä sitten YS:n treeneihin, joista ei voinut olla pois kun oli kenraaliharjoitus, jotenka A Scanner Darkly jäi näkemättä, mikä harmitti. Sentään bongasin ihmiset leffan jälkeen ja kuulin Miriltä ja Kaisalta jälkitunnelmia teen ääressä.

Hiljaisehkoa

Olin vähän haaveillut, että josko tänään vaikka nukkuisi ilman herätyskelloa, mutta en uskaltanut. Ihan hyvä, laitoin herätyksen klo 12, ja en todellakaan olisi herännyt järkevään aikaan ilman sitä. Pääsenköhän mä näistä univeloista sun muista ikinä eroon? Vaan kuolleena ehtii nukkua ja niin edelleen, joten mitä turhia.

Päivä kylläkin oli aikas rauhaisa ja puuhaton, ja ihan hyvä niin, että kykeni toipumaan eilisestä. Kävin iskällä syömässä ja hengaamassa, pikkuveljiäkin näki samalla. Sitten sain Miriltä ylläri-ilmoituksen, että tämä aikoo ilmaantua Helsinkiin. Siispä pyörähdin Laaksolahdessa aika pikaisesti ja palasin Pasilaan, missä ihan ihmeesti aktivoiduin siivoilemaan. Enpä olekaan semmoista tehnyt sitten muuttoni, joten oli ihan hyväkin.

Laaksolahdessa eksyin lukemaan jotain Tieteen kuvalehteä, jossa oli juttu kolibreista. Jostain syystä ne ovat musta aina olleet älyttömän siistejä. Tuli todettua, että jos mun pitäisi valita joku toteemieläin tai vastaava, se olisi kolibri. Joskus pitäisi oikeasti matkustella johonkin, missä semmoisia elää.

Minä, pelinjohtaja? Hihihihihihi

Perjantai jäi puolivahingossa päivittämättä, mutta eipä siinä paljoa kertomista ollutkaan. Aamulla barokkisellotunti, mutta kaikki barokkisellot olivat käytössä, joten piti soittaa modernilla. Sitten hengailua konsalla. Odottelin oppilastani, mutta oppilas ei sitten ollutkaan tulossa. Kotiin. Ajantappoa.

Tänään oli paljon, paljon kiintoisampi päivä. Tänään leikin larpissa pelinjohtajaa. Tänään pelattiin "Kovaa teetä, komisario Öblom". Olin ennakolta odottanut ahdistusta ja angstia, vaihteeksi siis offgame-sellaista, mutta ei sitä tullutkaan. Oli siistiä nähdä kirjoittamiensa hahmojen ilmentyvän ihan ilmielävinä ihmisinä, ja kaiken kirjoitellun materiaalin heräilevän eloon... Järjestelyt tuntuivat sujuvan ihan ihmeen helposti, vaikka keittiössä riittikin kaaosta ja sählinkiä.

Ja pelinjohtoilusta viis, parasta oli, että pitkästä aikaa osasin nauttia pelaamisesta larpissa, joka ei ollut turkulaista kaupunkikampanjointia. GM-hahmoni oli semmoinen yhden lauseen ja yhden ajatuksen hahmo, tyhmä karjakko joka oli roudattu navetasta keittiöavuksi, täydellisen asennevammainen ja kaikkien mielestä ärsyttävä. Minulla oli älyttömän kivaa sitä pelatessa, vaikkei ollut juonen juonta. Tekemistä tietysti oli koko ajan, kun kerran keittiöorjana lähinnä toimin. Silti, jollain hassulla tavalla tämä palautti uskoni siihen, että osaan ehkä pelata sittenkin jotain joskus ja pitää siitä (ja toisaalta vahvisti näkemystäni, että pitäisi vaan pysyä näissä tyhmissä hahmoissa, koska osaan pelata niitä hyvin ja ne ovat lystejä).

Pelin loppuvaihetta kohti vajosin ihan hillittömään hyper-hysteriaan ja hihittelin itsekseni ilman mitään järkevää syytä niin maanisesti, että melkein alkoi itseäkin pelottaa. Tämä jatkui pelin loputtuakin, joten pelistä sitten jäi hyvä fiilis, hihih. Oli siellä kai oikeastikin monilla ollut kivaa. Joillain ehkä ei ollut, mutta kai se on luonnonlaki, että jos on 50 pelaajaa ja hahmoa, niin ei kaikilla voikaan olla täydellisen kivaa.

On se vaan pelottavaa, että tästä jäi sitten hirveän positiivinen jälkitunnelma. Että voisi joskus toistekin jossain pelinjohdossa sähliä. Huu.

Voitettu päivä

Päivä julisti heti aamusta, että haluaa olla paha. Siinä vaan oli jotain. Huonoja enteitä. Ruma aura. En oikeasti tajua, miksi se siltä tuntui, kun ei tapahtunut mitään muuta kuin tavanomainen liian myöhään nukkuminen ja heräämisen yletön vaikeus. Jotenkin vaan totesin, että jos väen väkisin ja kiireellä raahaan itseni Siltavuorenpenkereelle, ei varmana seuraa mitään hyvää. Sen sijaan otin uusiksi, heräilin rauhassa, kävin kaupassa ja sellaista, ja sitten vasta siirryin laitokselle. Siellä tosin lähinnä irkkasin, kunnes piti lähteä opettamaan.

Sello-oppilas oli vaihteeksi täysi riiviö, mutten siltikään onnistunut suuttumaan sille. Harvoin mitään hyvää itsestäni sanon, mutta todettakoon, että mitä riiviömuksuihin tulee, mulla on ihan ihmeen pitkä pinna ja enkelin kärsivällisyys. Enkä yhtään tajua miksi, kun en muissa asioissa omaa tuommoisia luonteenpiirteitä.

Oppilaan jälkeen päivä viimeistään talttui hyväksi, kun pääsin taas kiipeämään. Ekaa kertaa ilman kenenkään osaavan ihmisen valvontaa. Jospas onnistuisin repimään seuraa kerran viikossa tuonne niin olisi mahtavaa. Nyt oli kylläkin harvinaisen tumpelo ja tyhmä olo, kun seinä oli täynnä osaavia ihmisiä liidaamassa, ja me aloittelevat yläköysikiipeilijät vaan tappelimme solmujen kanssa ja emme osanneet. Joo joo, ei heti voi osata kaikkea, tiedetään, muttei siitä osaamattomuudesta kai silti tarvitse pitää. Ja siltikin, selvitin molemmat kohdat, joista en viime viikolla ollut päässyt ylös. Jeee.

Sitten vielä Laaksolahteen syömään karkkia ja hakemaan kumisaappaat. Ne kun ovat olennaisin osa lauantaina pelattavan 1931:n proppaustani.

Häröpäivä

Nukuin vain vähäsen liian myöhään, eli unet jäivät niin lyhyiksi taas, että aamulla oli kamala olo. Kiva sikäli, että sitten ei häirinnyt, ettei ollut mitään syötävääkään. Menin konsalle ja istuin kahvikupin kanssa harjoituskoppiin. Ehdin soittaa kappaleen läpi ennen säestystreenejä. Siinä sivussa sain idean mahdollista seuraavaa kaupunkipelikampanjahahmoa varten. Hih, olinkin jo ehtinyt reilun päivän ahdistua siitä, ettei minulla ollut mitään visiota.

Säestysharjoitukset olivat kummat. Kuuntelin, kun Tuija soitti Elgarin konserttoa, jota olen päätynyt pitämään kovin klisheisen ylipateettisena, mutta yllättäen se jotenkin onnistui herättämään kauheasti tunteita. Tosi outoa. Oma soittokin herätti tunteita--havaitsin nimittäin, että Janacekin "Satu", kaikin puolin kiltti ja harmiton kappale, on kuin onkin mahdollista soittaa vihaisesti. Harvinaisen kärttyisä esitys tuli, enkä edes tiedä, minkä takia.

Päivän yleistunnelma oli muutenkin härö ja heittelehtivä. Säestyksen jälkeen tuntui, että olisi kiva soittaa lisää, vaan kotimatkalla kadotin soittoinnon johonkin, koska ei sitä sitten siellä enää ollutkaan. Ainoa juttu, mitä huvitti soittaa, oli Dvorakin konserton eka osa, minkä soittamisessa ei ollut mitään järkeä, ja se kuulosti kamalalta, vaikka kivaa olikin. Päädyin viettämään koko iltapäivän mukamas-puuhaten jotain debriefien hiomista tai uuden hahmoidean luonnostelua tai jotain, eli käytännössä en tehnyt oikein mitään. On aina yhtä ärsyttävää olla samaan aikaan levoton ja kuitenkin täysin aikaansaamaton.

Sentään jotain järkevää oli pakko tehdä, kun oli YSsää. Anna Gr. ei ollut paikalla, joten jouduin tekemään soolosellistin virkaa. Jipii. Väsytti niin paljon etten meinannut jaksaa pitää jousta kädessä. Erityisen noloa tämä oli, koska sain vähän niinkun kehuja kapellimestarilta, kun tämä otti ja käytti mua esimerkkinä semmoisesta primitiivisen hevisellistisestä soitosta - "play it 'Velma-esque'". Tänään vain siitä mun tyylisestä mättösoitosta joutuivatkin huolehtimaan muut. Meinasin kirota ääneen, kun minulle vasta harjoitusten loppupuolella selvisi, että ne kestävätkin tasan kymmeneen eivätkä puoleen, kuten yleensä. Glääh.

Päivän suurin aikaansaannos taisi loppujen lopuksi olla, että sain illalla lähetettyä Jaanan debriefit eteenpäin, että muutkin pääsevät niitä ihmettelemään. Ja uskalsin sanoa jotain.

Helsingistyminen

Niinhän siinä siis kävi, että kirjoitin ma-ti-yönä debriefini valmiiksi asti, mikä sitten johti siihen, että itkin hyvän tovin, ja koin itselleni vähän epätavallisen tunteen, että olisi kiva jos joku halaisi, mutta kun Mirikin oli jo nukkumassa, niin eipä auttanut.

Maagisen ihmeellisesti onnistui minun tiistaiaamuna herätä ennen yhdeksää ja roudata itseni ja tavarani kymmeneltä lähteneeseen Pendolinoon, paluumatkalle kohti Helsinkiä. Olo oli sekava, muttei yhtään niin väsynyt kuin olisin odottanut. Väsymys iski sitten vasta, kun olin selvinnyt sellotunnille. Vieläpä niin tehokkaasti, etten oikein meinannut tajuta yhtään mitään mistään, ja vaihteeksi taas kävi Tapania sääliksi. Oman tuntini jälkeen pidin oppilaalle tunnin, ja se meni myöskin niin pieleen joka suhteessa kuin vain voi. Muun muassa emme meinanneet päästä luokkaan, missä oli tarkoitus soittaa, koska ovi oli lukossa ja avain ei vaan kertakaikkiaan toiminut.

