31.7. Los Tocinos

Kolmen luolapäivän jälkeen olisi jo hyvin voinut ottaa vapaata, mutta keskiviikosta oli lupailtu älyttömän kuumaa, joten paras tapa viettää se olisi maan alla. Päädyimmekin Dobsonien ja Brianin aiemmalla retkellä bongaamaan koloseen heidän sekä Harveyn kanssa. Kolon nimeksi selvisi myöhemmin Los Tocinos, ja se oli ihan hyvän kokoinen luola kauniin metsän keskellä, noin puolen tunnin helteisen lähestymiskävelyn päässä.

Luolan oli luvattu olevan kevyt ja helppo, ja sitä se olikin. Seiniä peittävien kirjoitusten perusteella täällä oli käynyt koko joukko satunnaisia kulkijoita. Ensimmäisen kammion liukkaan mutarinteen alas luistelun jälkeen oli tarjolla kävelyä isoissa tiloissa, parin metrin matala osio kontillaan, ja kävelyä vähän pienemmässä tilassa sekä välillä mudassa. Mutaputki muuttui kivikkoiseksi ja käytävä kyljellään olevaksi soikioksi mustilla seinillä. Välillä piti kumartua tai kontata, ja ajoittain lattialla oli vettä. Sukat hieman kastuivat, mutta muuten kohtalaisen lämpimässä luolassa se ei haitannut.

Vähän lohkareikossa ja muotojen välissä kiipeiltyämme tulimme tilaan, josta johti eteenpäin toiseen suuntaan sumppuallas ja toiseen ryömintä. Brian kurkkasi ryömintää ja vaikutti epäilevältä, mutta minä päätin mönkiä läpi, ja havaitsin sen aika lyhyeksi. Sen jälkeen tila taas suureni. Harvey ei ollut innokas jatkamaan, ja Dobsonit olivat jo jääneet johonkin matkan varrelle ottamaan kuvia. Minä, Miri ja Brian jatkoimme vielä hetken ryöminnästä eteenpäin. Pian vastaan tuli kuitenkin lohkaretukos, josta emme aivan äkkiä löytäneet tietä läpi, ja päätimme vain palata takaisin. Retken kokonaiskestoksi tuli pari-kolme tuntia.

Uloskäynnin lähestyessä helleaalto löi kasvoille kuin seinä. Poistumiskävellessä tulikin jo taas kuuma. Onneksi Harveyn autossa, jossa matkasin, oli ilmastointi. Tavanmukaisesti illan ohjelmassa oli varusteiden ripustelua puuhun, ruokaa ja luolaisaa jutustelua.

30.7. Coventosan järvet

Kolmaskin luolapäivä suoritettiin tiimillä minä-Miri-Martin, ja se sisälsi tarpeellisen ellei peräti yleishyödyllisen retken Coventosaan. Coventosa on suuren Sistema Cueto-Coventosa-Cubera -luolaston alaosa, ja kyseisen systeemin läpiretki oli yksi koko luolamatkamme päätavoitteista. Coventosan erikoisuus ovat kolme hyytävän kylmää maanalaista järveä, joiden ylitys muodostaa läpiretkellä huomattavan haasteen.

Päinvaston kuin aiempin luolien parkkipaikat, tämän luolan pysäköinti oli aivan asutuksen vieressä, ja kun käppäilimme loivaa ylämäkeä sisäänkäyntiä kohti, paikallisen maalaistalon koirat tulivat tekemään tuttavuutta. Sisäänkäynti oli suuri, tuulinen aukko kallion kyljessä. Kun minä yritin piilottaa auton avaimia mahdollisimman huolellisesti kiven alle, Martin hävisi virittämään ensimmäistä köyttä. Kuten monesti aiemminkin, hän myös onnistui eksyttämään meidät täysin heti alkuunsa.

