Metro: Ei näin.

Maanantai: soittoa, töitä.

Tiistai: soittoa, saksaa, kehnoa kiipeilyä.

Keskiviikko: ...höö

Keskiviikko oli jännittävin työpäivä vähään aikaan, mutta ei varsinaisesti mukavassa mielessä. Olin työvuoroja sopiessani ottanut keskiviikkoon "382 aamuvuoron". 382-ajosarjan aikaista vuoroa ajoin viime- ja toissakeskiviikkonakin. Se alkaa Itiksestä kello 6.24, ajoonlähtö 6.35. Olin Itiksessä hyvissä ajoin noin 6.21, ja kuten tavallista, vilkaisin vielä varmuuden vuoksi komennuslistaa. Siinä luki, että työpäiväni alkaakin metrovarikolta, kello 6.22. Täääh? Katselin sitä vähän aikaa, kunnes tajusin tarkistaa minulle laitetun ajosarjan. Kyllä, "382 aamuvuoro", mutta EI 382 aikainen, vaan 382 myöhäinen, joka myös on aamuvuoro! Yleensä siis ajosarjoissa on aikainen eli aamuvuoro ja myöhäinen eli iltavuoro, vaan tämäpä ajosarja onkin pelkkää aamua, eli myös myöhäinen vuoro on aamuvuoro, mitä en tietenkään ollut tajunnut, että olisin osannut varmistaa, kumpi "382 aamuvuoro" minulla on.

Koska olin 6.21 Itiksessä enkä 6.22 metrovarikolla, en ehtinyt ottaa 6.27 junaa varikolta kuten minun piti (varikolle on Itiksestä vajaa 15 min kävely). Soitin työnjohtoon, joka järkkäsi huoltokuskin siirtämään junan varikolta Itikseen, mistä sitten otin sen, kymmenisen minuuttia myöhässä. Lopputuloksena tietysti kaikki muutkin junat olivat myöhässä, koska varikolta tuleva juna täytyy syöttää oikeaan kohtaan jo radalla olevien junien väliin. Näinpä saa pienellä ja mielestäni täysin ymmärrettävällä inhimillisellä erheellä aikaan huomattavaa sotkua metron aikatauluihin. Onnea vaan minulle. Ainakin varmaan opin tästä jotain.

Pari ekaa kierrosta ajoin niin häpeissäni ja vittuuntuneena typerästä aikataulumokastani, että oli suorastaan fyysisesti paha olo. Liikenne toki tasoittui ja palautui aikatauluunsa melko nopeasti. Sitten kolmannella kierroksella juuri ennen Itiksen asemaa---PAM! Tuulilasiin lensi pulu! Hih. Se oli varsin jännää. En ollutkaan vielä saanut törmättyä puluun junalla, se on ollut tavoitelistalla jo pitkän aikaa... Tapahtuipa viimein. Tämän jälkeen mieliala korjautui jonkin verran.

Loppupäivä oli pitkä ja tuskaisa, kuten keskiviikot nykyään tapaavat olla. En osaa olla ottamatta työvuoroa aamuun, ja sitten kun illalla on YS-treenit, olen kotona aikaisintaan joskus kymmenen kieppeillä. Puh.

Taas loppui viikko.

Suurin osa lauantaista meni soitellen Pergolesin Stabat Materia YS:läisen kvartetista trioksi kutistuneen porukan sekä laulajien kanssa. Soitin huonosti. Sitten ärsytti. Ei mitään uutta alla auringon. Lisäksi söin järjettömän jäätelöyliannostuksen.

Soitteloista siirryin Mirjalle läksiäisiä viettämään. Paikalla oli paitsi tuttua lukiokaveriporukkaa, myös sellaisia lukiotuttuja, joita en ollut aikoihin nähnyt ja joita oli jännä tavata, sekä kaiken maailman omituisia osakuntaihmisiä ja muita. Onneksi kuitenkin kyseessä olivat enemmän isohkot illanistujaiset kuin varsinaiset kotibileet. Boolin ja sipsien asemesta oli teemaan sopivasti punaviiniä ja patonkia. AOK lahjoitti Ranskaan suuntaavalle jäsenelleen muun muassa hyödyllisen opaskirjan, CD:llisen wanhaa suomimusakkia sekä pehmohauen, joka on ehdottomasti paras pehmolelu ikinä. Pelasimme myös 90-luku-Trivial Pursuitia, joka ei oikein innostanut, kategoriat olivat ihan väärät (vihreä on "Kuva ja ääni", ja ei ollenkaan luonnontiedekysymyksiä?!?), ja kysymykset enimmäkseen mahdottomia. Taisimme kaikki olla ihan muutaman vuoden verran liian nuoria, että olisimme muistaneet kovin hyvin ja tarkkaan 90-luvulla tapahtuneita asioita.

