Scifi-sotaa!

Keskiviikkona oli tähän asti aikaisin aamuvuoroni, klo 5.23 piti olla Ruoholahdessa. Oli tuskaa. Ei enää ikinä toiste. Siihen verrattuna torstain klo 6.24 Itäkeskuksessa tuntui melkein leppoisalta. Aika koomapäivä sekin kumminkin oli.

Perjantaina vietin aamupäivän Lauralla pähkäillen matkan kaupunkia numero 2 (kaupunki 1 eli Toulouse on ollut selvillä koko ajan). Lyötiin lukkoon, että se on Nizza, ja etsiskeltiin netitse majoitusta. Useampikin ihan OK:n oloinen kohtuuhintainen hostelli löytyi. Whii, alkaa olla kohtalaisen matkakuumeinen olo jo...

Matkasuunnitelmien jälkeen oppilas, sitten kotiin pakkaamaan uusi rinkka täyteen lämpimiä vaatteita sekä kummaa sälää, ja junalla ja autolla keskelle Nuuksion puskaa. Viikonlopusta suuri osa nimittäin sujui sotilasta leikkien, Bravo Beach Patrol -larpissa. Peli oli aivan mainio, jotain ihan muuta kuin mikään, mitä viime aikoina on tullut pelattua, eli siis scifi-sotaa airsoft-aseilla. Aseista en ennen peliä tiennyt niin mitään, nyt osaan jopa ampua (eipä se kovin vaikeaa olekaan), vaikka en toki tietenkään osu mihinkään (se on vaikeaa!). Hyvin sotilaallisen olon sai myös esimerkiksi useamman tunnin mittaisella tylsällä, kylmällä märällä vartiovuorolla pikkuisen tukikohtamökkimme ympäristössä, siitä puhumattakaan, kun iltapimeällä kyykki pusikossa suojaten paikalta pakenevaa porukkaamme sisseiltä. Vau.

Peli oli todella tunnelmallinen, hienon ahdistava ja angstinen ja epätoivoinen, ruokaa oli tarpeeksi, puitteet olivat sopivat ja sääkin suosi. Oikeastaan isoimmat ongelmat olivat teknisiä, ja siten vähäsen häiritsivät teknikkohahmon pelailua, mutta ei se nyt mitään haitannut. Pelissä ei ylipäänsä juuri tullut vastaan korjattavaa (paitsi airsoft-ase ja tietokoneongelmia, joista kummatkin olivat myös offgame rikki, joten en osannut niille tehdä mitään :P). Ihan mahtavaa ja parasta, että pelille on jo luvattu jatko-osa. Siihen on ehdottomasti päästävä.

Sunnuntaina Miri ajeli Sukan kanssa hakemaan minut ja Daren pelipaikalta, että päästäisiin kiipeämään. Tapanilaan ilmaantuivat myös Taina ja tietysti olmi. Kiipeily oli melkoisen vaihtelevaista sujuvuudeltaan, itse kiipesin lähinnä helpohkoja reittejä. Liidaaminen ei ihme kyllä pelottanut oikeastaan ollenkaan, mutten silti lähtenyt yrittämään mitään ihmeempää. Oli lystiä, että saatiin vaihteeksi tämmöinen isompi porukka Helsinkiin kiipimään, oli vaan kovin kurjaa, että Miri oli ihan kipeä hirveän allergiakohtauksen jäljiltä. Kiipeämän jälkeen turkulaiset hajaantuivat suuntiinsa, ja minä jäin kotiin möllöttämään ja yrittämään tehdä jotain. Toistaiseksi olen saanut leivottua keksejä ja päivitettyä blogin. Ei näytä lupaavalta.

Opinnäyte: näin! Kiipeily: ei näin.

Nukkuminen oli edelleen haastavaa, ja unetkin osasivat olla stressaavia ja inhottavia. Niissä muun muassa olin lukiossa ja ryntäsin kesken oppitunnin vessaan yskimään verta (syy ei selvinnyt unessa, mutta ei se varmaan kovin hyvä merkki ollut) sekä myöhästyin lennolta, kun jostain ihmeen syystä olimmekin lähdössä Ranskan-reissuun ilmateitse. Ääh.

