Aamuvuoron Alppi-ikävää

Sveitsin ja sitä seuranneen Ranskan luolaekspedition päivitykset odottavat edelleen, osa pöytälaatikossa ja loput jossain muistin kätköissä pölyttymässä. Tarkoitus on vieläkin saada ne joskus nettiin asti, mutta kummasti syksyn mukanaan tuomat opinnot, työt ja muu sälä ovat vieneet kaiken ajan ja tarmon edes ajatella niitä. Jos työn alla ei ole 15-sivuinen megaessee, niin vähintään joku esitelmä, tentti tai kasa ohjelmointitehtäviä, ja taustalla jatkuvasti kalvava huoli siitä, mistä kehitän itselleni harjoittelu- ja gradupaikan.

Tänään kävin lauantaipäiväni ratoksi ajamassa melkein 10-tuntisen metrovuoron. Kuluneen viikon univajetta ei varsinaisesti auttanut, että töihin piti herätä neljältä. Olin edellisenä iltana kokeilumielessä ladannut iPodille ranskalaisen vuoristoteemaisen podcastin. Kuunnellessani sitä koomaisena ohjaamokopissa aloin itkeä. Ranskankielinen selitys vaelluksesta ja vuoristolehmistä toi pintaan älyttömän kaipuun johonkin korkealle, ja sen päälle metrossa raataminen teki selväksi sen tosiseikan, etten varmasti ole palaamassa tuonne pitkään aikaan.

Myöhemmin tiedostin, miten vähän olen palaamiseni jälkeen edes ajatellut vaihtoaikaani. Olen kyllä puhunut siitä ihmisille, mutta jotenkin etäältä, ikäänkuin käsittelisin jotakuta ulkopuolista. En ole missään vaiheessa varsinaisesti kokenut mitään paluushokkia tai masennusta. Tässä, kuten kaikessa muussakin, yleinen selviytymisstrategiani "kerää niin paljon tekemistä, ettet ehdi ajatella" on toiminut varsin hyvin. Jossain taustalla kuitenkin haaveilen Lac Lémanin toisella puolen siintävistä vihreistä rinteistä, jyrkistä kaduista, pienistä hammasratasjunista, ympärillä soljuvasta ranskasta, ja tietynlaisesta vapauden ja riippumattomuuden tunteesta, jota en ole Suomessa oikeastaan koskaan kokenut. Sen kääntöpuolena oli ajoittainen yksinäisyys. Täällä on niin paljon kaikkea minulle tärkeää, ihmisiä ja harrastuksia, jotka tuovat mukanaan paitsi hyviä asioita, myös stressiä, huolta, ja vastuun ja riittämättömyyden tunteita.

SnowFlakes Seikkailu 2012

Vaikka Sveitsin-muistelmatkin ovat vielä kovasti vaiheessa, päivitetäänpä tässä nyt vähän uudempiakin tapahtumia vaihteeksi.

Viime vuonna osallistuin Mirin kanssa SnowFlakes Seikkailu 2011 aloittelijoiden seikkailu-urheilutapahtumaan. Sen jälkeen kävin myös Elmon kanssa astetta vaikeammassa X-Kaadossa. Molemmissa selvisin juuri ja juuri maaliviivalle saakka, ja päätin, että ensi vuonna paremmalla menestyksellä. Vaatimaton tavoitteeni oli hölkätä kaikki jalan taitettavat osuudet.

Eilen eli sunnuntaina 9.9. oli näytön paikka: SnowFlakes Seikkailu 2012 kisattiin Nuuksion maisemissa, kisakeskuksena Solvallan urheiluopisto. Minä ja Miri kisasimme edelleen helpoimmassa sarjassa eli PerusPonnistajissa, koska10 kilsaa pyöräilyä ja 3,4 km inkkarikanoottimelontaa sekä saman verran suunnistusta muodostavat kuitenkin jo ihan riittävän haasteen satunnaisesti lenkkeileville ja pyöräileville. Ehkä vähän liiallisenkin, koska eipä se tavoite täyttynyt: kävelyaskelia tuli edelleen otettua aika paljon. Osittain siitä voi kyllä syyttää todella mäkistä maastoa.

Kisa alkoi hilpeästi kilpapussihyppelyllä. Sen jälkeen puolet porukasta suuntasi melomaan, toinen puoli, johon me kuuluimme, puolestaan pyöräilemään. Minulla oli lainassa veljieni yhteisomistama maastopyörä, joka helpotti menoa aika lailla. Siltikin jo rastin 2/3 jälkeen alkoi meno hyytyä, ja kun palasimme mäkeä ylös kisakeskuksen vaihto-alueelle, otti päähän aika armottomasti, ettei tämä oikeasti tuntunut yhtään sen kevyemmältä kuin viime vuonna, ja edelleen taluttelin suurimman osan lukuisista ylämäistä.

Pyöräilystä vaihdoimme melontaan. Olimme käyneet harjoittelemassa etukäteen Team SnowFlakesin tarjoamalla iltakurssilla, ja se osoittautui erittäin fiksuksi vedoksi. Sääolot olivat niin tuuliset, että ensireaktio kanootin vesille laskettuamme oli lähinnä "Ette oo tosissanne!" - kanootti pyrki johonkin ihan muuhun suuntaan kuin mihin me sen halusimme, ja tuuli yltyi puuskittain sellaiseksi, että täysin voimin meloenkaan emme tuntuneet pääsevän eteenpäin ollenkaan. Vauhtiin päästyämme kuitenkin saimme purtilon etenemään, ja kiitos Mirin taitavan ohjauksen, jopa kulkemaan suoraan. Myös rastien leimaaminen vesiltä käsin oli reippaasti helpompaa kuin viime vuonna. Vähäinenkin harjoittelu siis selvästi kannatti.

Viimeinen osuus oli suunnistusta, joka sisälsi myös pari yllätystehtävää. Sitä emme olleet harjoitelleet, vaikka syytä selvästi olisi ollut. Haaskasimme älyttömästi aikaa ekaan rastiin, eivätkä reittivalintamme muutenkaan aina välttämättä olleet kovin järkeviä. Löysimme kuitenkin kaikki rastit sekä yllätysquestit, jotka olivat samat kuin viime vuonna, kallioparkour ja suossarymyämisrata, molemmat erittäin hilpeitä! Vaikka koko ajan en jaksanutkaan juosta, etenkään niitä hemmetin mäkiä, sentään aika suuren osan ajasta etenimme hölkäten.

Lopulta koko suoritukseen meni meiltä hieman vajaa neljä tuntia, kun annettu tavoiteaika oli 3,5. Viime vuonna olimme vihoviimeiset radan kokonaan suorittaneet, tällä kertaa taaksemme jäi 11 joukkuetta. Sitäkin suurempi voitto taisi olla, ettei jälkeenpäin ollut puoliksikaan niin kuollut olo. Jos olisi vielä pitänyt pyöräillä 15 kilsaa ihmisten ilmoille, olisin siihen ihan hyvin pystynyt. Ehkä osittain siksi tästä ei jäänyt ihan yhtä eeppinen fiilis kuin viimevuotisesta, mutta oikein hieno tapahtuma oli kuitenkin.

Väliaikatietoja

Viikko sitten, myöhään illalla maanantaina 30.7. palasin viimein pysyvästi Suomeen. Takana on mahtava lukukausi Lausannessa, viikko lähisukulaisten kanssa Leysinissä sekä 10 päivää luolaseikkailuja Ranskan Vercorsissa. Nyt yritän asettua takaisin siihen tavalliseen arkieloon, josta pidin puolen vuoden tauon. Ihan kaikkia tavaroitani en vielä ole roudannut Töölöön, ja hoidettavana on kasapäin käytännön asioita sekä paperisotaa, muun muassa Sveitsissä suoritettujen opintojen säätö Helsingin yliopiston opintorekisteriin. Tänään pitäisi uskaltaa tarttua selloon ja katsoa, osaanko enää mitään, ja huomenna aamulla menen ihmettelemään, vieläkö metro kulkee.

Kuten näkyy, bloginkirjoittelu hiipui ja kuihtui pois viimeisten Sveitsin-kuukausieni aikana. Tämä ei suinkaan johdu siitä, etteikö mitään kiintoisaa olisi tapahtunut, vaan päinvastoin - puuhasin niin paljon kaikkea hienoa ja jännää, että jotenkin aikaa ja intoa sen kirjalliselle dokumentoinnille ei enää löytynyt. Jälkeenpäin se kovasti harmittaa. Tavoitteenani onkin kirjoittaa muistiin mahdollisimman paljon juttuja, ja julkaista niitä blogissanikin. Karkeat luonnokset olen jo saanut aikaan muun muassa kahdesta eeppisestä luolaretkestä (10 tuntia ja -360 metriä sveitsiläisessä Réseau du Folliussa lausannelaisten kanssa sekä 15h ja -560m Vercorsin Gouffre Bergerissä suomalaisporukalla). Hetki saattaa mennä ennen kuin saan mitään nettikelpoista aikaan, mutta runsain mitoin tekstiä on kyllä luvassa!

11.7. Bettmeralp - Fiescheralp

Kolmantena päivänä reippailu alkoi jo tuntua, joten päätimme olla laiskoja ja huijata vähän: nousimme Bettmerhornille omien jalkojen asemesta mukavasti ja nopeasti gondolihissillä. Ylhäällä meitä odotti turisteille rakennettu museo ja näköalapaikka Aletschgletcherille, joka on Alppien suurin jäätikkö. Sattumoisin se oli myös ensimmäinen jäätikkö, mitä olen koskaan nähnyt, ja oli se vaan huikea. Se oli myös todella valtava, kuten myöhemmin huomasimme, kun näimme sitä ylittävän ihmisryhmän. Kaukaa katsoen porukkaa olisi voinut luulla vain pikku roskiksi jään pinnalla.


Vaikka näköala-alueella palloili jonkin verran turisteja, oli varsinainen jäätikön laitamia seuraava vaelluspolku onneksi melko rauhallinen. Se oli sen verran jäätikköä ylempänä, että näköala jään yli oli jatkuvasti hieno, ja kulki välillä halki hieman haastavammankin lohkareikon. Lopulta päädyimme U-laaksoon, joka laskeutui aivan jäätikön reunalle asti. Sitäkin piti toki käydä ihmettelemässä. Läheltä näkyi, miten jää sisäpuolelta oli kiehtovan turkoosinsinistä. Sinne myös lähti useita tunneleita, joista osaan virtasi vettä, ja jotka näyttivät todella kutsuvilta (ja vaarallisilta). Luonnonnähtävyytenä tämä melkeinpä veti vertoja luolille!

Jäätikön jälkeen kuvittelimme jo ohittaneemme retken huippukohdan, mutta olimme väärässä. Fiescheralpia kohti vievä polku nimittäin kulki kenties koko vaelluksen huikeimpien maisemien läpi. Aurinko paistoi kirkkaalta siniseltä taivaalta. Kaukana vuorten lomassa siinsi toinen jäätikkö, ja korkeuserot olivat komeita. Polku oli ajoittain jyrkkäkin, ja sen reunan tuntumassa oli välillä melkoinen pudotus. Melkein turhankin pian 13 kilometrin lyhyt päivämatkamme oli taitettu, ja saavuimme Fiescheralpin hiihtohissin luo. Gondoliin ahtutuminen japanilaisturistien lauman kanssa oli melkoinen järkytys seesteisen vuoristossa samoilun jälkeen.

10.7. Belalp - Bettmeralp

Toisen päivän aamuna täydensimme eväsvarastojamme Belalpin ainoasta ruokakaupasta, jota sattumoisin pyöritti hotelli-ravintolan pitäjä. Kauppaan päästäkseen piti erikseen pyytää henkilökuntaa avaamaan sen ovi. Aidon keskieurooppalaisesti leivällä, juustolla ja makkaralla varustautuneina lähdimme taittamaan matkaa kohti Bettmeralpia.

Jälkeenpäin olen merkannut muistiin, että kävelimme noin 16 kilometria, ja siihen meni 7 tuntia. Nousua tuli yhteensä yli kilometri. Matalin paikka oli jossakin 1,5 kilometrin tienoilla, korkein yli 2 kilometrissa. Matka vei läpi mahtavan vaihtelevan maaston. Belalpista alamäkeä lehmälauman halki karuun kivikkoon, jonka nimesimme Mordoriksi. Mahtavan korkean ja pitkän riippusillan yli Aletschwaldin metsärinteelle, jota jyrkästi ylöspäin hyvä tovi. Saimme niskaamme pikkuisen sadekuuron, mutta se meni onneksi äkkiä ohi. Matkalta löytyi useampi komea näköala Aletschin jätikölle. Metsään yritimme hieman eksyäkin, kun reittikyltitys välillä muuttui epämääräiseksi, mutta lopulta selvitimme tiemme ylös vuorenharjanteen kumpuileville alppiniityille. Yhtään murmelia emme onnistuneet bongaamaan, mutta Blauseen vuoristojärvessä eleli kiehtovan näköisiä alppivesiliskoja.