Sunnuntaina piti tehdä kaikkea järkevää, koska se oli eka tyhjä päivä pitkään aikaan. Koska se oli eka tyhjä päivä pitkään aikaan, en luonnollisestikaan kyennyt tekemään mitään järkevää. Googlasin Ranskan- ja Puolan-matkoihin liittyviä juttuja pitkälle iltapäivään. Ehdin soittaa Haydnista kolme ekaa fraasia ennen kuin piti suunnata kiipeämään. Kiipimässä oli olmin lisäksi taasen metrotuttuni Miika, joka oli käväissyt peruskurssilla. Jee, lisää kiipeilyseuraa, sitä ei koskaan ole liikaa. Elmon kanssa kiipesimme reitin, joka greidilapun mukaan oli 7, mutta ei se kyllä takuulla ollut niin vaikea.

Illalla uskaltauduin ensimmäistä kertaa tammikuun aikana oikeasti vilkuilemaan opinnäytettäni, ja jopa intouduin kirjoittamaan vähäsen. Hirveää soopaa on koossa nyt noin 16 sivua. Jos nyt sitä saisi kasaan sen reilun 30 sivun verran, niin pääsisi tuosta (ja Stadiasta) eroon. Ei sen kai pitäisi niin mahdotonta olla.

Peruskiirusta

Torstaina oli iltavuoro. Siinä se päivä menikin.

Eilinen oli tyypillinen esimerkki siitä, miten päivistäni kovin usein ja helposti tulee mystisesti täysiä ja kiireisiä. Kalenterissa luki päivän kohdalla "16.30 oppilas" ja ei mitään muuta. Edellispäivän iltavuoron jälkeen tuli nukuttua vähäsen pitkään ja herättyä hitaasti. Puolilta päivin lähdimme olmin kanssa seinälle. Yritin vaihteeksi liidata enemmän, ja pari helppoa reittiä menikin kohtalaisen vähällä kauhulla ja valituksella. Kolmas, vähän haastavampi, jäi kesken, mutta sitä en ole koskaan päässytkään. Neljäs, A-hallin kulmassa oleva aiemmin vaikeana pitämäni reitti ei enää tuntunut pahalta, paitsi sen alku, joka on sairaan ärsyttävä.

Kiipimäkerta venyi vähän tavallista pidemmäksi, ja olinkin kotona niin myöhään, että oli puoli tuntia aikaa käydä kaupassa, ostaa ruoka, lämmittää ja syödä se. Siispä hirveällä kiireellä lounasta, ja sitten opettamaan. Pitämäni soittotuntihan ei kestänyt kuin puoli tuntia, mutta sen jälkeen piti jäädä harjoittelemaan, että saisi vähän tänään omiakin juttuja soitettua. Koesoiton orkesteristemmojen läpikahlaamiseen menikin kolme tuntia. Sen jälkeen ei enää jaksanut soittaa.

Kotona olin siis lähempänä yhdeksää. Illan aikana piti vielä räpeltää valmiiksi ToTon debrief. Tietenkin myös jumitin nettiin enkä osannut mennä ajoissa nukkumaan.

Viikon keskellä

Kiitos koesoittokoulutuksen, päivät ovat edelleen täynnä soittoa, vaikka koulun loppu häämöttää (jossain aika kaukana tosin, kun opinnäytteelle ei tunnu koskaan olevan aikaa). Olisi kiva soittaa leikkikoesoitossa hyvin, joten siispä pitää harjoitella niin paljon kuin mahdollista. Tiistain aamupäivän soitin kotona, iltapäivän puolestaan konsalla. Siinä välissä käväisin saksan tunnilla yrittämässä palautella asioita mieleen. Sijamuodot muistuvat, prepositiot eivät, mutta niiden muistaminen on muutenkin minulle jostain syystä aina kauhean hankalaa, oli kieli mikä hyvänsä.

Illalla kävin katselemassa Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksen Don Giovannin, jossa oli tuttuja sekä kuorossa että orkesterissa. Mozartin oopperat ovat ihania, musiikki on vaan niin mahtavaa ja juonet hilpeän saippuaisia. Oli kyllä melkoisen hupaisa versio tämä, puvustus Adidas-hännystakkeineen ja strutsinpäillä naamioituneine nahka-asuisine soturiprinsessoineen oli luovan hullu, ja lavalla nähtiin paitsi alastomuutta (tosin vain selkäpuolelta), myös furry-orgiat (tosin vain varjokuvina). Hih ja huh.

