Tenttityhmyyttä

Mitä pidemmälle viikko etenee, sitä varmempi alan olla siitä, että se on ihan turha ja tyhmä ja sen olis voinut vaan jättää väliin. Vuorossa sarjassamme Velmutäti Kertoo--Ei Näin: Tenttiinluku.

Sain suurin piirtein kirjan luettua yön aikana. Nukkua en oikein ehtinyt. On siis mahdollista lukea lähestulkoon kolmisensataa sivua päivän aikana. Sen omaksumisesta ei tosin oikein puhettakaan, eikä edes siitä, että muistaisi puoliakaan lukemastaan. Taas näitä päiviä kun niin kovasti haluaisin olla Jaana. Tällä lukemisella tentti sitten meni ihan miten sattui. Neljästä kysymyksestä kolmeen sain jotakuinkin jotain järkevähköä vastailtua, joskin puutteellisesti, siihen neljänteen en meinannut keksiä mitään, joten kirjoittelin sitten tentaattorin huviksi jotain ympäripyöreää jaaritusta. Tulisikohan tällä opiskeluaikani eka 2/5-arvosana...

Olin kuvitellut, että menisin tentin jälkeen konsalle soittamaan, mutten millään kyennyt. Hain sellon ja menin kotiin. Soittamisen sijaan katselin uusimman Heroesin ja räpelsin sekä Jaanan että Sinin debriefit kasaan. Tunsin itseni hirvittäväksi lusmuksi, kun palkitsin itseäni tuollaisella turhalla ajanvietteellä, vaikka olin vain kämmännyt koko pahuksen lukemisen ja tentin täysin.

Iltapäivän edetessä väsymys sai minut kunnolla kiinni. Eilisen liian myöhään lukemisen, kofeiiniyliannostuksen ja valvomisen jäljiltä olo oli kuin olisi ollut kipeä. Ja sitten piti lähteä YSsään. Aargh. Ja siinä missä viime viikon stemmikset peruuntuivat, nyt jouduin ne sitten pitämään, eli harjoittamaan orkesterin selloja. Väsytti sairaasti ja muutenkin tunsin itseni pöllöksi tuommoisessa uudessa oudossa asemassa. Enpä tiedä, oliko koko stemmiksistä yhtään hyötyä kenellekään.

Mukalukupäivä

Päiväohjelmassa oli pääasiassa tenttiinlukua. Siispä luonnollisesti kulutin aamupäiväni irkkaamalla ihmeellisiä kriisejä kehittäen. Jos eilinen oli päivä, jonka olisi voinut skipata, tänään oli puolestaan päivä, jolloin olisin voinut pitää suuni/näppikseni kiinni.

Päivän ainoa virallinen aikatauluasia oli metrokuskikurssin terveystarkastus, missä kyllä oli asiaa riittämiin tämmöiselle kaikkea lääkärintapaista kammoksuvalle ihmiselle. Ei se oikeastaan niin kamalaa ollut, opin ihan kiintoisia asioita itsestäni, kuten sen, että en ole vieläkään saanut tuhottua kuuloani vaikka soitan aina ilman korvatulppia ties miten hirveissä ylimeluisissa olosuhteissa, sekä sen, että täysin järjenvastaisesti pelkään verenpaineen mittausta älyttömästi, mutta verikokeen ottamista en juuri laisinkaan.

Vasta alkuillasta sain kunnolla lukemisesta kiinni. Se toimi niin, että luin pätkän, hypin pari biisiä tanssimatolla, ja luin lisää. Pitää olla niitä taukoja nääs. Vaan enpä tajua, miten ihmeessä muka aion lukea tämän (Garman: Psycholinguistics) loppuun huomiseksi. Argh.

Post-larp-blaah

Vaihteeksi tuli harvinaisen selväksi, että olisi ollut kaikin puolin viisaampaa häipyä Turusta jo sunnuntai-iltana, mutta olin idiootti. Angstattuani yöni Mirillä kipaisin aamulla junaan kiireellä, enkä ehtinyt ostaa lippua asemalta. Kun yritin ostaa sen junasta, kävi ilmi, ettei ollut tarpeeksi käteistä. Konnarikin vielä kävi vittuilemaan, "Mikset ostanut asemalta? Kun me tarjotaan palvelua niin me oletetaan että ihmiset maksaakin siitä" ja ties mitä. Tästä tyypilliseen lahjakkaaseen mystiseen tapaani sain aikaan semmoisen typerän "elämäni on perseestä ja kukaan ei piittaa musta" -angstimasennuksen joka ei ainakaan auttanut tilanteessa toimimista. Jäin sitten Salossa junasta ulos, ostin lipun, kävin kaupassa hakemassa aamupalantapaista ja hengasin tunnin asemalla odotellen seuraavaa junaa. Ei näin, ei ei.

