28/04/2011

26.4. Kotiinpaluu

Jälleen kerran oli aika hyvästellä Penwyllt ja palata Suomeen. Se tuntui erityisen vaikealta, kun tiesi, että tänä vuonna tuskin on varaa tai mahdollisuutta vierailla Walesissa uudelleen, eikä ensi vuoden kuvioista vielä ole mitään varmuutta. Kotoisaa majaa ja lampaiden täyttämiä nummia luolaisine sisuksineen tulee kovasti ikävä.

Paluumatka oli tasan niin ikävä kuin vain mahdollista. Yleinen paha olo vaivasi syystä tai toisesta, eikä sitä ainakaan parantanut möykkyinen ja kuoppainen lentomatka, joka muistutti minua siitä, miksi kaikkien muiden mahdollisten asioiden lisäksi pelkään myös lentämistä. Muutama ilmakuoppa nousun aikana, ja olen ihan varma, että nyt tämä peltipurkki tippuu ja kuolemme kaikki. Onneksi sentään sai ilmaista viinaa, ja perillekin päästiin aivan ongelmitta ja aikataulun mukaan, eli lähempänä puoltayötä. Viimein Töölöön selvittyämme nautimme iltapalaksi rappiollisesti lentokentältä ostettua portviiniä ja koneesta ostettuja tryffeleitä.

25.4. OFDII: Frozen River

Kun ensimmäinen suomalaisryhmä pakkasi rinkkojaan kotiinpaluuta varten, minä ja Miri täytimme kaksi luolasäkkiä köysillä ja metalliroinalla, mukaanlukien lainatut köyden virittämiseen tarvittavat ripustimet. Kumpikaan meistä ei ollut koskaan virittänyt SRT-köyttä, mutta kiipeilyköysiä kyllä, ja saamamme epämääräiset tiedot vihjasivat, että suunnittelemamme paikan pitäisi olla tältä osin helppo ja kätevä.

Minulle retken haasteet olivat alkumatkassa: olimme päättäneet kulkea kohteeseemme nopeinta reittiä, Edward's Shortcutina tunnettua käytävää, jota halkovat syvät kuilut. Olin käynyt paikalla viimeksi aivan ensimmäisellä luolaretkelläni, ja sen jälkeen paikka oli noussut muistoissani painajaismaisiin mittoihin. Todellisuus ei ollut aivan yhtä hirvittävä, koska syvimmän montun ylitys oli aika lyhyt, mutta en siltikään suostunut ylittämään sitä ilman köysivarmistusta. Ylitys suoritetaan siltauksena, jalat yhdessä mutaisessa seinässä, kädet toisessa, kuilu niiden välissä, ja tätä asentoa ei ylityksen aikana voi muuttaa, ellei halua pudota. Oli hirvittävän pelottavaa pelkästään katsoa, kun Miri kuljetti painavat luolareppumme kuilun yli. Oman ylitykseni suoritin aivan paniikissa, hengitystäni pidättäen ja käsiäni tuijottaen. Hyvin se meni, mutten todellakaan päässyt kammostani, vaan aion jatkossakin välttää kyseistä luolan osaa, jollei siitä ole aivan pakko kulkea.

Pian Edward'sin jälkeen saavutimme määränpäämme, Frozen River -nimisen käytävän kieppeillä sijaitsevan kuilun, jota usein käytetään SRT-harjoittelupaikkana. Olimme juuri ehtineet laskea säkkimme maahan, kun aivan uskomattomana sattumana paikalle osui toinen luolaseurue, joka oli matkalla ulospäin. Heillä oli enemmän kokemusta luolaköysittelystä kuin meillä, vaikkei kukaan heistäkään ollut aiemmin ihan itse asettanut köysiä paikoilleen. Heidän avullaan saimme joka tapauksessa köyden säädettyä oikeaoppisesti, kun muuten lopputulos olisi saattanut olla hieman luovempi.