Lähdimme sisäänkäyntikäytävää alas. Sen syvimmässä kohdassa oli luotaantyöntävä syvän kolon ylitys, jossa ei ollut apuköyttä. Ei kai meidän tänne pitäisi mennä? Lähdimme etsimän reittiä muualta, järkeillen, että alasisäänkäynniltä kuuluisi mennä ylöspäin. Aikamme taisteltuamme kiipesimme hieman haastavan flowstone-seinämän ylös, ja päädyimme komeaan, isoon tilaan täynnä luolamuotoja. Köysistä tai Martinista ei näkynyt merkkiäkään. Tässä vaiheessa otimme esiin kartan, ja tajusimme, että meidän olisi itse asiassa pitänyt olla menossa alas. Palasimme sisäänkäynnille, ja löysimme viimein tiimin kolmannen jäsenen. Oikea reitti eteenpäin kulkikin aluksi enemmän poikittain kuin ylös tai alas. Olimme kuluttaneet melkein tunnin harhaillen luolan suuaukon lähistön satunnaisissa tiloissa. Nyt pääsimme viimein etenemään.

Ensimmäinen köysiosio vei alas ärsytävän loivaa rinnettä. Pian sen jälkeen noustiin lyhyt köysipätkä ylös, ja pujahdettiin hieman matalampaan tunneliin, joka muuttui konttausluiskaksi. Se toi meidät korkean kammion reunaa alas laskevalle jyrkälle rinteelle, jonka alussa oli apuköysi, ja lopussa kuljettiin varoen liukasta irtomaata. Mäen alla aukeni valtava tila, kuin suunnaton kanjoni, tai katedraali. Vau.

Seuraava osuus sisälsi poikkareita: seurailimme kaapeleiden ja köysien varassa seinää ehkä kymmenen metrin korkeudella. Lopulta laskeuduimme köyttä alas lattian tasolle. Käytävä jatkui suurehkona, ajoittan vetisenä ja lohkareikkoisena. Välillä kiipesimme hieman ylös tai alas köyden avulla. Lopulta saavutimme jokikäytävän, jossa vesi oli kohtalaisen matalalla eikä kovin virtaavaa. Välillä vastaan tuli syviä altaita, jotka kiersimme joko reunoja pitkin tai apuköysien avulla. Yksi poikkariköysistä oli niin läpirikki, että Martin vaihtoi sen. Jokikäytävä kasteli saappaat, sukat ja furryhaalarin ainakin polviin asti, mutta tämä ei ollut kuin alkusoittoa sille, mitä oli tulossa. Käytävän täytti mutkan taa näkymättömiin jatkuva syvä vesi: ensimmäinen järvi.

Järvien ylityksen harjoittelu oli pääsyy koko retkelle, ja melkoinen hässäkkä. Vaatteiden vaihto ja auton sisäkumin täyttely pyöränpumpulla veivät aikansa. Lopulta kaikki olivat valmiita, ja pulahdimme hyiseen veteen. Hyrrrrrhh. Jestas. En ole ikinä ollut kylmän veden ystävä, mutta tämä tuntui aivan poikkeuksellisen jäätävältä. Ensimmäinen järvistä oli lyhyin, mutta kauttaaltaan syvä. Onnistuin näppärästi jumittamaan toisen jalkani hyvin kelluvan luolasäkkini käsilenkkiin. Onneksi minulla oli kelluke, muuten eteneminen olisi ollut aika haastavaa. Noin puolivälissä 50-metristä järveä löytyi naru, josta saattoi kiskoa itseään eteenpäin, ja ylitys sujui nopsemmin. Toisessa, 100-metrisessä järvessä olikin vastaava naru koko matkan, ja järvi oli myös sen verran matala, että välillä saattoi kahlata. Viimeinen, 150-metrinen järvi oli sekin narulla varustettu.