Viimein Helsinkiin päästyäni onnistuin olemaan jumittamatta kotiin, ja menin konsalle, missä harjoittelin vähäsen ja askartelin nuottilappuja muksuryhmistä varten. Selloryhmän opetus jotenkin kerrankin tuntui minusta siltä, että osasin jotain, enkä ehkä olekaan toivottoman huono opettamisessa, mikä oli tosi hassua, kun muuten olin yliväsynyt ja huonotuulinen. Oman oppilaani tuntikin oli ihan onnistunut.

Opetuspuuhien jälkeen en niin millään jaksanut enää soittaa, vaan valuin Pasilaan. Siellä totesin, että aidon post-larp-masennuksen tai vastaavan mielentilan sijaan olin jostain kehittänyt jonkun yleisen blaahin, joka ei ole minulle yhtään tyypillistä. Semmoisen tyhmän apaattisen "elämä on turhaa eikä siinä ole mitään järkeä" -asenteen. Ottaisin mieluummin sen post-peliangstin, mutta jotenkin onnistuin pilaamaan sen eilen. Ääh.

HaPMU!

Perjantaiaamupäivän yritin lukea tenttiin melkoisen huonolla menestyksellä. Mirin viimein päästyä töistä mentiin kiipeämään. Vaihteeksi tunsin itseni räveltäväksi sähläksi. Johan tässä ehtikin olla ihmeen monta muka-osaavaa kiipimäkertaa. Sitten käväistiin kaupassa, propattiin Mirin kämppä, ja viimein jokunen tunti pelin virallisen alkamisen jälkeen siirryttiin ingameen.

Hauraita Pimeyden Maailma Unelmia -peli tarkoitti, että lojuin alkupelin ruumiina, kunnes vanha kunnon hyper-ADHD-ihmissuteni Sini saatiin sullottua takaisin siihen. Sen jälkeen sitten vietin suurimman osan viikonlopusta poukkoillen ympäriinsä kuin ihmishahmoinen superpallo tai Duracell-susi. Edelleenkin minua vähän hävettää, miten järkyttävän helppo minun on pelata tuommoista kaikkien mielestä sietämättömän ärsyttävän rasittavaa tyhjäpäätä, ja toisaalta hämmästyttää, miten näin epäurheilullisesta ihmisestä löytyy jaksamista ihan fyysisesti juosta ja pomppia edestakaisin aivan koko ajan.

Peli oli mahtava. Vinkeää oli alusta loppuun, oli vähän angstinyritelmää, monta iloista jälleennäkemistä, letkeää vittuilua, hillittömän huonoa huumoria, hysteeristä hihitystä... Vanha Pimeyden maailma -jengi oli melkein kokonaan koossa, ja tunnelma oli sen mukainen. Pelattavaa riitti, toisaalta oli aikaa hengaamiseen ja fiilistelyynkin. Peliteknisesti itse kämmäsin siinä, että kuvittelin voivani pelata sekä Siniä että Jaanaa--eihän se oikein onnistunut. Jäi harmittamaan, etten ehtinyt olla Jaanana kuin alkupelistä. Vaan kun hyvin fyysinen hahmo pelkää itsensä ja ystäviensä poksahtavan, ja täysin ruumiiton hahmo puolestaan on huolissaan kavereidensa mahdollisesta poksahtamisesta, on aika helppo päättää, kumman pelaamiseen keskittyy.

"Eikä me sit ees kuitenkaan poksahdettu (paitsi Lasse joka kiipes yöllä puuhun ja poksahti, eikä sekään ees oikeesti), vaan sekin oli sit lopulta joku tosi hieno juttu ja jees ja kivaa, ja sit me ratkastiin pari ongelmaa ja lähettiin takas Marokkoon, eiku siis sinne paikkaan minkä nimeä ei saa sanoa."

Pelinjälkeinen angstimasennus oli melkoisen musertava.

Metro!

Hiphiphip, tänäänpäs oli siistein työhaastattelu ikinä. Metrokuskikurssille nimittäin. Jo pelkästään metrovarikolle meneminen oli jännää. Iso varikkohalli muistutti minusta ihan jotain scifististä avaruushävittäjähangaaria. Haastattelussa oli ensin semmoista tavallista haastattelujuttua missä juteltiin, vaan sen jälkeen mentiin ajelemaan metrolla! Sekin oli kai niinkun sitä haastattelua olevinaan, mutta en minä siihen niin osannut suhtautua, kun musta se oli vaan ihan älyttömän mageeta ja vau ja hiiiii, kun pääsin oikeesti kokeilemaan metron ajamista. Ilmeisesti tämä sitten oli vakuuttava asenne, koska saman tien ilmoittivat, että voisivat huolia minut kurssille.