Ahkera reippailumme toi meidät illansuussa Bettmeralpiin, hieman Belalpia suurempaan autottomaan vuoristokylään. Majoituksen olin varannut Kik's lodge -nimisestä majasta. Siellä vaan ei ollut ketään paikalla, kun ilmaannuimme lukitsemattomalle ovelle. Tavoitin omistajan puhelimitse, ja hän totesi, ettei taida tänään ehtiä käymään ollenkaan, mutta että voisimme majoittua kaikessa rauhassa, olla kuin kotonamme, ja jättää lähtiessämme maksun huoneeseemme. Siispä majailimme keskenämme isossa tyhjässä hostellintapaisessa täytettyjen peuranpäiden kanssa. Ehkä hämäräin majoitus ikinä, mutta aivan mukava, ja melkoisen halpa myös.

9.7. Via Ferrata d'Aletsch

Vaihtoaikani loppuhuipennus oli kolmen päivän minivaellus saksankielisen Sveitsin puolella. Seuranani ollut australialainen Benjamin kuvaili sitä myöhemmin hienoimmaksi vaelluksekseen ikinä, ja voin kyllä sanoa samaa. Siitä voidaan toki olla montaa mieltä, voidaanko tällaista kevyttä, mukavasta majapaikasta toiseen suoritettavaa retkeilyä, jossa illalliset syödään ravintolassa, varsinaisesti kutsua vaeltamiseksi.

Ensimmäisenä päivänä matkasimme junalla Brigiin ja sieltä postibussilla Blatten bei Natersiin. Olin saanut Benin puhuttua kokeilemaan kanssani kylän läheltä löytyvää via ferrataa. Nimestään huolimatta Aletschin via ei varsinaisesti sijaitse Aletschin jäätikön lähimaastossa, vaan kiertää jäätikön sulamisvesiä varastoivaa tekojärveä. Järvi on sameavetinen eikä mitenkään erityisen näyttävä, mutta sen rannat ovat jyrkät ja vehreät, ja ympäröivä vuoristomaisema oikein hieno. Sääkin sattui olemaan täydellisen aurinkoinen.

Via on pitkä - koko kierrokseen meni meiltä noin 4 tuntia - ja ihan hauska, vaikkakin vähiten kiinnostava kaikista Sveitsissä testaamistani. Reitti tuntui toistavan itseään aika pahasti: melkein koko matka edettiin poikkaria rautatapeilla ja tikkailla, suurin piirtein samalla korkeudella. Joitakin vähän jännempiä ja korkeampiakin kohtia oli, ja muutamassa paikassa lisähaastetta toi turhan löysä kaapeli. Näyttävin paikka oli reitin puolivälin riippusilta. Reitin päätteeksi olisi ollut tarjolla vaijeriliuku, mutta luettuani ja kuultuani useamman varoituksen siitä, miten helppoa on teloa itsensä syöksymällä vauhdilla vastakkaista kalliota päin, päätimme kokemattomina kiertää sen.

Takaisin kylään selvittyämme nousimme gondolihissillä Blattenin yläpuoliseen Belalpin kyläseen, missä majoituimme hotelli Aletschhorniin. Paikalla ei lisäksemme tainnut olla ketään muita asiakkaita. Henkilökunta puhui lähinnä saksaa, mutta onnistuimme silti tilaamaan ravintolasta pizzaa illalliseksi.

7.7. Champéry ja Via Ferrata de Tière

Kuvasetti

Ensimmäisen, kaikin puolin onnistuneen via ferrata -kokeiluni jälkeen halusin tietenkin harjoittaa lajia lisää. Erityisen käteväksi lajin tekee kaltaiselleni epäsosiaalisuuteen taipuvalle ihmiselle se, että sitä voi harrastaa yksinkin. Selattuani hankkimaani opaskirjaa sekä internettiä päätin lähteä katsastamaan Via Ferrata de Tièren, joka sijaitsee Champéryssa, Portes du Soleilin laskettelualueella Sveitsin ja Ranskan rajan tuntumassa. Sieltä löytyisi myös mukavasti vuoristomaastoa, missä samoilla vian jälkeen.

Via oli helppo löytää kiitos kyltityksen, joka alkoi juna-aseman lähistöltä - toistan ehkä itseäni, mutta kävely- ja muu reittikyltitys Sveitsissä oli kauttaaltaan erinomaista. Jyrkästi ylöspäin kiipeävä polku seuraili vuolaana kuohuvaa metsäpuroa, ellei peräti koskea. Reitti alkoi sen rannalta, ja kulki sitä reunustavilla kallioilla ja välillä sen yli. Varustautuessani lähtöpaikalla näin kauempana kohoavalla kallioseinämällä pikkuriikkisinä pisteinä eteneviä ihmisä. Paikka näytti hurjalta. Tuonneko minä ajattelin oikeasti mennä? Reitin alku sen sijaan vaikutti kutsuvalta ja leppoisalta. Päästin paikalla jo olleen pariskunnan lähtemään ensin, vaikka he ehdottivat, että voisin mennä heidän ohitseen. Minä olin ekaa kertaa yksin ja hieman haastavalla vialla, ei minulla ollut mikään kiire.

Piakkoin havaitsin, että olisi ollut fiksumpaa mennä edeltä. Yksin etenevä liikkuu nopeammin kuin pari, saati sitten isompi ryhmä. Tämä pitää paikkansa luolassa, ja näköjään myös vialla. Helpon ja loivan alun jälkeen vastassa oli ensimmäinen haaste, hurjalla voimalla ryöpyävän vesiputouksen vierustaa nousevat tikkaat. Sain odotella hyvän tovin, kun pari kiipesi niitä ylös ottaen kuvia toisistaan. Märät ja tuuliset tikkaat olivat kyllä hienot, samoin niitä seurannut riippusilta joen yli. Vastarannalla käveltiin pätkä metsäpolkua, ja sen jälkeen takaisin joen yli toista riippusiltaa pitkin. Mitään etäisestikään samankaltaista ei Videmanetten vialla ollut, ja arvostin vaihtelua.

Joen ylittelyjä seurasi helppo polkupätkä, jonka varrella kivenkolosta kurkisteli pehmonallelauma. Polku johti aiemmin näkemäni kallioseinämän juurelle. Tikkaat nousivat sitä ylös, välillä pystysuorina, ajoittain jopa negana, niin, että sai tosissaan käyttää käsivoimiaan. Välissä oli toki myös poikkariosioita. Lehmänhäntien klippaaminen kaapelinpätkästä toiseen negalla roikkuen muistutti henkisesti liidaamista: pystysuorilla tikkailla olin tuskallisen tietoinen siitä, että jos lipeäisin, putoaisin todennäköisesti useita metrejä, ja saattaisin teloa itseni kallioon tai siitä ulostyöntyvään metalliroinaan. Mitään erityisen vaikeaa ei tälläkään vialla joutunut tekemään, vaan haaste oli ennen kaikkea pelottavuus, ei muuvien hankaluus. Pelottavuutta pääsin erityisesti pohdiskelemaan odotellessani edellämenevien matelua. Itse kiivetessä se oli kuitenkin yllättävän helppo sysätä taka-alalle.

Ylös asti kiivittyäni olin ihan täpinöissäni. Olipa pelottavaa, mutta olipa siistiä, ja aivan hyvin tehtävissä yksinkin! Whii! Takaisin kylälle palalilin suositeltua kävelyreittiä Galeries Defago -nimistä kallionkylkeen hakattua polkua pitkin. Sekin oli siisti, mutta kalpeni kyllä vian rinnalla. Matkalla bongasin myös pikkumetsähiiren, joka poseerasi minulle kiltisti ja oli soma pieni pallero.

En ollut varsinaisesti päättänyt etukäteen mitään tiettyä kävelyreittiä, jonka haluaisin täällä suorittaa. Kylältä nousi ylös viereiselle vuorelle kutsuvan näköinen köysirata, joten päätin testata sitä, ja katsoa, mitä ylhäältä löytyy. Koppi oli täynnä rapaisia pyöräilijöitä: kesällä tämä laskettelualue on suosittu alamäkipyöräilykohde. Näin kauniina päivänä paikalla oli myös paljon jalkaisin liikkuvia maisemankatselijoita. Köysiradan yläasemalla bongasin vielä ylemmäs vievän viitoitetun polun, joten kapusin sinne. Löysin itseni harjanteen korkeimmalta huipulta, josta aukeni komea 360° panoraama. Vastapäätä kohosi Dents du Midi, jonka korkein huippu olisi valloitettavissa päivän tai parin vaelluksella ilman varsinaista kiipeämistä. Siellä olisi joskus hieno käydä.

Löytämältäni huipulta lähti eteenpäin polku, joka oli merkattu jyrkkyydestä varoittavalla kyltillä. Aiemman via-suoritukseni jälkeen tämä oli suorastaan kutsu lähteä katsomaan, mikä nyt muka on niin jyrkkää. Polku osoittautui mahtavaksi! Se seuraili vuorenharjannetta sen korkeimmalla kohdalla, välillä molemmillä puolilla jyrkkä rinne tai jopa pudotus kohti alhaalla siintäviä laaksoja. Olo oli kuin maailman hallitsijalla, kaiken muun yläpuolella. Kaikkein jyrkimmissä kohdissa oli eteneminen melkein kiipeämistä, ja avuksi oli kettinkejä ja kaiteita. Kenties sille varoituskyltille oli ihan hyvät perusteet: en kyllä suosittelisi polkua maailman pahimmasta korkean paikan kammosta kärsiville.

Lopulta hieno vuorenhuippupolkuni laskeutui alemmas rinteelle, ja muuttui metsäiseksi. Arvoin kylteistä ja kartasta, mihin päin lähtisin. Val d'Illiez -niminen kylä sijaitsi junaradan varressa Champérysta takaisinpäin, joten otin sen tavoitteekseni. Matkalla melkein eksyin, kun kyltit eteenpäin sijaitsivat keskellä valtavaa kumpuilevaa niittyä, eikä ollut ollenkaan selvää, mistä polku jatkui.

Val d'Illiezissä suoritin päivän tyhmimmän mokan. Katsoin aikataulusta, ettei juna tulisi ihan hetkeen, ja päätin mennä jätskille viereiseen kuppilaan. Seurasin kelloa kärppänä, mutta kuitenkin onnistuin kuluttamaan maksamiseen niin paljon aikaa, että ehdin asemalle juuri ajoissa näkemään, kun juna ajeli poispäin. Seuraava tunnin päästä. Huoh. Ei huvittanut jäädä enää istuskelemaan kun tauonkin jo pidin, joten jatkoin parempien ideoiden puutteessa kävelyä vielä seuraavalle asemalle, Fayotin pikkuiseen metsän keskellä olevaan koppiin, mistä lopulta pääsin junaan ja Aiglen kautta Lausanneen.

3.7. Rochers de Naye

Kuvasetti

Elättelin yhä haaveita kauniista aurinkoisesta päivästä, jolloin voisin nähdä aiemmin väliin jääneet Rochers de Nayen maiseman ja murmelit kunnolla. Sen sijaan tarjolla oli edelleen sadetta ja pilviä. Lopulta päätin mennä joka tapauksessa. Heräsin aikaisin, matkasin junalla Montreuxiin, ja GoldenPassin hammasratasjunalla ylös pilvien sekaan. Jäin pois Jamanin asemalla. Kukaan muu ei noussut junasta, ja aseman viereinen ravintola oli autio remontin vuoksi. Juna katosi sumuun. Taivas ylläni oli täysin valkoinen, ja näkyvyys ympäröivään kivikkoon ja kukkuloille vain joitakin kymmeniä metrejä.

En löytänyt etsimiäni kylttejä junaradan lähistöltä, joten suunnistin kartan perusteella. Viereisen laakson pohjalta paikallistin opasteet sekä Via Ferratalle että Grottes de Nayeen, luolaan, jonka läpi kulkee vaelluspolku, ja jonka vuoksi oikeastaan olin täällä. Kyltit luolalle eivät olleet hääppöiset, mutta sinivalkoisten alppipolkumerkkien ja kartan avulla reitti löytyi.

Kun aloin jonkin aikaa käveltyäni kartan mukaan lähestyä luolaa, näin vain kallioseinän ja kiertoreitin, hienot kallion kylkeä seurailevat portaat. Kiveen oli tosin myös maalattu keltainen nuoli. Se osoitti lumikekoon. Lähempi tarkastelu paljasti, että luolan suu info- ja varoituskyltteineen oli lumen alla, heinäkuussa! Nyt oli helpompi tajuta, miksi kaikki GSL:n alkuvuoden retket olivat olleet ranskalaisiin luoliin. Pettyneenä lähdin kapuamaan portaita ylös. Nekin olivat varsin hilpeät, vaikka näköala oli pelkkää valkoista.

Portaikon keskellä kiviseinämässä oli luolakolo, jossa kyltillä kerrottiin, ettei tämä noin 30m tunneli yhdisty suureen systeemiin, vaan sitä voi tutkia vailla eksymisvaaraa. Se osoittautui ylettömän pelottavaksi. Olen kyllä odotellut luolassa yksin, mutten koskaan soololuolaillut edes pikkukolossa. Käväisin pohjalla kääntymässä. Ei se loppujen lopuksi ollut kovin kiintoisa: pieni käveltävä käytävä.