Illaksi ihmettelemään Helenin ja Kimmon yhteistä kotia Akateemisen OmpeluKerhon kokouksen merkeissä. Ja mikäpäs siinä, asunto oli hieno, väsäämämme ruoka niin hyvää että tuli syötyä ihan kammottavaan ähkyyn asti, ja lukioporukan seura on aina jees.

Kotiin palattuani kuvittelin olevani menossa ajoissa nukkumaan, mutta nettiin olikin ilmaantunut HaU-debrief-sivu. Argh. Siispä valvoin taas ihan älyttömän myöhään yrittäen parhaani mukaan olla lukematta Yanagin debriefejä ja asetellen omiani mahdollisesti julkaisukelpoisen muotoisiksi. Eikä edes tullut valmista.

Palautumisyritystä

Olin jo etukäteen aivan varma siitä, että olen vikan HaUn jälkeen henkisesti hajalla, joten olin järkännyt maanantaipäiväni ihan tyhjäksi, että voisin vielä jäädä Turkuun lojumaan. Aamulla heräsin ensin Mirin iät ja ajat soineisiin herätyksiin, ja sitten joskus yhdeksän maissa tämän lähettämään tekstiviestiin niin, etten saanut unta enää. Ahdisti ja itketti edelleen. Äh. Ahdistus ilmeni muun muassa tuossa aamulla herättyäni kirjoittamassani edellisessä blogientryssä aika tehokkaasti.

Päivä meni sitten epätoivoiseen tekemisen yrittämiseen, eli oikeastaan lähinnä siihen, että odottelin Miriä palaavaksi töistä, että voitaisiin mennä syömään, kun tavalliseen tapaani en millään muuten viitsinyt. Soittelin jotain, muttei siitä oikein mitään tullut. Yritin aloittaa debriefiä, mutta aika lailla yhtä huonolla menestyksellä. Vilkuilin kieliteknologian läksyjä, mutta kun niissä oli vain juttua "ihmisen ja koneen vuorovaikutuksesta luonnollisella kielellä", ne eksyttivät koko ajan peliajatuksiin. Loppujen lopuksi huomasin kuluttaneeni varmaan suurimman osan ajastani setvimällä hirvieläinten nimiä ja niiden etymologiaa. Höö. Kieliteknologian läksyt sain sitten viimein oikeasti valmiiksi ja lähetettyä vasta, kun Miri saapui.

Kävimme Kertussa syömässä, Annakin käväisi siellä hengaamassa kanssamme. Sieltä hirmu kiirellä pois, että ehdimme "avantoon". Taina tuli mukaan. Olipas taas niin tyypillistä "Turussa tulee tehtyä outoja juttuja"-meininkiä. Vaikka ihan huijausta se oli, eihän se mikään avanto tietenkään ollut kun ei ollut jäätäkään. Saunomista ja uimista kumminkin. Totesin ihmeekseni, että siedän paremmin ulkona olemista ja kylmää kuin kuumaa saunaa. Saunakestävyyteni on ihan olematon. Sen sijaan uskaltauduin käymään päätä myöten kylmässä vedessä, eikä se ollutkaan niin kamalaa. Ei se tosin niin kivaakaan ollut, että välttämättä haluaisin jatkossa kauheasti tuommoista harrastella.

Illan ohjelmassa piti olla Liikkuvan linnan katselua, mutta iskikin sitten semmoinen inspiraatio, että halusin välttämättä kirjoittaa debriefiä. Se osoittautui ihmeen vaikeaksi, en meinannut muistaa mitään oikein. Ja saapi nyt nähdä sitten valvonko koko yön sen kanssa kun olisi kiva saada valmiiksi. Huomenna vaan on pakko palata Helsinkiin. Äääh.

Piiitkä viikonloppu

Olipas varmaan yksi elämäni pisimmistä ja häröimmistä viikonlopuista. Siitä selvittiin, mutta ei ilman paikoitellen älyttömäksi mennyttä väsymystä ja itkua ja masennusta jälkeenpäin.

Perjantai: Oulu

Torstai-perjantaiyö yöjunassa oli juuri niin tyhmä kuin olin kuvitellut. Kahdeksan tuntia olisi ehtinyt, mutten varmaan saanut aikaan kuin vartin torkkuja, lähinnä vaan koko yön kauheasti yritin nukkua ja ei tullut mitään. Oulun päässä konduktööri ei tullutkaan koputtamaan hyttien oviin, joten tajusimme junan olevan Oulussa vasta kun se oli jo pysähtynyt, ja tuli älytön kiire ulos. Sitten kiire muuttui odotukseksi, kun tilataksia ei tuntunut löytyvän koko kaupungista, ja seisoimme kolme varttia aseman pihassa odottamassa sellaista. Olo olikin täydellisen pihalla oleva, ihmetteli vain että mikä päivä, mikä maa, mitä ihmettä tässä tehdään. Se paheni vain, kun taksi löytyi, ja päädyimme aamupalalle Annan kotiin, muusikkokavereina keskelle tämän perhettä ja sukulaisia sun muita.

Loppupäivä meni suurin piirtein samoissa tunnelmissa. Väsytti hirveästi, ei olisi oikein jaksanut soittaa. Ja HaU alkaisi kuudelta. Ääh. Välillä harjoiteltiin, sitten nukuttiin päiväunia ja syötiin, ja lopulta kello alkoi lähestyä kuutta, ja siirryttiin konserttipaikalle. Sielläkään en oikein osannut ajatella kuin samaan aikaan konsertin kanssa alkanutta peliä. Ihme kyllä soittomme kuitenkin sujui varsin hyvin, ja oli siinä fiilistäkin, kaikesta huolimatta. Sen sijaan sitä en oikein löytänyt, kun jatkettiin keikalta juhliin--kyseessä siis oli Annan isän, Jouko Tötterströmin 50-vuotisjuhlta, ensin se sävellyskonsertti ja sitten ne bileet. Ruoka oli hyvää, ohjelmakin periaatteessa kivaa, mutta ei olisi vähempää voinut kiinnostaa olla siellä. Odottelin vain pelipuheluja, ja viimein sainkin muutaman. Ja sitten viimeinkin kello oli niin paljon, että sain häipyä kohti rautatieasemaa ja Turkua.

Perjantaiyöstä sunnuntai-iltaan: HaU: Loppu

Pe-la-yön vietin junissa nukkuen vielä vähemmän kuin edellisenä yönä. Tällä kertaa ei ollut makuupaikkaa, eikä semmoisesta olisi mitään iloa ollutkaan. Hahmoni oli päättänyt sulkea puhelimensa, joten vastailin puheluihin "numero ei nyt juuri ole käytössä" ja stressasin ja ahdistuin. Matka tuntui älyttömän pitkältä. Vaihdoin junaa aamuyöstä Tampereella, ja viimein päädyin Turkuun ja peliin.

Viimeinen HaU-peli oli onnistunut ja täytti tehtävänsä. Välillä oli hiljaisia hetkiä ja välillä heräsi pelaajan huoli, että saadaanko tähän kunnon loppua ollenkaan, mutta kyllä vain, hahmoni lyhyt mutta kummallinen elämä sai juuri sopivan päätöksen. Jaana Peura, ihmisruumiiseen--tai itse asiassa ihmissuden, rakkaan PM-hahmoni Sinin ruumiiseen--istutettu tekoäly, päätti ruumiillisen elämänsä ja siirtyi elämään pelkkänä tekoälyoliona, netissä sun muualla. Hahmoa tämä harmitti, vaikka olikin paras mahdollinen ratkaisu, pelaajasta se oli kovin surullista, vaikka joo, oikeasti olen sille kateellinen. Minäkin voisin mielelläni tehdä noin, jos semmoinen olisi mahdollista. Debrief tulee muualle, joten pitää katkaista pelin tapahtumien selostus alkuunsa. Kivaa siis oli taas. Älyttömän kivaa. Liian kivaa, koska "itku pitkästä ilosta" ja niin edelleen--mä en tiedä miten selviän tästä pelin jälkeisestä masennuksesta. Pitäisi saada itsensä uskomaan, etä tulee toisia hyviä pelejä, ja vielä tärkeämmin, että vaikka peli loppui, eivät ne ihmiset katoa mihinkään. Kai. En mä osaa uskoa sitä nyt, kun istun tyhjässä Mirin kämpässä eikä ole mitään ihmisiä.

Kun kerta sain pelin jälkeen osakseni kuittailua siitä, että "miltäs osin mä oikeastaan muistinkaan hahmoani", niin pitänee nyt angstata siitäkin vielä. Joo, menin joskus sanomaan itseäni selvästikin älykkäämmässä seurassa että muistutan Jaanaa kovin paljon joissain asioissa. En todellakaan tarkoittanut sillä sitä, että opiskelutaidoiltani tai älyltäni muistuttaisin mitä vain oppivaa, kaiken muistavaa yliälykästä tekoälyä. Ehen. Minun ja Jaanan suurin yhtenevä piirre on se, että olemme molemmat yhtä täydellisen tyhmiä mitä tulee ihmissuhteisiin ja muuhun semmoiseen. Ja on se aika surullista, että on yhtä tajuamaton, kokematon ja osaamaton sellaisissa kuin kymmenen kuukauden ikäinen tekoäly. Isoin ero lienee, että Jaana oli vähän kykenemätön mihinkään tunteisiin, minä taas en, vaan sekin on tyhmää ja ärsyttävää. On kai vähän tyhmää tuntea asioita, jos ei uskalla, osaa tai ehkä haluakaan tehdä mitään niiden suhteen.

Lähtösäätöä

Piti olla kohtalaisen rauhaisa aamupäivä, mutta arvaahan sen, että ei onnistu multa semmoiset. Menin taasen Siltavuorenpenkereelle. Siellä sain asioita tehtyä, kunnes jumitin säätämään väärin numeroituja esimerkkejä espanjan kielioppia mikronysväävästä artikkelista, joka vaikeaselkoisuudessaan tuntui lähinnä tämmöiseltä. Onneksi mun ei tarvi ymmärtää kuin sen verran, että jos esimerkin (1) jälkeen tulee (4), jotain on mennyt pieleen ja sille pitää tehdä jotain. Vaan niitä esimerkkinumerointeja sitten ihmettelin niin innolla, että sinne katosi aika. Ehdin juuri ja juuri kaapata kaupasta eväskolmioleivän ja kipaista Kulosaareen opettamaan.

Oli peräkkäin kaksi oppilasta, jälkimmäinen niistä konsalla, ja molemmat tunnit olivat ihan OK, vaikka itse vähän tylsästi lähinnä odottelin, että saisi nyt nämä äkkiä pois niin pääsisi pakkaamaan. Matka kohti kotia ja pakkaamista oli pitkä ja tuskainen, koska osuin väärään aikaan sporaan ja oli niin ärsyttävän täyttä, grrrrrr. Jostain syystä täydet julkiset kulkuvälineet herättävät minussa semmoisen alkukantaisen raivon että harvat muut asiat siihen pystyvät. Jos olisin vähän pelottavamman näköinen, vieressä tungoksessa seisseet olisivat ehkä pelänneet, mutta vihreää sarvihuopahattua käyttävä, sinistä sellokoteloa roudaava parikymppinen "täti" ei liene kovin pelottavan näköinen vaikka kuinka pahasti irvistelisi.

