31/10/2006

Larpkrapula, osa 2

Päivä jatkoi melkoisen saumattomasti eilisiltaisia tunnelmia. Peli ohi, elämä, vitutus, grrääh. Aamupäivä sentään yritti tarjota pehmeää laskua, kun ehdin vielä hetkisen roikkua Turussa. Tosin lounas Mirin ja Daren kanssa ajoittui niin aikaiseen, ettei silloin ollut nälkä vielä. Ja sitten vaan junaan ja kohti ankeutta. Matkan käytin ahkeraan debrieffin kirjoitteluun.

Tavarat Pasilaan ja konsalle ja kahvilaan, selloryhmäsuunnittelupalaveriin, eli siis ircciin vinkumaan kun on tylsää ja tyhmää... Tyhmänä tuli sitten kommentuitua jotain johonkin sairaslomajuttuihinkin ja annas olla, kuin maagisesti jostain tyhjästä iski flunssa taas. Se hiipi sopivasti selloryhmätunnin aikana, kun oli vielä jotain ihme EU-vieraitakin katselemassa. Tunti tuntui ontuvalta ja tökkivältä, mutta se ei ollut pelkästään minusta kiinni. Sen sijaan sen perään pitämäni oppilaani oma yksityistunti oli aika lailla turha: olimme molemmat näköjään vähän liian väsyneitä. Pidettiin sitten lyhyt tunti, ja pakenin äkkiä kotiin.

Kotona olis varmaan ehkä voinut vaikka syödä tai purkaa tavaroita tai jotain, mutta liimauduin läppäriin kiinni. Debrieffin kirjoitus eteni takkuisesti. Sen sijaan keskityin murehtimaan Jaanan tulevaisuutta, joka jäi kovin auki ja ongelmaiseksi, ja etsimään ircistä ihmisiä joiden kanssa höpistä edes jotain kun ei voinut ryhtyä oikeasti säätämään. Löysin Sannan, joka on aina luotettavaa PM/HaU-fanatisointiseuraa. Siinä höpistessämme kehitin hahmoni ongelmiin mahtiratkaisun: kun foliohatut on nyt niin kovin out, niin jos vaan ottais mikroaaltouunin ja tekis siihen reiän ja sit käyttäis sitä kypäränä... Se olis kyllä kaikkien aikojen proppi se.

29/10/2006

Post-larp-depressio, jo tänään!

Yleensä illasta/iltapäivästä loppuvan pelin jälkeinen aika menee päättömään hehkutukseen ja intoiluun, ja vasta seuraavana päivänä iskee todellisuus. Tänään se kumminkin tapahtui ennätysvauhdilla. Pelin jälkeen oli toki hehkutusta ja intoilua Cosmicissa, mutta jotenkin siinä jossain vaiheessa tajusin, että ihan kohta pitää taas alkaa elää sitä omaa elämättömyyttä, että Mirin komerossa odottaa iso ja painava kassi ja sellokotelo ja rikkinäinen jousi, ja kaikkea muuta semmoista. Se siitä. Peli meni.

HaU 3 siis alkoi eilen kahden aikoihin, sitä ennen oli kohtalainen kaaos kun Mirin kämppä kaipasi proppausta ja tärkeät esineet olivat hukassa. Vaan jotenkin asiat saatiin johonkin järjestykseen ja peli käyntiin ja nopsasti täyteen vauhtiin. Aika kului nopeasti, tapahtui kaikenmoista jännää. Tosin on pakko todeta, että hahmoni vaan päätyi olemaan jotain ihan muuta kuin mitä sen alunperin piti olla. Periaatteessa se mitä se nyt on on paljon kivempaa, mutta harmittaa silti jollain tasolla. Joojoo, on se tosi älykäs, hehheh, niin vissiin. Mitäkukamissähäh, ai mitä, puhuinko mä taas ohi suuni, hupsheijaa... Samaten joskus kuvittelin, että hahmoni osaisi ajatella itse ja osaisi ehkä ratkoa ongelmia tai jotain, mutta se onkin keskittynyt saamaan niitä aikaan ja vinkumaan muilta apua. Muutenkin taas tuntui, etten mä vaan osaa. Paitsi että osasin sentään kuulemma kaatua näyttävästi. Jipii. Pitäisi kai tajuta, että jos itse on mitä on, ei hahmo vaan voi olla kovin paljoa enempää. Seuraavaan kampanjaan (mikä se ikinä onkaan... tuleeko niitä enää... onko se enää näin kivaa... angst) sitten vaan taas joku tyhjäpäinen hyperaktiivi, niiden suhteen olen luonnonlahjakkuus.

Hrm, ja tuommoisesta tilityksestä saa ihan väärän käsityksen: peli oli mainio, minulla oli kivaa. Kait liiankin kivaa, kun loppuminen taas ahdistaa näin älyttömästi. Enää yksi peli jäljellä. Ääh.

28/10/2006

Perus-perjantai

Sainpas sitten taas aikaan perinteeksi muodostuneen perjantai-paniikin. Aamupäivälle ei periaatteessa ollut muuta ohjelmaa kuin pakkailua ja semmoista, mutta ihme sählinkiä se kumminkin oli. Kirjastosta puolet oli suljettu kosteusvaurioiden vuoksi, tavarat eivät meinanneet mahtua isoimpaankaan laukkuuni, ja bussiin tuli kohtalainen kiire kun spora oli myöhässä.

Selvisin kumminkin Turkuun, ja siellä vielä ihmeellisemmin onnistuin osumaan heti oikeaan paikkaan, Maarian kirkon luo, missä pappilassa pelattiin muuan koulun opettajille tilaustyönä tehty 1700-luku-larppi. Olin paikalla vain ja ainoastaan muusikkona, paikalle saapuessani en tiennyt koko jutusta juuri mitään. Enpä paljoa tiennyt pelin alettuakaan, eikä kiinnostanutkaan--koska kovasti kiinnosti vain se, että jouseni päätti mystisesti hajota. Yleensä on aina kukkakeppi-kakkosjousi varalta mukana, mutta nyt ei ollut, kun silloin sinisen kotelon korjauksen ajaksi otin sen sieltä pois ja jätin muualle. Siis, ainoa paikalla oleva jousenkutale siis ei kertakaikkiaan suostunut kiristymään ollenkaan. Soittelin sitten aikani taustamusaa täysin löysällä jousella, mikä käytännössä oli melkein sama kuin olisi soittanut hartsatulla puukepillä. Jotain siitä kumminkin kuului, eikä se ilmeisesti ollut pelkästään inhottavan kuulloista. Soiteltuani aikani päätin luovuttaa, hipsin pelinjohdon offgame-tilaan ja vietin loppuajan syöden ja höpisten.

Lopputunnelmaksi jäi "hölmö keikka, mutta tulipa soitettua". Ainakin todistin, että täysin löysälläkin jousella voi soittaa. Peli sinänsä oli ilmeisesti oikein onnistunut, opettajat tuntuivat viihtyneen hyvin. Koska kello oli paljon ja satoi räntää, ajeltiin kotiinpäin taksikyydillä. Paitsi että "kotiinpäin" tarkoitti Mirille, missä oli tyhjää ja tuuli ulvoi pelottavasti keittiön ikkunaa vasten. Lienee juuri oikea tunnelma huomista HaU-peliä varten.

26/10/2006

Levottomuutta ilmassa

Lähestyvä Turkuun suuntaaminen saa mut jotenkin aina ihan sähläysvaihteelle, ja tuplasti enemmän kun kyseessä on vielä HaU. Aamulla netti taas toimi, jotein sain vähäsen jotakin setvittyä, ehkäpä tärkeimpänä perjantaipäivääni, kun pitäisi mennä soittamaan jotain johonkin ja en mä oikein ollut kovin selvillä siitä mitä tai mihin ja niin edelleen. Nyt tiedän vähän enemmän, mutta tulee silti jännää huomenna kun yritän löytää perille.

Aamuinen liikkeellelähtöni oli, kiitos irkkiin jumittelun, aivan älyttömän hidas. Mulla on oikeastaan kahdenlaisia aamuja: niitä, jolloin pitää lähteä johonkin tiettyyn aikaan, niin että nukun aina vähän liian pitkään ja teen superpikalähdön että ehtisin ajoissa, ja sitten niitä, jolloin ei tarvi lähteä, ja mulla kestää kaksi tuntia että saan raahattua itseni edes kahvinkeittimelle asti. Viimein kumminkin onnistuin mönkimään ihan Siltavuorenpenkereelle saakka, ja sain läjän kielitieteen peruskurssin tenttivastauksia ihmeteltäväksi.

Soitto-opetustakin oli ohjelmassa, ja sen jälkeen Helsinki-tuntemuksen kehittämistä. Pääsisin ko. oppilaan luota Kulosaaresta tänne Länsi-Pasilaan yhdellä bussilla ihan suoraa ja kätevästi, mutta bussipysäkkien löytäminen on ihan älyttömän hankalaa. Ilmeisesti kätevintä olisi kumminkin mennä Kulosaaresta Herttoniemeen ja sitten siellä Pasilan bussiin, vaikkei se tunnukaan kovin kätevältä näin sanoen.