Aamupäivän tyhjät hetket menivät täydellisen sekavassa mielentilassa. Joo, vähänkö siistiä, vähänkö mageeta--mutta toisaalta, vähänkö keväästäni tulee rankka, ja vähänkö mä niin en tule valmistumaan vanhan systeemin mukaan kandiksi yliopistolta, koska en nyt mitenkään saa tehtyä niitä kaikkia kirjatenttejä jotka pitäisi, että se voisi ehkä melkein olla mahdollista... Lisäksi otin ja peruin kaikki suunnittelemani Lintsi-puuhat. Siihen taisi loppua lyhyt urani lintsityöläisenä.

Viimein sain itseni kiskottua irti irkistä ihquttamasta ja roudauduttua kamalan tavaraläjän kanssa konsalle. Syötyäni jonotin luokkaa 45min päästäkseni harjoittelemaan puoli tuntia. Aina se on yhtä hieno tuo luokkatilanne. Sitten oppilas Kulosaaressa, takaisin Ruoholahteen, sellopedagogiikkapalaverintynkää ja lopuksi pikkolosellotunti. Koko tämän ajan tietysti hypin ylös alas hyperaktiivisena ja virnistelin ilman järkevää syytä ja selitin ihmisille, että olin ajellut metroa, jee.

Pikkolosellotunnilta kipaisin Turun suuntaiseen junaan ja Cosmicciin istuskelemaan. Ihme kyllä osasin puhua muustakin kuin metroista. Onhan huomenna sentään HaU/PM-larppi.

Puuhakasta

Tänään en mennyt aamulla konsalle. Sen sijaan menin Kumpulaan, mihin kamalana inhottavana ihmisenä raahasin flunssaisen Ninnin seinäseuraksi. Niinpä sitten minä kiipesin ja Ninni varmisti, ja minulla oli kohtalaisen huono omatunto. Kiipiminen sujui kuitenkin ihan mukavasti aikaisesta ajankohdasta huolimatta.

Ihmeen mystisesti myös heti kiipeilyn perään ollut säestysharjoitus sujui, pikku kätöset eivät olleet liian rasittuneet seinällä roikkumisen jäljiltä. Tai no, "sujui", edes Brahmsin eka osa ei mennyt ulkoa kunnolla, mikä oli ärsyttävää ja noloa. Kyllä se yksin menee, pianon kanssa se vaan kuulostaa niin kovin erilaiselta, että on kuin eri biisi.

Vielä mystisemmin sain säestyksen jälkeen melkein heti luokan ja ehdin harjoitella vähän ennen kuin oli vaihteeksi taas kvartettia. Leikimme metronomin kanssa. On se vaan aina yhtä jännä lelu, ja aina yhtä mahdotonta on oikeasti soittaa siten, että pysyy tismalleen tempossa.

YS harjoitteli tänään Ressussa, ja oli kyllä ihanaa soittaa sen verran isommassa salissa, että orkesteri mahtuu sinne kunnolla, ja jää jopa vielä tyhjääkin. Shosta kaipaa tilaa. Kovasti etukäteen jännäämäni stemmisten pitäminen jäi väliin, koska ei löytynyt tiloja. Sen sijaan että olisimme soitelleet vain sellojen kesken, soitimmekin kaikki jouset yhdessä muutaman vaikean kohdan.

Kesken treenien tajusin, ettei minulla ole työtodistuksista sun muista kopioita huomista haastatteluntapaista varten, ja meinasi tulla paniikki. Elmo pelasti tilanteen käväisemällä Pasilassa printteri/kopiokoneen kanssa.

Melkein ahkeraa

Ihmeheräämiset jatkuvat, tänään olin konsalla varttia yli kahdeksan ja ehdin harjoitella tunnin ennen kvartettitreenejä. Kvartettitreeneissä olin epätavallisen vastahankainen ja kärttyisä, mitä ihmettelin, kunnes tajusin, mistä se johtui. Johtui siitä, että vedän herneen nenään, kun kvartettiin kiireistä viulistia paikkaamaan uutena tullut kaveri hallitsee harjoitustilannetta selvästi. Jotenkin herättää ajatuksia tyyliin "äläpäs käy päällepäsmäröimään, tämä on meidän kvartetti, me oltiin täällä ensin", mikä on ihan tyhmä asenne, koska kyseinen ihminen kuitenkin puhuu asiaa ja auttaa harjoitusta pitämällä sitä kasassa.