Kotona sitten yritin pakata. Jotenkin hämäävää pakata samaan aikaan soittokeikkajuttuja ja HaU-juttuja. Kait nuo nyt ovat jotenkuten kaikki tuossa. Saa nähdä, mitä keskeistä ja tärkeää olen unohtanut. Ainakin on sello, nuotit ja foliohattu. Reilun tunnin päästä on edessä lampsiminen asemalle ja yöjunaan nukkumaan... tai luultavasti lähinnä valvomaan, koska olen huono nukahtamaan, ja tuplahuono jos pitäisi nukkua liikkuvassa kulkuvälineessä.

Se hyppii seinille

Ihme viikko. Oikeastaan se tuntuu olevan vain suurta ajantappoa viikonloppua odotellessa. Siten se siis on älyttömän levoton. Toisaalta, on se kyllä mennytkin vauhdilla: huomenna on jo torstai, sitten on edessä yöjuna Ouluun, keikka ja sitten Turkuun ja HaU.... Äää. Samaan aikaan en jaksa odottaa sitä ja en halua koko pelin koittavan, kun se on viimeinen. Byääh.

Parina yönä on taas tullut nähtyä kiintoisia unia, kun viimein jossain vaiheessa olen onnistunut nukahtamaan. Toissayönä näin harvinaislaatuisesti lentämisunta, joka ei ollut samaa sarjaa kuin muut vastaavat. Tässä ei niinkään ollut varsinaista lentämistä kuin semmoista wuxia-tyylistä leijailua--hyppäsin pituutta, sitten päätin, että en mä oikeastaan haluakaan tulla alas, liidänpä vielä vähän, otin jostain puun oksasta tukea ja jatkoin leijailua. Siistiä.

Viime yön univalikoima oli laaja, ja venyi koska nukuin liian pitkään, kuten aina. Ehdinpä silti harjoitella hetkisen ennen sellotuntia. Tunti itsessään oli myös ihan supertehokas, vajaassa tunnissa saatiin soitettua asteikkoa, jousitekniikkaa, pikku pätkä Haydnia sekä vielä pikkuista modernia soolokappaletta, jota aloin työstää. Sitten pikavauhtia taas Finlandialle ja lisää Suavea.

Suaven treenien jälkeen ehdin olla hetken kotona ja syödä liikaa. Erityisen paha juttu liikaa syöminen oli, koska sen jälkeen piti suuntaamani kohti Kumpulaa ja seinää. Vuorossa oli viimeviikkoisen kiipeilyperuskurssin pakollinen vapaaharjoittelu. Ninni ja Marikin ilmaantuivat, vaikken ollut tiennyt että ne olivat myöskin tulossa tänään. Ja hii. Viime viikolla suuri osa ajasta meni sen "mitähän ihmettä mä teen"-pähkäilyn parissa, mutta tänään se kesti ehkä ekan vartin, kun yritin muistuttaa solmuja mieleeni. Sen jälkeen oli vain siistiä ja kivaa ja jänskää. Ja välillä ärsyttävää, koska nyt onnistuin näköjään valkkaamaan vaikeampia reittejä, kun tulikin vastaan kohtia, joista ei niin millään päässyt eteenpäin. Ja vaikka sitten tuntui, että lopetettiin liian aikaisin ja olisin halunnut vaan lisää, jälkeenpäin kyllä tajusin, ettei olisi enää jaksanut, kädet ovat kovin väsyt. Onneksi lupaavasti vaikutti siltä, että muilla oli kuin olikin myöskin kivaa ja ensi viikolla lisää. Jeeee.

Pilkkuja, soittoa ja meteliä

Ihan sama meneekö aikaisin nukkumaan vai ei, ei ainakaan tänään ollut yhtään helpompi herätä vaikka meninkin. Tietysti vaikuttaa vissiin sekin, että kun ei ole tottunut menemään nukkumaan aikaisin, niin ei saa unta kovin aikaisin vaikka yrittääkin. Tavanomainen aamuhitaus johti siihen, että kun pähkäsin harjoittelun, pilkunviilauksen tai näiden vuorottelun välillä, päädyinkin sitten pelkkään pilkkujen kanssa leikkimiseen laitoksella. Ainakin oli mukava ja rauhallinen aamu, ja nysväyshomman parissa aika aina kuluu kumman nopeasti.

Pilkut oli pakko jättää rauhaan kun taas oli kvartettia. Alkaa tuntua, etten muuta enää teekään kuin soittelen Suaven juttuja, mutta toisaalta, Oulun keikka, jota varten on koko syksy valmistauduttu, on perjantaina. Sitten se on ohi, ja voi keskittyä enemmän muuhun. Tai olla keskittymättä. Suaven treenit olivat tänään ihan jännät, koska ne pidettiin Finlandia-talolla, tuntui tosi professionaalilta olla siellä soittelemassa, vaikka vain harjoitusluokassa.

Harjoitusten jälkeen viskasin sellon Pasilaan ja suuntasin Laaksolahteen. Välissä kävin taas vaihteeksi tyhjentämässä kirjaston. Mun kuluvan kuukauden lainaushistoria varmaan näyttää kiinnostavalta, kun käyn pari kertaa viikossa lainaamassa ja palauttamassa sen kymmenisen CD:tä... Ja näköjään olen vähän mielikuvituksettomasti ryhtynyt keräämään eniten semmoista sinfonista metallia--tuttua ja turvallista, kun on orkesteria ja klassisia vaikutteita mukana. Vaan toki muutakin on meneillään, ja lisää seuraa. Sitä paitsi, riippumatta siitä minkälaista älytöntä mättö-örinäheviä kuuntelisin, Prinsessa Jää on jämähtänyt päähäni niin että se meinaa soida aina kun korva tai ajatus välttää. En mä nyt varsinaisesti koe sen kuvaavan omaa elämääni tai tilannettani, mutta jotain siinä kai on.

"Where's Velma at?"

Heräiltyäni oli pakko tarkistaa sähköposti ja selata irkin backlogi ja varmistaa, olinko oikeasti sanonut mitä olin sanonut. Olin kyllä, se ei ollut mitään outoa kieroutunutta unta. Tämä johti sellaiseen hämärään oloon, etten enää todellakaan tajua, kuka tai millainen olen. En ainakaan sellainen, kuin olen aina luullut olevani. Sitä en tiedä, olenko aina luullut väärin ja ollut tällainen, vai mistä se on tullut. On nimittäin niin, että tänään tunsin kuin tunsinkin olevani paljon vähemmän solmussa. Sen vuoksi tunnen olevani pahis--minä, "kiltti tyttö".

Jotenkin tämän johdosta olin koko päivän täydellisen keskittymiskyvytön ja tavallistakin hyperimpi. Menin koululle ja sain luokan ja yritin harjoitella, ei tullut mitään. Vaihdoin kappaletta, sitten jopa soitinta hakemalla barokkisellon, mutta eipä auttanut. Syömisen ja kvartettiharjoittelun jälkeen totesinkin, että ihan sama, ja lähdin kiertämään kauppoja.

Ostin paitsi The Virallisen Foliohatun viimoista HaU-peliä varten, myös muutaman kirjan, jotka hyllystäni olisi pitänyt löytyä jo iät ajat. Tärkeimpänä niistä Raymond Chandlerin "Farewell, My Lovely", muutenkin mahtava klassikkodekkari, josta nimeni on peräisin. Kirjassa kaimani on sellainen ristiriitainen hahmo, tavallaan paha ja toisaalta tavallaan uhri, jonka tarina on kokonaisuudessaan aika onneton ja loppuu huonosti. En koskaan aiemmin ole kyennyt mitenkään kokemaan, että omassa elämässäni voisi tulla olemaan mitään yhteneviä piirteitä tuon hahmon tarinaan, mutta tänään jotenkin pelottavasti tuntui, että no, katsotaanpas vain. Jos voin olla tällainen, niin ehkä siitä ei ole niin pitkä matka enää.

Palasin konsalle, ja sieltä kvartetin kanssa Pasilaan soittamaan Helian jossakin opettajuus-tutkimus-koulutus-mitälie-tilaisuudessa. Käytännössä siis ihmiset söivät salaattia ja joivat viiniä, ja me soittelimme kaikenlaista taustasälää Mozartista Beatlesiin. Aikas lailla samanlainen keikka kuin eilinen Stocka, mutta porukkana random-YS-kvartsun sijaan Suave.

Ja sitten takaisin kotiin ihmettelemään kieliteknologian läksyjä, ja elämää yleensä.

Päivä

Aamulla osasin nukkua pitkään ilman, että olisin kärsinyt siitä huonoa omatuntoa, koska ehdin kuitenkin harjoitella muutaman tunnin. Vähän keskittymiskyvyttömästi, mutta kuitenkin.

Sitten kävin YS:n jousikvartetin kanssa soittelemassa Itäkeskuksen Stockmannin kanta-asiakastilaisuudessa. Se oli hassua.

Illalla taisin päättää ihmissuhteen, jota minulla ei kai koskaan ollutkaan. Angstasin. Olin hirvittävän surullinen ja kuitenkin helpottunut. Ja siltikään en tunne olevani yhtään vähempää solmussa.

Vähän kaikkea -entry

Aamulla nukuin taas liian pitkään ja taas ärsytti kun olisi voinut muutakin tehdä. Ei sentään oikeasti ollut kiire mihinkään, vaan hiljakseen siirryin Laaksolahteen syömään paljon ja hengaamaan. Sieltä sain kyydin Otaniemeen, missä oli "Kovaa teetä, komisario Öblom"-pelimme tanssiharjoitus. Tietysti juuri silloin kun olisi pitänyt olla pelinjohdollisen edustava, kehitin pitkästä aikaa sellaisen kunnollisen "pelkään ihmisiä ja en osaa olla niiden seurassa, ja toisaalta ne ovat myös ärsyttäviä"-asenneongelman. Minulta kysyttiin vaikeita, ja en osannut vastata ja ahdistuin. En tanssinut, vaan lueskelin ja katselin kun muut tanssivat.

Tanssien jälkeen vielä sitten sain kritiikkiä hahmosta sen pelaajalta, ja se tuntui hirveältä. Mikä siinä on, että itse ajattelen hahmojeni olevan roskaa, mutta järkytyn jos joku muu sanoo minulle niin? Olin kovasti menossa kotiin murjottamaan ja angstaamaan ja kärttyilemään, mutta maagisen mystisesti päädyinkin syömään Miken ja Tonjan kanssa, ja lupaavasti alkanut angsti kaikkosi kokonaan. Hupsis. Joskus voi käydä näinkin. Olen saanut angstit lytättyä pelottavan onnistuneesti viime päivinä.