Käytin pitkän tyhjän aamupäivän/päivän/iltapäivän opinnäytteen parissa. Sain kaiveltua läjästä infotiedostoja (miksi kaikki tärkeät infot ovat kasana sekavia erillisiä tekstifileitä?!) tarvitsemani tärkeät päivämäärät ja deadlinet, joten nyt tiedän, kuinka kiire tämän kanssa on. Ainakin sen verran kiire, että huhtikuussa en tasan valmistu, mutta toukokuu on toivoa täynnä. Suureksi ärsytyksekseni havaitsin myös, että muoto-ohjeita on muutettu kesken kirjoitustyöni, ja tekstin uudelleenmuotoilu söi aikaa. Varsinaista uutta tekstiä sain loppujen lopuksi aikaan aika vähän, mutta sainpa tehtyä paljon tärkeää pikkusälää ja pilkunviilausta, kuten korjattua esimerkkien numeroinnin.

Viideltä piti jättää kirjoitustyö ja käväistä opettamassa. Sen jälkeen kiipeämään. Olisi kyllä voinut jättää väliin. Tapanilassa repun avattuani havaitsin ottaneeni mukaan kaksi vasenta kenkää. Tarkoitus oli jättää rikkinäiset hyvät kengät kotiin ja ottaa mukaan ehjät huonommat kengät, mutta otinkin sitten yhden kumpaakin, ne kun ovat kaikki keltaisia. Kyllä oli voittoisa olo. Oli sitten pakko lainata Kiipeilykeskuksen kenkiä. Niillä en tietenkään uskaltanut tehdä yhtään riskialttiimpia muuveja jalkojen varassa, joten tulipa ainakin käsille treeniä. Löysin myös yhden 5+:n reitin, joka kertakaikkiaan vaan oli niin raskas, etten kyennyt kiipeämään sitä yhtään alkua pidemmälle. Pitäisiköhän ryhtyä käymään salilla tai jotain...

Larpahtava pääsiäinen

Torstaina kiduin läpi aamuvuoron, raahauduin kotiin, kasasin roinani ja hyppäsin junaan. Pääsiäisviikonlopun nimittäin avasi Jälkien välipeli Turussa. Peli aloiteltiin torstai-perjantaiyönä hillittömällä teinixbiletyksellä baarissa virpomavitsat kädessä. Perjantain valoisaksi ajaksi hyppäsin pelistä pois ja kävin kiipeämässä Palatsilla (paljon uusia reittejä, ihan kivoja, en osannut). Illalla peli jatkui perinteisin "aina voisi mennä vielä huonomminkin" -kuvioin, paitsi että, kuten viime peleissä on ollut tapana, ne ongelmat olivat aina jonkun muun ongelmia. Hah.

Larpin kohokohdiksi nousivat eeppinen yhteenotto pääpahiksen kanssa sekä mitä mielettömin UE-reissu pelkkien kännykän valojen avulla. Peli jatkui vielä lauantai-iltapäivään, mutta päivänvaloa pakoilevaisena jouduin viettämään lauantain peliajan peiton alla kuunnellen, mitä muut höpisevät, ja kommentoiden välillä unisesti. Pelin tärkein opetus minulle oli, että pitäisi oikeasti kehittää joku parempi majoitusratkaisu, kun haluaa valvoa yöt ja "nukkua" päivät. Aiheuttaa off/ifgamea jos haluaa hipsiä kesken pelin pois pelistä päiväsajaksi, mutta on myös todella rasittavaa jumittaa tuntikaupalla sängyssä, jos on hereillä, ei kykene nukkumaan, eikä voi liikkua offaamatta...

Sunnuntaina ajelimme Mirin kanssa Pääkaupunkiseudulle--ihan oikeasti itse ajelin noin puolet matkasta eikä se edes ollut kovin kauheaa! Kotona kehitin satunnaista syötävää ihmeen hyvällä menestyksellä (katkarapukiusausta tai jotain). Sitten taas seinälle. Ylpeydekseni tajusin, että tämän viikon aikana tuli oikeasti kiivettyä joka toinen päivä, viitenä päivänä seitsemästä. Vau. Ei se kyllä oikein ole tuntunut missään näkyvän. Paitsi että pääsin viimein Tapanilassa sen yhden aivan mahtavan reitin, jossa on ihan mahdoton muuvi, jota olen vääntänyt viikkotolkulla. Jipii! Se oli kyllä voitto.