Oopperan jälkeen ehdin kotiin ja nukkumaan melko myöhään yöllä, ja keskiviikkona piti herätä viiden kieppeillä aamuvuoroon töihin. Argh. Oli täyttä tuskaa taas. Oikeasti hieman hirvitti ajaa, kun hereillä pysyttely tuntui valtavalta haasteelta. Työpäivä kumminkin meni aika nopeasti. Sen sijaan loppuilta oli hirveän pitkä. Pari tuntia soittelua konsalla ja sen jälkeen YS-treenit, joissa suorastaan ylitin itseni soittamalla väysmyksestä huolimatta oikeasti pääosin ihan oikein.

Maanantai.

Heräsin kymmenen kieppeillä Turussa, ja ajattelin, että ehdin sopivasti yhdentoista junaan. Arvioin asemallekävelyyn kuluvan ajan matka.fi:n mukaan. Liikkeellelähtöä hidasti hitusen se, että olin jättänyt lompakkoni hassuun paikkaan ja jouduin etsiskelemään sitä hetkisen. Oliko sitten syynä tämä hidaste vai liian lyhyt kävelyaika, tässä kävi ekaa kertaa ikinä niin, että myöhästyin junasta. Saavuin asemalle siten, että juna oli jo siinä, ja jos olisin juossut kyytiin, en olisi saanut ostettua lippua, kun junassa ei käy Electron ja käteistä ei ollut. Blääh. Sitten piti tappaa aikaa tunti. Onneksi on läppäri.

Junailin Helsinkiin, hain sellon konsalta ja raahasin sen Perkkaalle. En kuitenkaan saanut soitettua juuri mitään. Laiskuus ja keskittymiskyvyn puute häiritsivät. Melkein yhtä surullista oli myös illan kiipeily. Ei yhden yhtä liidiä, koska yksi yritykseni jatkaa Elmon melkein loppuun asti liidaamaa reittiä oli niin epätoivoinen (en päässyt edes ekan jatkon yli, vaikka sen piti olla helppo reitti). Yhden uuden 6+:n sentään selvitin yläköydessä, muttei sekään järin kaunista ollut.

Koesoittoa ja kivenkoloja

Haydn-perjantai

Perjantaina oli koesoittokoulutksen Haydn-päivä. Soitimme arvotussa järjestyksessä vuorotellen sermin takaa Haydnin D-duurin ensimmäistä osaa, ja annoimme toisillemme palautetta. Ruokatauon jälkeen tehtiin sama uudelleen ja yritettiin korjata asioita palautteen mukaan. Soittaminen jännitti aika paljon, kun en tuntenut osaavani Haydnia kovinkaan hyvin. Onneksi muutenkin kuultiin paitsi loistavia, myös selvästi keskeneräisiä esityksiä, joten ei hävettänyt ihan niin paljon.

Ensimmäisen soittokertani palaute oli kovin tuttua: "kuulosti levottomalta ja rauhattomalta", "soitit jotenkin vihaisesti". Oikeasti hupaisaa, että on mahdollista soittaa jopa niin aurinkoinen ja hienostunut kappale kuin Haydnin konsertto "vihaisesti". Olen vaan niin hevisellisti. Toisella kierroksella keskityin etsimään rauhaa, ja ilmeisesti se löytyikin, oli kuulemma paljon levollisempaa ja harkitumpaa.

Stemmalauantai

Lauantaipäivän täytti koesoittokokulutuksen orkesteristemmaharjoitus. Kävimme opettajamme johdolla läpi leikkikoesoittoomme tulevia orkesteristemmoja. Soitimme enimmäkseen yhdessä, vain satunnaisia pätkiä vuorotellen yksin. Se oli paljon leppoisampaa kuin perjantain Haydn, mutta ihan yhtä hyödyllistä ja kehittävää. On noissa vielä tekemistä ennen parin viikon päästä olevaan harjoituskoesoittoamme.

Iltapäivästä oli AOK:n kokous fonduen äärellä, viimeinen laatuaan ennen Mirjan maastapoistumista. Fondueta tuli syötyä hurjan nopeasti melkoinen määrä. Lisäksi pohdiskeltiin taas Ranskaan matkailua. Hii.

Luolasunnuntai

Sunnuntaiksi siirryin Turkuun, mistä ajeltiin porukalla Laitilaan etsimään Hauk/Hautvuoren luolia (ja geokätköä). Löysimme paikan ongelmitta, ja vähänkö se oli hieno! Haukvuori oli läjä kalliota ja lohkareita, paljon kivaa kiveä ja aivan täynnänsä kaikennäköisiä kivenkoloja ja onkaloita, joihin ryömiä. Siispä taiteilimme märällä kivellä ja sammaleella ja änkeydyimme kaikkiin kiintoisiin luolanpoikasiin.