Kvartetin ja syömisen jälkeen ei enää ollut vapaita luokkia, joten palloilin ja haahuilin kunnes soittotuntiniti alkoi. Brahmsin neljäs osa meni miten sattuu, toinen meni jotenkuten ulkoa, ja kai siitä jotain tulee, vaikken suostunutkaan openi ehdotukseen, että esittäisin sen ensi tiistaina. Tuntini jälkeen jonottelin luokan ja soittelin vielä jonkin aikaa.

Epämääräisesti tuntui, että vaikka harjoittelinkin pari-kolme tuntia, sain aika vähän aikaan. Eipä ollut aikaa enää enempään, kun oli aika suunnata Tapiolaan vuoden ekaa AOK:n kokoontumista varten. Illan emäntä Olga oli valinnut teemaksi matkailun, joten kokkailtiin jotain intialaisehkoa ruokaa ja katseltiin ihmisten lomamatkakuvia Goalta ja Uudesta-Seelannista. Hip.

Ahkerointia

Hiphip: vaikka menin nukkumaan puolen yön kieppeillä ja en saanut unta niin millään ja mietin miljoonaa asiaa, heräsin aamulla ihmeen vaivattomasti ennen seitsemää, ja olin vähän kahdeksan jälkeen koululla. Loistavaa, kun olen oppinut heräämään aamuisin. Ehtii tehdä paljon enemmän. Tänään oikeastaan tein melkeinpä koko ajan jotain, ja muistin taas sen vanhan totuuden, että paras tapa päästä ahdistuksista eroon on tehdä jotain ihan koko ajan, niin ettei kertakaikkiaan ehdi ajatella.

Päivän ahkerointi oli suureksi osaksi harjoittelua ja tenttikirjan ihmettelyä. Aamupäivästä kipaisinkin soitteloiden lomasta Siltavuorenpenkereelle jättämään tenttikuoren. Ulp. Kirjassa on vielä paaaaljon luettavaa eikä se ole erityisen helppoa tai vaivatonta tekstiä, mutta pitää olla haasteita--ja pitäisi myös saada opintoviikkoja... Ja sitä paitsi aihekin on kiintoisa.

Oman soittelun lisäksi oli muksuryhmispalaveri ja sitten se itse ryhmis, joka oli normaaliakin kaoottisempi häsellys. Sen perään vielä oppilas. Ja sittenkin vielä riitti intoa roikkua koululla, joten soittelin vähäsen barokkiselloa, ennen kuin viimein siirryin kotiin lojumaan.

Välillä tuntuu, että kun tämmöisestä ahkeroinnista vaan tulee niin tyytyväinen ja mukava olo, niin mitä sitä turhaan mitään muuta tekemäänkään.

Litterointia ja "liikuntaa"

Harvinaislaatuisesti löytyi kalenteristani täysin tyhjä sunnuntaipäivä. Ajattelin käyttää sen hyödyllisesti ja ahkerasti. Aamupäivällä sitten sainkin aikaan jonkunmoisen pätkän litterointia, ja ruokaakin jostain jääkaapin pakastelokeron syvyyksistä kaivelin.

Vaan sittenpäs päätin lähteä leikkimään liikuntaa. Olin nimittäin jo hetkisen miettinyt, voisinko seinäseuran puutteesta kärsivää kiipeilyintoani edes vähän paikata boulderoimalla. Siispäs junalla kohti Tapanilaa. Siellä vaan en oikein niin millään meinannut löytää urheilukeskukselle, mutta eipä se niin paha asia ollut, koska sopiva pieni pakkanen, lumi ja söpöt puutalot olivat ihan mukava kävelylenkkeily-ympäristö. Lopulta löysin perillekin. Vajaan tunnin leikkimisen jälkeen päätin, ettei tämä nyt ihan toimi. Asiaa kyllä häiritsivät paikalla olleet kovin osaavat kiipimälapsoset sun muut, koska taas vaihteeksi tämä "ääh, anteeksi nyt vaan kun olen tyhmä aloittelija ja täällä teidän tiellänne"-tunne heräsi täysillä. Etenkin kun nyt boulderoijana olen hyyyvin tumpelo aloittelija, ei oikein ole käsivoimia kauheasti mihinkään. Sainpa siis ainakin nopeasti ja varmasti kätöseni kipeiksi. Jeejee. Paluumatka juna-asemalle meni onneksi suht' koht' oikein ja suoraviivaisesti, joten jatkossa ei pitäisi enää eksyillä.