Jatkoin portaita ylemmäs, ja seuraavaksi vastassa olikin isomman luolan yläsisäänkäynti, joka ei ollut lumessa. Tämähän ei ollut käynyt mielessänikään, mutta yläkautta Grottes de Nayeen pääsi, vaikka alaovi olikin lumikasan alla. No pahus. Sinne siis! Hetken rohkeutta keräiltyäni astelin ovesta sisään, ja katossa olevasta aukosta valuneen lumen ja jään ohi syvemmälle luolaan. Ohjeistus käski kulkea alaspäin aina oikeaa, ylös vasenta laitaa seuraten. Reitti oli myös merkattu heijastimin ja muutamin kyltein, ja luolaan oli asetettu joitakin nyt jo läpiruostuneita kaiteita, ketjuja sekä yhteen kohtaan tikkaat. Merkinnöistä huolimatta tunnelma oli oikeaoppisen luolaisa, ja yksin suorastaan naurettavan pelottava.

Näin edessäni häämöttävän jotain suurta ja valkoista. Äärettömän varuillani hiippailin sitä kohti - ja kas, jäätähän se oli, pari valtavaa maasta nousevaa puikkoa. Eteenpäin johtavissa tunnelinhaaroissa ei missään näkynyt heijastinmerkkejä. En enää ollut vaellusreitillä. Koska en ollut onnistunut mistään löytämään luolan karttaa, minulla ei ollut muuta tietoa sen laajuudesta kuin kylttien varoitukset eksymismahdollisuudesta. Varovaisuuteen taipuvaisena käännyin ympäri ja etsiydyin takaisin merkitylle reitille.

Käytävä kapeni, ja jyrkkenikin hieman. Pääsin konttaamaan ja liukastelemaan alas mutaista kivikkoa. Lopulta saavutin lumikasan, josta ylöspäin katsoen näkyi kaistale pilvistä taivasta. Hätätilanteessa tästäkin olisi voinut kaivautua ulos, mutta minä käännyin ympäri ja palasin samaa tietä takaisin. Koko luolakierrokseen meni alle tunti, matkaa oli 100m korkeussuunnassa ja jokunen sata pituussuunnassa, mutta elämys oli aidon luolaisa. Luolassa aiemmin käymättömälle vaeltajalle tämä antaisi hyvän ensikosketuksen lajiin.

Ulkona oli yhä pilvistä, ja Rochers de Nayeen vielä pätkä kävelyä ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Lopulta saavutin korkeimman, ristillä merkatun huipun. Hieman sitä alempana oli häkki, josta minua tuijotti murmeli! Olin saapunut Marmottes Paradis -murmelieläintarhaan. Siellä vietin lounastauon, ja kulutin hyvän tovin ihastellen näitä suurimpia varsinaisia oravia. Ne eivät olleet maineensa mukaisesti ujoja, vaan kovasti kesyyntynen oloisia. Syötin yhdelle kukkasia, ja katselin kun toisessa häkissä lauma rouskutti kaalia ja porkkanoita. Vilkaisin myös alppipuutarhaa. Minkäänlaista maisemaa ei näkynyt, vaan edelleen pelkkää valkoista.

Ihailtuani tarpeeksi nähtävyyksiä aloitin laskeutumisen alas laaksoon. Jyrkähkö polku vei sumun ja lammaslauman läpi kohtaan, jossa oli kaksi eri tienviittaa Montreuxiin. Valitsin sen, jossa ilmoitettu aika oli lyhyempi, mikä usein tarkoittaa jyrkempää reittiä. Pian vastaan tuli jopa varoituskyltti: vaarallinen polku, kulku omalla vastuulla. Pah!

Kyltille kyllä oli syynsä. Polku osoittautui niin jyrkäksi ja kiviseksi, että päätin laittaa kypärän päähän, kun se kerran luolan takia oli mukanani. Jyrkimmän osuuden jälkeen pilviverho alkoi harventua, ja näin vilaukselta kaukana alhaalla siintävän Genevejärven. Loppumatka sujui enimmäkseen mukavia polkuja ja välillä asfalttia pitkin. Retkeni loppupuolella pääsin vielä ihastelemaan hyvin erilaisia maisemia Gorges de Chauderon -nimisessä sademetsämäisen vehreässä kanjonissa Montreuxin yläpuolella.

Kävely Rochers de Nayesta Montreuxiin otti kaiken kaikkiaan noin neljä ja puoli tuntia. Matkaa oli 12 kilometriä, korkeuseroa yli kilometri. Kaupunki oli täynnä ihmisiä kiitos meneillään olleen kuuluisan jazz-festivaalin. Tuntui hupaisalta hiippailla siististi ja kesäisesti pukeutuneen ihmislauman läpi aivan mutaisena ja hikisenä. Päivä oli kyllä kaikin puolin niin upea ja jännä, etten ikipäivänä olisi sitä vaihtanut mihinkään festarointiin!

1.7. Sadepäivän Yverdon ja Orbe

Kuvat

Minulla oli paljon suunnitelmia tenttikauden jälkeisille vapaaviikoille, mutta ne kaikki vaativat kelvollista säätä. Ensimmäisinä lomapäivinä vettä satoi melkein taukoamatta, ja oli kylmää ja ankeaa. Jouduin siis kehittämään vaihtoehtoista ajanviettettä. Sunnuntaina 1.7. otin kohteeksi Vaudin minulle varsin tuntemattoman kolkan Orbe-joen ympäristöstä.

Aloitin kantonin toisiksi suurimmasta kaupungista, Neuchatelinjärven rannalla sijaitsevasta Yverdon les Bainsista. Yverdon vaikutti sympaattiselta pikkukaupungilta, mutta sateisena sunnuntaina se oli enimmäkseen autio, ja kaikki kaupat kiinni. Onneksi kaupungin kiinnostavin nähtävyys, Maison d'Ailleurs, oli kuitenkin auki. Vaikeasti kääntyvä "Muualla-talo" on omistettu scifille, utopioille ja eriskummallisille matkoille ("Musée de la science-fiction, de l'utopie et des voyages extraordinaires"), ja kertoo olevansa ainoa laatuaan. Museossa on vaihtuvan päänäyttelyn lisäksi pysyvä Jules Verne -näyttely sekä tutkijoille suunnattu kirjallisuuskokoelma. Meneillään ollut vaihtuva näyttely käsitteli videopelejä. Vaikka näyttely vaikutti osittain lapsille suunnatulta, se onnistui olemaan erittäin kiinnostava ja ajatuksia herättävä.

Mainion museovisiitin jälkeen kävin kävelyllä järvenrannassa. Ainakin näin sumuisalla säällä se näytti kotoisammalta kuin suurempi Genevenjärvi vuorineen. Yverdonista siirryin kahdella junalla Orbeen, mistä tarkoitus oli kävellä Gorges de l'Orbe -nimistä joenvarsireittiä säästä riippuen joko noin 17 km Vallorbeen, tai vähän lyhyempi matka johonkin välimaaston pikkupaikoista. Sade oli Yverdonissa tauonnut hetkeksi, mutta kun aloin kävellä, se alkoi taas, ja tuntui vain yltyvän. Ei se mitään, ajattelin, minullahan oli sadeviitta ja vedenpitävät vaelluskengät. Jooh. Ei kestänyt kauaakaan kun kengistä meni vesi läpi. Sadeviitta ylsi polviin asti, joten siitä alaspäin lahkeet olivat pian läpimärät. Hupun alta ei tahtonut nähdä kaunista vehreää jokivartta, mutta jos sen nosti ylemmäs, valui vettä pitkin niskaa. Taitaa vielä olla hieman oppimista sadesään varustautumisesta.

Vaikka ajoittain kanjonimaista jokea seuraileva reitti oli kiva, totesin, etten jaksaisi talloa lätäköitä läpimärkänä sitä 4,5 tuntia, mikä oli netissä annettu reitin kestoksi. Nälkäkin alkoi olla. Päätin pitää tauon Les Clées-nimisessä pikkupaikassa, johon saapuisin ihan pian. Varmasti siellä olisi joku kuppila. Paitsi ettei ollut, vain suljettu ravintola, ja muutenkin kyläpahanen oli vielä pienempi kuin olin kuvitellut. Ei täältä varmaan pääsisi poiskaan muuten kuin kävellen. Äääh. Arvoin reittikylteistä seuraavaksi päämääräksi Bretonnièresin kylän, jossa muistaakseni piti olla ainakin bussipysäkki. Sinne oli kävelymatkaa noin 40 minuuttia.

Bretonnières oli astetta suurempi kuin Les Clées, mutta busseja sieltä ei mennyt kovin montaa päivässä. Ainoa ravintola vaikutti niin hienolta, etten kehdannut rymytä sinne mutaisena ja märkänä. Siispä valitsemaan seuraavaa kohdetta kylteistä. Onneksi Sveitsin vaellusreittikyltitys on niin hyvä, että retkeily sujuu ilman karttaakin. Romainmôtier kuulosti jotenkin tutulta, ja epäilin, että siellä olisi juna-asema. Arvioitu matka-aika kolme varttia. Siispä eespäin. Jälleen tällainen Berger-harjoitus: kävelyä läpimärkänä, nälkäisenä ja väsyneenä. Ainakin sade oli hetkeksi tauonnut.

Romainmôtierista, tai oikeammin viereisestä Croysta, löytyi kuin löytyikin lopulta juna-asema. Siellä myös selvisi, että Bretonnièresissäkin olisi ollut asema, jossa pysähtyivät tasan samat junat, jotenkin vain olin lahjakkaasti onnistunut missaamaan sen. Kiitos sähläyksen ja harhailun tulin kävelleeksi noin 15 kilsaa. Tämä ei ollut onnistuneimpia päiväretkiäni, mutta tulipa tehtyä. Enpä ainakaan lojunut kotona, vaikka satoikin.

29.6. Via Ferrata de Videmanette

Kuvasetti

Joskus helmikuussa kirjoitin listan jutuista, jotka haluan Sveitsissä tehdä. Aivan sen kärjessä oli via ferrata, kiipeilyn lähisukulainen, jota olin halunnut päästä kokeilemaan niin kauan kuin olin lajin olemassaolosta tiennyt. Olin puhunut via-kokeilusta parin vaihtaritutun kanssa pitkään, ja kesäkuussa saimme sovittua mahdollisen päivän. Vielä viime hetkellä se uhkasi kaatua yllättäviin perumisiin ja huonoon säähän, mutta lopulta, viimeinkin, minä ja Nora nousimme 29.6. Rougemontin kylästä Videmanetten gondolihissillä ylös vian lähtöpaikalle.

Olin itse ostanut omaksi lajiin tarvittavat erikoislehmänhännät, kun omistin jo oli valjaat ja kypärän. Noralle vuokrasimme varusteet paikan päältä. Ystävällinen vuokrausjamppa ei mitenkään tarkistanut, että tiesimme, mitä olemme menossa tekemään, mutta sentään kertasi perusteet vermeiden käytöstä. Periaate on yksinkertainen, ja minulle jo luolista tuttu: kalliolla edetään seuraillen kaapelia, johon varmistukseksi klipataan häntien kaksi sulkkaria. Kaapelissa on aina vähintään yksi sulkkari kiinni, joten jos sattuu putoamaan, päätyy häntien varaan. Yleensä reitit ovat niin helppoja ja otteita niin paljon ettei kukaan tipu, ja tarkoitus onkin olla tippumatta, koska suuri osa varmistuslaitteista on kertakäyttöisiä. Lähinnä ne siis ovat olemassa, jottei kuole, jos tekee jotain tyhmää.

Le Rubli -nimiselle vuorenhuipulle nouseva Videmanetten via ferrata sisältää itse asiassa kolme reittiä. Vaikein nousee pystysuoraa seinämää, kaksi helppoa puolestaan seurailevat aluksi samaa loivaa polkua, ja jakaantuvat myöhemmin helppoon ja keskivaikeaan. Koska olimme molemmat ensikertalaisia, emme lähteneet sekoilemaan vaikealle reitille, vaan päätimme katsoa, miltä helppo tuntuu, ja valita myöhemmin, otammeko helpon vai keskivaikean lopun.

Alkuosio oli tasan niin helppo kuin vaikeusaste lupasi, lähinnä kallioisen rinteen kävelyä. Lisäksi oli polkua, jonka toisella puolella huikea maisema, ja muutamat lyhyet tikkaat - ei mitään, mitä en olisi tehnyt ilman varmistusta, jos olisi pakko. Jännittävimmässä kohdassa, josta en kyllä olisi ilman kaapelia mennyt, ylitettiin korkea pudotus sileähköä kallioseinämää vasten nojaten. Sen jälkeen reitti haarautui. Helppo jatkui edelleen polkumaisena, mutta keskivaikea lähti kapuamaan ylös pystysuoraa jyrkännettä. Onneksi Nora oli sen verran yllytyshullu että lähti kokeilemaan sitä kanssani, vaikkei ollut kiivennyt aiemmin. Vaikeustason puolesta se ei ollut mikään ongelma, koska otteita oli runsaasti: kallio oli sullottu täyteen tikasaskelmia ja metallilevyjä jalkaotteiksi, ja kiipeilygreidi sisäseinällä olisi ehkä juuri ja juuri ollut 4. Korkealla vuoren huipun tuntumassa touhu oli kuitenkin niin jännää, että tylsäksi sitä ei ainakaan voinut väittää!