Jumiteltuani taas välistä hetken koneella hipsin Laaksolahteen hankkimaan keskeisiä HaU-proppeja kuten harmaan sateenvarjon, ja puvustusta siihen perjantain johonkin opettajien larppiin joka siis on se mihin olen menossa soittamaan jotain. Selloa kai lähinnä. On vähän semmoinen tuntuma että huomisesta tulee mitä tyypillisin säätö-paniikki-kaaos-perjantai, joten saa nähdä, unohdanko sellon kumminkin kotiin tai jotain yhtä älytöntä.

Cellissimo

Muusikkoilua riittää, vaihteeksi. Aamuksi harjoittelemaan. Välissä oppilas, sitten säestysharjoituksessa Janacekin Satua. Lisää harjoittelua ja barokkisellotunti. Ja sieltä sitten YS:n treeneihin harjoitelemaan Waltonin alttoviulukonserttoa, solistikin oli paikalla, ja ihan jees on tuokin kappale näköjään. Eipä siis päivään paljon muuta sopinut kuin soittelua. Osa soittelusta oli vielä ihan kelvollistakin, ainakin Janacek meni yhteen pianistin kanssa ilman ihmeempiä ongelmia ja barokkiopekin väitti minun edistyneen, ja iski läksyksi jonkun ihmeen Hoffmanin konserton. Ulp, nyt on sitten työn alla kaksi klassismin konserttoa samaan aikaan, toinen barokkisellolla (tuo) ja toinen modernilla (Haydn).

YS-treenit loppuivat vaihteeksi tismalleen ajoissa ja ehdin normaalia aiemmalla sporalla jo ennen kymmentä kotiin. Siis olisi voinut vaikka ihmetellä ircissä vinhaa vauhtia lähestyvän viikonlopun HaU:ta sun muuta, mutta eipä ei, Hoasnetti päätti hikkailla juuri silloin. Vaan on se nyt taas sitten... Toissapäivänä nimittäin HaU-pelinjohto ilmoitteli pelin olemassaolosta ja vähän siitä muutakin ja se meinasi saman tien viedä yöunet... Olen mää nyt sit taas niin fanaatikkohörhö.

24/10/2006

Muusikko on sosiaalinen eläin

Jos en olisi syvällisen piintyneesti uskonnoton ja uskomiskyvytön, voisin kohta ryhtyä häiriintymään. Ei riitä, että joku viikko sitten näin jotakin unta, jossa oltiin perustamassa jotain hämärää kulttia, johon liittyi Hollywood-leffa-tyylisiä ärsyttäviä söpöjä kilttejä pikkupoikia. Sen lisäksi nimittäin näin tässä sitten unta, jossa sain vauvan ihan ilmeisen neitseellisesti. Unessakin ihmeteltiin, että enhän mä ole kenenkään kans niinku ollut silleen, että miten tämä on mahdollista. Juupajuu, kyllä mun nyt varmasti pitäisi perustaa kultti. Tosin haluaisin että se palvoo mua eikä mitään oletettua neitseellisesti syntynyttä söpöä pikkupoikaa, höh.

Häiriintyneet unet sikseen, päivä oli taas muusikkoilua. Aamusta kvartettia, ja kivaa, en näköjään millään kyllästy Boccheriniin. Säveltäjän on hyvin helppo saada minusta fani jos on sävellellyt yhtään kivoja sellosooloja, ja tuommoisissa klassismin kvartetoissa niitä ei oikein ole kenelläkään muulla. Haydnin ja Mossen sellostemmoissa on pelkkää humppaa. Tietty Boccherini oli itsekin sellisti, joten ehkä selittää se, ei sekään olisi jaksanut soittaa sitä pelkkää humppaa.

Kvartetin jälkeen sellotunti, enpä ollut kovin paljoa harjoitellut, mutta saatiin silti aikaan hyödyllisiä asioita. Muutaman tunnin ajantappo sen perään sisälsi hiukkasen harjoittelua ja paljon enemmän kahviossa epäsosialisointia läppärin takana. Yksi oppilas vielä, ja sitten sai taas laittaa sellon kaappiin pois.

Ja taas vietin illan sosiaalisissa merkeissä. Vähänkö pelottavaa, kohta musta alkaa oikeesti tuntua et mulla niinku on jotain kavereita tai jotain. Tällä kertaa kyseessä oli huippuwirallinen AOK ("Akateeminen Ompelukerho"= toistaiseksi Helen, Mirja, Laura ja minä) -kokous, jossa siis ei suinkaan ommella, ja akateemisuudellekin vähän tuhahdellaan, jos sitä alkaa esiintyä liikaa. Sen sijaan syötiin hyvin ja juteltiin ja hengattiin vaan. Jee. Vaan eipä tiedä, milloin seuraavan kerran tulee taas tämmöistä tehtyä. Ehkä sitten kuukauden päästä kun kokoustellaan seuraavan kerran.

Muusikon paluu

Välteltyäni viikon verran soittohommia melkoisen lahjakkaasti, maanantaina oli pakko taas palata niiden pariin. Sain peräti raahattua itseni aamupäivällä konsalle harjoittelemaan--eka kerta pitkään aikaan. Harjoittelu tosin oli edelleen keskittymiskyvytöntä läpisoittelua. Ehdin käväistä pikaisesti lounaalla ja jätskillä Jukan kanssa, ja sitten takaisin konsalle suunnittelemaan muksuryhmätuntia. Ryhmätuntimme teema oli "Karhu nukkuu"-niminen lastenlaulu, ja tunti meni ihmeen hyvin. Näköjään ryhmätyöongelmaisuuttani helpottaa, jos ryhmää on vetämässä vain kaksi opettajaa kerralla, ei enempää. Kolme aktiivista vetäjää on jo ihan liikaa, sitten menee sähläykseksi ja ahdistaa.

Illalla oli yllättävää ohjelmaa. Wanhat Juvenalia-musaopiston kamariorkesterikaverit olivat kutsuneet leffailtaa viettämään. Leffailta tosin muuttui peli-illaksi, kun kaverit eivät olleet osanneet valita leffaa, ja telkkarista tullut Blondin kosto ei loppujen lopuksi houkutellut niin hirveästi. Pääsinpä sitten tutustumaan useampaankin lautapeliin, jotka melkeinpä kuuluvat yleissivistykseen, kuten Carcassoneen ja Rappakaljaan. Kaikkein aikain lempipeliäni Aliastakin päästiin pelaamaan, tosin vasta ihan lopuksi, jolloin väsymys ja päänsärky heikensivät suoritusta, siinä määrin, että emme yhdelläkään vuorolla saaneet selitettyä enempää kuin yhdeksän sanaa. Mutta oli se vaan mukava taas vaihteeksi todeta, että vaikka mulla on paha tapa unohtaa mukavia ihmisiä, iloksi ja onneksi mukavat ihmiset eivät kuitenkaan aina unohda minua.

23/10/2006

Eläimiä

Näköjään Blogger on kehittänyt kivan tavan olla toimimatta aina juuri siihen aikaan illasta, kun haluaisin päivittää blogiani. Jo toista kertaa peräkkäin se nimittäin teki niin. Kohta pitää opetella päivittelemään aamuisin.

Eilen siirryin kohtalaisen aikaisin aamupäivästä Laaksolahteen, missä oli hyvää ruokaa (burritoja/fajitaksia/wrappeja tai miksi ko. varianttia sitten pitäisikään sanoa). Laaksolahden suunnassa käväisin myös Mirjan porukoiden luona katsomassa juuri taloon tullutta koiraa. Se on semmoinen ihan pieni perhoskoiranpentu ja ihan älyttömän söpö, ja ihan hassu myös kun on niin pentu. Vooooooi.

Koiran jälkeen menini ihmettelemään kissaa, eli 1931-gm-kokoukseen. Kissa oli yhtä allergisoiva kuin aina ennenkin, mikä tuntui erityisen ikävältä johonkin flunssanjämä-yskään liitettynä. Sen sijaan muuten kokous oli leppoisa, oli yllättävän vähän asioita, ja hihih, olin eka joka sai kaikki hahmonsa valmiiksi. Niin paljon kuin niistä stressasin. Enpä olisi osannut arvata.

22/10/2006

Hääh

Nytpä se sitten tapahtui: 21.10.06 ensimmäinen ihminen lukioajoilta juontuvasta kaveriporukastani meni naimisiin. Äyh. Angst. Koska kyseessä oli Olga, olivat häät ortodoksimallia, ja ne pidettiin Uspenskin katedraalissa. Vihkimistilaisuus oli kiintoisa, kun oli niin erilainen kuin tutut luterilaiset menot. Laulu ja koreografiat olivat jännittäviä, mutta useat tekstin yksityiskohdat kävivät ärsyttämään pahemman kerran. En halua kenenkään uskoa loukata tai mitään, mutta minusta vaan on kamalaa, että kehotetaan painavalla, ahdistavalla nousevalla sävelkululla vaimoa alistumaan aina miehensä tahtoon, koska mies on vaimonsa pää ja niin edelleen. Puhumattakaan siitä lukemattomia kertoja toistellusta lasten hankkimisesta, lisääntymisestä ja maan täyttämisestä ja semmoisesta. Tosin minusta kyllä luterilaisissakin häissä tuntuu tuo ihan sama pohjavire, ja se niissäkin ärsyttää, mutta sitä vaan ei ikinänsä noin suorasanaisesti kehdata ilmaista.