Luin Learning the Worldin loppuun. Se oli ihan lysti, mutta loppupuoli tuntui jotenkin kiiruhdetulta verraten siihen, miten hitaasti ja jännästi aluksi edettiin. Onnistuipa kuitenkin olemaan vähän erilainen first contact -tarina.

Sitten loppuun vielä jotain uutta. En ole vielä missään vaiheessa harjoittanut tämmöistä, mutta nytpä osui silmään Heicun blogista niin hassu juttu, että pakko on lainata. Kun tulokset olivat oikeasti niin päättömiä. Siispä:

Googleta hakusanoilla: "(Nimesi) on" (esim. "Matti on") ja kopioi viestiin 10 ensimmäistä tulosta. Näin saat tietää itsestäsi jotain mitä et ole vielä tiennyt.

1. Velma on rakastunut museon kuraattoriin
2. Velma on Egyptissä tilaisuudessa, jossa paljastetaan restauroitu sfinksi
3. Velma on kohta 14v Bpk malinoismummu
4. Velma on ollut koko ikänsä kaikin puolin terve
5. Velma on ruskeapilkkuinen dalmatiankoiranarttu
6. Velma on todella kiltti kaikille kokoon ja ikään katsomatta
7. Velma on tunnettu kabareetähti
8. Velma on täynnä räjähtävää energiaa
9. Velma on pikkuinen ja pirtsakka neiti
10. Velma on kesy ja kiltti tyttö, tempperamenttia toki löytyy tarvittaessa
...ja vielä pakko lisätä kun niin hyvä jäi listasta ulos,
11. Velma on hieman ujo ja arka välillä myös hieman vaikea

...tässä siis kävi ainakin ilmi, että suomenkielisellä sivulla esiintyvä Velma on melkein aina joko se Scooby-Doo-sarjan hahmo, tai sitten joku eläin, useimmiten koira. Vaan ei se mitään, kyllä noista muutama osuu kuitenkin, vaikkei niissä mitään hirveän uutta kyllä ole. (Viittaan siis tietenkin kohtiin "kabareetähti" ja "dalmatiankoiranarttu"...)

Laulu Asioista

Musiikkihavaintoja taas vaihteeksi: ensinnäkin, Vaughan-Williamsin 7. sinfonia "Antarctica" on upea. Toisekseen, minulla on pahanlaatuinen instrumentalistivääristymä kuuntelutavoissani: en osaa kuunnella sanoja. Suurin osa lyriikoista menee ihan ohi. Tänään jostakin syystä kumminkin Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen Lintu pysäytti. En ryhdy copy-pasteamaan sanoituksia mistään, mutta se jätti häiritsevän ajatuksen, että käykö tässä kuitenkin loppujen lopuksi niin, että koko ikäni aina vain kuljen ihmisten ohi, väistän ja pakenen ja niin edelleen, ja sitten lopulta kadun sitä. Saattaa käydäkin. Onneksi voin aina syyttää siitä sitä tyhmää vanhempien avioeroa ja todeta, että ei ole mun syy, en voinut mitään, tällainen musta vain tuli. (...ja miksi ihmeessä taustalla soi Straussin Kuolema ja kirkastus kun kirjoitan tällaista paatosta? Aaargh.)

Ja niin, ei tänään ollut mitenkään angstinen päivä edes. HaU-unet iskivät saman tien, kun pelipäivityksiä tippui eilen illalla. Unessani viimeinen peli oli ingame jotain jonkun unta. Ei mitenkään ihan uusi idea--ja sitten unessa se oli minusta hirveän ärsyttävää, koska se tarkoitti, etteivät mitkään hahmoni asiat koskaan todella ratkeaisi.

Onnistuin repimään itseni melkein ajoissa konsalle. Olisin oikeasti ollut ajoissa Suaven treeneissä, jos ei olisi ollut pakko hakea kahvia ennen sitä, mutten oikeastaan ollut myöhässä edes. Kvartettia siis muutama tunti, sen jälkeen hassua prima vista -räveltämistä barokkisellotunnilla, ja lopuksi oppilas ja joululauluja.

Olin niin ahkera, että päivän aikataulutetun ohjelman päätyttyä menin vielä muutamaksi tunniksi Siltavuorenpenkereelle nysväämään pilkkuja. En tykkää alaviitteistä yhtään, ne eivät suostu käyttäytymään. Iltasella näin Jukkaa, mutta aika hetkisen vain, sitten karkasin kotisuuntaan. Pimeän keskuspuiston läpi kotiin päin lampsiessani ajatus kulki tuon ensimmäisen tekstinkappaleen ajatusten suuntaan.

Päivää ja pähkäilyä

Aamupäivä oli tyhjä, mutta olisi silloin voinut tehdä kaikenlaista järkevää kyllä. Kuten harjoitella. Tai vaikka vaihteeksi tehdä sitä kielitieteen editointipuuhaa. Vaan ehei, kymmenen maissa herättyäni en päässyt niin millään liikkeelle. Yritin useampaan kertaan, mutten päässyt läppärin näppäimistöä kauemmas ja aina päädyin mönkimään takaisin peiton alle. Vasta puolen päivän jälkeen sain itseni raahattua konsalle. Liian vähän nukkumisen jälkeen väsyttää, mutta liian paljon unta kyllä jättää aika zombin olon sekin.

Konsalla totesin olevani siellä turhaan, kun ei ollutkaan muksuryhmispalaveria. Tulipa sentään edes syötyä. Sieltä Kulosaareen opettamaan, ja sitten--viimein!--ruokakaupan kautta kotiin. On se luksusta kun on taas vaihteeksi leipää ja maitoa... Kotona ei pahemmin ehtinyt lojua, kun sitten piti suunnata YS-stemmiksiin. Matkalla kävin taas vaihteeksi kirjastossa hamstraamassa levyjä. Musiikkimakuni alkaa hahmottua jossain määrin: niin klassisella kuin ei-klassisellakin puolella kerään kahdenlaisia juttuja. Eniten pidän kaikesta mahdollisimman nopeasta ja mieluiten kovaäänisestä. Sen ohelle pitää kuitenkin olla jotain hassua ja hilpeää--klassisella puolella sitä on klassismihömppä, Mozart, Boccherini ja semmoinen, ei-klassisella tällä hetkellä lähinnä Ultra Bra ja Eppu Normaali. Mutta etsintä jatkuu edelleen, ja on toki paljon paljon musiikkia josta pidän vaikken sitä määrittele kumpaankaan kategoriaan, en mättöön enkä hilpeään. Sitä edustaa muun muassa YS-sellojen kesken illalla harjoiteltu Vaughan-Williams, jossa vain on niin kauniita kohtia, että ihme kyllä pidän siitä ihan sen vuoksi.

Musiikkimausta jaarittelun jatkeeksi voisin vaihteeksi jaaritella kirjallisuudestakin. Learning the World nimittäin hassusti sisältää pari yhtäläisyyttä aikanaan muksumpana räpeltämiini scifi-stooreihin. Perusasetelma on samanlainen kuin yhdessä niistä--mikä ei kyllä ole ylläri, koska tämä ei ole superomaperäistä: tulevaisuuden ihmeellisen kehittyneet ihmiset kohtaavat avaruusoliolajin, joka on lähempänä nykyihmisten tasoa. Ja sitten ne avaruusoliot ovat sattumoisin siivekkäitä. Mulla on edelleen jostain syystä tämä hassu lentämisfiksaatio, ja sen myötä kyllä olen myös useampaan tarinaan jo silloin pienenä kirjoitellut lentäviä otuksia. Vaikka lentämisunissani minulla ei yleensä ole siipiä, siivet ovat kyllä aina erityisen ihana juttu. Jee. Ja onpa kiva lukea. En taas tajua, miten olen voinut olla niin pitkään lukematta mitään. Mikään ihme jos on ollut kamalasti angstia.

Tentin jälkeen

On se kummaa. On olemassa ihmisiä, joiden kanssa vaan en osaa kommunikoida, joiden kanssa puhuminen on jotenkin ihan ylettömän vaikeaa. Pianisti, jonka kanssa soitan, on yksi niistä, ja pahimmalla mahdollisella tavalla. Kävi nimittäin jo toista kertaa niin, että minä sanoin jotain, minkä tämä ilmeisesti ymmärsi väärin, ja sitten vastasi jotenkin niin yllättävästi ja minusta ilkeän tuntuisesti, että se oli täydellisen hajottavaa. Tentin jälkeen ollut säestysharjoitus oli muutenkin kurja. Onneksi sen jälkeen harjoiteltiin kvartetilla kevyttä taustamusahumppaa.

Kvartetin jälkeen olisin mieluiten mennyt kotiin lojumaan, mutta kun oli keskiviikko ja YS, ei semmoinen käynyt päinsä. Pari tuntia tyhjää oli kuitenkin. Kun tenttikirja tuli palautettua eikä uutta luettavaa ollut ja läppärikin oli kotona, tein yllärisiirron ja kävelin kirjakauppaan ajatuksella "nyt ostan jotain". En tosiaan ole piiitkään aikaan oikein lukenut mitään, en sitten sen kun jumitin viimeiseen Patrick O'Brianin meriseikkailukirjaan, jota en olisi tavallaan halunnut lukea loppuun, kun niitä ei enää koskaan enempää tule. Kirjakaupasta random-poimin semmoisen kirjan kuin Ken MacLeodin Learning the World, ihan minulle tuntematon kirjailija, mutta onpa pitkästä aikaa scifiä. Sitä sitten lueskelin kahvilassa aikani, kunnes oli pakko mennä sinne YS:sään. Siellä väsytti kauheasti. Yritys olikin kovasti mennä aikaisin nukkumaan, mutta yhteen se kumminkin venyi. Onneksi aamulla sai nukkua.

Jännittävä päivä

Koko tiistaipäivä meni epämääräisen ahdistuneen jännityksen vallassa, enkä oikeastaan vieläkään ole varma, mistä se johtui. Eipä se pahemmin häirinnyt kvartettitreenejä, sellotuntia tai oppilasta, mutta tenttiinlukuun keskittyminen oli kovin vaikeaa. Itse asiassa sellotunnilla pääsin ahdistuksesta hetkeksi eroon ihan kokonaan--ja se oli kyllä outo hetki, ja vaikea kuvailla. Kun olen tässä pitemmän aikaa teineillyt ja yrittänyt päättää, kuka oikein olen ja mitä haluan, tuli kesken oktaavien soittelun sellainen tunne, että tässähän minä olen, tällainen, juuri nyt. Ehkä siis nimenomaan niin, että kun olin niin keskittynyt vain niihin typeriin oktaaveihin, puhtauteen, oikeaan tekniikkaan, ei ollut mitään muuta. Olin vain siinä ja silloin ja soitin. Aika zen-hetki ilmeisesti, tai muuten lähellä jotain uskonnollista kokemusta--ainakin kuvittelisin näin.