Ylitys sujui suuremmitta ongelmitta, mutta jälkeenpäin oli aivan älyttömän kylmä - minulla ja Martinilla siis. Miri ei ollut milläänsäkään. Avannossa lienee monesti vielä kylmempää vettä. Jatkoimme matkaa eteenpäin, jotta lämpiäisimme edes vähän. Köyttä ylös, lohkareikon halki ja pikku lammikon luo. Sen yli vei korkealla todella kulunut tirolilaisköysi, ja alempana hämmentävän näköinen poikkariköysi. Martin rimpuili siinä hetken, mutta lopulta päätimme vain kääntyä takaisin. Ennen  laskeutumista järville jatkoimme vähän matkaa sen ohi "väärään suuntaan", ylös lohkareikkoista mäkeä. Tämä umpikuja ei todellakaan ollut kovin kuljettu rinne, vaan irtokiviä oli rutkasti.

Jatkuvasta liikeessäolosta huolimatta oli edelleen kylmä. Ei siis auttanut kuin palata järville ja uida takaisin. Elämys ei valmiiksi viluisena ollut yhtään parempi. Järvien paremmalla puolella kykenin juuri vaihtamaan vaatteet kuivempiin, ja jäin odottamaan avaruushuopaan kääriytyneenä, kun selvästi paremmin kylmää kestävät Miri ja Martin ottivat valokuvia vedessä. Vasta Martinin retkikeittimellä keitelty lämmin soppa (josta tärisevin käsin kaadoin puolet syliini) alkoi hiljalleen palauttaa eloa. Kun lähdimme liikkeelle, tuli viimein hieman lämpimämpi olo, mutta väsymys ei poistunut. Uupuneena monet asiat, kuten poikkarit vesikuoppien ohi, tuntuivat hämmentävää kyllä menevän suorastaan paremmin ja energiatehokkaammin, mutta kaikki ylämäkikävelyt muuttuivat loputtomiksi tuskanmarsseiksi. Tunsin myös olevani turkasen hidas, ja kaiken päälle lähdin pari kertaa väärään suuntaan. Viimeinen luiska köysinousu ylös oli aivan vihoviimeinen rävellys, mutta lopulta, seitsemän ja puoli tuntia maan alla vietettyämme, olimme ulkona ilta-auringon lämmössä. Huh. Tämä oli kyllä astetta eeppisempi retki kuin olin odottanut - kylmästä puhumattakaan.

29.7. Sistema del Gandara: Salle Angel

Maanantaille oli rajoitetusti kiinnostavia retkiä tarjolla - eilinen Red del -kämmiporukka lähti etsimään sitä oikeaa, ja pari sankaria meni jatkamaan Cueton kuilun työstämistä. Minä, Miri ja Martin päädyimme tekemään retken Gandaran alasisäänkäynnille. Luola on löydetty vuonna 2005, ja se on siitä lähtien ollut erityisesti SWCC:n projekti. En oikeastaan tiennyt, mitä odottaa reissulta, lievä kärttyisyys vaivasi, ja ylämäki luolalle, vaikka lyhyt olikin, oli tympeän kuuma ja tuskaisa.

Martin meni sisään ja mutisi jotain, minkä tulkitsin pitchin riggaamiseksi. Puin siis saman tien SRT-varusteet päälleni. Sisään kolosta livahdettuani havaitsin, ettei sana ollutkaan "pitch", vaan "picture": sain odotella aikani, kun Miri poseerasi ja Martin kuvasi suurta sisäänkäyntiluiskaa. Siitä eteenpäin tiemme vei alas soraista rinnettä, ja apuköyden turvaamana kulman ympäri ohi 70-metrisen kuilun. Tilat jatkuivat suurina ja hieman mutaisina - ja suuri tarkoittaa tässä todellakin melkoisen valtaisaa, lähes 10 metriä leveää ja reippaasti yli sen korkuista tilaa.

Päästäksemme sinne, mihin olimme menossa, erosimme suurista käytävistä ja pujahdimme tunneliin, joka oli ärsyttävästi juuri liian matala, jotta olisi voinut kävellä normaalisti. Eteneminen oli siis vuorotellen kumarassa kävelyä ja konttaamista. Sentään pohja oli ystävällisen pehmeää hiekkaa. Konttikyyristelyosio oli melko pitkä, mutta viimein se toi meidät korkeamman kiemurtelevan lohkareikkokäytävän kautta köysiosuuden luo. Ensimmäisen ja ainoan pitkän pitchin alkuun päästäkseen piti vielä mönkiä läpi kiintoisasta ahtaikosta, joka oli kuulemma vielä muutamia vuosia sitten ollut melkoisesti kapeampi ja jännempi, sittemmin pudonneet irtokivet ovat hieman lisänneet tilaa.