Ehdimme tutkailla vain osan alueesta, ja siltikin löysimme vaikka mitä jännää. Ehkä jännintä luolien etsimisessä on, että ulkoapäin suuaukon perusteella ei mitenkään voi arvioida, mitä sisäpuolella on. Paras löydöksemme ei ulkopuolelta juurikaan eronnut monesta muusta vähemmän kiintoisasta aukosta, mutta se olikin oikeasti melkoisen pitkä, jopa niin pitkä ja jyrkästi alaspäin viettävä, että päätimme jättää sen pohjan etsimisen myöhemmälle, koska kovin kylmä ja nälkä alkoi jo olla.

Ihmisten ilmoille palailtuamme ihmettelimme vielä Ihan Oikeita vuoria ja luolia Planet Earth -dokumententteja katsellen. Vau. Maailmassa on niin paljon kaikkea aivan mielettömän käsittämätöntä ja hienoa, ja niin paljon paikkoja, joissa haluaisi joskus päästä käymään. Lisäksi opimme, että sateenkaaren päässä on laama.

Tekemisen suossa

On kiva että on tekemistä. Rajansa kuitenkin kaikella. Ei tässä nyt ihan näin pitänyt käydä, että tekemistä on niin paljon, ettei kertakaikkiaan ehdi edes yhtä larppidebrieffiä kirjoittaa. On ollut jokseenkin kuluttava viikko tämä, kaikki päivät tähän asti aamusta iltaan taitavasti täyteen aikataulutettuja.

Suurin aikasyöppö ja ahdistuksen aiheuttaja on Stadian koesoittokoulutus. Se on kaikin puolin hyvä ja hieno opintojakso: Radion Sinfoniaorkesterin 3. soolosellisti kertoilee ja neuvoo meille sello-opiskelijoille, mitä orkesterin koesoitossa vaaditaan, miten siellä toimitaan, millainen on hyvä orkesterisellisti ja sen sellaista, ja sitten harjoittelemme soittamaan koesoitto-ohjelmistoa, eli siis Haydnin D-duurikonserton ekan osan (sitä kysytään ihan kaikissa koesoitoissa) ja kasan orkesteristemmoja. Haydnia ja stemmoja olisi tarkoitus soittaa huomenna ja ylihuomenna, vuorotellen, vähän niinku koesoittotyyliin, muut opiskelijat lautakuntana. Argh. Koska joululoma valui metroiluun ja muuhun turhaan, en luonnollisestikaan siis osaa soittaa näitä juttuja. Tämän viikon kaikki "ylimääräinen" aika siis meni harjoitteluun. En vieläkään osaa. Hävettää.

Kiipeämäänkin piti tietenkin ehtiä, ja ehdittiinkin sekä tiistaina että torstaina. Tiistaina sain valloitettua erään aiemmin hyvin keskeneräiseksi jääneen 7-:n reitin, ihan järjettömällä väännöllä ja tappelulla. Lopputuloksena sain aikaan tylsästi kipeähkön käden. Senpä takia torstaina kiipesinkin vain helppoja juttuja säästääkseni raajaani soittokoettelemuksiin. Harjoittelin myös yhdellä kädellä kiipeämistä, ja päin vastoin kuin joskus muinoin, tällä kertaa se jopa osittain onnistuikin, kun aloin hahmottaa, miten se toimii. Oli varmasti kehittävää.

Tiistaina alkoi saksankurssi. Havaitsin, etten muista mokomasta kielestä enää niin mitään. Opettaja höpisi osan ohjeista pelkäksi saksaksi, ja minulla oli suuria vaikeuksia pysyä perässä. Toivottavasti tämä vähäsen kertaamalla alkaa hiljakseen palautua, muuten ärsyttää. Keskiviikko- ja torstaiaamu menivät töissä, aamuvuorot ovat edelleen kamalia eikä siellä edelleenkään ollut mitään jännää tai ihmeellistä, paitsi että opettelin ajamaan metroa vasemmalla kädellä, kun oikeaa särki. YS:n kausi alkoi myöskin tällä viikolla, ja söi jokusen tunnin: maanantaina piti tehdä jousituksia, keskiviikkona sitten ekat treenit. Sibeliuksen Sadussa on niin tappavia näppäilypätkiä, että suurimmalla osalla sellisteistä taisi tunnin soiton jälkeen olla rakkoja sormissaan. Treenien jälkeen olisi ollut huvitoimikunnan kokous, jossa minun olisi kuulunut olla, mutta kuulin siitä vasta treeneissä, ja koska olin herännyt töihin viideltä, luistin ja pakenin paikalta. Ehkäpä saan sen anteeksi.