Kotiuduttuani liikkuilun jälkeen puuhasin taas litteroinnin parissa, ja lopulta irkissä höpisemisen ja Idolsin ihmettelyn ohessa sain jopa ihan valmiiksi sen. Tämä tosin oli vasta ensimmäinen pätkä, kai näitä tulee lisääkin vielä.

Lauantai, vaihteeksi Helsingissä

Yritin olla hyödyllinen aamupäivästä, joten Laaksolahdessa lojuessani litteroin jokusen minuutin kvartettitreeniä. En kyllä ollenkaan tarpeeksi, vaan jotenkin se aamun alku oli hidas ja meni hirmu nopsasti. Syötyäni pumminkin pikaisen kyydin Pasilaan, mistä äkkiä tavarat mukaan ja luistelemaan.

Luistelu oli YS:n pikkuloppiaisten aloitusohjelmanumero, mutta eipä siellä hirveän montaa soittajaa ollut, vaan parhaimmillaan tasan jousikvartetillinen (soittimetkin oikein, kaksi viulistia, yksi alttoviulisti ja yksi sellisti). Luistelemasta siirryttiin Ida Aalbergintien saunatiloihin bileilemään. Tosin ihmiset saapuivat suurimmaksi osaksi niin myöhään, että ehdin käydä kahdesti saunomassa ja uimassa ennen kuin varsinaisesti alkoi näyttää bilemäiseltä. Pikkuloppiaiset ovat muutenkin yleensä vuoden pienimmät bileet. Ihan onnistuneet olivat kyllä, oli hyvää ruokaa, hassuja ohjelmanumeroita, ja vaihteeksi en juonut yhtään liikaa. Jätin sitten myös jatkot väliin ja pääsin ajoissa kotiin.

Jossain vaiheessa iltaa ja kotiin palaillessani laskuhumala-angsti yritti hyökätä hitusen. Se ilmeni ajatuksena, että kummasti minusta tuntuu, että vaikka soitan YSsässä neljättä vuotta ja olen noiden ihmisten parissa siis paljonkin roikkunut, silti tunnen itseni usein vähäsen ulkopuoliseksi. Ulkojäseneksi. Kuten niin kovin usein muuallakin. On se nyt tyhmää tämmöinen. Jos vaan osaisin tutustua ja kiintyä enemmän samassa kaupungissa oleviin ihmisiin, niin selviäisin paljon vähemmällä kaupungista toiseen siirtyilyllä.

Väsy random entry

Unessa olin vanhan kunnon Veräjäpellon kuoron kanssa matkalla jossain espanjankielisessä paikassa, jossa oli saarella oleva huvipuisto. Myöhemmin samana päivänä laitoin viimein Lintsin kesän hakemuksen, koska se piti laittaa viimeistään tänään. Se vain häiritsi, koska sain myöskin tänään puhelinsoiton HKL:ltä, että voisin mennä haastateltavaksi metrojunankuljettajakurssia varten. Katsoo nyt sitten kummasta tulee kesätyöni.

Kaiken kaikkiaan työ/opiskelu/elämäahdistus leimasi koko päivää harvinaisen lahjakkaasti. Olinkin jo ihmissuhdeangsteja setviessäni unohtanut, kuinka lahjakkaasti muistakin asioista saa pahan olon. Aamun pikkoloselloharjoittelua ja -tuntia mikään ei häirinyt, mutta sen jälkeinen epämääräinen odottelu oli kurjaa, ja kun sain harjoitusluokan, en osannut tehdä sillä mitään, en vaan kyennyt soittamaan kun olin keskittymiskyvytön ja angst. Sentään oppilaan kanssa oli ihan mukavaa kun yritin sitä valmentaa musaluokan pääsykokeisiin. Ja olipas jännää kun oli pitänyt kirjoittaa sille suosituksiakin ja kaikkea.

Konsalla muuten oli harvinaisen hämärää ruokaa. "Juustomakkarapihveiksi" sanoivat, eli käytännössä kaksi isoa makkarapyörylää, joiden välissä oli kurkkusalaattia ja päällä juustoa. Kaikkee ne keksii. Höhlästi vaan niiden kanssa oli tarjolla kuorineen keitettyjä perunoita--jos olis ollut ranskiksia, olisipas ollut täydellinen snägäriannos. Myöhemmin ahdistuksissani sorruin ostamaan mokkapalan ja kolaa. Lisäksi koko ilta meni syödessä. Laaksolahdessa nimittäin oli karkkia. Yritin välttää karkinsyömistä syömällä kaikkea muuta, mutta ei se auttanut. Söin siis kaikkea muuta ja sitten sen päälle liikaa karkkia. Näin just. Enkä myöskään osaa taaskaan mennä ajoissa nukkumaan, vaikka väsymys on sen tasoinen että tässä tekstissä ei ole päätä eikä häntää eikä edes selkäpaloja.