Muuten sitten, hääjuhlat, jotka pidettiin kirkon kryptassa, olivat oikein mukavat ja onnistuneet. Ruokaa oli valtavasti ja se oli hyvää. Ohjelmakin oli leppoisaa, vaikka Helen soittikin harppu-taustamusaillessaan Pachelbelin Kaanonin kahteen kertaan, ja yhteislaulu oli yhtä nihkeää kuin aina. Sekä morsian että sulhanen ryöstettiin, mikä oli mukavan tasa-arvoista. Kun vieraat olivat haipuneet, jäimme me kaverit sekä muutama sukulainen siivoamaan paikkaa. Siinä meinasi iskeä kaaosahdistus. Sitten onnistuin kaatamaan lasipinon, josta useampi lattialle ja sirpaleiksi, ja yllättäen se sai aikaan täydellisen shokki-paniikki-reaktion, niin että hetki piti vain istua tuolilla ja täristä. Hämärää, kyllä ihan hyvin tajuan, että joo, jos on 150 lasia niin väistämättä niitä tulee kai rikottua, mutta jesh. Kai se oli väsymystä tai jotain.

Jatkot kutistuivat lopulta siihen, että lukioporukka ilman aveceja, kaasoa ja morsianta hakeutui Cafe Javaan teelle/kaakaolle, ja sitten ihmisten aikoihin kotiin. Vaan tuntui kyllä kokonaisvaltaiselta moinen häätapahtuma, kun menin paikalle päivällä yhden maissa, ja yö-yhdeltä palasin.

Kaiken kaikkiaan olen kovin ylpeä itsestäni: osasin käyttäytyä, en laukonut miitään “huonosti tämä kumminkin päättyy”-kommentteja, enkä edes ahdistunut kovin paljoa hääparin söpöilystä sun muusta ah-niin-ihanasta, vaaleanpunaisista kynttilöistä ja sydämenkuvista seinillä. Yllättäen ahdistuin eniten, kun huomasin, että kahdeksan hengen pöytäkunnassamme kaikki juttelivat söpöisesti omien pariensa kanssa, paitsi minä ja Laura, joilla ei ollut pareja. Joskus olisin voinut kuvitella, että se on kateutta se ahdistukseni, vaan siltikin olin iloinen, etten raahannut Jukkaa mukaan. Olisin luultavasti ahdistunut vielä enemmän silloin, vaikkei siinä mitään järkeä olekaan.

Päivän hassu mutta keskeinen ihmissuhde-ahdistus määrittyy niin, että semmoinen ajatus ikäänkuin toiselle kuulumisesta on kamala. En halua olla kenenkään oma. Joo, se on tosi söpö ajatus joo. Yök. Kuulun itselleni, kiitos kysymästä.

21/10/2006

Järkevähkö päivä

Tänäänpä ei aamulla minua häiriköity, vaan nukuin pitkään. Nerokkaana tein myöskin heti herättyäni suunnitelman päivän kulusta. Näin sitä näköjään saa jotain aikaankin. Jospa vain aina osaisi olla näin järjestelmällinen.

Siispä, tunti siihen, että söin aamupalaa ja kävin kaupassa.
Tunti epämääräistä selloilua--ei voi sanoa harjoitteluksi, kun lähinnä vaan soittelin läpi asioita sen enempää miettimättä.
Siltavuorenpenkereelle, ensin ruokaa ja sitten puolisentoista tuntia työntapaista.

Illaksi Lintsille, viimeistä kertaa tänä vuonna. Sopivan osuvasti vikaksi laitteekseni jäi ah-niin-iki-ihana Helikopteri. Tällä kertaa sen suurin ongelma olivat pohjaan jumittelevat ääninappulat. Sääkin oikein suosi olemalla kunnolla sateinen ensimmäistä kertaa viikon aikana. Muttei se oikeastaan ollut niin kamalaa, vaan päivä meni aika nopsasti, ja viimoisella tauolla ostin vohvelin Lintsiurakan loppumisen kunniaksi. Saapi nähdä sitten, päädynkö ensi kesänä menemään uusiksi tuonne. Luultavasti ei mitään järkevämpää (lue: parempipalkkaista ja/tai oman alan) työtä löydy, ja Lintsi on kummiskin kiva työpaikka, että luultavasti päädyn.

Illalla meinasin jumittua pohtimaan kovinkin syvällisesti oman elämäni tarkoitusta tai ties mitä irkkiin, mutta pakenin paikalta kirjoittelemaan Sitä Viimeistä Hahmoa, joka nyt näköjään tulikin valmiiksi, ainakin jokseenkin. Kyllä sitä voisi vielä vähän hioa. Ei se ole yhtään niin siisti kuin voisi ja pitäisi.

20/10/2006

Katoavaa aikaa

Eilen jäi blogi päivittämättä, mutta eipä se mitään, sen voi korvata lukemalla uudelleen toissapäiväisen--eilinen oli hyvin samanlainen. Aamupäivä Siltavuorenpenkereellä artikkeleja sörkkien, ilta Lintsillä Rekkarallia pyöritellen.

Tänään aamulla jahkailin ja torkutin kovin monesti ja pähkäilin, jaksaisinko lähteä laitokselle. Päätin, että en jaksa, vaan sen sijaan voisin vaikka soittaa, ja sitä ennen nukkua vielä vähäsen. Vaan toisin kävi. Herätyksen sijaan soikin kännykkä ihan oikeasti, ja taas vaihteeksi kuriiri toi paketteja. Tällä kertaa ei kylläkään mitään ihmeempää kuin näyttöadapterin ja paremmat kuulokkeet kamalien iPodin oheiskuulokkeiden tilalle. Niitä räpläten kumminkin aamupäivä katosi mystisesti johonkin. On se nyt hienoa kun saa läppärin näyttöön kiinni, ja luuritkin periaatteessa ovat hienot, paitsi että korvani ovat vähän liian pienet, kun eivät kuulottimet oikein kovin tukevasti pysy päässä. Voi voi.

Leikkiminen piti lopettaa, kun piti lähteä opettamaan. Tein radikaalin vedon ja pidin tunnin ilman omaa selloani, yleensä kun aina piiloudun sen taakse. Ihan kiintoisa kokeilu oli, voisi toistekin tehdä noin. Ainakin säästää vaivaa kun ei tarvi kantaa soitinta.

Olin kuvitellut jotenkin, että olisi hyvin aikaa tuon tunnin jälkeen, että voisi käydä syömässä. "Hyvin aikaa" vaan taas jotenkin ihmeesti meni siihen, että kävin ruokakaupassa ostamassa eväitä ja siten kymmenessä minuutissa pikaisesti Hesessä. Ja siten taasen Lintsille. Yllättäen olin Kiepin vaksina. Vaksina oleminen on aina sikäli tylsää, ettei saa painella nappeja, kun ei ole lupia ko. laitteeseen. Oli kuitenkin jännää päästä ihan uudelle laitteelle, ja ihmetellä niitä nappeja, joita ei saa painaa.

Ihan iltamyöhästä sain vielä ihmeen aikaansaavana lähetettyä lyhytkuvauksia niille onnettomille, jotka joutuvat minun hahmojani 1931-pelissä pelaamaan.

18/10/2006

Halkaistu päivä

Tämä päivä meni nätisti keskeltä kahtia kahteen ihan erilaiseen työpäivään. Ensimmäinen puolisko oli iloisen henkevän akateeminen. Sain nimittäin Siltavuorenpenkereeltä käyttööni ihan oikein erikseen työkoneen ja työhuoneen. Erityisen lystiä oli, että laitoksen Windows-ylläpitoihminen kävi laittamassa koneen valmiiksi, ja teki lähinnä vain juttuja, mitkä ihan hyvin olisin itse osannut tehdä. Tuntui aika luksukselta semmoinen. Vaan sitten pääsinkin aloittelemaan varsinaisia töitä, eli sain läjän artikkeleja, joista sitten pitää muutella rivivälejä saman kokoisiksi ja korvata '-hipsukoita "-hipsukoilla, ynnä muuta hywin tärkeää ja kovin akateemista.

Leikittyäni aikani yhden artikkelin pilkkujen taikka hipsukoiden kanssa päätin tämän osion päivästä, söin ja menin kotiin. Jukka käväisi myös moikkaamassa, vaikka aikaa oli kyllä kovin vähän. Lähinnä join kupin kahvia, pakkasin repun, ja sitten lähdimme kävelemään töitäni kohti.