Leppoisaa larpahtelua

Lauantai meni larpaten, kymmenennen Toinen totuus -pelin merkeissä. Peli oli melkoinen harvinaisuus minun larppiurallani. Se sijoittui tylsille cocktailkutsuille, jotka olivatkin vallan onnistuneesti tylsät. Toki muutama yllättävä käännekin löytyi--läheisten kadonneita sukulaisia ja sen sellaista. Suurin osa pelistä meni kumminkin istuskellen pöydässä teiniporukalla (vaikkei oma hahmoni teini olekaan) heitellen käsittämättömän huonoa läppää. Harvinaista tässä oli se, että päinvastoin kuin yleensä, tämä tapahtumattomuus oli oikeasti varsin jees. Hahmo ja pelaaja nimittäin pelkäsivät, että tapahtuu kaikenlaista kauheaa, mutta eipä sitten tapahtunutkaan. Oli varsin helpottunut olo pelin jälkeen. Hämmentävää. Ikävä kyllä pelinjohto ilmoitti, että seuraava Toto tulee olemaan kampanjan viimeinen peli. Vastahan tässä on alkanut päästä vauhtiin tämän uuden hahmon kanssa, mieluusti olisi sitä pelaillut vähän pidempäänkin. Höh. Pelin jälkeen jatkettiin vielä huonon läpän lennättelyä jatkoilla, missä oli myöskin oikein mukavaa, vaikkakin hipsin aika aikaisin kotiin.

Sunnuntai oli melkoinen lusmupäivä. Roikuin irkissä aftergametunnelmissa, enkä saanut debriefiä edes aloitettua. Kiipeilemässä sentään tuli käytyä, ja tulipa myös kiipeilytettyä metrotyökaveria. Illalla sain myös kaivettua sellon laatikosta ja soitettua ihan ahkerasti. Ahkeruus tosin on lähinnä paniikkia, kun ensi viikolla on koesoittokoulutus, sen ohjelmisto pitäisi jo osata, enkä oikeasti ollenkaan osaa. Toivottavasti muutkaan eivät osaa niin ei tarvitse hävetä ihan niin paljoa...

Muuten vaan puuhakasta

Perjantaina ei ollut töitä. Jee. Sen sijaan muuta tekemistä oli edelleen ihan riittävästi. Hipsin aamukahville Mirjalle, missä tuijotin Ranskan karttaa ja hihkuin. Hienoa sinänsä, kun toinen on lähdössä vaihtoon ja stressaa siitä, ja minä en kykene kuin olemaan yli-innostunut siitä, että jee, minä lähden sitten sinne vierailemaan. Lähinnä tässä--samoin kuin syksyisen Puolan-reissun suunnittelussa--innostaa niin valtavasti se, että en ole ikiaikoihin käynyt matkalla, joka ei olisi ollut orkesteri- tai kuoromatka. Minulle on ihan käsittämätön juttu, että saan ihan itse päättää, missä haluan käydä, mitä haluan nähdä, millä aikataululla, ja niin edelleen.

Aamukahvilta suunta kävi kohti Tapanilaa ja kiipimää. Kiipeily oli vähäsen vähemmän epätoivoista kuin viimeksi. Lisäksi Kiipeilykeskus oli laittanut parille reitille hassut automaattivarmistussysteemit. Niitä voi siis kiivetä yksin, ja laite kelailee köyttä sisään ja laskee alas. Hih. Aika hupaisaa, mutta toivottavasti ne nyt eivät ihan kauhean monelle reitille noita laita. Ne kun toimivat siten, että kun asettuu köyden varaan, laite alkaa heti laskea alas, eli siis ei kauheasti voi köydessä roikkuilla. Lisäksi niistä lähtevä surina alkoi käydä hiljakseen rasittavaksi, kun sitä jonkun tunnin kuunteli.

Kiipimän jälkeen oli hetki aikaa käydä kaupassa, pestä pyykkiä ja muuta vastaavaa tarpeellista, mitä en viikon aikana ollut töiltäni ehtinyt tehdä. Lisäksi kirjoittelin oppilaalleni soiteltavaa. On se lohdullista havaita, että kaikista rasittavista musiikinteorian tunneista on ollut jotain hyötyä: kykenen oikeasti kirjoittamaan ainakin selkeitä ja yksinkertaisia melodioita korvakuulolta nuotiksi varsin kätevästi. Eipä tästä yleisesti ottaen kauheasti hyötyä tosin ole. Illalla sitten oli opetusta. Minulla on nyt jäljellä enää yksi ainokainen oppilas. Onneksi edes se. Tulee vähän harjoiteltua sitäkin puuhaa. Kun se on niin älyttömän vaikeaa. Haasteita ja hankaluuksia ja niin edelleen.