Maanantaina leikittiin sotaa, tai oikeastaan harjoiteltiin sodan leikkimistä. Oli nimittäin Bravo Beach Patrol -larpin sotilastyöpaja Nuuksion puskassa. Proppini olivat enimmäkseen toimivat, pistoolinikin toimi ja osasin sitä käyttää, mutta ei se kyllä mikään kovin tappava ase ollut minun käsissäni. Puskassa ryömiminen oli lystiä, mutta toisaalta oli täydellisen "kala kuivalla maalla" -olo, juuri sellainen, mitä vihaan. Näinhän se minulla aina menee, että uudet jutut ovat kivoja, mutta saman tien alkaa ärsyttää kun en osaa--vaikka on ihan luonnollista, ettei osaa, jos ei koskaan aiemmin ole kokeillutkaan. Onneksi hahmoni pelissä on teknikkonörtti, jonka ei tarvitsekaan vaikuttaa vakuuttavalta aseen kanssa.

Kiipimää ja soitantaa

Alan taas vaihteeksi olla ihan sekaisin viikonpäivien suhteen, mutta ilmeisesti eilen oli keskiviikko. Keskiviikko sisälsi hitusen opinnäytettä, kiipeilyä sekä Stabat Mater -keikan. Kiipeily oli vähän voimatonta, koska en--taaskaan--jostain ihmeen syystä saanut nukuttua. Joku tämmöinen kausi, että en meinaa millään nukahtaa ja sitten herään ilman herätyskelloa nukuttuani vain kuutisen tuntia. Kiipesin kumminkin taasen useamman uuden reitin (niitä tuntuu ilmaantuvan melkein aina vähintään yksi kiipeilykertojemme välillä!), yhden liidaten, ja uskaltauduin pitkästä aikaa hyppimään köyteen. Pitäisi tehdä sitä enemmänkin, kun ei se oikeasti ole niin kamalaa.

Stabat Materin esitimme tällä kertaa Olarin kirkon ruotsalaisella puolella. Vastoin odotuksiamme paikalla oli jopa jonkin verran yleisöä, suurelta osin siksi, että kaikki muut esiintyjät olivat houkutelleet ystäviään ja sukulaisiaan kuuntelemaan. Tunsin itseni vähän laiskaksi ja ryhmäpetturiksi kun en itse ollut tehnyt niin, mutta se on vaan fakta, että mieluiten yritän raahata ihmisiä keikoille, jotka ovat minusta jotenkin ihan erityisen hienoja. Eipä sillä, ei tämä mitenkään ihan kauhea keikka ollut, yleisesti ottaen taisi mennä paremmin kuin lauantaina. Itse tulin kämmineeksi muutamaan otteeseen todella tyhmästi (putosin riviltä ensimmäisen osan alkusoiton aikana...) joten henk. koht. tämä oli heikompi esitys kahdesta.

Opnt

Aamupäivällä opinnäytetyötä. Iltapäivällä saksaa ja proppishoppailua. Illalla lisää opinnäytetyötä. Tämä oli tehokas päivä, näitä lisää! Opinnäyte alkaa jo melkein olla tarpeeksi pitkä, että sen voisi palauttaa--paitsi että siitä puuttuu vielä paljon asiaa minkä ajattelin laittaa, joten siitä taitaa tulla vähän pidempi kuin 30 sivua, mikä on minimivaatimus. Kirjoitellessani tulin myös löytäneeksi prosemmassani olleesta taulukosta älyttömiä virheitä, ihme, ettei kukaan missään vaiheessa huomauttanut niistä minulle. Humanisti ei todellakaan osaa laskea, ei edes yhteenlaskua. Tuleepa edes tähän työhön sitten oikein.

Musiikkia mummoille

Sunnuntaina esitettiin Pergolesin Stabat Mater satunnaisille mummoille ja vaareille muuan vanhainkodissa. Johtuiko sitten siitä, että oli harjoiteltu, vaiko siitä, että valtavan lasikattoisen aulatilan akustiikka oli ystävällisempi kuin pienen kirkkohuoneen, soitto ei tuntunut (eikä toivon mukaan kuulostanutkaan) yhtä ikävältä kuin lauantaina. Oli peräti ihan leppoisaa soittaa, etenkin kun teos on niin valtavan kaunis. Oli myös lämmittävää saada vanhuksilta kiitoksia. Vaihteeksi oikeasti tunsi, että niin siis, musiikistakin on hyötyä, kyllä sillä voi parantaa ihmisten arkea edes vähäsen.