Satunnaisauttajien poistuttua pääsimme itse asiaan, eli laskeutumiseen ja nousemiseen. Laskeutuminen oli taas hillittömän hienoa. On jotenkin aivan mielettömän tuntuista laskeutua pimeään syvyyteen, ja tässä laskeutumisessa suurin osa matkasta tapahtui vieläpä vapaasti keskellä kammiota roikkuen, kaukana seinistä. Pohjalla ei ollut mitään erityisen näyttävää, ja köyttä ylös nouseminen oli edelleen todella työlästä. Viimein, toisella kierroksellani, löysin siihenkin oikeat asetukset ja rytmin, ja se alkoi tuntua toimivalta. Tylsää se edelleen oli, enkä ole ihan vakuuttunut, kuinka korkeita köydenmittoja jaksaisin ongelmitta kavuta, mutta ainakin tekniikka alkaa asettua.

Alunperin olimme ajatelleet, että voisimme purkaa köyden ja sen jälkeen virittää sen pari kertaa itse harjoituksen vuoksi, mutta laiskuus iski, ja pakkasimme tavaramme pois. Samoin päätimme jättää väliin harkitsemamme kierroksen luolan vieraampiin osiin. Sen sijaan kävimme ihailemassa Frozen Riverin katon heliktiittejä ja tippukiviä, ja suuntasimme takaisin eri tietä kuin olimme tulleet. Shatter Pillarille vievä osuus näyttikin yllättävän vieraalta myös Miristä, joka oli käynyt siellä vuosi siten - itse en ollut käynyt näissä maisemissa kuin kerran, aivan ensimmäisellä retkelläni, ja muistikuvani olivat hyvin hämärät. Löysimme kuitenkin lopulta tiemme tutumpiin tunneleihin ja Salubrious Streamin luo. Nousu sitä ylös ja luolasta ulos tuntui aivan suunnattoman raskaalta. Kahden painavan luolasäkin kantaminen kahden ihmisen kesken söi valtavasti energiaa, ja koko ajan oli liian kuuma. Loppujen lopuksi periaatteessa varsin lyhyen matkan kattanut luolaretkemme kesti yli viisi tuntia.

Luolamajalla söimme pois viimeisiä kaappiin jääneitä ruokatarvikkeitamme, ja nautimme hiljaisuudesta ja rauhasta. Suurin osa pääsiäispyhiä majalla viettäneistä luolaajista oli jo poistunut, ja jäljellä oli lähinnä tuttuja kerholaisia. Pidän paikasta kaikkein eniten juuri noin, kun voi istuskella takkatulen loimussa siemailemassa siideriä, ja juttelemassa leppoisasti menneistä ja tulevista seikkailuista.

24.4. OFDII: The Nave

Sunnuntaille oli suunniteltu SRT- eli Single Rope Technique -harjoituksia niistä kiinnostuneille, ja Columnsin retki muulle seurueelle. Edellisenä iltana Columns-retkueen suunnitelmat olivat kasvaneet niin suureellisiin mittoihin, että alkoi jo käydä kateeksi, mutta tästä huolimatta minä, Miri, Jake ja Elina jäimme vielä majalle kasaamaan köysitoimintakilkkeitä, kun muut poistuivat kohti yläsisäänkäyntiä.

Pääsimme liikkeelle hieman myöhemmin, kapusimme luolan luukulle, ja etenimme tuttua reittiä Corkscrewn kautta Salubriousiin ja alas, Tridentin ja Judgen ohi, Swamp Creekiksi nimettyyn pieneen virtaan. Oppaana oli Iain, joka ei ilmeisesti aivan ollut tiennyt, miten aloittelevan seurueen kanssa oli tekemisissä. Hän oli alunperin suunnitellut, että laskeutuisimme sieltä, missä Swamp Creek laskee päävirtaan. Tarjolla olisi ollut lähestyminen kapeaa tunnelia pitkin ja noin 30 metriä korkea köysipätkä, jossa pitäisi mahdollisesti väistellä pientä vesiputousta. Nähtyään meidän pukevan varusteitamme enemmän tai vähemmän haparoiden ja tarkastettuaan kyseisen kolosen tarkemmin oppaamme ilmoittikin, että laskeutuisimme sen sijaan the Naven nimellä tunnettuun luolan osioon, joka oli myös aivan lähellä.