Työn touhua

Harkitsen kyllä vähän pidempään seuraavan kerran, kun tekee mieli ottaa neljäksi päiväksi peräkkäin töitä, ja vielä iltavuoroa. Eipä tässä ole juuri muuta ehtinyt koko viikolla tehdäkään kuin töitä. Soittaminen jäi paljon vähemmälle kuin oli tarkoitus. Kun iltavuoro on kahden-kolmen kieppeiltä puoleenyöhön, työmatkaan pitää varata tunti, ja aamulla ei millään meinaa päästä liikkeelle ennen kymmentä, eipä siihen paljoa ylimääräistä päiviin jää. Kaiken lisäksi tulin vielä keskiviikkona nukkuneeksi niin nätisti ohi herätykseni, että pari tuntia sen soitua vasta heräsin, enkä edes muistanut painaneeni torkkua päälle. Olen sen kumminkin tehnyt, kun kännykkä oli tyynyn vieressä sängyllä, eikä hyllyssä, mihin sen illalla laitoin. Enpä muista, milloin viimeksi näin olisi käynyt.

Töissä oli varsin tapahtumatonta koko viikon. Liukkauskin väheni, kun sää taas lämpeni ja suurin osa lumesta ja jäästä suli pois :( . Parin pidempään metrossa työskennelleen kanssa juteltuani ja toisaalta toisten tuttujen työpurnausta kuultuani olen hyvinkin alkanut tajuta, miksi jotkut niin viihtyvät metrotyössä: se on oikeasti täydellisen stressitöntä, jos hyväksyy sen tosiasian, ettei aikataulussa kuitenkaan ihan aina minuutilleen voi pysyä (ja tiedostaa, että useimmiten vika ei ole kuskissa vaan matkustajissa, tekniikassa, sääoloissa tai missä milloinkin), eikä keskity aktiivisesti kammoamaan sitä, että joku saattaa ehkä mahdollisesti jonakin kauniina päivänä hypätä alle, jos oikein älyttömän huono mäihä käy (mistä myöskin pääsee yli, kun sisäistää sen, ettei ollut itse missään määrin syyllinen tapahtuneeseen). Työasioita ei voi viedä kotiin, vaikka kuinka yrittäisi, ja koskaan ei tule oloa, että työtä olisi liikaa tai että se olisi liian vaativaa. Ei oikeasti ollenkaan hassumpi homma, ja palkkakin on ihan jees. Itse en kyllä kykene kuvittelemaan, että jaksaisin tätä hommaa vuosikymmeniä. Minä kaipaan elämääni haasteita ja hankaluuksia.

Metroluistelua

Olen onnistunut aikataulutuksessani: päivät ovat taas niin täysiä, etten ehdi kuin kipittää sinne tänne ja tehdä asioita. Ei huolta, että pysähtyisin miettimään, miksi oikeastaan niitä teen, tai mitä järkeä tässä on. Näin olen kaikkein tyytyväisin ja angstaan vähiten. Varmaan kertoo minusta jotakin, eikä varmaankaan mitään kovin hyvää.

Aamupäiväksi suuntasin konsalle. En ehtinyt harjoitella kovin paljoa, mutta soitinpa kuitenkin, ja koululla se on aina tehokkaampaa kuin kotona.

Soiton jälkeen töihin. Ulkona oli vihoviimein tullut talvi, ihanasti lunta sateli koko ajan ja viileääkin oli. Tämä näkyi ja ennen kaikkea tuntui ajaessa. Luistoa löytyi jopa tunnelista, ja parhaimmillaan uusi juna suti Mellunmäestä lähtiessä niin, ettei meinannut kiihtyä ollenkaan. Olin ehtinyt toivoa töihin vähän vaihtelua, nytpä sitä siis sain. Onneksi ei kuitenkaan tullut esimerkiksi yhtään oikeasti ikävää jarrutusta. Kertaakaan ei ollut pelkoa, etten saisi junaa pysähtymään laiturin päähän.

"Viikonloppu"

Lauantaina oli töitä nerokkaasti yhdeksästä viiteen, joten siinä meni se päivä. Päivän jännittävin kohokohta oli, että tuli poikkeusopaste eli luvan kanssa punaisen valon ohitus, näitä ei olekaan ollut piiitkään aikaan. Ajoin aika huonosti sen, taisin jäädä jonkun minuutin myöhään. Voi ei. Traagista. Illalla soittelin taas vähäsen. Vaikuttaa siltä, että Haydnin D-duurikonserton ekan osan ulkoaopettelu ei tule olemaan ongelma. Ei kyllä pitäisikään olla, kun sen on kuullut niin miljoonaan kertaan.