Päivän toinen työpäivä siis oli kunnollisen työtätekevän työteliään nuoren arkea, eli sitä Lintsi-asiakaspalvelua. Pääsin Hepparadalle, missä on kaksi työntekijää, ja päivä meni ihmeen paljon nopeammin kun saattoi höpistä turhia. Asiakkaitakin oli paljon enemmän kuin eilen. Ja sitten yksi mummo sanoi minua sedäksi. Neljäs kerta tämän Lintsivuoden aikana kun minua on semmoiseksi kutsuttu. Ja oli se vaan aika melkoinen oli ero illan työllä Michelin-ukko-kerrospukeutuneena ulkona kylmässä nappeja painelemassa ja aamupäivän toimisto-tekstinkäsittelyllä.

16/10/2006

Yritystä riittää

Aamulla en millään viitsinyt herätä tarpeeksi aikaisin, että olisin ehtinyt syödä aamupalaa, mutta sen sijaan tarpeeksi ajoissa kumminkin olin, että ehdin hakea kahvia ennen viimeistä kieliteknologian ATK-ympäristö-luentoa. Vaikka kurssia on välistä tullut moitittua hitaaksi tai muuten manattua, niin en minä sitä suinkaan hukkaan laitettuna aikana pidä. En minä tiennyt yhtään mitään unixista ennen tätä. Kovasti yritin jotain oppia. Nytpäs sitten tiedän, miten paljon en tiedä, ja sehän se on suurinta viisausta, jeejee.

Luennon jälkeen pyörähdin kirjastossa aikomuksena lainata jotain vähän erilaista musiikkia, vaan ei lainkaan yllättäin totesin ne vieraat pop/rock/kaikkea muuta sen suuntaista -hyllyt isoiksi ja pelottaviksi, ja hipsin takaisin tutulle osastolle. Mossea, Boccherinia ja Shostaa--tosi uutta ja radikaalia. No, sentään Mossea edustivat Figaron häät, ja yleensä en ikinänsä kuuntele oopperaa.

Sitten alkoi olla päivä puolivälissä ja piti taas ihmetellä semmoista asiaa kuin syöminen. Olen ikävästi alkanut suhtautua siihen kuin johonkin kamalaan ongelmaan, joka pitää ratkaista aina joka päivä uudelleen. Jostain syystä en millään viitsisi mennä mihinkään koululle syömään, vaikka sieltä saisi halpaa ruokaa ja salaatit ja kaikki. Opiskelijan tuloilla ja asenteella ravintoloissa istuminen ei houkuttele myöskään, ja pikaruokaa puolestaan syön ihan liikaa... Tänään päädyin sitten keittämään tuorepastaa. Ainakin se oli nopeaa. Ja huomenna pitäisi taas ratkaista tämä sama ongelma. Plääh.

Töissä Kammokujaa. Kylmää ja yksinäistä, hyvä jos koko neljässä tunnissa kävi sata asiakasta.

Aikaansaavuusyritystä

Herätys on hyvä asia. Sen ansiosta tänään oli aikaa tehdäkin jotain. Olisi vaan pitänyt tehdä vielä enemmän. Kuvittelin, että kuusi tuntia olisi riittänyt kahden hahmon kirjoittamiseen, vaan enpä ehtinyt kuin kirjoittaa yhden ja korjailla vanhoja. Hävettää. Pitäisi osata pitää paremmin kiinni deadlineista. On nimittäin niin suuritöinen se viimeinen hahmo, että suosiolla päätin sitten, etten sitä enää tänään valmiiksi saa. Muutenkin oli kovasti tarkoitus saada aikaan asioita, vaan jotenkin kaikki tuntui vähän etenevän vähemmän kuin toivoin. Muun muassa semmoinen asia kuin kaupassa käynti tökki pahemman kerran, unohdin ostaa keskeisiä asioita ja lounaskin oli ihan pahaa, vaikka sen laittaminen tuntui vaativan mukamas liikaa aikaa ja vaivaa.

Illaksi taas Lintsille. Enpä saanut pitää Pikajunaani, tänään tulikin Vekkulan ovi. Ja siellä oli kylmä. Yllättävän nopeasti aika tosin meni, ja kuten viimeksikin, Vekkulan konehuone oli kovin jännittävä, etenkin kun ihan yksin piti sinne mennä kaikki jutut käynnistämään, ja se kompressori pitää kamalaa ääntä.

Yömyöhään jatkoin hahmojen töykkimistä ja hiomista, ja tyytymättömyyteni niihin vaan kasvaa. Pyhästi vannon täten, että jos tämän jälkeen joku minut jotenkin saa kieroiltua kirjoittamaan jotain hahmoja johonkin, huolin genreksi vain semmoisen, joka on minulle tutumman ja läheisemmän tuntuinen kuin 30-luku-histel.

14/10/2006

Hukattu päivä

On olemassa hyvä syy, miksi en yleensä ikinä nuku ilman, että on herätyskello soittamassa joskus. Tänään tuli tehtyä se virhe, etten laittanut herätystä. Nukuin kahteen, ja sitten ärsytti suuresti, kun koko päivä vaan katosi. Söin sitten aamupalaa, katsoin pahasti kirjoittamistaan odottavia hahmoja, pakkasin repun täyteen lämpimiä vaatteita, ja suuntasin Lintsille.

Valokarnevaalin ensimmäinen päivä meni tuttuun tyyliin Pikajunaa ajellen. Puiston iltavalaistus oli oikein hieno, asiakkaita olisi voinut olla enemmänkin. Pikajuna on näköjään hyvä syyslaite. Kesällä siellä meinasi tukahtua kuumuuteen, nyt tuntui melkein epäreilulta, että oli niin mukavan lämmin koppi, ettei missään vaiheessa edes tarvinnut laittaa pipoa eikä kaulahuivia päälle, kun monilla muilla oli kamalan kylmä. Vaan vielähän tässä on kuusi päivää aikaa joutua johonkin kylmälle lastenlaitteelle.

Liian pitkään nukkuminen teki myös päivän ruokailuistani vähän kiinnostavat: aamupalan jälkeen söin liikaa karkkia, ja sitten päivälliseksi lihapiirakan--toisella tauolla, puoli kahdeksan aikoihin. Ja kymmeneltä viimein kotiin ja sitten joskus nukkumaan. Ja huomisaamuksi herätys, ettei toistu tämmöinen.

Polttari-ihmetys

Perjantai 13. päivä lokakuuta 2006, 1+3+1+2+6=13, oli osuvasti valittu Olgan polttaripäiväksi. Etukäteen olin pitänyt polttareita aika huolestuttavana ja pelottavana asiana, koska nehän meinaavat avioliittoa. Meinaavat, että Olga on ihan oikeasti menossa viikon päästä naimisiin, mikä on hurjaa. Mutta kas kummaa, päivän aikana tuli kyllä niin monta kertaa kuultua ja toisteltua tuota tosiseikkaa niin monessa muodossa, että hiljalleen se alkoi asettua minunkin päähäni, ja aloin hyväksyä sen. Nähtävästi polttareista on hyötyä paitsi morsiolle, myös tämän ystäville.

Polttarit itsessään olivat ainakin minusta kiltit ja mukavat. Kamalinta nolaustehtävää taisi edustaa sauvakävely julkisella paikalla. Pyörähdimme myös muun muassa lukion opettajainhuoneessa, jossa saamamme innokas vastaanotto ylitti kaikki odotukset. Ja sitten talutimme uhriamme silmät sidottuna pitkän matkaa ja saimme hassuja katseita osaksemme.

Illasta bileilimme ensialkuun jossakin teekkarisaunalla Leppävaarassa. Siellä oli suurin saavutukseni se, että nakittauduin viralliseksi boolimestariksi, ja oikeasti onnistuin siinä mielestäni oikein hianosti. Muutkin tuntuivat pitävän boolia juomakelpoisena. Pari paikalle ilmestynyttä minulle ennalta vierasta Olgan kaveria taisin onnistua vakuuttamaan outoudestani muun muassa semmoisilla loistavilla lentävillä lauseilla kuin "sosiaalinen älykkyyteni on saappaan tasoa". Mutta kun se on, tai siltä musta ainakin nykyään tuntuu.

Jatkoille lähdimme Indican keikalle, mikä oli kait meistä suurimmalle osalle eka retki yhtään mihinkään kunnon keikalle. Indica oli valittu osittain sillä perusteella, että kolme viidesosaa bändin soittajista on lukioaikaisia luokkakavereitamme. Tunnustettakoon, että pidän kyllä niiden musiikista. Ja tunnustettakoon sekin, että, no, turha mun on yrittää valehdella itselleni, olen myöskin niille kateellinen. Vaikka järkiperäisesti itselleni väitän, ettei se varmasti oikeasti ole niin hienoa, kyllä minussa silti on joku prinsessaksi kaipaava pikkutyttö edelleen, jonka mielestä olisi niin mahtavaa olla popstara, taikka ylipäänsä tunnettu.