Sunnuntain aikana sain myös viimein loppuun opinnäytetyön diskurssianalyysin (käyttäen sanaa puhtaasti kielitieteellisessä mielessä, huom!) uusintakierroksen. Nyt pitäisi oikeasti kirjoittaakin sitä työtä, ja sitten se voisi oikeasti vähän edistyäkin.

Maanantai alkoi kiipeilyllä ja loppui työhön. Kiipeily oli vähän räpellystä kun olin nukkunut huonosti, mutta liidasin taas pari uutta (leppoisan helppoa) reittiä. Töissä oli edelleen tylsää, paitsi sen hetken, kun sain valvomosta keskenään ristiriitaisia ohjeita ja olin ihan pihalla ("Kävisitkö kuittaamassa takanasi tulevasta junasta kääntöraiteella II luokan hälytyksen?" Öö... Joo, muuten hyvä, mutta en minä ole siellä kääntöraiteella samaan aikaan sen takanani tulevan junan kanssa. Kun valvomo soitti uudelleen ja ihmettelin tätä, sain vastaukseksi "Ai mitä, käskikö joku sun tehdä niin? Ei ei, ajat vaan normaalisti käännölle ja takaisin." Just.) Iltamyöhään junaa varikolle viedessäni kohtasin koulujunia. Niillä on yöajoviikko meneillään. Oi että, se oli kyllä kurssin hauskin vaihe, kun pääsi harjoittelemaan hätäjarrutuksia ja tekemään jäyniä kavereiden junille... Voi niitä aikoja.

Turhaa soitteloa

Lauantaiaamupäivänä sain tarkistettua viimeisenkin soittotuntilitteroinnin. Jospa voisi todeta, että siinä olivat kaikki litteroinnit nyt, mutta olen vielä suunnitellut opinnäytteeseen osuutta, jota varten pitäisi litteroida puheen lisäksi myös soitto. Siitä vasta hauskaa tulee...

Melkein ahkeran aamupäivän jälkeen raahauduin Olarin kirkon ruotsalaiselle puolelle harjoittelemaan Stabat Materia. Hienosti kävi ilmi, että tismalleen sama teos esitetään tismalleen samaan aikaan (ensi keskiviikkona klo 19) myös toisaalla. Voisin ehkä suositella potentiaalisille kuulijoille sitä toista esitystä, oma soittoni ainakin oli ihan silkkaa soopaa. Miten käsittämättömän vaikeaa onkaan soittaa tismalleen puhtaasti ihan helppojakin juttuja!

Treenien jälkeen ehdin hetkeksi kotiin, missä hetken mielenhäiriöstä leivoin chili-suklaakeksejä. Ihan hyviä tuli, ei ollut lainkaan hassumpi idea. Sen jälkeen taas kohti soittopuuhia, kello 23 yöllä. YS:n SalonkiOrkesteri säesteli Etelä-Pohjalaisen osakunnan vuosijuhlissa vanhoja tansseja. Siellä ei ainakaan tarvinut olla ylihuolissaan sävelpuhtaudesta: kun veivataan poloneesia puoli tuntia putkeen, ei ole toivoakaan, että se on mitenkään hirvittävän tarkkaa saati sitten kaunista. Päinvastoin kuin useimmat YSSO-keikat, tämä oli kohtalaisen hyvin aikataulussa, joten olin kotona jo ennen kolmea.

Ajankulua

Aloitin päiväni pelottavasti viemällä paperit Akatemialle. Sielläpä sitten ovat. Seuraavaksi katsotaan, onko mahdollista, että ne jättävät pääsykoekutsun lähettämättä koska hakemus on surkea--en ole kuullut, että se olisi mahdollista, mutta kertahan se kai olisi ensimmäinenkin. Ja sen jälkeen arvotaan, ehdinkö valmistua, ehdinkö harjoitella, ja kehtaanko mennä pääsykokeisiin. Melkoiset arpajaiset kaikenkaikkiaan.

Aamupäivä sisälsi myös kiipeilyä. Tällä kertaa ei tullut mitään suuria valaistumisen hetkiä, ja viime kerran valaistusreittiä en jaksanut enää kiivetä siinä vaiheessa, kun siihen tartuin, koska se on niin raskas. Liidasin taas paria uutta juttua, joista kaikki paitsi yksi jäivät kesken, mutta liidasinpa kuitenkin. Ja tosi tehokas kiipeilykerta oli, pitkästä aikaa lopettaessani olin niin puhki, etten olisi oikeasti kyennyt enää kiipeämään mitään.