Iain viritti köyden luolamuotojen ja valmiiden pultinreikien avulla, ja pääsimme kukin vuorollamme kokeilemaan luolaköysitoimintaa oikeassa ympäristössä. Oma kokemukseni oli, että tämä oli hurjan paljon hienompaa kuin "kuivaharjoittelu" sisäseinällä, ja kumma kyllä tuntui oikeastaan vähemmän pelottavalta. Laskeutuminen pimeyteen kauniin kiven syleilyssä oli huikea elämys, ja pohjalla odotti suuri kaunis luolamuoto, joka oli kuin eilisen Columnin vastakappale.

Kun kaikki suomalaiset olivat saavuttaneet pohjan, ilmoitti Iain yläilmoista, ettei hänen oikeastaan kannata tulla alas lainkaan, vaan saisimme nousta köyttä ylös itsenäisesti. Elina nousi ensimmäisenä ja eteni kuin vanha tekijä. Itse jouduin hakemaan hieman enemmän, enkä oikein löytänyt rytmiä, vaan jouduin välillä kiskomaan köyttä käsin, kun se ei luistanut itsestään. Muutenkin tuntui, että käytin nousuun liikaa käsivoimia. Ylös kuitenkin pääsin, samoin kuin muu ryhmä. Se ei varsinaisesti ollut erityisen hauskaa, mutta kuitenkin tehtävissä ilman suurempia ongelmia.

Navessa leikkimiseen kului sen verran aikaa, että Swamp Creek sai jäädä odottamaan jotakin toista kertaa. Keräsimme tavaramme, ja palasimme pinnalle. Retki oli kaiken kaikkiaan hyvin hyödyllinen ja opettavainen, ja tuntui hienolta ajatella, että köysitaidot avaisivat meille uusia paikkoja tutustakin luolastosta.

Columns-Arete-Maypole-seurue palasi retkeltään sopivasti juuri, kun olimme ehtineet laittaa illallisen valmiiksi. Heidän reissunsa oli kestänyt seitsemän ja puoli tuntia, ja sisältänyt erittäin onnistunutta suunnistusta ja kiintoisia uusia paikkoja. Varmasti oiva loppuhuipennus porukalle, jolle se oli matkan viimeinen luolavierailu.

23.4. Ogof Ffynnon Ddu I

Olimme etukäteen päättäneet, että lauantain kohde on OFD1, ja suunnitelleet ryhmäjakoa alustavasti. Alustavat suunnitelmat menivät kuitenkin uusiksi, kun toisen ryhmän oppaaksi saapunut Iain lupasi ottaa vastaan Daren OFD1-leader-näyttökokeen. Toista ryhmää opastaisi Miri, ja minä olin lupautunut apulaiseksi. Meidän mukaamme lähtisivät myös Taina, Elina ja Toni.

Ensimmäinen porukka lähti luolaan jo hyvissä ajoin. Meidän seurueemme päätti ottaa rennosti: minä ja Miri suuntasimme ensin Tescoon varmistamaan, että luolan jälkeen olisi jotain syötävääkin. Palattuamme kasailimme itseämme kaikessa rauhassa. Kun viimein laskeuduimme rinnettä alasisäänkäynnille ja luukusta sisään, kello oli niin paljon, että etujoukko oli jo poistumassa luolasta.