12/10/2006

...vaan näin

Vaihteeksi voisi kirjoittaa näinkin inhimilliseen aikaan, ettei tulisi höpistyä mitä sattuu. Aamuyön angstilätinäni aiheutti vastavuoroisesti lisää angstia. Maaginen kykyni tuottaa angstia tyhjästä siis iski jälleen. Jos joku keksii semmoiselle jotain käyttöä, tiedätte kenen puoleen kääntyä.

Koska eilinen oli pelkkää tärähtänyttä tunnelmatilitystä, tänään faktapitoisemmin. Menin siis nukkumaan joskus viiden maissa aamuyöstä, mutten sittenkään saanut unta varmaan tuntiin, kun olin vähän hyper ja mietin ties mitä outoja. Heräsin sitten siinä kahdeksan jälkeen, ja suoritin äkkilähdön kohti konsaa. Aamupäivän aikataulu oli tiivis.

9.30-11.30 oli kvartettitreenit, joissa olin vuorotellen raato, niuhottaja ja viimein lempiosaani päästyämme pelkästään innostunut. Sitten kipin kapin Siltavuorenpengertä kohti.

12.00 kieppeillä ilmaannuin laitokselle palauttamaan yön aikan korjaamiani tehtäviä. Ne olivatkin viimeiset laatuaan, koska kyseinen kurssi loppuu. Sen sijaan ensi viikosta pitäisi tehdä jotakin kirjantoimitus-apujuttuja.
Ja sitten takaisin konsalle. Matkalla pysähdyin F-musiikissa katsomassa, olisiko siellä Boccherinin kvartettoja levyllä, mutta ei ollut, kvintettoja vaan.

12.45 olin takasin konsalla, missä yllättäin löysin kahviosta Lauran, Kirwan ja Olgimuksen. Niillä tosin oli kova kiirus pois, mutta siltikin oli mukava törmätä wanhoihin tuttuihin.

13.00 pidettiin sellomuksuryhmän palautekeskustelu, jossa olin sikäli vähän pihalla, etten viime muksuryhmätunnille itse päässyt. Lisäksi tiimityötä esittelevät vanhemmat opiskelijat esittivät ryhmätyön hyviksi puoliksi muun muassa "ei yksinäistä puurtamista tai kilpailua"--hmmh, itse otan paljon kilpailullisemman asenteen jos pitää työskennellä ryhmässä, ja puurran mieluiten yksin. Tietystikin piti sitten lähteä kesken poiskin.

14.15-15.15 käväisin vielä Kulosaaressa opettamassa, ja sitten, kas ihmettä, se olikin se päivä siinä. Eikä se ollutkaan tuntunut niin pahalta kuin olin odottanut.

Oli tarkoitus suunnata "kodin" kautta kotiin, eli ensin Pasilaan ja sitten Laaksolahteen. Pasilassa kumminkin otin ja jumitin keskustelemaan tärkeistä asioista ircissä. Se oli hyvä juttu, koska vähensi kehittämääni turhaa tyhjänpäiväistä angstia kovasti. Ja sitten äiti soitteli ensin, että "etkös sä ole jo tulossa", ja sen perään ennen kuin ehdin lähteä, että "odotas, mä tulenkin sinne". Äiti on ihmeellinen ihminen. Käväisi sitten pyörähtämässä täällä, ettei mun tarvis vaivautua, kun muutenkin on ollut rankkaa. Toi ruokaa ja muuta semmoista, mutta kovin pikaisesti poistui myös. Sitten vaan lojuin ja katselin telkkaria uudelta hienolta näytöltä. Olis varmasti jotakin järkevää pitänyt tehdä, mutta ei kai aina vaan voi.

EI NÄIN

Ääääääähhh
Kai tästä päivästä voisi muutakin sanoa, mutta sanottakoon, että tämmöisiä ei kiitos enää. Tekemistä oli vähän liikaa ja vähän liian paha olo, ja liian outoja irc-keskusteluja, ja kielitieteen korjaushommien tekoa aivan käsittämättömiin kellonaikoihin, ei enää näin, ei ikinä.

Päivän loppupäätelmä on, että perkele kun pitää olla tällainen kiltti tyttö. Tuli todettua se perimmäinen totuus, että mulla on niin hirveä halu miellyttää muita, että on melkein mahdoton erottaa, mitä itse haluan. Kun kovasti haluaisin juurikin sitä hyväksyntää, minkä saan, kun olen muille mieliksi. Vaan on se nyt tosi kurjaa jos elän elämääni vain muita varten. Että niin.

Huomisesta--tai hemmetti, tästä päivästä, sitten kun parin tunnin päästä se pitää aloittaa--tulee luultavasti vielä paljon hajottavampi. Toivottavasti on joku kasaamassa paloja sitten kun leviän pitkin maisemaa. Siis siksi toki, etteivät häiritse ketään muuta. Enhän mä itseäni varten.

11/10/2006

Puuhaa, vaihteeksi

Näin unta, missä olin jossain kielitieteen kenttätyökurssintapaisella, jossa jostakin syystä tutkittiin keittiöön liittyvää sanastoa. Ei oikein selvinnyt, miksi ihmeessä, tai mitään muitakaan tarkempia yksityiskohtia. Harvinaisen tylsä uni siis.

Päivä sinänsäkin oli edelleen flunssavätystelyn sävyttämä. Aamupäivä tosin oli sikälikin pakko lojua kotona, että odottelin uutta näyttöä saapuvaksi sen rikkinäisenä ostetun tilalle, ja tulihan se sitten. Nyt on hieno ehjä littunäyttö. Sopii katsella telkkaria ja semmosta. En kumminkaan tehnyt mitään semmosta, vaan kirjoittelin hahmoja, ja sain jotain aikaankin. Vaan iltapäivästä oli pakko taas raahautua kotoa pois. Käväisin pitämässä yhden sellotunnin ja vastaanottamassa toisen. Ensimmäinen oli vain tavanomaisen sekava, jälkimmäisen vietin kyllä niin pihalla kuin olla ja voi. Mitä, siis D-duurin terssejä? Mitä, pitäiskö siinä ekassa muka olla jossain se d, ai niiin joooo...

Soittelun jälkeen käväisin pitkästä aikaa hakemassa kielitieteen korjaushommia, joissa näkyisi olevan kovasti syntaksipuutehtäviä. Taitaa olla vaihtelevinta korjattavaa tähän mennessä. Ja sitten kahvilaan jatkamaan hahmonräpeltelyä, kunnes koitti myöhäisilta ja keikka-aika. YS:n salonkibändi humppaedusti Eteläsuomalaisen Osakunna vuosijuhlissa. Ihme kyllä ne olivat jopa melkein aikataulussa, ja pääsin kotiin jo yhdeltä yöllä.

Loppuun vielä arvaustehtävä: mitäköhän tekee klassisen pariin kovin jämähtänyt, kovaa ja vihaisesti mieluiten soittava sellisti, kun se päättää ryhtyä laajentamaan musiikkimakuaan?
No tietystikin se siirtyy kuuntelemaan Apocalypticaa.
(Sitä on tosin ennenkin tullut kuunneltua. Mä haluun kans soittaa selloheviä. Se on siistiä.)

09/10/2006

Hyytymys

Flunssa sai kuin saikin sitten luovutusvoiton. Näin vaan kävi, että melkein viikon kestänyt ignooraustaktiikkani ei toiminutkaan. Heräsin joskus aamuyöstä köhimään niin tarmokkaasti, ettei meinannut enää tulla nukkumisesta mitään. Sitten kun olisi pitänyt lähteä yhdeksäksi luennolle, totesin että en vaan jaksa, en niin millään. Luennolla ei sen puoleen ollut mitään läsnäolopakkoakaan ja tehtävät voi hyvin tehdä kotoa käsin, mutta silti tuli vähän huono omatunto siitä. Muutenkin huono omatunto tuli taas haaskatusta ajasta ja sen semmoisesta. Lojuin koko päivän tekemättä oikein yhtään mitään. Kävin tosin Lintsin valokarnevaali-infossa illalla, koska se vaan oli pakko. Ja vaihteeksi angstasin ircissä. Äh.

08/10/2006

Väsysyvällisyyttä

Tänään siivoiltiin. Se sujui yhtä lailla yllättävän vaivattomasti kuin järjestely. Vaikka aamusta kaaos näyttikin kohtalaiselta, se siivoutui hyvin kun yöksi jääneet ihmiset kaikki yhteistuumin työskentelivät. Kun Mirin kämppä alkoi taas näyttää Mirin kämpältä enemmän kuin viimeisten selviytyjien kansoittamalta säteilysuojalta, alkoivat ihmiset valua poispäin. Paikalle jäivät pääjärjestäjinä hyörineet Miri, Dare ja Tiemus, ja ylimäärähaahuna minä itte tutulla "ääää en mä halua mennä takas Helsinkiin"-asenteella. Viimeisen tavarakuorman siirryttyä leffankatselu-lojumissuunnitelmat kuitenkin kariutuivat, ja yhtäkkiä se olikin sitten siinä. Kaikki hajaantuivat. Siihen loppui se. Poimin tavarani Mirin nurkista ja hipsin tieheni.