Perjantaiseen tapaan käväisin opettamassa. Lopunkin illan kulutin musiikin parissa, vaihteeksi konserttiyleisönä. Konsalla oli Konservatorion ammatillisen peruskoulutuksen solistikonsertti, jossa muun muassa Helen soitti orkesterin solistina. Vau, jännitti kyllä solistien puolesta, mutta hyvin kaikki selvisivät. Harppu oli yllättävän kuuluva solistisoittimena, sen sijaan kontrabasso hukkui orkesterin alle harmillisen usein. Klarinetti ja sopraano olivat yllättävän hauska ja toimiva solistipari. Konserttia kuunnellessani tulin myös miettineeksi, miten ikävää on, että väkisin tulee kuunneltua hirveän kriittisellä korvalla. Jospa vain osaisi nauttia musiikista ilman, että koko ajan havainnoi virheitä ja epäkohtia.

Toimeliasta

Tiistaina oli tehokas päivä. Kulutin aamupäiväni kirjoittaen "projektiraporttia" viikonlopun Calbourne-soitosta. Jollei mitään ihmeen kamalaa tapahdu, sillä minun pitäisi saada kuitattua pois yksi ihan viimeisistä roikkuneista Stadian opintojaksoista, "Soveltavan projektin suunnittelu ja toteutus". Nerokas kurssi, joka käytännössä tarkoittaa "tee jotain, kirjoita siitä suunnitelma ja raportti, saat 3op". Kyllä se on mahdollista tehdä myös siten, että se on hyödyllinen, mutta jos ei sellaista projektia tule vastaan, niin sitten tulee tämmöisiä diibadaabaprojekteja. Ainakin tämän myötä voin todeta, että Calbournessa soittamisesta todella oli hyötyä.

Tiistai sisälsi myös pitkästä aikaa oikeasti mainiota kiipeilyä. Sen lisäksi, että uskalsin taasen kokeilla parin uuden reitin liidaamista (toinen kiva, toinen nihkeä), tuli yhden hankalan "6+":n yläköysittelyssä mahtavin zone/flow/mitälie-kokemus aikoihin. Siinä on yksi muuvi, jota en koskaan ole päässyt, en lähellekään, mutta nyt vain jotenkin yhtäkkiä Tajusin, että näinhän se menee, ja se olikin ihan yksinkertainen. Sen jälkeen loppureitti meni hillittömän hienolla asenteella ja tunnelmalla ja melkoisen akrobaattisia tasapainomuuveja tehden. Oi, se oli hienoa.

Keskiviikkona tapasin Lauran, pähkäsimme aikamme reittejä, ja sitten marssimme Tallink Siljan ja VR:n luukuille ja varasimme liput. Laivalla Helsingistä Tukholmaan, sieltä junalla Tanskan ja Saksan läpi Toulouseen ja sama takaperin, mutta Turun kautta. Kun olimme saaneet VR:n kansainvälisten lippujen luukulta käteemme reilipassit ja läjän paikanvarauksia Keski-Eurooppaa halkoviin juniin, olo oli ihan käsittämätön. Me ollaan oikeasti lähdössä. Alle kuukauden päästä. Tämä on eka yhtään Ruotsin-risteilyä pidempi ihan oikea loma/vapaa-ajanmatkani varmaan yli kymmeneen vuoteen. Käsittämätöntä.

Torstaina oli tuskainen aamuvuoro töissä, koska en saanut edellisenä yönä juuri nukuttua, kun olin niin tohkeissani matkajutuista. Kotiin päästyäni päätin kokeilla, olisiko torkuista iloa. En yleensä koskaan nuku sellaisia. Eipä ollut hyvä idea nytkään, lopputulos oli vain ihan pöhnäinen olo. Pöhnäni läpi kumminkin tulin vilkaisseeksi Sibelius-akatemian nettisivuja, ja kauhukseni havaitsin, että hakuaika sinne loppuu huomenna. Hupsan. Siispä riensin Laaksolahteen tulostamaan hakukaavakkeet ja täyttelin ne jotenkuten. Surulliselta ja epämääräiseltä näyttää soittourani lomakkeelle tiivistettynä. Enkä edelleenkään tiedä, haluanko oikeasti edes hakea--mutta parempi se nyt on kumminkin viedä paperit sinne, koska myöhemmin ei enää voi. Voihan ne pääsykokeet sitten jättää väliin jos siltä tuntuu (ja jos näyttää siltä, etten valmistu ajoissa).