Yksi mahdollinen selitys päivän yleiselle jännitykselle oli illan ohjelma. Piti nimittäin ensinnäkin löytää Kumpulan kampukselle ja suunnistaa siellä oikeaan paikkaan seinäkiipeilyn alkeiskurssia varten. Vaikka sen yhden kerran kun Turussa seinällä kävin ei alun jälkeen pelottanut juuri yhtään, nyt kyllä jännitti enemmän kuin vähän. Teoriaosuus ei paljoa helpottanut, kun jouduin toteamaan, että esimerkiksi opeteltava varmistuslaite oli erilainen kuin se mitä olin kokeillut. Viimeistään kun käytännön osuudessa alettiin harjoitella solmuja ja se ei ensin tuntunut sujuvan, aloin ihmetellä, että mitähän tästä oikein tulee. Vaan tulipa sittenkin. Vaikka tietysti tavalliseen tapaani ärsytti, kun en heti osannut kaikkea ja täydellisesti, itse kiipeäminen ei ollut yhtään vaikean tuntuista. Jotain hölmöä pätemisentarvetta kovasti tyydytti se, että parini kanssa taisimme olla pienen ryhmän ainoat, jotka kävivät katossa asti. Toivon mukaan kurssiseuraksi saamani Ninni ja Mari viihtyivät edes melkein yhtä hyvin kuin minä, että saisi sitten myöhemminkin niistä kiipeilyseuraa, muuten tämä jäänee hyvin harvakseltaan tapahtuvaksi harrasteluksi.

Kiipeily loppui kymmenen maissa, ja sitten oli vielä edessä se toinen suuri jännityksen aihe, tenttiin luku, ja tentti sitten tänään eli keskiviikkona aamulla. Se ahdisti etukäteen hirveästi, mutta sainpa luettua, ja sitten itse tentissä tunnelma oli yleinen blaah. Enpä tiedä, vastasinko ollenkaan niihin kysymyksiin, mitä paperissa oli, ja aika vähän kirjoitin ylipäänsä, mutta en oikeastaan piittaa yhtään. Kyllä se varmaan läpi meni. Häiritsevää, että voin oikeasti ajatella näin, se ei ole yhtään minun tapaistani semmoinen.

Tilitystä taas

Päivitänpä nyt poikkeuksellisesti kohtalaisen alkuillasta--jos vaikka onnistuisin rajoittamaan angstaamista edes vähän, koska sitä tuli tänään jo harjoitettua ihan liikaa. Olen taas löytänyt itsestäni uusia puolia: mulla on todella kurja tapa avautua puolitutuille asioista, joista olisi parempi olla hiljaa, ja muuttaa yhtään lähemmät kaverit terapeuteiksi. Aamupäivä meni kummasti juuri samalla tavalla kuin viime viikon tiistai. Ehdin kohtalaisen ajoissa konsalle, mutta harjoittelusta ei tullut mitään, koska en kyennyt ajattelemaan kuin käsittämätöntä solmua, johon olen itseni saanut kiskottua. Ja tismalleen kuten viime viikolla, Olga sattui istumaan kahviossa, ja sitten kippasin kaiken tämän niskaan. Enpä tiedä ymmärtääkö tuo, miten paljon arvostan, että se jaksaa kuunnella. Sama pätee muuten myös Miriin, joka on kestänyt irkissä enemmän tilityksiäni kuin keneltäkään ihmiseltä voi vaatia. (Nämä nimeltä mainitut eivät siis suinkaan ole niitä puolituttuja, joille ei pitäisi avautua, niitä edustivat lähinnä pari random-Stadialaistuttua--vaikka parempi olisikin vaan pitää turpansa tukossa kokonaan, vaikka siihen hajoaisikin.)

Jos tämä typerä teini-ikäni voisi häipyä johonkin alimpaan helvettiin muiden kammottavien painajaismörköjen ja demonien joukkoon, mihin se kuuluu. En tajua, miten ihmiset selviävät tällaisesta. Ehkä se on helpompaa kun on vähän nuorempi, mutta kun onnistuin skippaamaan sen silloin, niin kai se sitten on joskus vaan pakko kärsiä. On se varmasti kasvattavaa myös. Yhden asian ainakin voin todeta oppineeni tämän kuluvan vuoden aikana, nimittäin sen, että on mahdollista, että ihmiset ovat kiinnostuneita minusta. Koskaan aiemmin en ole kyennyt sitä uskomaan. Nyt toivon, etten vieläkään kykenisi, koska se vain mutkistaa asioita. Minä olen tyhmä, ruma ja rasittava, enkä osaa mitään järkevää. Minusta ei kannata pitää. Ettäs tiedätte.

Päivän edetessä onnistuin toki taas tunkemaan angstini sivuun ja häpeämään sitä. Kaiken kaikkiaan päivä ei edes ollut ollenkaan paha. Sain selville, ettei minun tarvitsekaan mennä hämärään huilistien barokkijuttuun keskiviikkona. Muksuryhmätunti meni paljon paremmin kuin viimeksi, ja oman oppilaanikin kanssa tuli jotain soiteltua. Illalla vielä sain vastattua kieliteknologian johdannon viikkokysymyksiin. Samalla harmikseni huomasin, että korpusten käsittely -kurssi, joka minun myöskin olisi kannattanut tehdä, onkin jo alkanut pari viikkoa sitten. Ehkäpä se ei haittaa, ehtiihän sitä ensi vuonnakin. Ajattelin viipyä tuolla yliopistolla vielä jonkin aikaa. Mahdollisesti loppuelämäni, jos se vain on mahdollista.

Erilainen entry

Minulla ei ole ollut tapana kirjoitella mitään yleisluontoisia märehdintöjä, jotka eivät sisällä päiväjärjestystä, mutta kerrankos sitä näinkin. Tänään nimittäin tahtoisin esitellä perusoletukseni ihmisistä, koska olen jotenkin päätynyt selittämään niitä useille muille viime viikkojen aikana. Ennen kuin sanon mitään, voin vetää maton jalkojeni alta toteamalla, että mä olen niin epäintellektuelli, etten ole pahemmin esimerkiksi filosofiaa lukenut, varmaan nämä on joku jo esittänyt viisaammin ja perustellummin jossain, ja varmasti moni osaisi kaunopuheisesti perustella mulle, miksi ne eivät pidä paikkaansa.

Mutta siis, näin:
1. Ihmiset ovat itsekkäitä
2. Ihmiset ovat tyhmiä
2.1 Mitä enemmän ihmisiä on samassa paikassa, sitä tyhmemmiksi ne muuttuvat
(siis, "joukossa tyhmyys tiivistyy")

Lauralla oli tähän joku kolmas lisäys, jota en ikävä kyllä enää muista, jonka olisin myös allekirjoittanut.
Jukalla myöskin oli lisäyksensä, mutta en osannut pitää niitä kovin keskeisinä.
Lisäksi tyhmyydessä on se valtava vika sanana, etten oikeastaan ihan tarkoin osaa määritellä, mitä kaikkea siihen liittyy ja mitä tismalleen sillä tarkoitan.

Joka tapauksessa, molemmat ovat täydellisen sovellettavissa minuun. Moisen moskan tunkeminen nettiin ihmisten ihmeteltäväksi on sekin jo esimerkki itsekkyydestäni ja tyhmyydestäni, muttei kovin keskeinen sellainen.

Miksei ihminen voi olla tyytyväinen siihen, mitä sillä on?

YS ja hattaraa

Päivä meni YS:n harjoituslauantain merkeissä--soitto soi yhdestätoista kuuteen, vaikka oli siinä tietysti ihan sopivasti taukoja välissä. Syyskauden konserttiohjelma on kyllä vähän liian lälly (sitä tuntuu soittojutuissa nyt olevan liikkeellä). Jos sinfonian paras osa on mielestäni se hitain osa, kappaleessa täytyy olla jotain vähän outoa. Harjoitusten hurjin tapahtuma oli, kun olin varomattomana jättänyt sellon lattialle tauon ajaksi ja kapu meni kompastumaan ja kippaamaan sen, talla edellä lattiaan. Ei kai käynyt kuinkaan. Varma en voi olla, kun tyhmä talla on niin mutkalla jo muutenkin, etten osaa sanoa, vääntyikö se lisää. Pitäisi korjauttaa sekin joskus.

Ahkeran soittelun jälkeen sai vaihtaa viihteelle. Mirjan ja Lauran kanssa käytiin katsomassa Marie Antoinette, joka oli juuri niin hattaraa kuin odotin, mikä oli oikein hyvä juttu. Lisäviihdykettä toi äärettömän tyhmiä kommentteja laukonut ääliösetä, joka ei yhtään piitannut vaikka puoli katsomoa käski sen pitää turpansa kiinni. Muita se ärsytti, mutta minä olen niin pöllö että pidin sitä vaan pelkästään hirveän hassuna. "Turpa kii nyt!" sanoo edessäistuva, mihin tämä sankari, että "Turpa? Hevosilla on turpa!"--ja tuo oli kyllä tasokkaimpia juttuja mitä siltä löytyi...

Pahisteleva päivä

Onnistuin heräämään ennen yhdeksää ja olin valtavan ylpeä itsestäni. Päätin, että tämä on nyt sitten hyvä päivä. Päivä vaan yritti kovasti olla jotain muuta, mutta en suostunut uskomaan sitä. Odottelin aikani konsalla ja sain luokan, hain barokkisellon ja harjoittelin ihan innoissani puolisentoista tuntia. Sitten menin palauttamaan soitinta vanhan musan luokkaan, missä törmäsin opettajaani, joka ihmetteli, missä olen viipynyt. Kun olisi se tunti alkanut 20 minuuttia sitten jo (ja se kestää vain 30 min). Hupsanheijaa, olin jotenkin ihan kuvitellut että on torstai ja että barokkisellotunti on vasta huomenna. Pidimme tunnin kumminkin, koska seuraavakaan oppilas ei ilmaantunut paikalle. Sääliksi käy opettajaa.

Seuraava päivänpilaantumisyritys oli, että koulun sisäisestä postista löytyi mulle läjä nuotteja konserttia varten, johon en ollut tajunnut olevani menossakaan edes. Se on joku huilistien barokkikonsertti, jossa on myös tanssia, ja se on keskiviikkona. Ei mitään tietoa, milloin esimerkiksi olisi tarkoitus harjoitella. Nuoteissa kyllä on niiden muiden soittajien puhelinnumerot, mutta ei mun nyt oikeasti voida olettaa soittavan jotain seitsemää huilistia läpi, että "milloin sä harjoittelet? Ja millon Sä harjoittelet? Entä SÄ?"

Omalle oppilaalle pitämäni tunti tuntui vaihteeksi ihan oookoolta eikä pilannut päivää. Sen sijaan pitkät YS-treenit illasta olivat kyllä aika murhaavat, ei olisi jaksanut enää soittaa, ja sitten soitti vaan taas vähän mitä sattuu.