Syksyisen Turun halki juna-asemaa kohti kävellessäni eksyin mukamas ajattelemaan kamalan syvällisiä omaan elämääni sun muuhun liittyen. Näin usein käy kun olen väsynyt. Yksi oivallukseni oli, että syy miksi pariutuneet ihmiset häiritsevät minua, on se, että vaikka kyseinen pari olisi kuinka avoin ja ulospäinsuuntautunut, pariutumisella kuitenkin aina väistämättä tulee luotua sellainen "me kaksi vs. te muut"-asetelma. Eksklusiivinen monikon 1. persoona. Tilanteissa joissa en itse kuulu pariin koen kait jonkinmoista mustasukkaisuutta tai hyljeksityksi tulemista, etenkin siis kun parin toinen jäsen, saati sitten molemmat, ovat ystäviksi katsomiani ihmisiä. Siispä itseä ahdistaa kun itse pariutuu ja sulkee ulos ihmisiä. Etenkin jos sen tekee bileissä. Syvällistä joo.

Toinen mukamas kamalan syvällisen ajattelun säie lähti purkamaan sitä, miten musta on tullut näin epäonnistunut helsinkiläinen, että Turku niin vetää puoleensa. Olen huolestuttavasti alkanut pitää siitä jopa vain paikkana, sosiaalinen ympäristö poislukien. Ehkä siinä on uutuuden tai vierauden viehätystä, kun pääkaupunkiseutulaiselle Helsinki on aina ollut kohtalaisen tuttu ja lähellä, Turku taas on uusi paikka. Mitä sosiaalisiin kuvioihin tulee, Turku-kuvassani on hirveä vääristymä. Onnistun olemaan paikalla aina silloin, kun on hyviä päiviä. Ihmiset ovat iloisia ja onnellisia, ja tulee kivoja kokemuksia ja elämyksiä--bileitä, larppeja ja sen semmoista. Joskus pitäisi kai osua sinne kurjana angstipäivänä, jolloin kaikki mököttävät tai laukovat kyynisiä ja ilkeitä kommentteja. Oppisi hahmottamaan asioiden toisenkin puolen. Näitä mietin, kun siniruutuisessa Sini-takissani keskustassa lampsiessani iski joku etäinen Pimeyden maailma -nostalgiakin vielä.

Turku. Pahus sentään. Musta oikeasti tuntuu että haluaisin muuttaa sinne joskus. Ehkä. Kai. Siinä ei vaan olisi niin mitään järkeä. Enkä mä oikeasti tunnu tietävän mitä ihmettä haluan. En niin todellakaan. Ärsyttävää tämmöinen. Tänä syksynä vaan olen jotenkin erityisen selvästi tajunnut, että voin itsekin vaikuttaa siihen minkänäköistä elämää elän, ja ettei sen ole pakko olla aina samanlaista. Mutta nyt menee niin syvällisväsymykselliseksi että parasta nukkua ennenkuin oikeasti keksin jotakin viisasta.

Bileet: Ydintuhoa ja söpöilyä

Puh. Huh. Olipas siinä sitten päivä, eipä voi muuta sanoa. Jos oli perjantai kovin touhukas, niin lauantai oli sitten jotakin vielä enemmän. Järjesteltiin bileitä. Sitten järjesteltiin lisää, ja vähän vielä lisää. Valmistakin tuli, ihan yllättäin. Suuren osan ajasta päädyin taas vaihteeksi kävelemään levottomana ympäriinsä kun ei oikeastaan ollut mitään tekemistä, mutten vaan osannut olla paikallanikaan.

Jo vähän ennen kun Mirin & Tiemuksen globaali ydintuho -bileet alkoivat ja niitä pelottavia vieraita ihmisiä alkoi valua sisään, vapaaehtoisnakitin itseni keittiöorjaksi, koska siten ainaskin olisi joku järkevä syy olla olemassa. Keittiöjuttujen parissa sähläten kuluikin aika kätevästi, niin että sosialisoinnin määrä oli aika minimaalinen. Ilta meni höhläksi siinä vaiheessa, kun tarjosin ihmisille kahta vaihtoehtoa, ja jälkimmäistä suosittiin. Ensimmäinenhän oli, että jatkan kilttinä keittiöorjana, jälkimmäinen taas että juon tarpeeksi jotta uskallan ehkä tehdä muutakin. Näin päädyin vähän tanssimaankin ja muuta sellaista, ja kovasti olisin halunnut bilettää, mutten oikein olisi jaksanut, kiitos pahuksen rasittavan epämääräisen flunssaisuuden, jota on kätevä syyttää kaikesta.

Ja sitten Jukka ilmaantui, ja ilta meni ihan söpöilyksi. Vihaanvihaanvihaan julkisilla paikoilla söpöileviä teinejä. Ei tämä nyt ihan silleen sama juttu ollut kuin se, mutta jossain määrin kuitenkin häiritsevää. Ehkä suureksi osin myös siksi, etten mä ole oikeasti ja rehellisesti sanoen koskaan ennen tuollaista bilesöpöilyä harjoittanut (mikä lienee aika säälittävää). Loppujen lopuksi alkoi jotenkin tuntua, että bileet menevät ohi söpöillessä. Sitten alkoi ahdistaa. Kuten tavallista, olen mestari taikomaan angstia tyhjästä. Noh, Jukka poistui Tampereen suuntaan johonkin ihan himmeään aikaan, ja itse siirryin koomailuvaihteelle ja lojuin lattialla ja hihitin ihmisille. Ja jossakin vaiheessa bileet loppuivat. Ilmeisesti ihmisillä oli kivaa, mikä on kiva, koska puolittaisesti järjestäjäntapaiseksi itseni laskevana pidin sitä tärkeänä asiana. Ei niin ettei mullakin olisi ollut kivaa. Jos vaan vielä tietäisin, mitä oikeastaan haluan, niin olisi kivempaa.

07/10/2006

Perjantain vaikeus

Perjantait ovat näköjään päättäneet ryhtyä viikon vaikeimmiksi päiviksi. Viime viikon kaaossähläys oli vähällä sekoittaa pääni lopullisesti, ja tänään aamupäivästä oli paljolti sama meininki. Koulumatkalla pysähdys apteekkiin hamstraamaan flunssalääkettä ja sitten konsalle säätämään paitsi barokkiselloa, myöskin kaikkea sitä ihmeen paperia minkä Omppukauppa haluaa että voisi ehkä maksella ostohyvitystä. Olin jo kipittämässä kohti Pasilaa, varmistuneena siitä, että olin palauttanut barokkiluokan avaimet, jotka viime viikolla unohdin. Sen sijaan unohdinkin opiskelijakorttini--olin jo istunut junaan kun vaksi soitti, että täällä olis tämmöinen. Siispä juoksujalkaa takaisin ja sitten Pasilaan pakkaamaan Turkuun tulevia asioita. Loppujen lopuksi päädyin ottamaan mukaan tosi vähän tavaraa, oikeastaan liiankin vähän. Vaan ehdinpä ajoissa junaan. Ja siten samoin kuin viime perjantai, tämäkin kääntyi mukavaksi ja kivaksi, mutta kuitenkin kovin touhukkaalla tavalla, niin että edelleenkin tuntui kaoottiselta ja paikoitellen siltä, että unohtaisin päänikin jollei se olisi kiinni.

Junamatkalla yritin taas niitä hahmoja saada etenemään, mutta ei mitään toivoa. Se meni enemmänkin puoliunessa. Turussa ei todellakaan odottanut mikään pehmeä lasku vaan reipas shokkisiirtymä ihan eri meinikiin, kun Miri ja Dare poimivat asemalta ja raahasivat Kiipeilypalatsiin. Ovesta kun astui sisään isoon tilaan, jonka kaikki seinät ovat kiipeilyseiniä, ja joka paikassa kovin asiansa tuntevan ja kiipeilijän näköisiä tyyppejä, tuntui lievästi sanoen kalalta kuivalla maalla. Se oli ehkä vähän koko loppupäivän tunnelma muutenkin. Semmoinen "mitä mä teen ja miksi mä olen täällä" -fiilis. Semmoinen, että yrittää päättää miten päin olisi. Tyypillinen Welmun turkufiilis.

Kiipeily tuntui aluksi kovin kummalta puuhalta ja varmistaminen siltä, että enhän mä tajua tätä ollenkaan. Sopeutumistani auttoi onneksi se, että paikalla oli myös Tiemus, joka ei ole ihan niin kiipeilyhirmuihme kuin nuo kaksi muuta. Hiljakseen sitten aloin vähän jotain tajuta, ja sitten se olikin kivaa. Kyllä ymmärrän, miksi ihmiset ovat tämän suhteen niin fanaattisia.