Irtokivet ovat asia, jota tässä keskimääräistä vähemmän kuljetussa luolassa riittää. Martin varoitti meitä ennen köysiankkuria, että sen lähellä on niitä, ja neuvoi olemaan varovainen. Siispä äärimmäistä varovaisuutta osoittaen siirryin laskeutumaan lähteneen Mirin perässä köysiankkurille, ja onnistuin potkaisemaan alas melkein pääni kokoisen murikan. Kaikeksi onneksi se kiersi Mirin kaukaa. Tämän jälkeen olin vielä reippaasti varovaisempi irtokivien suhteen.

Itse laskeutuminen oli 44-metrinen, välissä yksi deviation (köydenohjaus) ja yksi rebelay (väliankkuri). Sen jälkeen seurasi muutama alle kymmenmetrinen köysipätkä alas, ja olimme perillä. Edessämme avautui Salle Angel, upein luolakammio, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Viimeistään tässä vaiheessa kaikki kärttyisyys oli haihtunut. Salin yläreunasta eteenpäin katsoessamme näimme lähinnä mustaa ja vesihöyryä, josta otsalamppujemme valo heijastui. Avuliaasti Martin meni edeltä salin toiselle puolelle, ja pyyhki sitä Scurion-lamppunsa kirkkaalla valolla. Se näytti kaukaiselta majakalta. Vastapäisestä seinästä suihkusi suuri vesiputous. Kerrassaan huikea paikka!

Kuljimme Martinin perässä salin reunaa alas ja sen toiselle puolelle, missä hän jo kuvasi hillittömän hienosti koristeltua tilaa. Katto oli aivan täynnä tippaleipämäisiä valkoisia heliktiittejä ja niiden peittämiä tippukiviä. Vietimme tovin ihaillen ja valokuvaten näitä hämmentäviä muodostelmia. Sen jälkeen etenimme tuulisen pienen kolon läpi hieman alemmas isoon käytävään, johon Martin erityisesti halusi kuvaamaan. Tarkoitus oli saada iso tila näkymään hyvin kuvassa. Operaatio sisälsi monta salamaa ja minut ja Mirin malleina. Se jatkui melkoisen pitkään, ja olisi varmaankin jatkunut vielä kauemmin, jollei Martin olisi pudottanut kameraansa näyttö edellä kiveen. Viimein oli aika kääntyä ja palata pinnalle.

Matka takaisinpäin oli enimmäkseen selkeä ja simppeli. Suurin haaste taisi olla köysinousu, jossa yritin parhaani mukaan takkuuntua väliankkurin turhan löysään köysilenkkiin. Edelläni menneellä Mirillä oli puolestaan ollut kiintoisa hetki, kun hän jäi alaspäin viettävään ryömintään roikkumaan saappaidensa varaan. Köysien jälkeisen ryömintä/änkiöhaasteen jälkeen oli enää jäljellä kontti-kyyrykävely-osio sekä suuret kammiot ja traversointi, ja olimme ulkona. Tämä retki kesti noin 5 tuntia. Ulospäin palatessamme olimme ilmeisen nopeita: Martin veikkasi meidän olevan ulkona kuuteen mennesä, ja olimmekin, vain hieman viiden jälkeen.

28.7. Cueva la Vallinan läpiretki

Ensimmäisen luolapäivän lämmittelyretkeksi oli valikoitunut Vallina-nimisen luolaston läpireissu kämppäporukalla (siis minä, Miri, Martin ja Stevie). Luolan piti muuten olla varsin helppo, mutta alussa olisi märkä ryömintä, josta pitäisi ensin äyskäröidä vettä pois, jotta siinä olisi edes vähän ilmatilaa. Tämä hieman jännitti etukäteen.