Kiipeilyosuus toi meidät Rublin 2285 metrin korkeudessa sijaitsevan huipun tuntumaan. Maisemat olivat huikeat, aurinko paistoi, ja elämä hymyili! Ensimmäinen via ferrata -kokeiluni oli vastannut odotuksiani tismalleen: helppoa, itsevarmistettua kiipeilyä, jonka upeat maisemat tekivät erityisen kiintoisaksi. Ja tämä toki oli yksi harvoista helpoista reiteistä, vaikeampiakin olisi tarjolla. Huipun tuntumassa pidimme ansaitun piknik-tauon, ja palasimme alas seuraillen helpointa viaa, joka on suositeltu poistumistie. Paluumatkalla meitä tuli vastaan sankar-äijä, joka oli liikkeellä ilman mitään varusteita ja paitaa. Kukin tavallaan…

Nautittuamme kylmää juomaa vuoriravintelissa aloitimme päivän toisen liikuntasuorituksen, kävelyn vuorelta alas ja Château d'Oexin kylään. Polku kiersi ravintolan terasilipan alle. Sen varjossa jökötti kovasti vuorikauriin (Capra ibex) näköinen otus, joka oli niin lähellä meitä ja niin liikkumaton, että totesimme sen olevan täytetty. Hieman lähemmäs käveltyämme se kuitenkin otti jalat alleen ja päästi närkästyneen "tsih"-äänen, kun tulimme häiriköimään. Käsittämätöntä kyllä, kyseessä olikin ihan elävä eläin, joka ei ollut mitenkään turhan ujo turistien suhteen.

Muita jänniä elikoita emme kolmetuntisella kävelyretkellämme ikävä kyllä nähneet, vaikka kyltit kertoivat, että Pierreusen luonnonsuojelualueella, jonka läpi kuljimme, asustaa muun muassa murmeleita. Sen sijaan pääsimme leikkimään lumessa ja kulkemaan kauniiden vuoristoniittyjen halki. Suuren osan ajasta kävelimme melko jyrkkää rinnettä alamäkeen, ja laakson pohjaa lähestyessämme se alkoi tuntua jaloissa siinä määrin, että pienetkin ylämäet olivat ihanaa vaihtelua. Alhaalla kohtasimme myös soman metsäpuron, jota seurailimme. Se laski kauniina vesiputouksena suurempaan jokeen, jonka yli hauska riippusilta lopulta johdatti meidät määränpäähämme.

22.6. Chemin du Gruyère

Kuvasetti

Pitkien matkojen kävelystä innostuttuani käytin ihan liikaa tenttiinlukuaikaa arpoen mahdollisia kohteita. Vapaana perjantaipäivänä 22.6. päätin lyödä läjäpäin kärpäsiä yhdellä iskulla, ja suunnata Gruyèren alueelle, mistä löytyi sekä jännää kiveä sisältävä kävelyreitti että kiinnostavia turistinähtävyyksiä, jotka kaikki muut olivat jo kiertäneet.

Lähtöpaikkaan pääsy vaati lyhyen junamatkan Palézieuksiin, sieltä hassulla pienellä paikallisjunalla Bulleen, missä bussi ystävällisesti odotti pari minuuttia myöhässä ollutta junaa. Lopulta saavuin Charmeyn kylään, josta lähti Chemin du Gruyère -niminen reitti kohti Gorges de la Jognea. Matkan varrella ylitin ensimmäisen sveitsiläisen riippusiltani, ja ihmettelin ankean näköistä tekojärveä sekä sen päätyyn rakennettua massiivista patoa. Padot kuuluvat pitkään listaan asioita, jotka ovat aina kiehtoneet minua – valtavat ihmisen rakentamat jutut vaan jotenkin ovat hienoja.

Vielä ihmisen tekemiä asioita enemmän minuun vetoavat erikoiset luontokohteet, etenkin kiviset sellaiset. Pääsyy siihen, että olin valinnut tämän kävelyreitin, oli Gorges de la Jogne/Jaun-Schlucht, kanjoni, jota polku seuraili hyvän matkaa, välillä läpi kallioon kaivettujen tunneleiden. Kanjoni ei ollut niin näyttävä kuin olin odottanut, osittain siksi, että turvallisuuden vuoksi polku kulki suurimman osan matkasta paljon joen pohjaa ylempänä. Oli siinä kuitenkin muutamia erittäin hienoja paikkoja, joissa kiviseinämät kohosivat korkealle polun yläpuolelle.

Kanjonin jälkeen saavutin päivän ensimmäisen turistipaikan: Brocin kylässä sijaitsevan Caillerin suklaatehtaan. Nestlen omistama laitos oli juuri niin mahtipontinen kuin megasuuryritykseltä voi odottaa. Lisäkseni paikalla oli lähinnä koululaisryhmiä, ja sain suorittaa englanninkielisen kiertokäyntini yksin. Se oli lystiä, koska kierros eteni läpi suljettujen huoneiden, joiden seinistä avautui piilotettu ovi vasta sen jälkeen, kun möreä miesääni oli saanut selostuksensa loppuun. Paras osuus oli tietenkin suklaanmaisteluhuone kierroksen lopussa. Harmillista kyllä en kyennyt syömään kuin kymmenisen suklaapalaa ennen kuin tuli liian paha ja oli pakko lopettaa.

Tankattuani suklaasta riittävästi energiaa parin päivän tarpeiksi jatkoin marssia kohti seuraavaa kohdetta, Gruyèresin linnoituskylää. Kauniilla kukkulalla sijaitseva kylänen oli melkoinen turistirysä matkamuistomyymälöineen ja fondue-ravineleineen. Linna tai läheinen juustola eivät inspiroineet, joten vierailin vain kohteessa, jonka vuoksi tänne olin halunnut: H. R. Giger-museossa. Kontrasti söpön keskiaikaisen kylän ja häiriintyneen biomekanoiditaiteen välillä oli hilpeä. Pakollisten (ja aina yhtä kauniiden ja pelottavien) alieneiden lisäksi näyttelyssä oli monta teosta, joita en ollut nähnyt, osa niistä erittäin hienoja. Ihastuin erityisesti Schahct VI ja VII:n pohjattomiin portaikkoihin.

Museokierrokseni jälkeen iltapäivä oli pitkällä, olin kävellyt kilometritolkulla, ja syönyt vain vähän eväitä. Kylästä olisi saanut paikallisia juustopläjäyksiä turistihintaan. Yritin menestyksettä etsiä normaalia ruokakauppaa. Lopulta totesin, että tehtävä on mahdoton, ja päätin jatkaa kävelyä Bullen juna-asemalle asti. (Myöhemmin minulle selvisi, että varsinainen kylä sijaitsi alempana ja olisi varmasti sisältänyt ihan tavallisen ruokakaupan). Viimeisestä kävelyosuudesta muotoutui Berger-harjoitus: nälkä oli hirmuinen, päätä särki, ei olisi enää yhtään huvittanut, mutta ei auttanut kuin lampsia eteenpäin. Sentään matkalla oli paljon kivaa metsikköä. Päivän kävelysaldoksi tuli lopulta noin 22 km. Bulleen päästyäni juna meni nenän edestä, ja ainoa aukioleva kauppa oli asemalla, eikä valikoimaltaan erityisen laaja. Sai sieltä kuitenkin jotain evästä. Eipä ole nuupahtanut salaatti ikinä maistunut niin hyvältä, ja lopulta paluujunakin saapui.

16.6. Réseau du Folliu

Sveitsiin saapumisestani asti olin halunnut pitkälle, haastavalle vertikaaliluolaretkelle. Provencen reissulla Michel oli mainostanut minulle kaveriporukkansa projektia, Folliu-nimistä syvää luolastoa Gruyèren alueella. Nyt he olivat suuntaamassa sinne kaivamaan, ja tarjosivat minulle mahdollisuutta lähteä mukaan. Laskeutuisimme luolaan Gouffre de la Voie Lactée -nimisen sisäänkäynnin kautta, ja tarkoitus oli edetä -360 metriin.

Into lähteä vaihtui edellisen iltayön aikana pelkoon ja huoleen, jotka eivät ainakaan vähentyneet, kun kaksi junamatkaseuranani ollutta paikallista kertoivat eeppisistä, seuraavaan aamuyöhön kestäneistä retkistä luolastoon. Juna-asemalta matka jatkui Sveitsin maaseudulle pitkin kiemuraisia pikkuteitä, jotka eivät varsinaisesti parantaneet oloa. Kun lopulta saavuimme parkkipaikalle, oli fiilis kaikkea muuta kuin valmis suuriin seikkailuihin.

Michel oli unohtanut mainita minulle lähestymisestä. Kamojamme kootessamme havaitsin, että kaikilla muilla oli vaelluskengät jalassa. Sentään olin pakannut luolakamat rinkkaani, enkä Ikean pussiin, kuten toisinaan teen. Aiemmin olin pitänyt Vercorsin Grotte Favotin lähestymistä tuskallisena. Se oli noin puoli tuntia jyrkkää metsäistä rinnettä ylös. Folliun lähestyminen oli vähintään yhtä jyrkkä, kesti tunnin, eikä siinä ollut edes puita otteiksi. Vuoriin tottumattomalle suomalaiselle kokemus oli aika raskas.

Söimme lounaan auringopaisteessa, ja valmistauduimme menemään sisään. Tiimissä oli 6 jäsentä, joista kaikki paitsi minä ja Pierre olivat käyneet tässä luolassa aiemmin. Me ensikertalaiset saimme kunnian kontata ensimmäisinä aaltopellin alle tunneliin, joka lyhyen ryöminnän jälkeen muuttui vertikaaliseksi. Köysiosiot eivät olleet pitkiä, mutta niitä oli paljon. Isoja tiloja luolassa ei sen sijaan ollut - suurin ulottuvuus oli vertikaalinen, ja monen ihmisen mentävä kammiot harvinaisuus.

Laskeutumiset aloitin varoen ja varmistellen, mutta tunsin itseni auttamattoman hitaaksi, ja pian siirryin samaan "stoppi kiinni ja alas, ei tässä mitään jarrusulkkaria tarvita" -tyyliin kuin muutkin. Vertikaalietenemisen katkaisi poikkarointisuikero, jota nimitettiin "Passage de Concentrationiksi", ja jossa Anne-Cécile oli kuulemma aiemmalla retkellä tippunut. Onneksi se ei ollut kovin korkea, ja meno oli niin vauhdikasta, ettei edes ehtinyt hirvittää. Aquaboulevard-nimisen märkälattiaisen konttaamisröörin jälkeen siirryttiin taas laskeutumisiin. Luola oli armoton, eikä antanut hetken lepoa, ei pätkän vertaa helppoa kävelyä tai edes mukavaa konttausta. Seinien kivi oli mutaista ja täynnä teräviä kulmia.

Seuraava SRT-haaste oli pendulum- eli heilurikuilu, jossa piti noin 5 metriä ennen lattiaa heilauttaa itsensä seinässä olevaan aukkoon. Se oli yllättävän hankalaa, enkä ole varma, olisinko onnistunut, ellei Michel olisi mennyt edeltä ja ojentanut kättään. Tätä pätkää lukuunottamatta kaikki köysiosiot olivat suoraviivaisia ja helppoja, eikä niissä ollut muuta ylimääräistä kuin pari köydenohjausta. Hankaluus oli määrä, ei laatu. Alkuosassa luolaa mietin moneen kertaan, miten ihmeessä ikinä jaksaisin kavuta täältä ylös, mutta laskeutumisten jatkuessa jossain vaiheessa tajusin, ettei asian murehtiminen muuttaisi mitään, ja keskityin nauttimaan kyydistä. Sen jälkeen luolailu olikin aivan mahtavaa. Yhtä hienoa flowta en ollut varmaan koskaan aiemmin maan alla kokenut.

Syvemmällä laskeutumiset olivat pidempiä, osa yli 20-metrisiä. Mitä alemmas etenimme, sen mutaisempia olivat sekä ympäristö että köydet, jotka siis olivat enemmän tai vähemmän pysyvästi paikallaan. Lopulta, päättymättömältä tuntuneen laskeutumisten ketjun ja lyhyen vapaakiipeilyn jälkeen pysähdyimme mitäänsanomattoman näköiseen, pari metriä leveään ja ehkä 4m korkeaan käytävään. Tämä pätkä oli 360 metrin syvyydessä, ja retkemme tavoite. Siellä pidimme ruokatauon, sveitsiläiseen tyyliin ranskanleipää ja juustoa.