Vuoristorataunta

Vaikka Lintsiajoistani alkaa olla jo pari vuotta aikaa, ne ovat jättäneet yhden lähtemättömän asian johonkin alitajuntaani: huvipuistot ovat edelleen vakioelementti unissani. Näin tässä taannoin yhden jännimmistä huvipuistounistani vähään aikaan. Siinä olimme kaveriporukalla Lintsillä, missä oli uusi vuoristorata. Katseltuamme sitä vierestä aikamme päätimme mennä kyytiin. Laitteeseen lastautuessamme onnistuin jotenkin hukkaamaan kaverini, joten istuin vaunuun jonkun vieraan ihmisen viereen. Ajelu alkoi kahdella kierroksella ympäri näkyvän radan--se oli kohtalaisen perusmeininkiä, muistutti ehkä eniten Tulirekeä, mutta oli selkeästi pidempi.

Parin kierroksen jälkeen odotin, että ajo loppuisi, mutta yhtäkkiä ennen laituriin tuloa juna kääntyikin jyrkästi vasemmalle ja singahti tunneliin. Ajo muuttui jännittäväksi ja luovaksi sisävuoristoradaksi, jossa oli muun muassa pystysuora nostomäki. Kiskotkin muuttuivat lattialaattoihin upotetuiksi valoiksi, joita juna seuraili. Ajon edetessä meno meni vielä oudommaksi: juna mutkitteli autiossa, uutuuttaan kiiltävässä tavaratalossa. Lopulta ilmaannuimme takaisin päivänvaloon ja laituriin.

Todella vakuuttuneena tästä elämyksestä lähdin kävelemään laitteelta pois muiden, vieraiden kyydissä olleiden kanssa. Vertailimme kilvan kokemustamme, ja huomasimme, että eri ihmiset olivat nähneet eri juttuja (joku muun muassa fantsuhirviön). Kavereitani sen sijaan ei näkynyt, joten soitin heille. He ihmettelivät, missä olin ollut, ja totesivat, että vuoristorata oli heidän mielestään ollut aika tylsä. Heidän ajelunsa oli päättynyt kahden kierroksen jälkeen laituriin, ei mihinkään halluiseen lisäkierrokseen sisätiloissa--vaikka olimme muka olleet samassa junassa. Huu. Vau.

Oikeasta elämästä ei ole yhtä jännää selostettavaa. Lauantaina kiipeily oli vaihteeksi ei-täysin-kurjaa, ja uskalsin jopa liidata pari reittiä, osa peräti on sight-yrityksiä (mutta pakko oli tulla köyteen pari kertaa, lähinnä siksi, että pelotti). Uusi viikko alkoi työvuorolla aikaisin maanantaiaamuna. Lopun maanantaista käytin hyödyllisesti tehden läksyjä, sekä illan YS:n salonkiorkesterin treeneissä. Opinnäyte edelleen katkolla.

Larpmusisointia

Perjantai sisälsi lisää Calbournemusatreeniä, oppilaan sekä edelleenkin todella kehnoa kiipeilyä. Jopa niin kurjaa, että minusta lähinnä vaan tuntui, että tämä ei ole kivaa ja haluan pois. Gräh. Enkä uskaltanut liidata ollenkaan, kun yläköydessäkin oli niin älyttömän epävarma olo.

Lauantaiaamuna suunta vei kohti Luukin kesäsiirtolaa ja Calbourne VII - Valon päivä -peliä. Pelipaikka herätti lämpimiä muistoja, koska viimeksi olin siellä pelaamassa aivan mainiossa Lukukausi-velhokoulularpissa joitakin vuosia sitten. Tosin siitä oli myös vähemmän lämmin muisto siinä mielessä, että paikka oli jo silloin niin homeessa, että aiheutti allergiaoireita, ja niinhän se sitten teki edelleenkin. Vähän nihkeä ominaisuus pelipaikalle. Calbourne-fantsukampanjaankin liittyviä muistoja löytyi, koska pelasin kampanjan III-osassa pari vuotta sitten. Sekin oli ihan loistava peli, ennen kaikkea siksi, että minulla oli ihanan klassinen ylidramaattinen ja angstinen hahmo, jolla oli suuria salaisuuksia. VII-pelillä ei kuitenkaan ollut III-pelini kanssa juuri mitään muuta yhtäläisyyttä kuin maailma. Valon päivässä minä olin läsnä vain soivana proppina.