Ajoimme mielettömien maisemien halki huolestuttavaa jyrkkää soratietä ylös, pysäköimme levennysmutkaan, ja osittain varusteisiin pukeuduttuamme lampsimme piikkipöheikköistä mäkeä alas kohti Vallinan yläsisäänkäyntiä. Tapansa mukaan Martin hävisi mystisesti kesken kaiken ja etsi sisäänkäynnin sillä aikaa kun me muut etsimme häntä. Lopulta kaikki löysivät kolon kallioseinämästä. Minä ja Miri vielä järjestelimme vermeitämme, kun muut etenivät katsomaan sitä paljon puhuttua vesitunnelia.

Saatuani varusteet ylleni astelin viimeisenä luolaan, mutaista mäkeä alas ja pienen matalan kolon luo. Tämän piti olla se märkä ryömintä - vaan eipä se ollut! Kesä oli ollut niin kuiva, ettei koko ryömiössä ollut pisaraakaan vettä. Pah. Olin toki ollut hiukkasen kauhuissani tämän uudentyyppisen esteen selvittämisestä, mutta oli aika antikliimaksi, ettei sitä ollut lainkaan. Ilman vettä ryömintä ei ollut mitenkään erityisen tukala.

Ryömiön jälkeen oli vastassa ensimmäinen laskeutuminen, joka oli vain noin kymmenenmetrinen. Siinä oli valmis köysi. Meillä oli mukanamme kaksi 30-metristä köyttä ja tieto, että joku vuosi sitten SWCC:läiset olivat jättäneen luolaan köysiä. Suunnitelmamme oli, että jos jossain ei valmista köyttä olisi, menisimme pull-through- eli läpivetotyylillä, eli käyttäen tuplaköyttä, jonka vetäisimme alas perässämme ja kantaisimme mukanamme luolan läpi.

Köyden jälkeen olimme suurissa ja näyttävissä käytävissä, joita riittikin hetken aikaa. Ajoittain oli myös nättejä luolamuotoja. Lohkareikkojen halki kävellessämme alkoi adoptoimani Mirin vanhan Bisun-luolalampun valo uhkaavasti himmetä: patterit olivat vähissä. Hiljalleen tämä hankaloitti kulkuani enemmän ja enemmän, ja kerran astuin reittäni myöten johonkin koloon, jota en vain kertakaikkiaan nähnyt kunnolla. Kun muu ryhmä ryhtyi valokuvaamaan jotain isohkoa käytävänpätkää, minä asetuin sivummalle säätämään. Tapeltuani aikani lampun patterikotelon sulkevan nippusiteen kanssa sain patterit vaihdettua. Maailma valaistui kummasti.

Ihmeteltyä aikamme suuria tiloja löysimme reittimme eteenpäin. Se vei ahtaahkosta stalagmiittien välistä seuraavan köysiosuuden luo. Siinä oli vain lähestymisapuköysi, ei varsinaista laskeutumisköyttä. Niinpä Martin viritti metallirinkulan läpi tuplaköyden solmu-sulkkariankkurilla, jonka saa purettua vetämällä toisesta köydestä. Kuilu jakautui kahteen osioon, joiden keskellä oli kieleke. Laskeuduimme kaikki ensimmäisen, noin 10 metrisen osuuden sen luo, ja vedimme köyden perässämme alas. Sitä ennen toki varmistimme, että köytemme riittäisi myös seuraavaan, noin 20-metriseen osioon - muuten olisimme olleet koko nelikko iloisesti nalkissa pienellä kielekkeellä. Köyden alasvedossa oli myös oma jännitysmomenttinsa, kun aivan loppumetreillä se otti ja jumiutui johonkin. Stevie sai sen kuitenkin kiskaistua pois repimällä sitä koko painollaan, ja pääsimme laskeutumaan toisenkin köysipätkän alas.