OFD1 oli tällä kertaa harvinaisen kuiva, koska sää oli ollut pitkään epätavallisen aurinkoinen. Muuten maisemat olivat kotoisia ja tuttuja. Mirin opastaessa seuruetta ja neuvoessa ainoaa ensikertalaista keskityin itse pitämään huolta siitä, ettei muilla ollut ongelmia, ja muistelemaan reittiä. Päävirtaa ylös lohkaretukoksen alkuun, missä perinteinen evästauko, sitten takaisinpäin, ja ylös kohti luolan kuivia osia.

Retken aikana tuli mietittyä, selviäisinkö itse oppaalle asetetuista vaatimuksista. Suunnistaminen tuskin tuottaisi ongelmia, ja luultavasti osaisin neuvoa muille suurimman osan haastavista paikoista, mutta koko juttu voisi kaatua yhteen kohtaan: Lowe's Passagen kiipeilyyn. Selvitin sen itse ilman varmistusta, vaikka hiton pelottavalta se taas tuntui. Sen sijaan en tiedä, miten osaisin varmistaa muita ylös kyseisestä kohdasta. Olen aina vihannut ylhäältä varmistamista, etenkin kun olen yleensä muita seurueen jäseniä kevyempi. Joskus sitä pitäisi tosissaan harjoitella. Tällä kertaa tyydyin katselemaan vierestä, kun Miri varmisti lopun seurueen kiipeilyt.

OFD1:n kuivissa osissa vastassa oli monta aina yhtä mainiota paikkaa, kuten Roly Polyn ryömintä, laskeutuminen Elefant's Posteriorin hupaisan liukumäen läpi, ja Bolt Traversen sekä Airy Fairyn vaijerivarmisteiset poikkikulut. Palattuamme lähes lähtöpisteeseen totesimme, että meillä olisi vielä aikaa katsella uusiakin maisemia.

Varsin lähellä sisäänkäyntiä sijaitsee Eagle's Nest -niminen paikka, johon pääseminen vaatii hieman erikoista temppuilua: ensin on lassottava köysi tappimaisen luolamuodon ympärille, sitten kiivettävä matalana ylös, jotta köysi pysyy paikoillaan. Ensimmäisen selvittyä tästä haasteesta muut voivat kiivetä turvallisemmin, kun joku on ylhäällä pitämässä huolta siitä, ettei köysi pääse lipsahtamaan pois paikoiltaan. Tällä reissulla koko suorituksen hoiti aivan tyylipuhtaasti Elina, joka nimettiin Suomen luolaseuran viralliseksi lehmitytöksi huikean lassotyöskentelynsä ansiosta.

Emme ehtineet varsinaiselle Eagle's Nest -muodostelmalle asti, mutta matkalla sinne oli kaunis vesiallas, jonka pohjassa oli mutakukkasia, sekä aivan huikea, mielikuvituksettomasti vain the Columniksi nimetty valtava luolamuoto. Olin valmis vannomaan, että tämä on hienoin yksittäinen muodostelma, mitä olen OFD1:ssä nähnyt. Oli myös mukavaa, että minäkin pääsin tällä retkellä näkemään jotakin uutta.

Aina yhtä raskasta mäkeä majaa kohti kavutessamme elättelimme toiveita, että meitä odottaisi ylhäällä valmis ruoka, mutta ikävä kyllä suurin osa päivän menua suunnitelleista ihmisistä oli meidän retkueessamme. Niinpä ehdimme vielä siistiydyttyämme osallistua hieman kaoottiseen kokkausoperaatioon. Kaaosta pahensi entisestään se, että luolamaja oli tupaten täynnä pääsiäislomailevia ihmisiä, ja kaikki olivat parhaillaan kehittelemässä evästä. Mitä opimme tällä retkellä: seuraavan kerran, kun liikumme oikeasti isolla porukalla, ruokahuolto on hoidettava järjestelmällisemmin.