Larppibardin elo sisälsi paljon hengailua, odottelua ja tietenkin soittelua. Ei kauheasti ollut tarvetta briiffaukseen ennen peliä, kun ei ollut hahmoa eikä kontakteja. Kehittelimme kyllä jotain konseptintynkää muusikkoseurueemme kesken, mutta pelin aikana ei ihan kauheasti tullut pelattua. Sen sijaan kyllä soitimme ihan kauheasti. Peli alkoi kahden-kolmen välillä ja loppui yhdeksän maissa, ja soitimme enemmän tai vähemmän koko ajan, tietysti taukoja pitäen, mutta kuitenkin. En varmana ikimaailmassa lähtisi maksetulle soittokeikalle soittamaan noin paljoa, elleivät maksaisi PALJON. Vaan tämä kun oli silkkaa hyväntekeväisyyttä ja larpin tunnelmankohotusta, niin näin pääsi käymään. Laadusta ei tietenkään ollut mitään takeita--loppuiltaa kohti porukkamme huilun ja nokkahuilujen vireet olivat niin kaukana toisistaan, että hävetti, mutta ei sille voinut oikein mitään tehdäkään.

Kaikesta huolimatta, pelin jälkeen totesin, että itse asiassa minulla oli ihan mukavaa. Ei sentään ihan niin lystiä kuin jos olisin ollut hyvässä larpissa pelaamassa, mutta ihan rentoa. Aivot olivat narikassa. Vaikka koko pelin ajan olikin enemmän tai vähemmän ifgame-olo, en kuitenkaan stressannut juuri mitään ei-pelillisiä pelin aikana. En uhrannut ajatustakaan sille, että olenpa nyt täällä ja opinnäytteeni ei etene, tai sille, että jos en olisi täällä, voisin olla jossakin ihan muualla tekemässä jotain vielä paljon jännempää. Ihan rentouttavaa larppimusisointia se siis oli. Eipä silti, taidan taas odottaa jonkun vuoden ennen kuin eksyn seuraavan kerran soittamaan peliin, sen verran paljon minua ärsytti se, miten paljon aikaa tämä söi.

Turhautumista

Tämä on kokonaisuudessaan jokseenkin turha viikko. Niin paljon kaikenmoista sälää, etten ole ehtinyt edes vilkaista opinnäytettä, ja Jälkien debriefkin on vielä vaiheessa. Töitä oli pari vuoroa, mikä tietysti söi paljon aikaa. Tiistaina oli tynkä-AOK-tapaaminen, eli lukioporukka ilman Mirjaa. Tuntuikin vähän vajaalta. Ruoka kyllä oli hyvää, kuten aina, ja lisäksi sovimme Lauran kanssa päivän, jolloin menemme varaamaan lippuja reissua varten. Matka on oikeasti kuukauden päästä. Hitusen pelottavaa.

Suurimman osan viikosta on täyttänyt kaikenlainen epämääräinen soittelu. Tiistaina Stabat Materia, keskiviikkona YS:n stemmaharjoitukset, eilen renessanssimusaa sun muuta huomista Calbourne-larppia varten. Näistä ehdottomasti kiintoisimmat treenit olivat YS-stemmikset, koska soolosellistinä minä olin vetovastuussa. Edellisen kerran harjoitutin YS:n sellistejä noin vuosi sitten, ja silloin se tuntui kauhean jännältä. Nyt jotenkin onnistuin vääntämään opettajamoodin päälle, ja olo oli paljon itsevarmempi. Muissa treeneissä olo taas oli vähän liiankin itsevarma: kun koen olevani selkeästi niskan päällä soittotaidollisesti, minusta tulee aivan sairaan rasittava diiva. Vihaan sitä. Grr. Mutta kun ei mahda mitään: esimerkiksi renessanssitanssien bassostemmat ovat poikkeuksetta niin helppoja, että minä soitan niitä suoraa nuotista ilman mitään ongelmia vaikka miten nopeasti. Jos muut eivät selviä omista stemmoistaan yhtä vaivattomasti, turhaudun ja pitkästyn ja tylsistyn ja olen ärsyttävä. Viikon havainto taitaakin olla, että ehkä mä kuitenkin olen jotain oppinut soitettuani 17 vuotta ja opiskeltuani soitonopettajaksi 5 vuotta, ja että kovasti oikeasti haluaisin just nyt jonkun haastavan ja taiteellisesti kiinnostavan soittoproggiksen elämääni.