Sunnuntaina aamusta pitkästä aikaa kiivin Elmon kanssa Tapanilassa. Seuraava kertakin näköjään on sitten vasta pitkän ajan eli viikon päästä, kiitos keräämieni työvuorojen. Ääh. Eihän tästä kohta tule mitään. Ainakaan ei tänään tullut, oli ihan onnetonta. Vaihteeksi liidaaminen pelotti niin paljon, etten oikein kyennyt tekemään mitään, ja helpotkin reitit sain vaikeiksi tekemällä koko ajan ihmeellisiä ajatusvirheitä ja virheliikkeitä.

Kiipeämästä singahdin saman tien junaan ja Turkuun, koskapa tiedossa oli Berliini-ropea. Peli alkoi hahmoni osalta todella dramaattisesti, mutta välittömästä hengenvaarasta selvittyään katupoika jäi istuskelemaan nurkkiin, kun aikuiset tutkijat kokoustelivat ja yrittivät ratkoa asioita, joten kokonaisuus oli varsin rauhaisa. Aika lyhytkin peli oli, osittain siksi, että itse olin ilmaissut haluavani vielä ehtiä pois kaupungista. Näinpä siis palasin viimeisellä junalla Perkkaalle. Taisi olla henkilökohtaisella asteikollani ennätyslyhyt Turkuvisiitti, menojunasta poistumisen ja paluujunaan astumisen väliin jäi melko tarkalleen viisi tuntia. Tuntui kyllä hitusen hölmöltä.

Päiviä

Torstaina kiipesin vieraassa paikassa ja uudessa seurassa: metrotyökaverin ja sen opiskelukaverin kanssa Kumpulassa, missä edellisen kerran olin kiipinyt joskus vuosi sitten. Reitit olivat kaikki uusia ja ihmeellisiä, ja muutenkin oli vähän jänskää. En uskaltautunut kokeilemaan mitään oikeasti vaikeaa, vaan kiipesin vain reittejä, jotka jotenkin pääsin. Haastetta kyllä löytyi niistäkin. Pitäisi varmaan tuolla käydä useamminkin, siellä olisi paljon helpohkoja ja kohtalaisia reittejä liidattavaksi--Tapanilassa ne kaikki "mukavat" on jo menty moneen kertaan.

Kiipeilyn jälkeen oli vuorossa soittoa satunnaisen YS-kvartettikeikan muodossa. Soittelimme puolisen tuntia taustamusakkia jossakin läksiäisissä Vanhalla. Vaivanpalkaksi saimme ruokaa, joka ihme kyllä oli oikein hyvää. Usein tämmöisillä keikoilla soittajille on takahuoneessa kinkkukiusausta, kun juhlavieraat syövät gourmet-taidetta.

Perjantaina oli taas aamuvuoro. Argh. Aamukoomassani tulin kahmineeksi itselleni paljon työvuoroja seuraavan viikon sisään. Ei ehkä ollut kovin fiksu veto, kun soittaakin pitäisi. Päivän ääliöimmän asiakkaan arvonimen annan sankarille, joka lätkäisi sulkeutuvan oven väliin Metro-lehden. Ihan kuin se mitään siihen oveen vaikuttaisi. Saavuttipa kuitenkin tarkoituksensa, koska en viitsinyt lähteä ajelemaan ilmaisjakelulehti puoliksi oven ulkopuolella heiluen, vaan avasin sitten ovet, ja ääliösankari pääsi kyytiin. Töistä selvittyäni lähdin kiertämään kauppoja Toto-vaatetusta etsiskellen, kunnes oli niin nälkään kuoleva olo, että täytyi raahautua kotiin syömään. Illalla sain jopa soiteltua jonkin verran.

Viisaista sanoja metrosta

Nukuin lyhyen yöni hyvin huonosti ja näin paljon unia puolalaisista vuorista. Herätys oli viiden kieppeillä, työt alkoivat 6.24. Sain kuittailua osakseni, kun valitin aamuvuorojen tuskaisuudesta--"Toiko muka aikainen aamu, hehheh". Niinpä niin. Se on toki täysin tottumuskysymys.

Koska töissä ei edelleenkään tapahtunut mitään kiinnostavaa, korvaan siitä kertomisen muutamalla lainauksella Hikipedian aiheeseen liittyvästä artikkelista.

Helsingin metrovaunut ovat oransseja, jotta ne erottuisivat kuljettajista, jotka ovat sinisiä.

Metrovaunut muistuttavat eläinvaunuja, tosin sillä erotuksella, että eläinkuljetuksissa on säädöksiä mm. siitä, kuinka monta yksilöä vaunuun saa pakata. Junan ovien vieressä on kaksi nappia, jotka eivät tee mitään. Kaikki haluavat silti painella niitä.