Ai niin, mutta sentään luin bussimatkalla monta sivua psykolingvistiikan kirjaa, jonka ainaskin aattelin tenttiä. Lähinnä opin, että en tajua jos minulle englanniksi yrittää selittää, miten korva toimii.

Pitkä uni, pidempi päivä

Näin harvinaisen pitkän ja poukkoilevan unen. Siinä oli koko ajan ohessa kulkeneena sivujuonena ensikohtaamisia useamman avaruusotuslajin kanssa, joista yhdet olivat väkivaltaisia ja vaikeita, muiden kanssa neuvoteltiin ja pähkäiltiin. Toisaalta sitten oltiin ihan nykyajassa maan päällä. Oli joku talo, jota purettiin, josta minulla oli kiire ulos ennen kuin se hajoaa päälle. Seuraavaksi muutin perheeni kanssa uuteen taloon, joka oli valtava, ainakin neljä kerrosta ja hirmuisesti tilaa. Elmo ja Joe olivat heti järkkäämässä sinne laneja, minä taas mietin, että hei, tännehän voisi majoittaa paljon porukkaa jos on tarvis. Jotakin kautta päädyin metroasemalle. Siellä lojuili jotain huumehörhöjä, joiden kanssa juttelin jostain kumman syystä. Sitten suuntasin metroon, ja jäin keskelle takaa-ajotilannetta, jossa sankarillisesti heittäydyin takaa-ajetun kaverini ja rosmojen väliin niin, että minut sitten ammuttiin. Heräsin joidenkin muiden kavereiden luota, joista yksi oli parantaja, ja jotka jotenkin liittyivät avaruusoliojuoneen... Ja kuten unissa yleensäkin, tässä oli kyllä paljon järkeä ja joku logiikka, ei vaan voi tajuta enää. Olipas ainakin harvinaisen kattava, oli arkea ja avaruusolioita, perhettä ja eri kaveriporukoita edustettuna laidasta laitaan.

Vaan tein minä tänään paljon muutakin kuin nukuin, vaikka heräsinkin "vasta" kahdeksan jälkeen. Konsalle harjoittelemaan, lähinnä pikkoloselloa, vaihteeksi. Jee. Sitten kahvioon syömään liikaa makaroonilaatikkoa (koska se on ihan parasta mättöruokaa) ja lojumaan, kunnes oli muksuryhmispalaveri. Tämän jälkeen linnoittauduin tietokoneluokkaan kirjoittamaan uudelleen Master of Puppetsia pikkusellistin soitettavaksi nuotiksi (koska menin unohtamaan eilen kirjoittamani kotiin, kun se oli vain läppärillä, jonka tyhmänä jätin sinne). Nuotin kanssa Kulosaareen opettamaan, ihan onnistuneen oloisesti. Ja vielä takaisin konsalle, missä päädyin keskustelemaan Tapanin ja yhteisen oppilaamme kanssa harjoittelutavoista sun muusta, ja sitten perään oma soittotunti, keskittymistä vaativaa Brahmsin toisen osan nysväystä, ihmettelin suuresti, että kykenin semmoiseen. Ja viimein kahdeksan jälkeen illalla kotiin. Puh. Olipas pitkä päivä.

Elä hanki elämää

Aamupäivä koostui harjoittelusta ja säestysharjoituksesta. Brahmsia säestyksen kanssa. Taas se tuntui jotenkin kamalalta, vaikka mukamas osasin sen ja olin alkanut pitää siitä ja blaablaa. Siinä kappaleessa on vaan jotain vikaa. Se ei toimi minun ja säestäjän kanssa. Mikä tänään eniten mätti oli, että ensinnäkin olin hukannut säestysnuotin, ja sitten sain mielestäni ihan liian tarkkoja ohjeita pianistilta. Haluaisin taiteellisen vapauden olla tyhmä ja soittaa liian nopeasti sun muuta, mutta joo, olisihan se tietysti tyhmää.