Pitkä kotimatka

Lähdin Turusta kohti Pääkaupunkiseutua kymmenen kieppeillä aamulla. Saavuin kotiiin kymmenen jälkeen illalla. Kohtalaisen pitkä matka. Ei ihme sinänsä, koska siinä välissä kävin ajamassa kuusi kierrosta metroradan päästä päähän. Oli ihan mukava työpäivä, kun alkoi jo 13.17 ja loppui 21.22, kerrankin olin iltavuorostakin ihmisten aikaan kotona. Mukavaa sen sijaan ei ollut se, että heti kun astuin Pendolinosta Helsingin maaperälle, iski ahdistus arjesta, tekemättömästä opinnäytteestä ja siitä, että tälläkään viikolla en oikeasti ehdi keskittyä siihen, kun on kaikkea muuta puuhaa, mikä ei yhtään kiinnostaisi, mutta kun en taas ole osannut sanoa ei.

Jälkiä

Perjantai oli kohtalaisen kiireinen, koska piti ehtiä värjätä hiukset (koska ei voi olla teinigootti jos ne ei ole mustat), käydä kiipeämässä (edelleenkään ei sujunut) sekä opettamassa. Sitten oli viimein aika vaihtaa hahmoa ja uppoutua viikonlopun peliin.

Jäljet-kampanjan ensimmäinen osa, "Kuka pimeää pelkää?", oli minulle suoraa jatkoa edelliselle turkulaiselle kaupunkipelikampanjalle (Salaisuuksia). Pelasin nimittäin samaa hahmoa, teinigootti-Eiraa. Muita vanhoja hahmoja pelissä ei ainakaan avoimesti ollut, joten hauskasti pääsin toistuvasti muistelemaan, kuinka täällä on ollut ja tehty semmoista ja tämmöistä ja tuommoista, ja toimimaan tietolähteenä, kun ihmiset halusivat tietää jostakin vanhasta. Meininki oli varsin tuttua niin hahmolle kuin pelaajallekin--yllättäviä ja pelottavia tapahtumia, toinen toistaan hämärämpiä sählääviä ihmisiä selvittämässä niitä, sekä lisäksi runsaasti baareissa huonon läpän parissa kulutettua aikaa. Hilpeää oli :)

Pelissäni oli joitakin ongelmia, mutta ne olivat kyllä odotettavissa ja ihan omaa syytäni. Eira 2.0, nyt entistä gootimpi kuin aiemmin, nimittäin vältteli niin vakaasti päivänvaloa, että pelistä harvinaisen suuri osa meni nukkuessa, kun piti odottaa auringonlaskua, ennen kuin uskalsi lähteä liikkeelle. Se johti paitsi siihen, että nukuin enemmän pelin aikana kuin ties kuinka pitkään aikaan kotona, myös siihen, että missasin valoisan aikana tapahtuneita juttuja. Toisena ongelmana ja uutuuspiirteenä Eira on myös nykyään pelimaailmassa julkkis, mikä johti siihen, ettei sillä oikeastaan ole kovin läheisiä ystäviä. Kaikki on toki sen kavereita ja hengaa mieluusti sen kanssa, mutta kukaan ei halua tilittää sille synkkiä salaisuuksiaan, koska, noh, se on kummiskin tuommoinen julkkis ja eri planeetalta kuin muut, tms. Pelin jälkeen porukoiden ihquttaessa keskenään jäikin vähän ulkopuolinen olo. Kuuluisuuden kirot ja niin edelleen.

Pelin ja sitä seuranneen yhteishihkumistuokion jälkeen käytiin katsomassa Cloverfield. Gäh. En alkuunkaan osannut odottaa, että elokuva voi teettää minulle noin kaamean matkapahoinvoinnin. Olin puolet ajasta silmät kiinni ja arvoin, pitäisikö hipsiä ulos teatterista, kun ei kestä katsoa heiluvaa kameraa. Muuten kyllä oli ihan mainio leffa, vaikka olenkin vähän jäävi arvioimaan kun olin silmät kiinni niin suuren osan ajasta...