Käytävän toisessa seinässä oli lohkareiden takana kolo, josta kävi ilmavirta. Kivistä oli tarkoitus päästä eroon, eikä vain kaivaen, vaan räjäyttäen! Osa tiimistä oli alan ammattilaisia, ja touhu sujui rutiinilla. Ensin poralla pari reikää kiveen, sisään räjähde ja sytytyslangat, jotka vedettiin turvallisen matkan päähän ylämäkeen. Vetäydyimme sinne itsekin, Michel painoi nappia, ja PUM! Käytävää pitkin kaikunut pamahdus oli kenties huolestuttavin koskaan luolassa kuulemani ääni. Ensimmäinen pamaus ei riittänyt raivaamaan kivikosta kuljettavaa, mutta toisen jälkeen lohkareiden tilalla oli pikku käytävä, josta lähti kuilu alas.

Köysi viritettiin nopsasti poraamalla seinään pari reikää ja iskemällä niihin ripustimet. Minulle tarjottiin mahdollisuutta laskeutua rööriin ekana, mutta myöhemmäksi häpeäkseni en sitä halunnut. Olimme kyhjöttäneet paikoillamme tuulisessa ja kosteassa tunnelissa jo hyvän tovin, ja minun oli niin kylmä, että epätoivo uhkasi. Ajatus tuntemattomaan kuiluun laskeutumisesta epämääräisellä köydellä ja sitä seuraavasta haastavasta noususta samaista köyttä ylös ei houkutellut. Ensilaskeutumisen suoritti lopulta Anne-Cécile, jolla geologina ja kyseisen luolan jo tuntevana oli muutenkin minua parempi näkemys asioista. Paljastui, että ikävä kyllä avaamamme rööri muodosti vain lenkin jo tunnetun tunnelin kanssa.

En ollut ainoa, jolla oli kylmä, joten täytettyämme vesipullot hieman räjähdysaineelta maistuvalla vedellä viereisestä putouksesta aloitimme pitkän ja raskaan nousun ylös luolasta. Jo ensimmäisten köysipätkien jälkeen yllättävän lisähaasteen muodosti nousukahvoihin kertyvä muta, joka teki niiden avaamisesta köyden yläpäässä tolkuttoman hankalaa. Opin pian huljuttelemaan niitä kaikissa mahdollisissa vastaantulevissa lätäköissä, mikä hieman helpotti ongelmaa.

Pidimme evästauon mukavalla hiekkatasanteella kahden korkean kuilun välissä. Pysähtymisen myötä tuli taas nopeasti kylmä, ja jatkoimme kapuamista. Väsymys alkoi painaa, mutta ajatus lähstyvästä pinnasta auttoi puskemaan eteenpäin. Pendulum oli hauska myös ylöspäin, akvabulevardi ja suikero raskaampia. Michel ehdotti vaihtoehtoreittiä ulos, ja totesin, että mikäjottei. Se sisälsi pari köysiosiota vähemmän, sen sijaan oli lisää poikkarointia ja enemmän vettä, muun muassa hauska muutaman metrin köysiosuus vesiputouksen vieressä.

Loppua kohden väsy oli sellainen, ettei päässä oikein enää liikkunut mitään, kunhan vaan jotenkin möngin eteenpäin. Jossain vaiheessa Michel sanoi, että enää neljä köysinousua jäljellä - paitsi että niiden jälkeen tulikin viides. Lyhyissä köysissä oli mahdotonta löytää rytmiä, joten räpiköin ylös miten sattuu. Viimein edessä oli enää lyhyt ryömintä ulos. Taitoin sen mahallani, jaloilla ja käsillä uiden. Hienosti vaikutelma oli, että voimat loppuivat tasan uloskäynnille, enkä olisi jaksanut enää metriäkään lisää. Ulkona oli pimeää, kello noin 23.00. Olimme olleet luolassa kymmenisen tuntia. Pisin ja raskain luolaretkeni ikinä, ja ehdottomasti yksi hienoimmista koskaan. Tunsin todella ylittäneeni itseni, ja olin aavistuksen verran luottavaisempi Bergerin suhteen.

Lopulta koko tiimi oli kavunnut ulos luolasta, ja edessä oli retken viimeinen koetelemus: kävely takaisin parkkipaikalle alas jyrkkää rinnettä painava rinkka selässä. Matkalla meitä vilkuili kiilusilmin kaukaa joku mysteeriksi jäänyt eläin. Eteneminen polutonta vuorensyrjää alas rättiväsyneenä oli vähintään yhtä hidasta ja raskasta kuin sen nouseminen aiemmin päivällä. Tasaisemmalla maalla meitä odotti keskellä tietä nukkuva lehmälauma, jonka läpi hiippailimme varovasti. Lausannessa olin lopulta joskus puolenyön jälkeen.

12.6.-28.6. Tenttikausi

Päinvastoin kuin tätä seuraavista päivityksistä voisi päätellä, kesäkuu Lausannessa ei ollut pelkkää lomaa ja vuorilla haahuilua. Sen sijaan kurssien lopun ja pikaisen Suomen-visiitin jälkeen alkoi tenttijakso. Ensimmäinen tenttini oli 12.6., tympeästi myöhään illalla Geneveen saapuneen lennon jälkeisenä päivänä. Onneksi kyseessä oli Genomiikka, proteomiikka ja kvantitatiivinen genetiikka, jonka tentti oli kirjallinen, ja jossa monet kysymyksistä liittyivät minulle ennalta tuttuihin aiheisiin. Viimeinen suoritukseni puolestaan oli Bakteeripatogeneesin kammottava suullinen 28.6. Siihen en oikein ehtinyt valmistautua, kun edellisenä iltapäivänä oli toinen tentti, ja jotenkin minulle arpoutui kysymyksiä aiheista, joista meille ei minun eikä parin kurssikaverin mielestä ollut puhuttu yhtään mitään. Sentään kuulustelijat antoivat armosta lisäkysymyksen, ja pääsin rimaa hipoen läpi.

Lausannen tenttikäytännöt olivat Helsinkiin verrattuna hyvin vaihtelevat. Ranska toisena kielenä -tiedekunta piti tenttinsä viimeisinä kurssikertoina, kuten Suomessa usein tehdään. Biotieteissä puolestaan oli muutama tentti kurssin päätteeksi, muutama johonkin satunnaiseen aikaan kurssin jälkeen, ja suurin osa virallisella tenttikaudella lukuauden lopuksi. Myös tenttimistavassa oli suuria eroja: kahden perinteisen kirjallisen tentin lisäksi minulla oli tenttijakson aikana kolme suullista tenttiä, joissa tentin aluksi arvottiin kysymykset, sekä neljäs suullinen, jota varten luettiin huolellisesti kolme artikkelia, joista yhtä käsiteltiin tentissä.

Suulliset tentit aiheuttivat ahdistusta, koska ne ovat minulle vieras tapa suorittaa kursseja. Paikalliset tuntuivat pitävän niitä parhaana tenttimuotona. Hyviä puolia ovat etenkin tenttien lyhyys (20-40min) sekä se, että jos itse ei keksi jotain, opettaja voi vähän auttaa. Hyvin valmistautuneena suulliset olivatkin oikeastaan aika kivoja, mutta jo mainitsemani pöpötentti, jossa minulta kysyttiin ihan mystisiä juttuja, oli yksi kauheimmista tenteistä ikinä. Tietämättömyytensä tunnustamaminen kasvotusten oli paljon kamalampaa kuin lähes anonyymi puolityhjän paperin jättäminen.

Jälkeenpäin arvosanat saatuani osa yllätti iloisesti, osa oli vähän blaah. Erilainen asteikko vaikuttaa kummasti siihen, miltä numerot tuntuvat. Tällä hetkellä Helsingin yliopistollahan on käytössä asteikko 1-5, missä kaikki arvosanat ovat hyväksyttyjä, ja hylätystä ei saa numeroa. Lausannessa asteikko on 1-6, mutta ainoastaan arvosanat 4-6 ovat hyväksyttyjä, 1-3 taas eriasteisia hylättyjä. Myös puolikkaat numerot ovat käytössä. Niinpä sveitsiläinen 4 vastaa suomalaista ykköstä, 4,5 puolestaan kakkosta. Parista kurssista saamani 4,5/6 vaikuttaisi ihan kelpo arvosanalta, mutta kun sen muuntaa kakkoseksi, en oikeastaan ole kovin tyytyväinen. Onneksi kutosiakin tuli muutama. Se puolestaan jotenkin tuntuu paremmalta arvosanalta kuin 5, kun on isompi numero. On se hassua.

26.5. Mont Tendre & 28.5. La Dôle

Kuvia flickrissä: Mont Tendre, La Dôle

Oikein onnistunut Pléiades-kävelyretkeni houkutteli samoilemaan lisää kukkuloilla ja vuorilla, mieluusti vielä pidempään ja korkeammalla. Toukokuun viimeisen viikonlopun aikana, keskellä raskasta mikrobiekologian labrakurssia, päädyinkin suorittamaan kaksi retkeä Sveitsin Juran korkeimmille huipuille: lauantaina Mont Tendrelle (1679m), vapaana maanantaina La Dôlelle (1677m). Sveitsiläisten mielestä nämä eivät ole vuoria ollenkaan, kun ovat niin "matalia", mutta suomalaiselle niissä riitti ihasteltavaa.

Mont Tendrelle kapusin yksin, jopa niin yksin, etten ennen huippua nähnyt koko matkalla muita ihmisiä kuin yhden maastopyöräilijän. Huipun tuntumassa palloili enemmän väkeä, koska lähelle pääsi myös autolla. Huijausta semmoinen. Minä jäin junasta Le Sentier -nimisessä kylässä Lac de Jouxin rannalla, ja seurasin merkattua reittiä vuorta kohti. Järvimaisema laajoine havumetsineen oli suomalaiselle kotoisa. Matkan varrella pääsin ihmettelemään lehmiä, joilla oli kukkasia päässään. Reitti kulki vuorotellen läpi metsien ja niittyjen, eikä missään vaiheessa ollut kovin pitkään erityisen jyrkkä, vaan ennemminkin mukavan leppoisa. Huipun lähistöltä, missä puita oli harvakseltaan, löysin ladon seinästä hämärän kyltin, jossa varoitettiin poimimasta pommeja. Eipä olisi tullut mieleen, enkä kyllä sellaisia nähnytkään. Sen sijaan lumikasoja lojui vielä maassa siellä täällä.

Itse huippu oli ennemminkin pitkän harjanteen korkein kohta kuin mikään selkeä terävä nyppylä. Maisemien ihailun, evästauon ja hieman alempana sijainneessa vuoristokuppilassa juodun kahvin jälkeen laskeuduin alas vastakkaista vuorenharjannetta Montricherin kylään, mistä sympaattinen paikallisjuna vei yhdellä vaihdolla Lausanneen. Matkaa kertyi noin 17 kilometria, nousua noin 700 metriä, ja aikaa kului viisi ja puoli tuntia. En ollut koskaan aiemmin kävellyt tällaista matkaa, ja olin suorastaan yllättynyt, miten vaivattomasti ja tuskattomasti se sujui.

La Dôlelle en olisi tullut lähteneeksi, jolleivät Tereza ja Farid olisi olleet menossa sinne. Kun he kyselivät, kiinnostaisiko vuorella reippailu, halusin ilman muuta mukaan. Reissu oli minulle sikäli oppimiskokemus, että tajusin viihtyväni vuorella paremmin yksin kuin puolitutussa seurassa. Jokaista ruoka- tai muuta taukoa pähkäiltiin vaikka kuinka kauan. Samoin reitinhausta tehtiin ihmeellinen ongelma, eikä kyltitystä voitu seurata, kun ei se aina ehkä täsmää, tai jotain. Oli toki kivaa päästä jakamaan kokemus muiden kanssa, mutta minusta tuntui myös, etten ehtinyt ihailla ympäröivää luontoa samalla tavoin kuin yksikseni, kun koko ajan piti pähkäillä jotain merkityksetöntä yksityiskohtaa, tai muuten vaan höpistä.

Reittimme vei St Cerguesta La Dôlen huipulle ja takaisin, matkaa 18km, nousua 800m, aikaa noin 6 tuntia. Metsä ja lehmihaat olivat samantapaisia kuin Mont Tendren lähistöllä, mutta ihmisiä näkyi paljon enemmän, samoin rakennuksia. Dôlen huipulla sijaitsi säähavaintoasema, ja hieman alempana laskettelukeskus. Itse huippu oli vuorimaisempi kuin kaksi metriä korkeampi Mont Tendre: selkeästi muuta maisemaa karumpi ja korkeampi kivinen kukkula. Huipulta alas astellessamme näimme rinteessä gemssejä (Rupicapra rupicapra). Minua kiinnosti vielä enemmän kallioisesta rinteestä bongaamani luolan suu. Ikävä kyllä lähemmällä tutkiskelulla se paljastui vain jokusen metrin mittaiseksi koloksi. Laaksossa vuoren juurella sijaitsi pakollinen vuoristoravinteli, jossa lojui sveitsiläistäkin sveitsiläisempi valtaisa bernhardinkoira. Lehmät sen sijaan eivät vielä olleet saapuneet tänne kesälaitumilleen. Palasimme jälkiämme seuraillen St Cergueen, ja sieltä Nyonin kautta takaisin Lausanneen.