Soolosoitteluiden jälkeen olisi ollut kiva harjoitella lisää, mutta luokkaa olisi taas joutunut jonottamaan sen puolitoista tuntia, joten en jaksanut. Sen sijaan kehitin opiskeluahdistuksen. Märehdin nimittäin yliopistolta puuttuvia opintoja, joita on luonnollisestikin paljon, mikä on täysin ymmärrettävää--mutta kun se on myös onkhelma. Meinasin saada kandin paperit vielä aikaan vanhalla tutkintosysteemillä. Se tarkoittaa ensi kevättä. Kävin lainaamassa opiskelijakirjastosta hillittömän läjän tenttikirjoja, vaan epäilyttää, mitenkä saan luettua ja tentittyä. Jos olisin tänä lukuvuonna jatkanut viimevuotista opiskelutahtia, ei olisi hätiä eikä mitiä, vaan eeehei, minäpäs päätin ryhtyä kehittämään jotain "elämää". Ei semmoinen kannata. Kaiken maailman saippuaooppera-ihmissuhdejuonia, bileitä, ja vielä liikunnallisia harrastuksiakin. Sen sijaan että keskittyisin ongelmoimaan oikeista asioista kuten opiskelusta, olen vaan kehittänyt ihmeangsteja, tai angstittomina hetkinä miettinyt kiipeilyä ja kivoja ihmisiä (kuten tänäänkin tuli tehtyä), lukenut, katsellut tv-sarjoja ja kuunnellut musiikkia, kaikkea semmoista mukavaa (sekä mielenterveyttä edistävää) mutta periaatteessa turhaa. Elämä, blaah. Ei se saisi häiritä opiskelua.

Illasta sain sentään ravisteltua opintoangstin helposti pois, kun oli YSsää, eli Shostaa. Että vaan osaa olla älyttömän loistava kappale. Tosin sain hysteerisen hihityksen ja keskittymishäiriön aikaan, kun tajusin, että kun on vierekkäin kaksi kahdeksasosanuottia, joiden alla on pisteet sekä kaari, se näyttääpi ihan hymiöltä :) - ja niitä oli monta monta monta rivissä... ääää... Kotimatkallekin riitti hassua yksityiskohtaa, kun hissi temppuili ja jumitteli kerrosten väliin, vaan alkoi kuitenkin toimia sitten itsekseen, ettei mitään jännää tilannetta syntynyt.

Soitteloa ja kiipimää

Ihmeiden aika ei ole ohi: heräsin puoli kasilta ja ehdin puoli ysiksi konsalle. Josko tästä alkaisi uusi ja aamuvirkumpi päivärytmi. Aina voi toivoa. Kiitos aikaisuuteni, ehdin harjoitella melkein tunnin ennen kvartettitreenejä. Kvartettitreenien jälkeen söin ja jonottelin luokan ja harjoittelin lisää. Vaikka periaatteessa siis tuli harjoiteltua kolmisen tuntia, se ei vaan tuntunut niin paljolta, vaan enemmän siltä, etten saanut mitään aikaan. Saattoipa johtua siitä, että tyhmänä menin ottamaan läppärin laukusta ulos, se aina häirii keskittymistä. Sentään sain Brahmsin 2. osan melkein menemään ulkoa. Soiteltuani aikani oli vielä oppilas, vaan opetus otti ja venyi, ja kun viimein huomasin mitä kello oli, juoksin pikavauhtia konsalta pois.

Kipitin bussiin, jolla selvisin halki mystisten tuntemattomien Helsingin kolkkien viimein Tapanilaan, mistä löytyi Kiipeilykeskus, sekä Riikka kiipimäseuraksi. Tavanomaiseen hätäilyyn taipuvaiseen tapaani olin kovasti huolissani, kun piti esitellä osaamisensa tyypille, ennenkuin sai kortin ja luvan kiipiä, mutta menihän se ihan kelvollisesti. Siispä pääsin ihmettelemään sitä reittien paljoutta sekä muotoseiniä. Aluksi lähinnä häkellyin niistä enkä tykännyt yhtään, kun seinä möykkyilee miten sattuu, mutta ei se loppujen lopuksi niin kamalaa ollutkaan, vaan varsin jees. Muutenkin oli reippaasti vaihtelevampi ja jännempi kiipimäpaikka kuin Kumpula. Pitää päästä tuonne toistekin.

Helsinkikooma

Sain sitten raahattua itseni Helsinkiin, hyvin paljon myöhemmin kuin olin suunnitellut. Myöhästymisessä auttoi se, että jostain syystä pendolinon tilalla oli tavallinen pikajuna, joka vielä oli myöhässäkin. Nätisti siis otin ja saavuin konsalle muksyryhmispalaveriin myöhässä, enkä myöskään jaksanut olla kovinkaan aktiivinen tai hyödyllinen. Itse asiassa koko päivä meni lojuessa konsalla tekemättä juurikaan yhtään mitään. Juorusin Helenin ja Olgan kanssa ja luin nettisarjiksia. Heti kun muksuryhmis oli ohi, siirryin kotiin lojumaan ja ajoissa nukkumaan.