Pasilaan selvittyäni petyin taas itseeni pahemman kerran. Olin kuvitellut, että olisin muka onnistunut tukahduttamaan HaU-fanatismini pelienväliseksi ajaksi. Mitä vielä. Ei tarvi kuin pelinjohdon joka sanoo irkissä HaU niin heti hyperaktivoidun. Aloin siis taas kasata angstia vikaan peliin liittyen. Mutta eihän siihen olekaan enää kuin kaksi viikkoa. Byyyyääääääh.

Musiikillista märehdintää

Tajusin tänään, että harmin paikka, kun en ole aiemmin tajunnut raportoida tänne muuan projektini etenemistä. Se kun tuntuisi jotenkin olevan hienon analoginen monen "elämääni" liittyvän jutun kanssa. Kyseinen projekti on tämä "laajennan musiikkivalikoimaani"-meininki. Se alkoi siitä, kun hommasin rakkaan läppärini (kulkee toistaiseksi nimellä "Kulta" koska en ole keksinyt parempaa) ja iPodin. Silloin nimittäin myös päätin, että voisinpa ryhtyä kuuntelemaan enemmän musiikkia. Aluksi valikoimani oli vain pelkkää tuttua ja turvallista klassista ja elokuvamusiikkia, jota hyllystä itseltäni löytyi. Hiljalleen ja varovasti uskaltauduin lisäämään muutakin, lähinnä Laaksolahdesta löytyneitä lapsuudenaikaisia suosikkeja (kuten ison kasan Eppu Normaalia) ja sen semmoista (Apocalypticaa!). Sekin tuntui jotenkin retkeltä vieraalle maaperälle.

Todellinen löytöretki alkoi, kun viimein uskaltauduin kirjastossa muuallekin kuin klassisen hyllyn luo. En tietenkään uskaltanut ryhtyä random-poimimaan mitä vain, vaan valkkasin juttuja, joita tiedän eri ystäväporukoiden kuuntelevan (Maija Vilkkumaasta Motörheadiin). Sitten uskaltauduin jo satunnaisempanakin valikointiin. Ja totesin, että pidän kovin monenlaisesta musiikista. Vähän liiankin. Maailmassa on liikaa musiikkia, siitä ei ehdi kuulla koskaan kuin pienen murto-osan, ja se on ärsyttävää ja ahdistavaa. Tämä sama on sovellettavissa myös soittamiseen, lukemiseen, opiskeluun, melkein mihin tahansa. Pelkään myös, että niin tämän kuunteluprojektin kuin ihan kaiken muunkin kanssa käy niin, etten oikein koskaan löydä sitä, mikä on kaikkein ominta minulle, kun kaikki on tavallaan kivaa, ja sitten kun en osaa rajata ja keskittyä, en ikinä koskaan saa tietää mistään enempää kuin vähän ja pinnallisesti.

Oikeastaan keskeisin asia, mihin tämä ei ole mitenkään elämässäni liitettävissä, ovat ihmissuhteet. "Toistaiseksi", voisi joku kyynikko tähän lisätä, mutten oikein usko. Olen vaan liian rajoittunut semmoisten suhteen.

*****

Tuossahan tuota tekstiä jo tuli enemmän kuin tarpeeksi, mutta en osaa olla lätisemättä päiväjärjestyksestänikin, joten jatkanpa vielä.

Aamut on tyhmiä. Tai sitten mun pitäis oikeasti myöntää, että menen liian myöhään nukkumaan... Kun oli niinkun taas vaihteeksi tarkoitus mennä konsalle ajoissa että saisin luokan, mutta kun heräsin ennen kahdeksaa, kuulin kämppiksen ja miehensä kolistelevan keittiössä, joten päätin odottaa, että ne lähtevät. Ja taisinpa sitten nukahtaa, koska seuraavan kerran havahduin puolitoista tuntia myöhemmin. Siispä jouduin sitten konsalla jonottamaan taas vaihteeksi reilun tunnin, ja ehdin soittaa ehkä puolisen tuntia ennen sellotuntiani.

Sellotunti oli niin tyypillinen tekniikkasessio ettei mitään rajaa. Tehdään jotain jousiharjoituksia. Yritän soittaa ohjeiden mukaan, Tapani katsoo ja toteaa, että "Ei kun nyt sä teit olkavarresta. Ei kun nyt sä liikutit kättä. Pitää tehdä ranteella. Ei noin. No niin, toi oli tosi hyvä"--vaikka omasta mielestäni teen koko ajan samalla tavalla. Päädyn toteamaan, että en mä osaa, ja tylsäätylsää, tehäänkö jotain muuta, mutta onneksi mua ei päästetä niin helpolla. Ja hah, sitten menen itse opettamaan, ja oppilaani sanoo heti kun on pari tahtia soitettu, että "mä en osaa, soitetaanko jooko jotain muuta nyt". Ihan kuin meissä olisi jotain samaa. Kiintoisa kysymys lieneekin, että onko tosiaan, vai olenko jo onnistunut siirtämään huonoja taipumuksiani eteenpäin.

Selloa vain?

Olipa taas sellismipäivä. En oikeastaan muista, milloin viimeksi tuli harjoiteltua näin paljon, vaikka taas puolet ajasta soitin vääriä juttuja. Säestysharjoituskin oli siinä välissä. Se meni videolle videokameralla, mutta sen jälkeen harjoitellessani tajusin, että hei, minähän pystyn videoimaan soittoani läppärilläkin! Hahaa, kunhan saan jotain siedettävää tallennettua, voin kiduttaa sillä muita. Ja tietystikin paljon harjoittelua vaati myös paljon harjoituskoppijonottelua, mutta se ei nykyään ole niin kurjaa kun tosiaan on läppäri ja langaton verkko. Niiden ainoa haittapuoli on, että ihmiset tapaa vähän katsella pitkään ja ihmetellä. Tämäpäs on siis helppo tapa saada nörttimainetta ilman, että edes osaa käyttää tietokonetta yhtään keskivertoa paremmin. Päivän päätteeksi oli vielä tietenkin YS-harjoitus, kuten joka keskiviikko. Soitin väärin enkä tykännyt yhtään.

Illalla irkissä idlaaminen sai aikaan epämääräistä ahdistusta, vaihteeksi ihan erilaisesta syytä kuin viime aikoina yleensä. Nimittäin sellaista, että äh, edelleenkin haluaisin opiskella kauheasti kaikkea ja tietää paljon ties mistä, mutta huonostipa olen sen suhteen edennyt. Yliopistolla en ole koko syksynä tehnyt mitään paitsi tehtävänkorjaustyötä ja sen yhden palikka-unix-kurssin. Sen siitä saa, kun päättää keskittyä soittamiseen. Ei voi ehtiä kaikkea. Välillä vaan tunnen itseni ihan tyhmäksi, enkä tykkää siitäkään yhtään.

Jossitellakseni taas: jos vain olisin ihan hirmuisen hyvä soittaja, niin ei tarvisi miettiä mitään muuta, voisin vaan olla jetset-sellisti-solisti-tähti. Paitsi että ne harjoittelee 8 tuntia päivässä. Ei onnistuisi minulta se. Tosin minulla on hieno visio yhdestä soittoprojektista, joka tavallaan jopa pitäisi toteuttaa, koska sillä saisin pari tarvitsemaani opintopistettä. Se olisi semmoinen lastenkonsertintapainen Ötökkä-teemainen juttu. Ötökkä olisi laajasti määritelty sisältämään myös hämähäkkieläimet. Konsertin ohjelmassa olisi ainakin Mehiläinen, Kimalaisen lento, joku Papillon (perhosia siis) ja sitten kaikki Tarantellat, mitä löydän. Viimeksimainitut ovat ikioma pakkomielteeni ja keräilykohteeni, kun ne vaan ovat parhaita biisejä, kun niitä voi soittaa tosi nopeasti ja ne ovat muutenkin kivoja. Jee.

Ihmeangstia

Päivä meni taasen enimmäkseen konsalla, oli harjoittelua, oma soittotunti ja oppilas. Välissä käväisin hakemassa paremman jouseni takaisin, ja on se mahtava kun on jouhitettu ja putsattu ja kaikkea. Ehti kyllä tulla ikävä sen kamalan vanhan kukkakepin kanssa soitellessa. Vaan kaiken kaikkiaan ei päivän aikana soitto oikein sujunut, koska ajatukset koko ajan karkailivat ihan ihmeellisiin suuntiin. Jos joku olisi mulle vuosi sitten väittänyt, että kehitän moista ihmissuhdeangstia, en olisi varmaan uskonut.

Myöhemmin illasta hävetti itseäkin päivän aikainen pähkäilyni. Käytiin Jukan kanssa katsomassa Jadesoturi. Ihme leffa, käsittämätöntä että tuommoinen on ylipäänsä tehty, mutta siksipä juuri se sitten olikin aika hauska. Kyllä oli kaikkein aikain epä-eeppisimpiä kommentteja, kun miekasta saanut seppä toteaa selkosuomella että "Sä iskit mua miakalla mahaan!"

Elokuvan jälkeen sitten päädyin höpisemään jotain angstiosastoani sivuavia asioita, mikä oli oikein hyvä juttu. Tuntui vaihteeksi, että ehkäpä voisin vielä saada pääni jotenkin järjestykseen.

Tekemistä

Herääminen meni taas pieleen. En olisi jaksanut törmäillä kämppiksiin ja odottelin, että ne lähtisivät, mutta sain odotella kovin kauan, ja eivät ne lähteneet. Oli sitten pakko uskaltautua vaan huoneestaan ulos. Vaan hitaan alun jälkeen seurasikin reipas päivä.

Aloitin kipittämällä korjatut kielitieteententit laitokselle, ja samalla ilmoittauduin itse muuan tenttiin. Syntaksin harjoituskurssin laajennus, 1 ov, joka olisi pitänyt tehdä toissakeväänä. Pelottavaa. En ole vähään aikaan tenttinyt mitään, enpä lukenutkaan paljon yhtään mitään, mikä on paitsi epätavallista, myös vähän noloa. Pitäisi. Viimeistään ensi viikon keskiviikoksi kun silloin on se tentti.

Olin ajatellut että olisin konsalla joskus kymmeneltä. Olinkin siellä kahdeltatoista, mutta ei se mitään, tuli silti harjoiteltua ahkerasti muutama tunti. Muksuryhmätunti oli taas sitä samaa, eli omat osuuteni tuntuivat hyödyttömältä sähläämiseltä. Oppilaani sentään oli harjoitellut ryhmän jälkeistä omaa tuntiaan varten, niin se ei tuntunut aivan yhtä turhalta. Jaksoin vielä senkin jälkeen harjoitella hetken.

Aikaansaavan päivän vastapainoksi ilta oli täydellisen aikaansaamaton, paitsi että sain lainattua kasan sekalaista ei-klassista musiikkia. Sitten piti kirjoitella Toto-debrieffiä, muttei se oikein halunnut lähteä käyntiin. Sen sijaan jumitin irkissä ja muuta semmoista.