Kiipimisen jälkeen oli sitten ohjelmassa bilejärjestelyä. Sekin tuntui vähän sikäli pihalla olemista aiheuttavalta, että yhtäkkiä tipahdin keskelle jotakin, mikä on ollut jo meneillä pidemmän aikaa, ja mä olen vain kuullut siitä ircissä ja/tai lueskellut blogeissa. Ja sitten sain kouraani leipomusohjeen, joka piti toteuttaman, ja kovin hitaasti ja pitkän pohdinnan tuloksena tajusin, että se oli marenkia. En ole ikinänsä tehnyt marenkia. Piti tietty kokeilla kuitenkin sitäkin. Ei kyllä ihan oikein mennyt, mutta ehkä nuokin joku syö. Vaan vaikka eivät olisikaan valkoisia möykkyjä, kalpenisivat silti illan muiden aikaansaannosten rinnalla.

05/10/2006

Sirinää ja flunssailua

Eilis-iltayöstä tutustuin yhteen hassuun MacBookin "ominaisuuteen", josta jossain foorumeilla on valiteltu. Se sirisee kun on virtapiuhassa kiinni. Ihan hiljaa ja vähän vain, ei sitä todellakaan kuule jos tuo vanha pöytä-PC on vieressä päällä, mutta sitten huomaa kun on menossa nukkumaan ja muuten on ihan hiljaista. Hassua sirinässä on se, että se lakkaa jos painaa hiirennappia tai laittaa Photoboothin päälle. Hmm. Ilmeisesti tämä on kovin yleistä ja normaalia, joten sirisköön ihan rauhassa, ei se pahemmin häiri. Kuuluu tietokoneen vähän ääniä pitääkin.

Yleisesti ottain päivä meni vähän horroksessa. Epämääräinen flunssa ei anna olla. Siitä viis veisaten kävin kumminkin pitämässä yhden soittotunnin, joka ei ollut mitenkään ratkaisevasti normaalia huonompi. Sen jälkeen istuskelin jokusen tunnin kahvilassa ja yritin saada uudelleen kiinni 1931-hahmonkirjoittelusta, ja sitten oli YS:n salonkibändiharjoitukset. Humppaa, hiphei.

Ja kovasti yritys on/oli mennä ajoissa nukkumaan jos vaikka huomenna olisi vähän vähemmän flunssahyytynyt, kun Turkuun päin on suunta.

Turha päivä

Harvoin on päiviä, jolloin tulee tehtyä näin vähän. Kai sitä periaatteessa voisi uhkaavan syysflunssantapaisen takia suoda itselleen vapaapäiviä, mutta en oikein osaa, vaan kumminkin hitusen ahdistun siitä, että meni aikaa hukkaan.

Kun Lintsin valokarnevaali uhkaavasti lähestyy, se tunkeutui sitten uneenkin. Unessa minut oli laitettu Vonkaputoukselle, johon minulla ei ole lupia, ja joka näytti kummasti Särkän Tukkijoelta. Nukuin puoleenpäivään, ja vielä löhösin Laaksolahdessa hetken ennen kuin sain edes itseni raahattua Pasilaan. Pasilassa olisi pitänyt harjoitella, mutten saanut aikaan elettäkään siihen suuntaan. Soitin pysyi laatikossaan ja minä enimmäkseen tietokoneen ääressä, edelleenkin turhaa tietovisailua harjoittaen, vaikka pitäisi taas vaihteeksi muun muassa kirjoittaa hahmoja ja säätää polttareita ja ties mitä.

Kovasti olisi tehnyt mieli skipata flunssan varjolla myös YS:n treenit, mutta sitten soolosellisti ilmoitteli, ettei pääse. Näin vastuuntuntoisena 2. soolosellistinä en voinut muuta tehdä kuin mennä paikalle. Soitin tietysti ihan mitä sattuu, mutta sehän on normaalia se. Sentään tällä kertaa en hihittänyt virheitä tehtyäni. Harjoitusten perään oli vielä syyskokous, jossa ei tullut sen suurempia yllätyksiä: sain pitää etupultin sählääjän paikkani. Tosin jouduin korjaamaan virkanimikettä, kun joku kelmi oli laittanut paperiin "sellojen äänenjohtaja & varaäänenjohtaja"--mitä ne semmoiset muka on, aina me ollaan soolosellistejä oltu. Ollaan vastakin. Kuulostaa hianommalta se.

04/10/2006

Tulipa kokeiltua

Aamulla en saanut itseäni hereille että olisin ehtinyt harjoitella ennen 9:30 ollutta sellotuntia, vaan myöhästyin. Vaan otinpa mukaan viimein eilen säätämäni iPod Nanon. Kokeilun tuloksena totesin, että ne nappikuulokkeet ovat hirveät. Sattuu korviin. Ei hyvä, kun ei nyt oikein viittis tuhlata lisää rahaa enää et ostais paremmat.

Sellotunnin jälkeen hilpeää prima vista -kvartettisoittelua, jonka tuloksena päätimme ottaa ohjelmistoon Boccherinia, jipii! Sitten ajantappoa käytävällä läppärin turvin ja hetki harjoittelua, sekä oppilas, ja päivä putkessa.

Illaksi suuntasin Laaksolahteen esittelemään omppuystävääni. Yllättäin päätimme lähteä vilkaisemaan juuri Leppävaaraan valmistunutta mormonitemppeliä, koska se on nyt yleisölle auki lauantaihin asti ja sitten sulkeutuu ikiajoiksi ei-mormoneilta. Oli kyllä kokeilun arvoinen kokemus sekin. Käsittämätön määrä koristelusälää siellä oli, ja korneja muovikukkia jotka tappoivat tunnelmaa tärkeissä paikoissa. Kovin jenkiltä tuntui. Vaikka olenkin (kun nyt eilen tuli jotain täysin sekavia ja outoja kateuksista puhuttua) tavallaan kateellinen ihmisille, jotka oikeasti kykenevät täydellisesti johonkin tuommoiseen uskomaan. On se elämä varmaan tavallaan helpompaa kun on joku kirja tai pappi neuvomassa, että näin kun teet, olet hyvä ihminen.

Temppelikeikan jälkeen kokeilin sitten josko läppärini haluaisi jutella Joen PC:n kanssa. Halusihan se ihan kiltisti. Äyh. Epistä, kun se ei juttele mun koneen kanssa. Iltaa myöten päädyin Joen perässä quakenetin #triviabottiin haastelemaan, ja havaitsin kehittäni kuumeentapaista. Taisi olla ihan viisas päätös jäädä yöksi Laaksolahteen.

03/10/2006

On se ny sit

Tänään astuin virallisesti MacBook-aikaan, eli lastasin läppärini aamulla reppuun ja roudailin sitä ympäriinsä koko päivän. Ei hajonnut ainakaan vielä, ja sai kosolti positiivista palautetta, ihan yllättäen useampi puolituttu muusikko osoittautui omppufaniksi.

Aamusta leikin läppärilläni unix-luennolla. Sieltä tavalliseen tapaan konsalle, mistä en uskonut löytäväni minkäänmoista nettiä. Vaan ihmetys sentään, olihan siellä Stadian puolesta langaton verkko. En ole ikinä nähnyt kenenkään sitä käyttävän, eikä kukaan tunnu tietävän sen olemassaolosta. Salasanankin sai vähän hämärää kautta, jättämällä palvelupyynnön Helpdeskiin ihan kun olisi joku korjausta kaipaava ongelma. Vaan sieltä se sitten tipahti melkein saman tien, ja totesin kauhukseni, että kuuluvuutta on jopa harjoituskopeissa--ei paljoa, mutta ihan tarpeeksi että ircciin voi mennä. Se on HUONO asia. Kun harjoitteleminen on muutenkin niin usein niin vaikeaa, niin ei ainakaan auta, että voi välissä eksyä ircciin ja saada taas käsittämättömiä mahdottomuusangstikohtauksia typeristä asioista. Olen siinä niin hyvä etten oikeasti tajua miten semmoinen on mahdollista. Angstin syy tänään: ropeahdistus/kateus. Ahdistun kun ihmiset ylistävät ropettamisen hienoutta, koska en tiedä siitä mitään, enkä tiedä tulenko tietämäänkään, vaikka kiinnostaisikin ottaa selvää. On tietysti se yksi projekti olemassa, mikä ehkä joskus toteutuu, mutta toistaiseksi minä vaan larppaan enkä tiedä "paremmasta"--vaikka paremmuus nyt tietysti riippuu täysin siitä keneltä kysytään. Eikä selitykseni oikein taida ilmaista tunteitani, ja mielipiteeni tässä asiassa ovat jotenkin ihan täydellisen järjettömiä ja vääristyneitä. Se on outoa, vaan outohan minä olenkin, monessa suhteessa.