Metroon kannattaa tilanteessa kuin tilanteessa ehdottomasti juosta niin lujaa kuin jaksaa, sillä junien vuoroväli on ruuhka-aikoina jopa neljä (4) minuuttia ja muulloin lähes sietämätön viisi (5) minuuttia. Sitä paitsi seuraavassa junassa saattaa olla ikäviä matkustajia.

Et silleen. Hihii.

Illalla oli vielä YS-kvartettitreenit seuraavan päivän keikkaa varten. Yritin mennä aikaisin nukkumaan, jos vaikka saisin päivärytmiäni väännettyä aikaisemmaksi.

Hitaasti käynnistyvää

Vuosi lähti käyntiin hiitaasti ja laiskasti. Puolen päivän jälkeen heräsin ja totesin, että ei krapulaa, mutta muuten vaan pöhlä olo. Lojuin koko päivän kotona, suurimman osan ajasta taisin kuluttaa tälle vuodelle kaavailtujen matkojen pähkäilyyn (saamatta kuitenkaan oikeasti mitään aikaan). Illasta sentään sain kaivettua sellon kotelosta ja soiteltua vähän.

Menin nukkumaan kymmenen maissa seuraavan aamun aamuvuoroa ennakoiden. Heräsin pirteänä, jäin odottelemaan, miksei herätys jo soi--ja kelloa vilkaistuani havaitsin, että olikin vasta puoliyö. Hiphei.

Vuosikatsaus

Vuosi vaihdettiin useamman vuoden tauon jälkeen vaihteeksi vanhan lukioporukan kesken. Ei mitkään suuret bileet, parhaimmillaan paikalla oli kuusi ihmistä--ihan sopivan kokoinen porukka minulle. Oltiin aika lailla perus-AOK-kokous-linjalla, tehtiin hyvää ruokaa, syötiin liikaa, juteltiin, nostalgisoitiin vanhoja valokuvia katsellen ja pelattiin Globetrottersia, jota muinoin muksuna tuli pelattua vaikka kuinka paljon. Skumppaa tosin taisi kulua enemmän kuin normaaleissa iltamissamme yleensä. Raketteja meillä ei ollut, eikä edes tähtisadetikkuja, kun nekin olivat kaupoista loppuneet. Menimme kumminkin ulos vähän ennen puoltayötä, ja pelästyimme täysin holtittomasti ympäriinsä räjähteleviä asioita. Yksi iloinen porukka heitteli paukkujaan ympäriinsä, joku muu ampui isoja raketteja melkein maata viistäen, kaiken kaikkiaan pienellä alueella oli ihan liikaa pyromaaneja ihan liian tiiviissä, ja suojalaseja ei kyllä näkynyt kenelläkään. Pakenimmekin takaisin sisätiloihin melkein heti vuoden vaihduttua. Juhlintamme loppui sikäli aika aikaisin, että monella oli tiedossa aikainen herätys. Jäin kumminkin vielä pitämään perinteikkäitä teejatkoja Mirjan kanssa pitkälle aamuyöhön.

Pikaisena vuodenvaihdekatsauksena todettakoon, että vuosi 2007 oli varsin jees. Vuoden nurjimmaksi puoleksi jäi, että en valmistunut, vaikka piti, kumpikin kahdesta soittamastani tutkinnosta oli jonkinasteinen pettymys, enkä myöskään näyttänyt nenääni yliopistolla oikeastaan ollenkaan. 2006:n saippuaoopperaan verrattuna ihmissuhderintamalla oli myös täydellisen tapahtumatonta--alan olla vakuuttunut, että toissavuosi oli tapahtumattomuuden ja hiljaisuuden säännön vahvistava poikkeus. Työelämän puolella tapahtui kummia, kun vaihdoin Lintsin pikajunan isompaan, eli metrojunaan. Lisäksi muutin kamalasta Länsi-Pasilan solusta oikein kivaan yksiöön. Kaikkein eniten jännää 2007 kuitenkin taisi tarjota harrastusten puolella: löysin luolat ja samalla geokätköilyn, innostuin kiipeilystä kunnolla ja tutustuin kallioon sekä opettelin liidaamaan. Pääsin myös äidin synttärilahjamme myötä kuumailmapalloilemaan. Laajensin musiikkiharrastustani ei-klassisiin suuntiin, kävin ekaa kertaa festareilla sekä keikoilla. Larppeja ei ollut kovin montaa, lähinnä vain turkulaista kaupunkipelailua, sen sijaan uutuutena tutustuin perinteiseen roolipelaamiseen. Lisäksi tein ensimmäistä kertaa uudenvuodenlupauksen: lupaan valmistua Stadiasta vuonna 2008. Sikäli hieno lupaus, että jos en sitä kykene pitämään, ei kyllä hyvin mene.