Köysittelyn jälkeen pysähdyimme risteyskohtaan, josta lähti reitti paitsi ulos, myös luolaston syvempiin osiin. Niitä riittäisi yli 30 kilometrin edestä. Jätimme köysitoimintavarusteet ja säkit risteyskammioon ja käväisimme katsomassa käytäväsokkeloa, jonka kautta pääsisi eteenpäin. Se oli hämmentävä, ja siellä olisi ilmeisen helppo päätyä kiertämään ympyrää, vaikka maamerkkinä olikin muun muassa valtava lohikäärmeen näköinen muodostelma. Tarkoituksemme ei ollut nyt lähteä millekään eeppiselle tutkimusretkelle, vaan palasimme tavaroidemme luo ja suuntasimme kohti alasisäänkäyntiä. Meidät pinnasta erottanut luolanpätkä sisälsi enää hieman mutaa ja konttausta. Lopuksi putkahdimme irtokivien ja -maan maustaman kiipeilyn kautta kuumana paistavan auringon alle.

Retki oli vain noin neljän tunnin mittainen eikä erityisen raskas, joten onnistuin tekemään sen virheen, etten syönyt mitään (paria Stevien tarjoamaa suklaapalaa lukuunottamatta). Päivän työläimmäksi osuudeksi muodostuikin nousu alasisäänkäynniltä mäkeä ylös takaisin autoille, helteessä fleece-haalari päällä. Oli niin kuuma ja tuskainen olo, että tuntui, että kohta lähtee taju. Kun viimeisenä kömmin automme luo oli päällimmäinen ajatus, ettei minulla ole asiaa millekään pitkille retkille tällaisessa rapakunnossa. Muuten läpireissu oli kyllä aivan onnistunut, ja ensimmäinen pull-through-kokemus rutkasti jännempi kuin valmiiksi rigatun luolan läpikulku.

Retkemme jälkeen kello oli vielä aika vähän, joten vietimme tovin ajellen ympäri Asón-joen laaksoa katsellen maisemia ja tutustuen erinäisten luolien sijainteihin. Cueto-Coventosa-systeemin veden ulostulon eli Cuberan kieppeillä joki oli lähes täysin kuiva. Minulta meni varmaankin vaikka mitä ohitse ajokierroksen aikana, koska matkapäivä ja luolaretki olivat uuvuttaneet sen veran, että torkuin takapenkillä.

Leirissä oli vuorossa evästelyä ja jutustelua päivän seikkailuista teltta-alueella. Cueton kuilua köysittämässä ollut ryhmä ei olut päässyt kuin -200 metriin puuttuvien hangereiden ja huonojen valmiiden ankkureiden takia. Vielä hienommin oli kuitenkin suoriutunut Red del Silenciota riggaamaan lähtenyt tiimi: johonkin koloon oli kyllä ripustettu köysiä, mutta kaikki aiemmin Red del Silenciossa käyneet ihmiset olivat yhtä mieltä siitä, että paikka vaikutti väärältä, vaikka se kuinka olikin Tonyn GPS:n osoittama. Mikä lie mysteerikolo… Myöhemmin sen nimeksi varmistui Torca del Hoyon.

Illalliseksi oli suunnitteilla visiitti leirintäalueen ravintolaan, mutta sepä olikin kiinni. Hetken monikielisen neuvottelun ja respan henkilökunnan ystävällisen asiakaspalvelun jälkeen saimme selville, että 10 minuutin kävelyn päässä olisi avoin ravinteli, johon sopisimme. Sinne siis! Paikka oli symppis, etenkin auttavasti englantia osannut tarjoilijatyttö. Ruoka oli kiintoisaa: söimme kahdeksan ihmisen kesken varmaankin kokonaisen lampaan paloiteltuna, eri osia eri ihmisille. Saamani koipi oli oikein maukas, ja jälkiruuaksi tilaamani flan juuri niin namia kuin vuosien takaiselta edelliseltä Espanjan-reissultani muistin.