22.4. Pitkäperjantai

Pitkäperjantai oli nimensä arvoinen. Aamulla oli aikaa sekä nukkua että pakata, koska lento oli myöhäinen. Tavaroiden tunkeminen rinkkaan tuotti suurta päänvaivaa, mutta lopulta kaikki oli koossa. Minä ja Miri siirryimme hyvissä ajoin Helsinki-Vantaalle, missä bongasimme Susannan, menimme läpi lähtömuodollisuuksista, ja lopulta lastauduimme lentokoneeseen.

Lento oli leppoisa, ja hämmentävää kyllä sisälsi myös ilmaista ruokaa ja juomaa. Päinvastoin kuin meitä aiemmin Britanniaan saapuneilla luolaseuralaisilla, meillä oli onnea matkassa, ja kaikki tavaratkin selvisivät perille. Olimme varanneet auton Budgetilta, mutta heidän tiskinsä oli kiinni, ja meidät opastetiin sen sijaan Avisin konttoriin, joka kuulemma on itse asiassa aivan samaa firmaa. Kumma juttu. Auto, jonka saimme, näytti raketilta, ja käynnistyi avaimen sijaan avainkortilla ja start-napilla.

Kun pääsimme vuokraamon pihasta etenemään kohti Penwyltiä, alkoi jo hämärtyä. Ajomatka olikin lähinnä eeppinen taistelu nukahtamista vastaan, sekä kuskina sankarillisesti toimineelle Mirille, että kakkoskuskin paikalla istuneelle allekirjoittaneelle. Vakiopysähdys huoltoasemalla oli tutun tympeä, ja ruoka brittiläisen kamalaa.

Lopulta, joskus puolenyön jälkeen, kurvasimme kuoppaista tietä South-Wales Caving Clubin mökin pihaan. Vastaan mönki lauma suomalaisia luolaajia, jotka olivat jo menestyksekkäästi selvinneet ensimmäisestä luolaretkestään, vaikka alkumatka olikin ollut täynnä vastoinkäymisiä. Väsymys oli tässä vaiheessa niin valtava, että en juuri jaksanut miettiä huomisen luolintaa, vaan nukahdin melkein heti sänkyyn päästyäni.

Rästipäivitys

Bloginkirjoittelulle ei oikein riitä aikaa eikä intoa, koska tavallinen arki on samaan aikaan sekä älyttömän kiireistä että aika yksitoikkoista. Luolaretkien matkapäiväkirjaamisesta sen sijaan haluan pitää kiinni, ja sen vuoksi tässä nyt herättelen tätä netin nurkkaustani taas henkiin.

Kenties merkittävin vuodenvaihteen jälkeen tapahtunut asia on, että löysin uuden asunnon, ja muutin siihen. Asun nykyjään HKL:n työsuhdeasunnossa Töölössä. Edelleen, reilu kuukausi muuton jälkeen, yritän syöttää Reittioppaaseen osoitteeksi Kirjurinkujaa, niin tottunut olin siellä asumaan, mutta ei tässä uudessa (vielä) mitään valittamista ole: kämppä on juuri remontoitu ja erittäin siisti, ja paljon paremmalla paikalla kuin Perkkaa.

Maaliskuu meni melko lailla kokonaan koulua käydessä, sillä suoritin yliopiston pahimmaksi kurssiksikin nimitetyt Biokemian A-työt. Labrassa tuli vietettyä parhaimmillaan kymmentuntisia päiviä, mutta loppui sekin viimein, eikä loppujen lopuksi ollut lainkaan niin hajottavaa kuin olin pelännyt. Toisinaan oli jopa aika hauskaa.

A-töiden loppumisen, muuton ja syntymäpäiväni kunniaksi järjestin bileet uudessa kämpässäni. Juhlat olivat oikein oivat, ja sain myös aikaan hienoimman synttärikakun, mitä minulla on ikinä ollut. Viikkoa myöhemmin juhlittiin YS:n 85-vuotisvuosijuhlaa, ja seuraavana viikonloppuna vuorossa olikin jo Suomen luolaseuran retki Walesiin, josta seuraa tarkempi kuvaus.