19.5. Grotte de la Toussaint

Lauantaina aamupalan (aina niitä croissantteja ja pain au chocolatia!) jälkeen keräännyimme pohtimaan, mitä puuhaisimme ennen luolaa. Päädyin lopulta "nuorten" kanssa autoilemaan etukäteen luolan suunnalla oleviin turistikohteisiin.

Eka pysähdyspaikka oli Pont du Gard, näyttävä kolmikerroksinen akvedukti. Ikävä kyllä sen ympärille oli rakennettu massiivinen turistikompleksi molemmat rannat täyttävine museoineen ja matkamuistomyymälöineen. Emme viipyneet kauaa, vain sen verran, että näimme itse sillan. Seuraavaksi olimme suunnitelleet hengailua vanhassa Uzèsin kylässä, jossa oli markkinat. Nämä markkinat olivat kuitenkin niin massiiviset, että ruuhka täytti pienet kadut kaupungin ulkopuolelle asti. Lopulta kävimme vain ostamassa eväitä, ja jatkoimme matkaa.

Pidimme pikniktauon hienolla näköalapaikalla. Siitä oli enää lyhyt matka tien levennykselle, joka toimi luolan parkkipaikkana. Oppaamme oli sama ukkeli kuin eilen. Muita ranskalaisia ei ollut tulossa, mutta GSL:läisiä oli aiempaa enemmän, mukana muun muassa kaksi alle 10-vuotiasta muksua isineen. Luolan nimi oli Grotte de la Toussaint, ja sen sisäänkäynti sijaitsi metsässä aivan parkkipaikan vieressä. Se oli hieno betoniloota, jonka päällä oli suoraa alaspäin aukeava luukku. Normaalisti sisäänkäynti on lukittu ja luolaan pääsy rajoitettu, koska se on erityisen hauras.

Luukuun laskeutumalla päätyi ahtaaseen käytävään, ja luolan alkuosa oli muutenkin täynnä pieniä ryömiöitä ja konttauksia. Jo sen aikana ympärillämme oli paljon muotoja, ja ensimmäinen isompi tila oli todella koristeltu, mutta sen jälkeen astuimme suureen keskuskammioon, joka oli kuin luolailijan unesta. Tila oli joka neliösentiltään täynnä kaikkea, mitä tippuva vesi ja saostuva kalsiitti voivat saada aikaan: kaiken kokoisia ja muotoisia tippukiviä, omalaatuisia kiekkoja (discs) joita en ole nähnyt muualla, ja pieniä kippuraisia heliktiittejä. Tila oli niin käsittämättömän hieno, että olisin halunnut ihailla sitä kunnioittavassa hiljaisuudessa. Sen sijaan sveitsiläisistä lähti melkoinen älämölö, kun he osoittivat ihmeitä toisilleen ja virittelivät lisäsalamiaan. Massaluolailu ei ole minua varten.

Isosta kammiosta opas vei meidät kierrokselle sitä ympäröiviin tunneleihin, joissa oli kenties vieläkin enemmän ja hienompia heliktiittejä, sekä vähän pikkuisia kiipeilyjä ja ryömintöjä. Kaiken kaikkiaan tämä oli selkeästi ihailu-, ei urheiluretki. Yleensä pidän enemmän jälkimmäisistä, mutta tämä pieni luola oli niin valtavan kaunis, että en olisi halunnut tulla ulos ollenkaan.

Hotellille palattuamme huonekaverini yllytti minut lähtemään joelle uimaan. Pulikoimassa myös olleet Olivier ja Vivien saivat päähänsä nousta jokea ylävirtaan ja laskea sitä alas, vähän kuin kanjonoinnin kevytversiona. Tietysti lähdin mukaan, vaikka minulla oli märkkärin asemesta haalari ja kengiksi saappaat, eikä kypärääkään ollut lähistöllä. Vähän jännä ja kylmä jokiseikkailu siis oli, mutta hauska myös. Lisäksi joessa oli käsittämättömiä muovisen näköisiä pyöreiksi hioutuneita siirtolohkareita.

Mainion päivän tunnelma romahti illallisella, kun alettiin setviä sunnuntain ohjelmaa. Olisin kovasti kaivannut vaikeampaa, mieluiten vertikaalista luolaretkeä pienemmällä tiimillä, mutta sellaista ei oikein tuntunut olevan tarjolla - ja sitten kävi ilmi, että ainoa mahdollinen kyyti olisi lähdössä kohti Sveitsiä jo ennen puoltapäivää. Plääh. Pettyneenä poistuin aikaisin nukkumaan.

18.5. Grottes de Trabuc

Perjantaina kokoonnuimme kymmeneltä päivän kohteen, Grottes de Trabucin parkkipaikalle. Nopeasti kävi selväksi, että tiedossa olisi hieman erilainen reissu. Mukaan oli lähdössä yhteensä 20 ihmistä: 12 Lausannen kerholaista, 7 pariisilaista sekä opas, mainio pikkuinen luolapappa. Kuvittelin, että poppoo jaettaisiin pienempiin tiimeihin, vaan ei, koko lössi toimisi yhtenä massiivisena luolaretkueena.

Trabuc on turistiluola, jossa on laaja ei-turistiosio, ja päivän ohjelmassa oli läpiretki kauempana olevalta villin luolan sisäänkäynniltä turistiosan kautta ulos. Lähestymiskävely oli puolisen tuntia alamäkeä pusikon ja yliliukkaan kallion halki. Perillä meitä odotti kovasti OFD:n sisäänkäyntejä muistuttava luukku, josta luolakaravaani yksitellen kömpi sisään. Myös ensimmäiset parikymmentä metriä luolaa muistuttivat suorastaan hämäävästi OFD:n yläsisäänkäyntiä.

Aluksi etenimme kohtalaista vauhtia letkan kokoon nähden, koska käytävät ja kammiot olivat valtavia, eivätkä tarjonneet satunnaista lohkareikkoa suurempia haasteita. Lopulta kuitenkin saavuimme kohtaan, jossa opas osoitti meille parin metrin korkeudella seinässä olevan postiluukun, johon meidän piti kaikkien tunkeutua. Asetuimme siis jonoon, ja yksi kerrallaan taiteilimme köyden avulla itsemme luukusta sisään.

Kuten tähänkin asti, olin lähellä letkan kärkeä. Luukun jälkeen oli tarjolla ahdasta ryömintää sekä siirtymiä ylös- ja alaspäin, köyden avulla tai ilman. Mikään ei ollut minulle erityisen vaikeaa - suurin haaste oli ohjeiden antaminen ranskaksi takanani tulleelle luolamummelille. Ahtaikkojen jälkeen päädyimme isoon loivasti alas viettävään käytävään odottamaan loppulaumaa. Odotimme ja odotimme, ja kävimme katsomassa läheistä järveä. Lopulta, ehkä puoli tuntia myöhemmin, koko poppoo oli viimein koossa. Seurasimme opasta alle sata metriä käytävää ylös, ja sen päädyssä hän ilmoitti, että olisi lounastauon paikka. Ärh, juurihan olimme pitäneet tauon!

Toisen puolen tunnin pysäyksen aikana alkoi jo tulla kylmä. Onneksi piknikin jälkeen retki muuttui kiintoisaksi. Kapusimme ylös suuren kammion laitaa apuköyden ja lehmänhäntien avulla. Ylhäällä ylitimme "Paholaisen sillaksi" nimetyn kuilun, joka oli lounastaukopaikkamme katossa. Varmistettu osuus jatkui varsin pitkään, ja sisälsi myös muutamat tikkaat. Ympärillämme karut käytävät alkoivat muuttua koristellummiksi. Ohitimme muun muassa tippukivien täyttämän hieman vetisen konttaustunnelin, valtavan yksinäisen pylvään, sekä toisen kauniin pienen lammen. Vielä aivan ennen turistiosion alkua teimme ylimääräisen lenkin kolmannen pienen lammikon, herkkien kipsikukkasten sekä työn alla olevan kaivannon luo.

Siivottu turistiosio oli näyttävä, etenkin omituinen Sadantuhannen sotilaan ministalagmiittimuodostelma. Sen sijaan hienojen muotojen sekaan asetellut taideteokset eivät oikein innostaneet. Pääsimme itsekin toimimaan turistinähtävyytenä, kun kierroksella ollut ihmisjoukko pällisteli meitä ja mutaisia vermeitämme.

Koko visiitti sisäänmenosta turistiluolan uloskäynnille kesti yhteensä kuusi tuntia, mutta se tuntui erityisen pitkältä kiitos hitaan etenemisen ja jatkuvan odottelun. Pienemmällä tiimillä retken olisi varmaan selvittänyt neljässä tunnissa. Illan ohjelmassa oli apéron ja hotelli-illallisen lisäksi haalarien pyykkäystä joella, koska opas oli ilmoittanut, että huomisen luolassa pitäisi olla puhtaat vaatteet.

17.5. Morges - Anduze

Aamun herätys oli kuin metron työvuoroa varten, kolmen jälkeen. 3.45 minä ja perheen vanhemmat lastauduimme autoon - lapset eivät olleet tulossa luolalomalle. Poimittuamme vielä neljännen luolaihmisen lähikylästä aloitimme pitkähkön ajomatkan kohti Groupe Spéléo Lausannen helatorstaiviikonlopun retkikohdetta, Anduzen kylää Ranskan Provencessa. Älyttömän aikaisen lähdön idea oli välttää ruuhkia, ja se kyllä onnistuikin, tiet olivat aivan loppumatkaa lukuunottamatta lähes tyhjiä. Nukuin suurimman osan ajasta.

Jo aamuyhdeksän paikkeilla saavuimme Anduzeen. Kätevästi saimme hotellihuoneet käyttöömme jo näinkin aikaisin, joten jätimme tavaramme huoneisiimme, ja lähdimme turismoimaan. Päädyimme läheiseen Bambouseraieen eli bambupuutarhaan. Kaikenkokoisten ja väristen bambujen lisäksi siellä oli muun muassa sitruspuita, palmuja ja Laosilainen kylä, jossa oli älyttömän soma pikkuinen possu. Leppoisa ja seesteinen turistikohde, ja erityisen kiinnostava kasvibiologian kurssin jälkeen!

Yhden paikkeilla asetuimme kylän keskustaan lounastamaan ja odottamaan muita kerholaisia. Kukaan ei ollut juuttunut ikuisuuksiksi ruuhkaan, vaan hiljalleen loputkin sveitsiläiset selviytyivät paikalle, ja suuntasimme yhdessä iltapäivän turistiaktiviteettiin: höyryjuna-ajelulle. Ei ehkä ensimmäinen luolamatkaan kaipaamani sisältö, mutta olihan se hilpeää käydä kokeilemassa, millaista oli junailu joskus muinoin. Menomatkan olimme avoimessa vaunussa veturin takana, ja perillä naamamme olivat täynnä nokitäpliä. Tunnelit höyryn seassa olivat aika hupaisia, ja maisemat metsäisine kukkuloineen kauniita.

Iltaan mahtui vielä "apéro" eli viiniä ja snackseja joen varressa, mistä sade ajoi meidät pois, sekä hotellin illallinen, johon kuului muun muassa ankan kivipiiroja sisältänyt salaatti. Viini ei ainakaan auttanut väsymykseen ylipitkän päivän jälkeen, ja meninkin aikaisin nukkumaan. Myöhemmin kuulin, että iskuryhmä oli päättänyt ryömiä johonkin läheiseen pikkuluolaan yhdentoista kieppeillä, mutta olin niin ylettömän uninen, ettei kauheasti kaduttanut känniluolauksen väliinjäänti.

16.5. Lausanne - Morges

Alkuviikko sisälsi jokusen luennon ja kaksi tenttiä. Etukäteen pelkäämäni hankalan fylogenetiikan kurssin tentti oli loppujen lopuksi rento tilaisuus, jossa keskusteltiin etukäteen valmistelemastani artikkelista. Se meni oikein hyvin, ja vähän tuntui, että pääsin kuin koira veräjästä. En ollut edes tehnyt kaikkia kurssin harjoitustehtäviä, mutta tenttiin se ei vaikuttanut mitenkään, eikä niitä tarvitse palauttaa. Toinen tentti oli Structuration B2-ranskankurssin loppukoe, joka ei myöskään tuntunut mahdottoman hankalalta.

Keskiviikkona oli tavalliseen tapaan kahdeksan tunnin koulupäivä. Nutritionista kävimme tutustumassa EPFL:n Nestle Institute of Health Sciencesiin, joka oli paljon makeempi kuin edellisen viikon Agroscope. Siellä oli muun muassa aivan uusinta tekniikkaa edustavia sekvensointihärveleitä. Olin ihan innoissani.

Luentojen lisäksi jouduin hoitamaan pelottavan ranskankielisen puhelun: minun piti sopia luolakerholaisen Philippen kanssa, miten toimitaan seuraavan aamun yliaikaisen reissuunlähdön suhteen. Selvittelyn lopputulos oli, että koulun jälkeen palasin kotiin, pakkasin, ja kello kahdeksan jälkeen illalla siirryin junalla Morgesin asemalle, mistä sain kyydin luolaperheen kotiin. Nukuin yöni siellä, yhden neljästä lapsesta tyhjillään olevassa huoneessa. Ennen nukkumaanmenoa juotiin teetä, katseltiin Incrediblesiä saksaksi dubattuna, ja paijattiin koiraa. Etukäteen sosiaalinen tilanne (ja ranska) oli ahdistanut aika paljon, mutta ihmiset olivat kilttejä ja mukavia, joten olikin ihan leppoisaa.