Ja loppuun vielä hattu-update: on se alienhattu kyllä tosiaan katseenvangitsija. Kaikki muksut jäävät aina tuijottamaan ja nykivät äitiä hihasta ja sit äiti sanoo että "joo, tädillä on hieno hattu", eli mä olen taas täti. Mutta niille muksuille on kiva irvistellä kun ne tuijottavat.

Selkiintyvää?

Jippijei, eilinen ilta kyllä tosiaan oli... Onnistuin muuttamaan peliangstin ihmisangstiksi ja sitten en tiennyt miten päin olisin. Rommin ja Harry Potter-leffan yhteisvaikutuksella sain viimein itseni nukutettua. Totta kai, nyt kun katsoo, niin olipa taas angstia tyhjästä ja tyhmästä--ja vaikka eilinen blogiteksti keskittyy peliangstiin, on tämän päivän jälkitunnelma, että se nyt oli se pienin murhe.

Päivä oli leppoisa. Herääminen oli hankalaa, jopa siinä määrin, etten saanut aamupalaa syötyä ennen kuin piti lähteä. Vaan eipä se mitään, koska lähdin Olgalle, ja kuten olin arvellutkin, siellä oli järjetön määrä hyvää ruokaa. Päivästä suurin osa menikin Olgalla, häämuistelojen ja lukioporukan kanssa hengaamisen merkeissä. Taas vaihteeksi kaikilla oli avecinsa mukana paitsi mulla ja Lauralla, ja ne olivat kaikki niin hirmuisen söpöjä ja onnellisen oloisia keskenään, että en voi olla olematta kateellinen (vaikka välillä tuntuikin taas söpöily-yliannostuneelta). Että jos mä vaikka osaisin kans. Jos mä vaikka edes yrittäisin vähän enemmän.

ToTo: Todellinen Tolvana (=minä)

Tänäänpä siis pelattiin viimeinen Toinen Totuus -kampanjan peli ennen taukoa. Ja päivä meni hyvästä huonoksi ja sitten päin persettä. Jipii.

Sain proppaukseni ihan ihmeen helposti valmiiksi ja odottelin peliä innolla, vaikkakin vähän varauksella. Pelkäsin, ettei olisi tarpeeksi puuhaa. Olen kuluvan vuoden aikana kantapään kautta sen oppinut, että olen ihan typerä puuhapelaaja. Mulla pitää olla hirveästi tekemistä tai pitkästyn ja sitten vittuunnun. En tajua, mitä tälle voisi tehdä--paitsi lopettaa koko harrastuksen. Joskus kuvittelin, että tämä johtuisi hahmosta tai pelinkirjoituksesta, oikeasti siitä, ettei ole tarpeeksi pelattavaa, mutta nyt alan olla täysin vakuuttunut, että vika on vain minussa. En osaa ottaa tarpeeksi irti siitä, mitä saan. Kyllä mä tiedän, että peleissä on hiljaisia hetkiä, ja jopa kuvittelen osaavani tappaa aikaa ingame, mutta sitten kumminkin käy näin.

Peli alkoi kauniisti: Tiia kävi kävelyllä rakkaan Leonsa kanssa ja suostui tämän kosintaan. Lounaallakin käytiin iloisissa tunnelmissa, vaan yhtäkkiä päivä sai äkkikäänteen, kun tippui kovin kriiseyttäviä suku-uutisia. Tämähän oli tietenkin pelaajan mielestä hyvä ja lupaava asia. Vähän aikaa oli oikein kiintoisaa, mutta sitten hahmon onneksi ja pelaajan epäonneksi istuimme neuvottelupöydän ääreen ja saimme asiat selviämään täydellisen siististi ja nätisti. Ja siihen loppuikin puuha, ja hiljalleen pelaajan pitkästyminen ja vitutus alkoivat kasaantua niin suuriksi, että häiritsivät pelaamista pelin loppua kohden, kun ympärillä tapahtui ties mitä kaoottista ja kummaa, mikä ei ihan varsinaisesti hahmoon liittynyt.

Kaikkein pahinta on, että tämä "ei ole tekemistä, tylsää, vituttaa"-syndrooma on toistunut tänä vuonna kovin monessa larpissa. Mä en tajua, mitä mun pitäisi pelata, että näin ei kävisi. Jaanan kanssa ei käy, mutta ei siinä nyt vaan ole mitään mieltä, että mä jaksan pelata tasan yhtä hahmoa. Sitä paitsi HaU loppuu ihan kohta. Pitäisi sitä nyt muistakin hahmoista saada jotain irti, kun esimerkiksi Tiia on oikeasti cool ja hauska ja monessa aiemmassa ToTo-pelissä sen pelaaminen on ollut tosi kivaa. Nyt vaan lisää vitutusta entisestään semmoinen, kun istuu nurkassa ja yrittää keksiä tekemistä ja hokee itselleen, että "Nyt on larppi, viihdy! Pidä kivaa!" muttei vaan osaa.

Pelin jälkeen sotkin vähätkin mahdollisuuteni olla muuta kuin vittuuntunut. Muilla näytti olleen hyvä peli. Olisin ehkä voinut saada jotain jälkitunnelmia imettyä, tai vaihtoehtoisesti yrittää korjata asennevammaani alkoholisoitumalla, vaan eeehei. Jouduin valintatilanteeseen, jossa menin lukkoon. En osannut päättää, mihin haluan--tai, äh, rehellisyyden nimissä: tiesin mihin halusin ja mihin mun olisi pitänyt haluta ja ne olivat eri asia. Siispä tein neutraalin päätöksen ja lähdin kotiin. Vitutti ja itketti ja oli todella paha olo. Tässä mielentilassa ei saisi kirjoittaa blogia, se hävettää jälkeenpäin. Toisaalta, juuri nyt, kun tuntuu yksinäiseltä ja "kukaaneirakastamua"lta (vaikkei siinä pitäisi olla järkeä), tämmöinen tilitys on oikeastaan ainoa asia mitä keksin, millä voi edes vähän purkaa sitä.

Hattusellisti ja harjoittelun vaikeus

Vihreä sarvihattu jatkaa voittokulkuaan. Alkaa jo epäilyttää, sietääkö tuota käyttää koko talven, kun se saa niin paljon palautetta vierailta ihmisiltä. Yhdet teinipojat repesivät nauramaan kun vaan kävelivät ohi ja katsoivat, ja joku vanhempi setä Ruoholahden metroasemalla tuli kyselemään olenko Lapista ja taputti selkään ja toivotti onnea ja kiitteli kun uskallan olla persoonallinen... Voittaja oli kuitenkin UFFin myyjätäti, joka mietti ensin, että niin, tuohan on vähän niinkuin olis joku heinäsirkka kun on tuntosarvet--eipäs kun, sehän on semmoinen humanoidi! Jeejee, se on alienhattu, on on. Se oli kyllä mun eka ajatus kun ostin tuon.

Hattua tuli ulkoilutettua lähinnä aamupäivästä, kun käväisin soittelemassa barokkiselloa, ja sitten ostamassa ToTo-puvustusta huomiseksi. Se meni ihmeen helposti, kaksi UFFia kiersin, jälkimmäisestä löytyi sekä housuntapaiset että hattu. Tämän jälkeen vielä pakotin itseni ihan oikeasti syömään, eli Unicafeseen, missä törmäsin sattumalta Elisaan ja Tuomoon. Tässä oli kovin hämäävää se, että juuri eksyin viime yönä selaamaan vanhaa maJor-blogia, ja sen myötä yöllä näin unta, jossa oli Elisa. Se oli muuttanut kämppään, johon meni semmoiset ahdistavat jyrkät huojuvat metalliristikkoportaat.

Ihmetyksekseni huomasin joskus kahden maissa olevani kotona ja mukamas niinkun vailla mitään varsinaista tekemistä. Harjoitella kumminkin olisi pitänyt paljon. Ei onnistunut--kyllä jotain soittelin, mutten taaskaan oikein kunnolla. Harjoitteleminen on kamalan vaikeaa. Mulla on sellainen "kaikki mulle heti tässä nyt"-ongelma: pystyn soittamaan melkein kappaleen kuin kappaleen jotenkin läpi hyvin vähällä harjoittelulla, mutta en sitten millään jaksaisi sitä pitkän aikaa kestävää hidasta hienosäätöä ja hiomista. Niinkuin vanha sellomaikkani sanoi aikanaan, saan nopeasti kasaan sen kirveellä veistetyn version, mutta sitten pitäisi vaihtaa hiekkapaperiin, ja se ei ole niin yhtään mun juttu.

Illalla täyttelin kännykkääni ToTo-numeroilla, vaikka vähän kyllä tuntuukin, ettei noita tule käytettyä pelissä. Ei hahmoni oikeasti osaa käyttää kännykkää. Eihän se edes muista, mikä kännykkä on. Ja itse en saa itseäni tajuamaan, että huomenna kaupunkipelataan, ja vielä Helsingissä. Onneksi yleinen pihallaolo on hyvin ominaista hahmolleni, joten on ihan OK jos en tajua mitään mistään.

Hattuja ja päättömyyttä

En ehtinyt laittaa kaksiosaisen talvitakin puoliskoja yhteen. Sen sijaan otin kylmältä lumiselta säältä suojaamaan huopahatun, jonka ostin keväällä Tartosta. Kun nyt on erinäköisistä hassuista päähineistä ollut puhetta eri yhteyksissä, niin tämä on kyllä kohtalaisen älytön. Sai osakseen paljon virnuilua ja muutaman kommentinkin. Hiih, jostain syystä musta on tosi kivaa toisinaan näyttää hassulta.

Päivä oli vaihteeksi normaalihko, paitsi että koko ajan tuntui, että pitäisi olla jossain tai tehdä jotain ja en keksinyt mitä tai missä. Aamulla soitinliike soitteli, että jousi on jo korjattu, mutta päätin jättää jouhitettavaksi, siinä alkoivat olla aika vähissä ne karvat jo. Lusmusin kotona liian pitkään ja myöhästyin Suaven treeneistä taas pari minuuttia, mutta sentään tällä kertaa oli kaikki tarvittavat nuotit. Kvartetin jälkeen oli omaa selloilua, ei niinkään soittotuntia kuin syvällinen keskustelutuokio Tapanin kanssa. Tulin taas vaihteeksi havainneeksi, että mulla on kovin negatiivinen asenne omaa sellismiäni kohtaan. Vaan tällä kertaa, päinvastoin kuin yleensä, Tapanin sanat jotenkin osuivat ja upposivat. Tajusin, että olisi mukavaa, jos oikeasti saisin kalenteriani tyhjättyä vähän, ja ehtisin soittaa enemmän. Olisi kiva oikeasti harjoitella. Olla vaihteeksi sellisti.

Saman tien en tietenkään ehtinyt sellistiksi ryhtyä, vaan piti hipsiä Siltavuorenpenkereelle tenttikorjauksien kanssa. Sen jälkeen sentään oli sello-oppilas, ja outo soittotunti olikin. Musiikin teorian pariin kääntyminen nimittäin jotenkin pysäytti kaoottisen ja levottoman meiningin. Todella kummaa, että oppilas keskittyy teoriaan paremmin kuin soittamiseen.