27.7. Helsinki - Frankfurt - Bilbao - Ramales

Siirtymäpäivä oli tällä luolamatkalla ennätyspitkä. Minä ja Miri heräsimme 3.30, hyppäsimme taksiin, ja lyhyen lennon jälkeen olimme Frankfurtissa. Siellä olikin hilpeä 8 tunnin odottelu ennen seuraavaa lentoa. Suuren osan siitä vietimme nukkuen. Löysimme myös yllättävä hyvän lentokenttälounaan, jonka söimme kello 10 aamulla. Viimein, 15.45, lähti seuraava lento. Vielä pari tuntia, ja olimme perillä Bilbaossa. Ero maisemissa oli melkoinen tylsän litteään Franfurtiin verrattuna: laskeuduimme vuorien välistä laaksoa seuraillen. Maisemat olivat mahtavan näköisiä, kumpuilevia ja kalkkikivisiä.

Kentältä löysimme Martinin, ja saimme vuokra-automme, menevän valkoisen Alfa Romeon. Ajomatkalla kohti majapaikkaamme käväisimme parissa kaupassa: Decathlon-nimisessä käsittämättömässä urheiluvaruste-Ikeassa, mistä olisi saanut varmaan kaiken mitä ostimme Suomesta puolet halvemmalla, sekä ruokakaupassa. Sieltä ostimme väsyneinä läjän kaikkea satunnaista, minkä tuoteselosteista tajusin ehkä puolet.

Illan jo pimennyttyä saavuimme La Barguillan leirintäalueelle Ramales de Victorian kylän liepeillä. Respan täti oli innoissaan saadessaan leiriinsä ensimmäiset suomalaiset ikinä. Emme majoittuneet telttaan, vaan mobile homeen, keskieurooppalaisten harrastamaan mökin ja matkailuauton välimuotoon. Paikalle jo aiemmin saapunut neljäs kämppämme asukas, Stevie, löytyi telltaleiristä muiden tuttujen ja parin vieraamman Etelä-Walesin luolakerholaisen luota. Vaihdettuamme hetken kuulumisia palasimme majoittumaan mökkiin. Nukkumaan pääsin viimein joskus yhdentoista maissa paikallista aikaa.

Kesätiiviste

Todella karkeasti yleistäen voisi sanoa, että alkukesä, tai oikeastaan koko aika alla kuvaillusta Walesin-retkestä heinäkuun loppuun, oli yhtä odottelua. Toki tein kaikkea kiinnostavaa, ennen kaikkea työstin graduani Viikissä sekvensointilabrassa. Työn aiheena on sienien ITS-sekvenssidatan käsittely. Sen ohessa onnistuin kyllä jo sotkeutumaan pariin muuhunkin projektiin, jotka ovat kiinnostavia, mutteivät varsinaisesti nopeuta graduntekoa. Siksi olikin leppoisaa, kun keskikesällä suurin osa ihmisistä jäi lomalle, ja oli aikaa keskittyä vain tasan omaan työhön. Tavallaan harmitti jättää se kesken pariksi viikoksi, kun olin juuri päässyt vauhtiin.

Koko kesän mielessä kuitenkin oli lähestyvä luolaretki SWCC:n kanssa. Kohteena oli tällä kertaa Pohjois-Espanjan Cantabria, missä seuran jäsenet ovat vierailleet joka pääsiäisenä jostakin 90-luvulta lähtien. Tällaista suurta kesäretkeä alueelle ei ollut hetkeen ollut, eikä kukaan suomalainen ollut vielä käynyt siellä. Retken valmistelut sisälsivät muun muassa kellukkeiden hankkimista ja testailua, mikä oli jo itsessään ihan hupaisa harrastus - aika monta ihmistä kävi kysymässä, mitä ihmettä puuhaamme, kun hellepäivänä kelluskelimme uimarenkaiden kanssa täydessä luolavarustuksessa Espoon Saarijärvessä. Paitsi innolla, odotin retkeä myös hieman pelolla ja kauhulla. Tiedossa olisi melkoisen vaativaa menoa. Viimein koitti heinäkuun loppu, tarjosin työkavereille lomamuffinsseja, survoin luolavermeet rinkkaani, ja pakenin maan uumeniin.