Les Pléiades

Onneksi Walesin ja parin raskaan koulupäivän jälkeen oli pitkä tyhjä viikonloppu. Perjantai oli aurinkoinen ja lämmin, eikä minulla ollut koulua. Sen sijaan hoitelin juoksevia asioita, kuten mökkivuokraa perheen vierailulle heinäkuussa. Yritin myös lukea artikkelia seuraavan viikon tenttiin rannalla auringonpaisteessa. Yllättäen keskittyminen oli vähän hankalaa. Lauantai oli sateisempi. Kävin koulun boulderissa ja hölkkäsin takaisin. Lisäksi yritin taas tehdä läksyjä vailla suurempaa menestystä.

Viikonlopun kohokohta oli sunnuntai 13.5., jolloin kävin pitkällä kävelyretkellä Les Pléiadesissa. Se on käsittääkseni Lausannen lähin vähän korkeampi paikka, kukkula, joka nousee 1348 metrin korkeuteen Veveyn yläpuolelle. Alunperin harkitsin kyseleväni, josko joku lähtisi kaveriksi, mutta päätin lopulta mennä yksin, mikä oli oikein hyvä ratkaisu. Sain harhailla kaikessa rauhassa ja huoletta.

Junailtuani perille päätin tehdä yhden karttaan merkityistä lenkeistä, mutta reittimerkinnät matkan varrella eivät olleet maailman selkeimmät, enkä tietenkään ollut hankkinut karttaa. Päädyin lopulta ihan muualle kuin mihin olin ajatellut, mutta siitä viis - en missään vaiheessa ollut pahasti eksyksissä, ja osuin vahingossa muun muassa yliopiston suojelemalle suolle, jossa oli hienoja lihansyöjäkasveja. Hiirenkorvilla ollut koivu herätti jotenkin kummasti kaipuun suomalaisiin metsiin. Sentään sveitsiläistä metsää oli riittämiin, ja viihdyin sielläkin hyvin.

Kierrokseni päätteeksi löysin tieni takaisin Pléiadesin huipulle. Join kalliin kaakaon ravintelissa, ja päätin kävellä osan matkasta alas laaksoon. Katsastettuani Astro-Pléiadesin vähän ränsistyneen "tutustu Aurinkokuntaan" -puiston lähdin siis seurailemaan polkua alamäkeen kohti Blonayn kylää. Matka auringonpaisteessa ja omassa rauhassa oli aivan mainio. Loppusaldoksi tuli nelisen tuntia ja nelisentoista kilometria kävelyä, korkeuseroa noin 700m. Päivä myös herätti innostuksen harjoittaa tällaista luonnossa harhailua niin paljon kuin vain mahdollista, kun vielä ehtii.

Des biosciences

Reippaan luolamatkan jälkeen ei ollut aikaa nukkua, vaan seuraavana aamuna piti raahautua kahdeksaksi koululle, tiedossa kahdeksan tuntia kasvibiologiaa. Olin asiaankuuluvan väsynyt, ja opettajakin kuittaili pilkkimisestäni. Lounastauon jälkeen kävimme taas luonnossa katselemassa juttuja, mukana toinen kasvitutkija. Molemmat sedät söivät ja haistelivat satunnaisia lehtiä ja heittivät kasvibiologiläppää, joka meni meiltä opiskelijoilta ihan ohi. Lopulta, lyhyen luento/keskustelupätkän jälkeen, kurssi oli kokonaisuudessaan ohi. Illalla olisi ollut kiva nukkua. Sen sijaan väänsin tuskalla ranskankirjoitelmaa.

Keskiviikkona 9.5. piti herätä kuuden jälkeen, koska juna kohti Berniä lähti 7.20. Kyseessä oli Nutrition from a genomic perspective -kurssin retki Agroscope-nimiseen maatalous/ravitsemustutkimuskeskukseen. Matkasimme sinne laumana, ja eksyimme yhteistuumin niin, että opettajan piti tulla etsimään meitä. Perillä tutustuimme labroihin, jotka eivät olleet mitenkään erikoisia seinät täyttäviä lehmätauluja lukuunottamatta. Jälkeenpäin ihmettelimme, oliko järkeä maksaa koko kurssi Berniin katsomaan tätä, kun Lausannen yliopistolla olisi ollut hienompia labroja. Kiertokäynnin lisäksi tiedossa oli muutama luento. Olisin mieluusti jäänyt tämän jälkeen katselemaan Berniä, mutta minun oli pakko palata Lausanneen kuuntelemaan unettavaa rekombinanttiproteiiniluentoa. Se tosin tuntui enemmän immunologialta. Opettaja ei tunnu tajuavan, että on olemassa muitakin sovellusmahdollisuuksia kuin hänen oma erikoisalansa.

10.5. oli Genève-päivä, ja systeemibiologiassa puitiin Yersinia pestisin metabolian rekonstruktiota. Meidän olisi pitänyt pitää jotain esitelmäntynkää, mutta koska minä olin ulkomailla ja työparini kiireinen, päädyimme lähinnä selostamaan osuutemme ja heittelemään opettajalle kysymyksiä. Ja 1/3 kurssin arvosanasta perustuu tähän... Pitänee panostaa tenttiin.

7.5. Penwyllt - Lausanne

Maanantai 7.5. oli tyypillinen pitkä ja raskas paluupäivä, tosin tietysti sikäli erikoinen, että Suomen asemesta palasin Sveitsiin. Heräsimme seiskalta, kasasimme kamppeemme, ja saimme Ianilta kyydin Neathin asemalle. Rauhaisan junamatkan jälkeen söimme reissun viralliset fish & chipsit Paddingtonin asemalla, missä lopulta hajaannuimme. Miri suuntasi kohti Heathrowta, minä otin metron Victoria Stationille ja sieltä junan Gatwickiin.

Ero Genèven ja Gatwickin turvatarkastusten välillä oli melkoinen. Tällä kertaa piti todellakin ottaa nesteet erilleen, ja melkeinpä joka toisen ihmisen kohdalla metallinpaljastin piippasi, jolloin vuorossa oli täysi käsikopelokohtelu. Itse olin onneksi metalliton. Olin kentällä niin ajoissa, että taisin viettää enemmän aikaa siellä istuskellen kuin itse koneessa. Lento oli taas hyvin aikataulussa. Genèven lähestyminen yli vuorten ja järven oli näyttävä. Vielä juna kotiin, ja olin lopulta perillä noin klo 22 Sveitsin aikaa.

6.5. Top Waterfall

Top Waterfall, luolaston päävirran yläjuoksun päätepiste, on yksi Ogof Ffynnon Ddun keskeisistä maamerkeistä, joita emme vielä olleet nähneet. Koska koko Walesin-reissun teema olivat rästiin jääneet, pitkään suunnitteilla olleet retket, päätimme sunnuntaina viimeinkin lähteä etsimään tuota suurta maanalaista vesiputousta.

Tuttu kävely OFD:n yläsisäänkäynnille, luukusta sisään, monesti nähdyn luolan kuivan yläosan läpi Korkkiruuvin kautta Salubrious Streamiin, ja sitä alas Maypole Inletin luo. Kiipeily alas kyseisen kapean kiemurtelevan käytävän pohjalle oli pari vuotta sitten huomattava haaste, joten olimme ottaneet varmuuden vuoksi mukaan köyden. Alaspäin pääsi sen verran kätevästi kiilaamalla itsensä seinien väliin ja liukumalla, ettei köysi tuntunut välttämättömältä, mutta oli se kiva henkinen tuki. Pohjalla odotti jokunen sata metriä suikeroa, välillä lohkareiden yli tai ali kiipeillen, ja lopulta korkea tila, joka vei meidät tikkaiden ja parin kiipeilyn kautta päävirtaan.

Jokeen päästyämme lähdimme etenemään ylävirtaan, meille aivan uuteen suuntaan. Maisemat olivat varsin tuttuja: mustien kiiltävien kiviseinien ympäröimä joki täynnä vuolaasti virtaavaa nilkka-polvisyvyistä vettä, ajoittaisia kiivettäviä pikkuvesiputouksia, sekä isompia ja pienempiä hiidenkirnuja, joihin voi vahingossa pulahtaa. Matka vesiputoukselle oli pitkä, lähemmäs kilometrin. Valoa imevät seinät tekivät tunnelman ahdistavaksi, ja vaikka vesi oli matalalla ja sääennuste hyvä, jossain takaraivossani väijyi ahdistus yhtäkkiä ilmestyvästä tulva-aallosta, joka pyyhkäisisi meidät mennessään. Joki vain jatkui. Välillä kuljimme läpi kuivan osion, Second Oxbown, ja hiljalleen kivi tuli hieman ruskeaksi ja karkeammaksi.

Saavuimme kohtaan, jossa virta muuttui vyötärösyvyiseksi, ja katto laskeutui lähelle veden pintaa. Ylöspäin näytti viettävän kuiva käytävä, joka haarautui kahtia. Vetinen alatunneli ei vaikuttanut kutsuvalta, joten tarkastimme ylävaihtoehdot. Ikävä kyllä molemmat haarat osoittautuivat umpikujiksi. Ei auttanut kuin pulahtaa veteen. Syvä kohta osoittautui onneksi vain muutaman metrin mittaiseksi, sen jälkeen joki palasi ennalleen. Bongasimme myös muutaman valkoisen luolakalan!

Kunnollisen kastautumisen jälkeen minulla alkoi olla kylmä - kuten jo aiemmin Ranskan Grottes de Mandrinissa tuli todettua, varusteeni eivät ole riittävät todella märkiin luoliin. Joki kävi jyrkemmäksi, ja nousimme ylös liukasta kivistä koskea, kuin mitäkin vesiliukumäkeä. Kun minulla alkoi jo olla lievän epätoivoinen olo, kuului kulman takaa kovempi veden kohina kuin missään aiemmin, ja siellä se etsimämme vesiputous viimein oli. Top Waterfall oli todella näyttävä, mutta on tunnustettava, että minä halusin tässä vaiheessa vain häipyä paikalta niin pian kuin suinkin mahdollista.

Matka pinnalle tuntui jälleen menomatkaa lyhyemmältä, vaikka kiipeilyt ja potholejen ylitykset olivatkin alavirtaan ikävämpiä kuin ylöspäin. Viimein takaisin Maypole Inletiin noustuamme olin sen verran väsynyt ja kylmissäni, että konttasin niidenkin lohkareiden ali, jotka olisi ollut helpompi kiertää yläkautta. Kiipeily ylös suikerosta meni köyttä hyödyntäen, ja sen jälkeen etenimme rutiinilla tuttujen paikkojen läpi. Olimme menneet sisään kahdelta, ulos tulimme viisi tuntia myöhemmin.

Synkän ja ahdistavan joen jälkeen oli harvinaisen ihanaa katsella pilvistä taivasta, karuja nummia ja elämöivää lammaslaumaa. Jotenkin tämä luolareissu oli minulle erityisen raskas, paljon rankempi kuin torstain kiireinen Cwm Dwr. Luolajoet eivät selvästikään ole vahvuuteni. OFD:n Streamway tuntuu minusta paikalta, jossa ihmisen ei kertakaikkiaan kuuluisi olla.

Majalle päästyämme Mirilläkin oli kylmä. Kamoja pestessä uhkasi sormista lähteä tunto, eikä kumpikaan meistä olisi malttanut tulla pois lämpimästä suihkusta. Lopulta saimme kokattua hapanimeläkanaa, ja pääsin korkkaamaan päärynä-inkiväärisiiderin. Viimeisen illan ohjelmassa oli tuttuun tapaan istuskelua Long Common Roomissa luolajuttuja kertoen. Samalla kun minä kuuntelin Tonyn palopuhetta siitä, miten minun ehdottomasti kannattaa kesällä pyrkiä Gouffre Bergerin pohjalle, Martin vakuutteli Mirille, että tällä ei ole mitään syytä jättää kyseistä luolaa väliin. Tuntuu oudolta olla menossa Vercorsiin ilman SWCC:läisiä, siitä puhumattakaan, että seuraavan kerran Walesiin päässee vasta joskus ensi vuonna.

5.5. AGM & Ceilidh

Lauantai oli oikeastaan syy sille, että alunperin lähdimme Penwylltiin juuri täksi viikonlopuksi: silloin oli SWCC:n vuosikokous eli AGM (Annual General Meeting) sekä sen jälkeen bileet eli ceilidh, kuten kymriksi sanotaan.