Kotiuduttuani viimein katselin Housen ja sitten mietin, mitähän mun nyt pitäisi tehdä kun en keksi mitä se on. Luovutin, otin foliota ja pipon, ja askartelin foliopipon. Se ei näytä ollenkaan niin hassulta kuin vihreä sarvihattu.

Vaihtelevaa

Jospa mä en kärsikään post-larp-jutusta, vaan pre-larp-jostain. Aamulla kun menin taas Suaven harjoituksiin ilman nuotteja. ToTo-peli on lauantaina, ja minusta alkaa jo nyt kauheasti tuntua muistiongelmaiselta mummohahmoltani. Koko ajan unohtelemassa jotain. Nuotit sentään sain saman tien treeneihin kun itse säveltäjä laittoi sähköpostitse, ja hyvä olikin, koska en vielä ole vanhoja nuottejani kotoakaan löytänyt.

Muistin myös vasta aamulla, että niin, tänään piti olla säestysharjoitus/luokkatunti, jossa mun piti ikäänkuin esiintyä, ja en ole soittanut kyseistä kappaletta moneen päivään. Ja jousikin edelleen rikki. Menin selostamaan tilannettani Tapanille, joka ensin meinasi, että eikä mitä, soittamaan vaan. Kävi ilmi, että sillä oli joku megasuunnitelma, että kaikki soittavat videolle ja vielä kahteen kertaan. Eikä. En pysty, en voi, en halua. Oli kyllä itku lähellä siinä, onneksi opekin tämän tajusi ja antoi luvan häippäistä kotisuuntaan.

Kotiinpäin kiersin soitinliikkeen kautta, ja jousi lähti viimein korjaukseen. Kotona korjailin kielitieteententtejä, ja kun vähän sain syötyäkin, mieliala vähäsen korjaantui myös. Illan YS-treeneissä kun sitten jousestani mainitsin, kuulin, että moinen "jengat hajalla" -tilanne on aivan tavallinen ja varmaan kaikille muille oli joskus käynytkin noin, ihme että olin tähän asti säästynyt semmoiselta.

YS:n jälkeen onnistuin viimein ryöstämään ihmisiltä aikaa irc-HaU-säätöä varten. Olin kovasti ajatellut että nyt tämä tästä pois, säätö pakettiin ja seuraavaa peliä odottamaan. Toisin kumminkin kävi, edelleen jäi asioita auki. Periaatteessa minusta tuommoinen setviminen on kivaa, mutta jotenkin nämä avoimet asiat kalvavat, puhumattakaan siitä, että tuntuu pöllöltä vaahdota näin älyttömästi hahmonsa jutuista. Olen minä vaan yksi addikti ja fanaatikko.

Juoksee juoksee

Olipa taas päivä sarjassamme "ei näin". Jos aamulla on yhtään flunssainen olo, silloin on ihan hirmuisen järkevää änkeä päivänsä ihan täyteen ja juosta pöhkönä paikasta toiseen.

Päivän ensimmäinen ohjelmanumero eli Boccherini-Suaven treenit olivat päivän pohjanoteeraus. Saavun konsalle vartin myöhässä ja sitten totean, ettei mulla olekaan mitään nuotteja, kaikki ovat kotona. Eipä siinä sitten muuta kuin mahdollisimman nopsasti takaisin Pasilaan, nuotit mukaan ja Ruoholahteen taas. Kvartettitreenejä ehdittiin pitää ehkä semmoinen 20 minuuttia. Niiden jälkeen juoksin Siltavuorenpenkereelle kieliteknologian johdantokurssin luennolle, johon onnistuin myös saapumaan myöhässä. Ja mä kun vielä satun inhoamaan myöhästymistä. Luennolla en millään kyennyt keskittymään mihinkään, olin pahis, istuin takapenkissä ja irkkasin, vaikka periaatteessa asia olisi ollut kiinnostavaa. Jospas vain en olisi päässyt pari vuotta sitten sisään kielitieteen puolelle, olisin nyt iloinen kieliteknologi... Tietty saman tien voi taas todeta, että niin, jospas en olisi päässyt kolme vuotta sitten Stadiaan, olisin varmaankin nyt tyytyväinen jonkun luonnontiedealan opiskelija enkä alemmuuskompleksinen sellonsoitonopettajantapainen, ja elämäni olisi paljon yksinkertaisempaa.

Jossittelu sikseen, kieliteknologian luennon jälkeen juoksentelin keskustakampuksen yliopistoliikunnan toimipisteeseen. Pelottavaa joo, ja pelottavammaksi menee. Tuli nimittäin viikko sitten vanhoja orkesterikavereita tavatessani puheeksi yliopistoliikunta, sitten tulin maininneeksi kokeilleeni kiipeilyä Turussa, ja kun kerran Kumpulassa on yliopistoliikunnan kiipeilyseinä... Näköjään olemme sitten menossa sinne alkeiskurssille. Hämmentävää.

Kiitos ylimääräisen koukkaukseni yliopistoliikunnan kautta myöhästyin taas kun palasin konsalle. Myöhästymiseen vaikutti myös se, että oli pakko ostaa eväspasteija matkalta, että olisi syönyt edes jotain. Konsalta ajelimme autokyydillä pitämään Tötterström-Suaven treenejä alttoviulistin kotiin Espoon johonkin puskaan. Eikä juoksentelu loppunut edes siihen, vaan sitten takaisin bussilla Ruoholahteen ja oppilas. Vaan oppilas oli hassu, meillä oli hauskaa.

Viimein pääsin kotiin ja sekin meni vaikeimman kautta--spora jota olin odottanut kymmenisen minuuttia ilmoitti Sörkassa olevansa matkalla Koskelan halliin, ja piti hypätä ulos ja odottaa toiset kymmenen minuuttia seuraavaa. Kotiin selviydyttyäni kuitenkin asiat sujuivat paremmin: sain jätettyä Hoasille yksiöhakemuksen, viimeinkin, ja sitten vielä kirjoitettua debrieffin loppuun. Nyt voisi ryhtyä ehkä ajattelemaan jotain muuta... paitsi että eiei, ei voi, kun hahmon tulevaisuus on edelleen kysymysmerkki...

Larpkrapula, osa 2

Päivä jatkoi melkoisen saumattomasti eilisiltaisia tunnelmia. Peli ohi, elämä, vitutus, grrääh. Aamupäivä sentään yritti tarjota pehmeää laskua, kun ehdin vielä hetkisen roikkua Turussa. Tosin lounas Mirin ja Daren kanssa ajoittui niin aikaiseen, ettei silloin ollut nälkä vielä. Ja sitten vaan junaan ja kohti ankeutta. Matkan käytin ahkeraan debrieffin kirjoitteluun.

Tavarat Pasilaan ja konsalle ja kahvilaan, selloryhmäsuunnittelupalaveriin, eli siis ircciin vinkumaan kun on tylsää ja tyhmää... Tyhmänä tuli sitten kommentuitua jotain johonkin sairaslomajuttuihinkin ja annas olla, kuin maagisesti jostain tyhjästä iski flunssa taas. Se hiipi sopivasti selloryhmätunnin aikana, kun oli vielä jotain ihme EU-vieraitakin katselemassa. Tunti tuntui ontuvalta ja tökkivältä, mutta se ei ollut pelkästään minusta kiinni. Sen sijaan sen perään pitämäni oppilaani oma yksityistunti oli aika lailla turha: olimme molemmat näköjään vähän liian väsyneitä. Pidettiin sitten lyhyt tunti, ja pakenin äkkiä kotiin.

Kotona olis varmaan ehkä voinut vaikka syödä tai purkaa tavaroita tai jotain, mutta liimauduin läppäriin kiinni. Debrieffin kirjoitus eteni takkuisesti. Sen sijaan keskityin murehtimaan Jaanan tulevaisuutta, joka jäi kovin auki ja ongelmaiseksi, ja etsimään ircistä ihmisiä joiden kanssa höpistä edes jotain kun ei voinut ryhtyä oikeasti säätämään. Löysin Sannan, joka on aina luotettavaa PM/HaU-fanatisointiseuraa. Siinä höpistessämme kehitin hahmoni ongelmiin mahtiratkaisun: kun foliohatut on nyt niin kovin out, niin jos vaan ottais mikroaaltouunin ja tekis siihen reiän ja sit käyttäis sitä kypäränä... Se olis kyllä kaikkien aikojen proppi se.

Post-larp-depressio, jo tänään!

Yleensä illasta/iltapäivästä loppuvan pelin jälkeinen aika menee päättömään hehkutukseen ja intoiluun, ja vasta seuraavana päivänä iskee todellisuus. Tänään se kumminkin tapahtui ennätysvauhdilla. Pelin jälkeen oli toki hehkutusta ja intoilua Cosmicissa, mutta jotenkin siinä jossain vaiheessa tajusin, että ihan kohta pitää taas alkaa elää sitä omaa elämättömyyttä, että Mirin komerossa odottaa iso ja painava kassi ja sellokotelo ja rikkinäinen jousi, ja kaikkea muuta semmoista. Se siitä. Peli meni.

HaU 3 siis alkoi eilen kahden aikoihin, sitä ennen oli kohtalainen kaaos kun Mirin kämppä kaipasi proppausta ja tärkeät esineet olivat hukassa. Vaan jotenkin asiat saatiin johonkin järjestykseen ja peli käyntiin ja nopsasti täyteen vauhtiin. Aika kului nopeasti, tapahtui kaikenmoista jännää. Tosin on pakko todeta, että hahmoni vaan päätyi olemaan jotain ihan muuta kuin mitä sen alunperin piti olla. Periaatteessa se mitä se nyt on on paljon kivempaa, mutta harmittaa silti jollain tasolla. Joojoo, on se tosi älykäs, hehheh, niin vissiin. Mitäkukamissähäh, ai mitä, puhuinko mä taas ohi suuni, hupsheijaa... Samaten joskus kuvittelin, että hahmoni osaisi ajatella itse ja osaisi ehkä ratkoa ongelmia tai jotain, mutta se onkin keskittynyt saamaan niitä aikaan ja vinkumaan muilta apua. Muutenkin taas tuntui, etten mä vaan osaa. Paitsi että osasin sentään kuulemma kaatua näyttävästi. Jipii. Pitäisi kai tajuta, että jos itse on mitä on, ei hahmo vaan voi olla kovin paljoa enempää. Seuraavaan kampanjaan (mikä se ikinä onkaan... tuleeko niitä enää... onko se enää näin kivaa... angst) sitten vaan taas joku tyhjäpäinen hyperaktiivi, niiden suhteen olen luonnonlahjakkuus.

Hrm, ja tuommoisesta tilityksestä saa ihan väärän käsityksen: peli oli mainio, minulla oli kivaa. Kait liiankin kivaa, kun loppuminen taas ahdistaa näin älyttömästi. Enää yksi peli jäljellä. Ääh.