Päivän ohjelmaan palaillen, iltapäivästä oli tällä kertaa oikein onnistunut ja mukava sellomuksuryhmätunti, ja sen päälle oma oppilas vähän vähemmällä menestyksellä. Sekin vähä taito ja luovuus mitä olisi voinut olla pelästyi pois kun Tapani tuli luokkaan pyörimään ja katselemaan, jotenkin menin siitä ihan lukkoon ja tunti meni tosi ankeaksi. Sen jälkeen soitin ihan pikkuisen Haydnia, mutten vaan jaksanut kunnolla, joten hipsin taas vaihteeksi Verkkokauppaan, ja ostin sitten muistitikun. Sillä siirtyivät illalla tärkeimmät tiedostot PC:ltä omppuun. Vieläkin ärsyttää ja hämmentää Windowsin ja OS X:n toisiaan löytämättömyys. En aio ihan tähän luovuttaa vaikka tiedostot sainkin siirrettyä. Ainakin raahaan tuon Laaksolahteen ja kokeilen toimisiko yhdessä velien koneiden kanssa. Jotta näkisin että onko se vaan tämä mun vanha Winsutoosa joka on tyhmä. Vaiko ehkä minä. Luultavasti molemmat.

01/10/2006

Villi viikonloppu

29.9. Päätön perjantai

Perjantain piti olla enimmäkseen tyhjä ja varattu larppipakkaamiselle ja semmoiselle. Omppukauppa tosin väitti, että tilaukseni voisi saapua tällöin, mutten oikein uskonut moista. Aamupäivästä suuntasin konsalle, ja matkalla ajattelin käväistä ostamassa proppeihini sopivan korun. En löytänyt, ja sitten tuli kamala kiire. Ehdin juuri harjoitella puoli tuntia ennen barokkisellotuntiani ja soitin tunnilla huonosti ja hajoilin. Onneksi ope on tottunut moiseen. Ennemmin tai myöhemmin mun soitonopettajat joutuvat tottumaan siihen, että olen törkeän huono ottamaan kritiikkiä vastaan ja itken paljon vähemmästä kuin ns. "normaali" ihminen.

Soittotunnin jälkeen suuntasin jatkamaan shoppailua, mutta meinasin vaipua epätoivoon kun ei vaan löytynyt sopivaa korua. Kaiken lisäksi huomasin, että vanhanmusan luokan avain oli unohtunut taskuuni. Katkaisin lähestyvän angstin pysähtymällä hetkiseksi pizzaslicen ääreen, ja jotenkin sen jälkeen kaikki menikin hyvin. Pizza pelasti. Stockalta löytyi juuri oikeanlainen koru, ja sitten suunta takaisin Ruoholahteen avainta palauttamaan. Silloinpa soittikin minulle yllättäin kuriiripalvelun tyyppi, että mihinkäs aikaan olisin kotona, olisi pari pakettia. Kello oli noin 13:20, ja sanoin sille että kahdelta, koska kuvittelin siihen mennessä ehtiväni. Enpä oikein ajatellut mitä kuvittelin.

Konsalle, avaimet pois ja hirveää juoksua sporaan. Piti ehtiä välissä vielä nuottikauppaan. Sinne siis menin, oikea editio Haydnista äkkiä mukaan, ja sitten juoksua taas sporapysäkille. Ei näkynyt sopivaa tulevan, joten siis väärällä pari pysäkinväliä eteenpäin ja puolijuoksua Manskulta Länsi-Pasilaan. Jooh. Kotona melkein tasan klo 14, mutta eipäs sieltä sitten kuulunutkaan mitään puhelua.

Puhelu tuli vasta puolelta, ja sitten tuli joulu. Joulupukinkorvike oli varsin söpö lähettipoju, joka antoi minulle kolme erikokoista laatikkoa. Innosta hihkuen ryhdyin siis aukomaan joululahjoja, joista aivan odotusten mukaisesti löytyi iPod Nano (vanhanmallinen, ei se juuri tullut uusi), vaaleansininen suojatasku läppärille, sekä MacBook. Ikioma omppuläppärini.

Olisin halunnut vaan ihmetellä uusia lelujani, mutta illaksi piti ehtiä pelipaikalle ja sitä ennen piti pakata. Siispä perjantai-iltapäivä meni täydellisen kaoottisissa merkeissä. Lähinnä juoksentelin ympäri kämppää ja hihkuin ircissä, enkä oikein saanut mitään tehtyä. Jotenkin mystisesti kuitenkin tavarat tulivat pakattua. Läppärin päätin jättää kotiin, koska muuten ei varmastikaan tulisi mistään mitään.

Pääsin ajoissa matkaan, vaan junassa menossa kohti Espoon asemaa ja Nuuksion bussia havaitsin, ettei ole meno-ohjeita mukana. Arvelin, että täytyyhän siinä samassa bussissa joku muukin pelaaja olla. Eipä ollut, olipa vain läjäpäin partiolaismuksuja. Päätin sitten seurata niitä, ja onnistuin jäämään oikealla pysäkillä. Sieltä en olisi millänsäkään osannut mennä pelipaikalle, mutta juuri kun kaivelin puhelinta, ajoivat Heiccu ja Mika ohi ja poimivat kyytiin. Matkaa olisikin ollut joku huima 300 metriä tai jotain.

Pelipaikalla meni ilta lähinnä sosialisointiin (vaikka vakuuttelinkin kovasti olevani epäsosiaalinen) sekä yleiseen sekavuuteen. Oli siellä jotain brieffejäkin. Ja sitten papiljotit päähän ja "nukkumaan", koskapas ei ne päässä oikein voinut nukkua.

30.9. Levoton larppilauantai

Lauantain ohjelma oli yksinkertainen: hereille, propit päälle ja peliä. Ennen pelin alkua perjantain levoton linja jatkui. Kulutin suuren osan ajastani kävelemällä ympäriinsä ilman mitään syytä tai järkevää tekemistä.

Peli itse - Aatelismarkkinat 4: Kirjeet oli... no, olihan se kai hyvä peli, ainakin muilla tuntui olleen kivaa. Oli minullakin monta hyvää hetkeä, mutta myös paljon tyhjää ja pitkästymistä. Jotenkin jäi sama tunnelma kuin kesän Amatsoonipelin jälkeen. On se kumma, kun en muka enää osaa pelata muuta kuin HaU:a. Kirjeiden hahmoni oli jännä: itsekeskeinen kylmä aatelisnainen, joka oli vallankumouksellinen vakooja, jolla oli kieroutuneita ihmissuhteita joka suunnalla, ja joka oli kovin viehättynyt epäkuolleista. En vain oikein saanut siitä paljoakaan irti. Pelkäsin ennen peliä, etten osaa olla tarpeeksi bitch. Pelin aikana totesin, että osaan kyllä, mutta kun vittuiluni ei saanut mistään suunnasta vastakaikua, en jaksanut pitää sitä yllä. Toinen asia, minkä totesin, on se, että minun vaan ei kannata pelata täysin kylmiä ja tunteettomia hahmoja, koska en siitä saa itse mitään. Ja kolmanneksi, aateliset eivät taida olla se mun juttu. Tulipa kokeiltua kuitenkin.

Pelin kohokohta taisi olla, kun kuningatar näytti minulle (2. vaimo) sekä 1. vaimolle arkun, jossa oli kateissa olleen aviomiehemme pää. Olisi ollut loistava hetki angstiselle hajoamiselle, mikä olisi ollut kivaa--mutta eipä ei, hahmoni ei ollut semmoinen. Sen reaktio oli, että "Haa! Mies on poissa pelistä! Nyt enää pitää hoitaa tuo ykkösvaimo pois päiviltä, niin minä olen huoneen johtaja! Loistavaa!"

Pelin jälkeen harmillisesti päällimmäiseksi ajatukseksi jäi "Argh, hukkasin pikkuveljeni puukon", koska joku kelmi sen otti pöydältä mihin sen pelin aikana jätin, enkä sitä pelin jälkeen mistään löytänyt. Möh. Pummin Miriltä kyydin poijes ja päädyin vähän väärälle suunnalle, mutta hyvinhän sieltä pääsi bussilla kotiin.

1.10. Sekava sunnuntai

Mukamas nukuin pitkään, mutten sitten kumminkaan tarpeeksi pitkään, koska koko päivän olin äärettömän väsynyt. Väsymys ja voimattomuus ja haluttomuus tehdä mitään "järkevää" hallitsivat koko päivää. Olisin vaan halunnut leikkiä mun ompun kanssa, mutta piti puuhata vähän muutakin, nimittäin käväistä soittamassa YS-PAVE-kvartetilla P:n perhe/sukujuhlissa. Kamalasti vieraita mummoja ja tätejä ja setiä. Oli pelottavaa. Onneksi pääsin aika äkkiä kotiin takaisin.

Loppupäivän tärkeimpänä tehtävänä oli saada läjä vanhoja tiedostoja, tai siis lähinnä musaa, uudelle koneelle. Omppu ja wintoosa-PC:ni vaan eivät halunneet leikkiä keskenään. Eivät edes Daren etäavulla. Kovin siis toivottomalta vaikutti. Kaipa sitä sitten vaan hommaan muistitikun tai läjän tyhjiä CD:itä ja siirtelen tiedostoja ilman että koneet on toisissaan kiinni. Ajatuksena tosin se tuntuu luovuttamiselta, ja luovuttaminen on tylsää. Etenkin tämmöisessä, kun periaatteessa tämän ei edes pitäisi olla vaikeaa. Pitäis kai vaan raahata Elmo paikalle, niin kaikki alkais maagisesti toimia.