Herätys oli aikainen, koska kokous alkoi jo kello 9 kylällä olevassa kokoustilassa. Paikalla oli viitisenkymmentä aktiivijäsentä, ja kokous kesti yhteensä neljä tuntia. Se sisälsi paljon keskustelua pienemmistä ja suuremmista asioista, ja hyvin vähän ratkaisuja. Majamaksujen "yksinkertaistamiseksi" päädyttiin systeemiin, jossa maksu on 2, 3, 4, 5, tai 6 puntaa. Hyvin simppeliä juu. Varsin kiinnostava oli keskustelu siitä, halutaanko majalle internet vai ei. Äänestyksen tulos oli, että 18 jäsentä kannattaa, 19 vastustaa kerhon tarjoamaa nettiyhteyttä.

Kokouksen jälkeen kaikki palasivat majalle. Osa ihmisistä lähti luolaan, Miri ja minä lyöttäydyimme kävelyretkelle suunnanneeseen porukkaan, jossa olivat lisäksemme muun muassa Ian, Stevie ja Pete. Nummimaisemat olivat upeita ja sää varsin aurinkoinen, vaikkakin kylmän tuulinen. Parin tunnin lenkki vei meidät Fan Gyhirich -nimisen kukkulan huipulle, mistä oli hienot näköalat kauas Englantiin saakka.

Illalla klo 19 lähti bussi kerhon pihasta kohti juhlapaikkaa, Cwmllynfell Hallia, johon oli matkaa puolisen tuntia. Paikalla bändi jo viritteli soittimiaan. Syötyämme kerhon keittotaitoisten valmistaman illallisen siirryimme siis asiaan, eli tanssiin! Ceilidh ovat kelttiläisiä kansantansseja, tarpeeksi helppoja, että niitä pystyy tanssimaan ilman ennakkoharjoittelua. Itse asiassa ne muistuttavat paljon larppaajapiireissä harrastettavia englantilaisia maalaistansseja, joten ne tuntuivat tutuilta, vaikken ollutkaan aiemmin Walesissa tanssinut. Oli mainiota nähdä, miten niitä tanssivat innolla niin lapset, coolit teinit kuin kurttuiset luolapapatkin.

Olen aina pitänyt tämän tyylisestä tanssimisesta, joten tanssin illan aikana niin paljon kuin mahdollista! Pientä jälkiruokataukoa lukuunottamatta lattialla pyörähdeltiin lähes yhtäjaksoisesti puoleen yöhön asti. Salissa tuli todella kuuma, ilma uhkasi loppua, pari ihmistä pyllähti, ja kivaa oli! Keskiyöllä hilpeä porukka lastautui bussiin ja takaisin kerholle, missä juhlinta jatkui myöhään yöhön.

4.5. Pant Mawr Pot

Perjantai oli myös luolapäivä. Tällä kertaa kohde oli minulle vieras Pant Mawr Potin kolo hieman kauempana luolamajalta. Saatuamme kasaan tarvittavat varusteet (Allanilta lainattu SRT-setti ja 40 metriä kerhon köyttä) lähdimme vaeltamaan nummien halki kohti luolan suuta. Miri oli käynyt paikalla kerran aiemmin, ja luotimme hänen suuntavaistoonsa. Se ei pettänyt, vaan käveltyämme noin tunnin lammas- ja lehmälaumojen halki saavuimme nummen syvyyksiin uppoavan pystysuoran aukon luo.
Pidimme pienen evästauon, ja kiskoimme SRT-kamat päälle. Liian suurten valjaiden kiristämiseen meni varmaan vartti, kun remmit olivat niin karheat ja mutaiset, etteivät liikkuneet kuin millin kerrallaan. Myös köyden virittely vaati aikansa, koska perfektionistiseen tapaamme halusimme tehdä sen mahdollisimman nätisti. Yhteistyönä suoritetun säädön lopputulos olikin ihan asiallisen näköinen.

Laskeuduin koloon ensimmäisenä. Tasan siinä, mihin köysi olisi luonnostaan asettunut, oli outo valkoinen möykky. Ensin luulin sen olevan vaahtoa, mutta tarkempi vilkaisu paljasti karun totuuden: montun pohjalla lojui kuollut lammas. Venkoilin köyden kanssa sivuun siitä, ja astuin luolan lattialle. Mirikin onnistui laskeutumaan tallomatta lampaanraatoa.

Riisuimme valjaamme, ja lähdimme etenemään syvemmälle luolaan. Seurailimme matalahkoa, mutta vilkkaasti virtaavaa jokea, ja selvitimme vaivattomasti lohkaretukoksen. Pian sen jälkeen löysimme ensimmäiset luolamuodostelmat, jotka olivat todella upeita. Edellisen vierailunsa perusteella Miri opasti meidät flowstone-putousta ylös mielettömän hienoon kapeaan sivukammioon, joka oli lyhyt, mutta aivan täynnä pillejä, heliktiittejä ja stalaktiitteja, kuin jokin todella omalaatuinen katedraali.

Edellisellä vierailullaan Miri oli kääntynyt takaisin nähtävyyden jälkeen, mutta meidän tavoitteemme oli tietenkin käydä pohjalla. Jatkoimme siis eteenpäin meille molemmille vieraissa maisemissa. Kerran luulimme jo saavuttaneemme päädyn, mutta reitti eteenpäin löytyikin muotojen välistä, ylöspäin ja kauemmas joesta. Hetken kuivassa käytävässä edettyämme palasimme takaisin joen luo, missä näimme Fire Hydrantiksi kutsutun vesisuihkun. Suurimman osan ajasta etenimme joen vasenta reunaa seurailevan mutakukkulan päällä. Tunneli oli jatkuvasti suuri, ainakin 5x5 metriä.

Pääydimme kohtaan, jossa käytävä näytti jakautuvan kahtia. Joki virtasi oikealle hieman aiempaa kapeammassa tunnelissa, vasemmalle puolestaan jatkui ylöspäin nouseva kuiva käytävä. Kokeilimme ensin jälkimmäistä. Sen päädyssä lojui kasa muinaisen näköisiä kaivuuvälineitä kottikärryistä lähtien, sekä joitakin sukelluspulloja ja -painoja. Käytävä olisi jatkunut eteenpäin parina ahtaahkona konttaustunnelina, mutta ne eivät juuri houkutelleet.

Palasimme joelle, ja jatkoimme sen seurailua alavirtaan. Mutakeko joen vierustalla jatkui myös vielä hetken, mutta loppui viimein, ja siirryimme kahlaamaan. Käytävä kapeni, ja muuttui meanderiksi, jossa vettä pystyi välttelemään poikkaroiden. Tunneli pieneni yhä, ja lopulta meni niin suppuun, ettei siinä olisi mahtunut kävelemään suorassa. Seinät olivat ylös asti vaahdon peitossa, mistä päättelimme tämän olevan luolan loppusumppu. Eteenpäin ei pääsisi ilman sukellusvarusteita.


Käännyimme ympäri ja lähdimme palailemaan. Vielä jonkin matkaa seinissä oli vaahtoa ja heinänpätkiä päidemme yläpuolella merkkinä siitä, että tulva-aikana täällä ei olisi kiva olla. Kuten usein aiemminkin, paluumatka tuntui paljon lyhyemmältä kuin meno. Köysinousun suurin haaste oli lampaan välttely. Lainatut SRT-kamat olivat suorastaan hämmentävän sopivat, joten etenin samaa vauhtia kuin omilla varusteillani.

Purettuamme köyden ja pakattuamme tavaramme lähdimme vaeltamaan nummien halki takaisin majalle. Ylämäki kanervaryteikössä tuntui tässä vaiheessa päivää (kahdeksan kieppeillä) melko raskaalta. Näkyvyys oli edelleen hyvä, ei sumua, joka on aiemmin eksyttänyt monta luolasta palaajaa. Päivän retkestä kävelyyn meni pari tuntia, varuste- ja köysisäätöön noin tunti, ja itse luolaretkeen reilu kolme tuntia.

Varusteiden purku ja järjestely majalla oli tavallista rasittavampaa, etenkin kun kävi ilmi, että SWCC:n varustevarastosta lainaamamme köysisäkki oli itse asiassa lähtöä tekevien hollantilaisten. Mitäs olivat jättäneet sen sinne kerhon kamojen sekaan! Lopulta saimme siivottua itsemme ja vermeemme, ja kokattua herkullista luolapastaa. Maja oli poissaollessamme täyttynyt SWCC:läisillä, mutta emme jaksaneet istua iltaa kovin myöhään. Varmistettuamme luolakartasta, että olimme todella köyneet Pant Mawr Potin pohjalla, siirryimme tyytyväisinä nukkumaan.

3.5. Cwm Dwr

Torstaiaamuna nukuimme hyvin ja pitkään. Aamukahvin (ja ankkasalamin) jälkeen saimme Leliltä kyydin uuteen isoon lähi-Tescoon, mistä yritimme parhaamme mukaan ostaa kaiken tarpeellisen pitkän luolaviikonlopun ajaksi. Lopulta Lel pääsi meistä eroon pudottamalla meidät South Wales Caving Clubin majalle. Siellä oli varsin tyhjää, koska parhaillaan vierailemassa olleista hollantilaisista suurin osa oli luolassa. Maan alle oli meidänkin tarkoitus päästä, mutta otimme aikamme ennen kuin siinä onnistuimme. Ensin piti tietenkin majoittua, syödä ja koota varusteet. Minun settini oli harvinaisen hajanainen: Lelin kypärä, Iainin liian pienet polvisuojat, ja vanha opiskelijahaalarini, jonka Miri oli tuonut Suomesta.

Päivän retkeksi valikoitui jo vuosia suunnitteilla ollut suunnistusharjoitus Cwm Dwrissa. Laskeuduimme luolaan aina yhtä viehättävän betoniputkilon läpi vasta noin kello 17 illalla. Alkuosan konttaus ja ryömintä oli jo tuttua edellisiltä neljältä käynniltämme kyseisessä kolossa. Vettä tosin oli tällä kertaa ehkä hieman tavallista enemmän. Lopulta selvitimme ryömiön ja pullahdimme Cwm Dwr Jaman suureen käytävään, alueelle, jossa emme aiemmin olleet liikkuneet keskenämme. Jama on suunnistamisen kannalta helppo tunneli, ja haastetta tarjosivat lähinnä muutamat kiipeilyt lohkareikossa.

Ensimmäinen potentiaalinen reitinlöytöprobleema oli Cwm Dwr Boulder Choke, lohkaretukos, johon ihmiset kuulemma joskus juuttuvat tunneiksi harhailemaan. Me olimme kulkeneet tästä läpi kerran kumpaakin suuntaan oppaan kanssa. Aiemmat retket olivat selvästi painuneet mieleen hyvin, koska löysimme läpi saman tien ilman minkäänlaisia ongelmia. Pulmat alkoivat vasta sen jälkeen.

Olimme kuluttaneet mökille ilmoittamastamme neljästä tunnista jo noin puolitoista. Edessämme oli haarautuvien ja risteävien tunneleiden kaaos, jonka tulkitsemisessa luolakartasta oli hyvin vähän apua. Lopulta päätimme unohtaa sen kokonaan, ja siirryimme suunnistamaan "seuraa nenääsi" -periaatteella: valitsimme käytäviä, jotka näyttivät hyviltä, paljon kuljetuilta tai hämärästi tutuilta. Tavoitteemme oli löytää the Confluence, erittäin tunnistettava keskeinen maamerkki matkalla kohti luolaston muita sisäänkäyntejä.

Seitsemältä, puolivälissä ilmoittamaamme aikaa, emme vieläkään olleet perillä. Löysimme puron ja seurasimme sitä, mutta päädyimme paikkaan, missä se katosi kiven sisään ja seinissä oli vaahtoa melkein katossa asti. Tajusimme tämän olevan sumppu, josta luolajoki virtaa OFD I:n, luolan alimpaan osioon. Meille tämä oli umpikuja, mutta emme halunneet luovuttaa vielä, etenkään kun tiesimme olevamme lähellä. Käännyimme ympäri ja jatkoimme melkein juoksuvauhtia. Palasimme edelliseen haaraan, valitsimme päinvastaisen suunnan, ja lopulta sen päädystä löytyi kuin löytyikin Confluencen kivinen evä! Kiljahdin riemusta niin, että takana tullut Miri taisi hieman säikähtää.

Emme pysähtyneet ihastelemaan paikkaa ja sateiden jäljiltä varsin runsasvetistä jokea. Meillä oli alle puolet ajasta jäljellä, joten lähdimme palaamaan niin nopeasti kuin mahdollista. Muutamaa päänvaivaa aiheuttanutta risteystä lukuunottamatta löysimme reitin hyvin. Hurja kirimme kohti Confluencea oli vaatinut melkoisesti energiaa, ja nyt alkoi väsyttää. Lopun ryömintä ei olisi innostanut yhtään, mutta siitäkin tungettiin reippaasti läpi. Ylös puupölkkujä ja betoniputkiloa, ja ulos sateiseen louhokseen.

Lopulta olimme majalla kello 20.50, kymmenen minuuttia ennen lappuun merkitsemäämme kello yhdeksää. Huh. Tämä ei ollut mikään helppo lämmittelyreissu, vaan melkoisen raskas suoritusvääntö. Olo oli jälkeenpäin väsähtänyt, mutta erittäin tyytyväinen. Nyt tiedämme, että osaamme halutessamme suunnistaa Cwm Dwrista luolan ylä- tai alasisäänkäynnille.