Sunnuntai

Aamupäivä meni leppoisasti tiskaten ja siivoten Mirin keittiössä. Jos siivoaminen puhdistaa synneistä, niin varmaan tällä sovitin hyvin monta pientä tai jonkun tosi ison. Ahkeraa siivoamista seurasi ahkera kiipiminen. Koska kaikki muut paikalle odotetut lusmuilivat, olimmekin Mirin kanssa kaksin. Perjantain onnistumisistani intoutuneena kokeilin useampaa itselleni uutta reittiä, ja kovasti taas tuntui, että saattaisinpa ehkä joskus oppiakin jotain. Lisäksi pidin kovasti hassusta pylväässä olevasta reitistä, vaikka muut olivat kaikki vakuutelleet sen olevan ihan kamala.

Kiipimästä lusmunneet (Dare, Tiemus sekä Riikka) saapuivat sentään syömään kanssamme, ja sitten vielä kahville. Olin kovasti kuvitellut, että olisin lähdössä kotiin sunnuntai-iltana, kuten viime viikolla tein. Eipäs onnistunut. Ääh. Sain sentään litteroitua puolisen tuntia kvartettiharjoitusta.

Hienoja juttuja

Krapula-aamun toiminnaksi oli jo etukäteen suunniteltu pimeään luolaan mönkimistä, ihan kirjaimellisesti. Kun olimme Mirin kanssa selvinneet hereille ja todenneet, ettei krapulaa oikeastaan pahemmin edes ole, ja Tiemus ja Darekin olivat raahautuneet paikalle, lastauduimme autoon ja lähdimme etsimään luolaa. Pessimistinä odotin, että joko emme löydä sitä ollenkaan, tai että se on joku säälittävä pieni kivenkolo. Sen sijaan pienellä etsimisellä se löytyi, ja olikin ihan oikea luola, jossa oli monta pimeää onkaloa, joihin ryömiä. Hiphip! Jee! Mielettömän siisti. Älyttömän magee. Poukkoilin ympäri luolaa, löin päätäni kattoon ihan vaan siitä ilosta ja hihkuin juurikin kuin semmoinen tyhmä teinityttö, jonka luolahirviöt ekana syövät. Loppujen lopuksi kumminkaan ketään ei syöty, eikä muitakaan kriisejä saatu aikaan (mitä nyt hajotin Mirin taskulampun ja meinasin hukata irti lähteneen nappulan). Olipa vaan hienoa. Tuonne niin pitää päästä toistekin. Ja muihinkin luoliin, mitä suinkin vaan löytyy. Etenkin kun taas tajusin, ettei minulla oikeastaan ole juuri minkäänlaista ahtaan paikan kammoa.

Reippaan luolaseikkailun jälkeen piti tietenkin käydä syömässä. Illaksi kaavailimme elokuvankatselua. Koska Descentiä (jota en ole nähnyt, joten senkään vuoksi ei minulla ole luolakammoa) ei saatu järjestymään, minä, Miri ja Tiemus päädyimme sitten katsomaan Pan's Labyrinthin. Se oli hieno--tietenkin täysin eri tavalla kuin luola. Persoonallinen ja kaunis, paikoitellen melkoisen pelottava, ja kovin surullinen. Päinvastoin kuin voisi kuvitella, en ihan hirveän usein itke leffoissa, mutta tulipas tehtyä niin tällä kertaa.

Turkujärjettömyyttä, taas

Unessa joku tyyppi laittoi minulle rastat, jotka oli päällystetty semmoisella keltaisella kuorrutteella, mitä sitruunametrilakussa on. Sitten kävin suihkussa ja se kuorrute lähti pois ja ne eivät enää olleetkaan kunnon rastat. Unessa oli myös hyvin häiritsevinä henkilöhahmoina vanhempani, jotka olivat samaan aikaan pari ihan muuta tuttua...

Aamusta pääsin kohtalaisen ajoissa konsalle leikkimään pikkolosellon kanssa, ja sitten oli vuoden eka pikkolosellotunti, joka sujui ihan mukavasti. Sieltä suoraa kvartettitreeneihin. Niiden jälkeen iski hillitön vapaudentunne ja hyperaktiivisuus: viralliset ja järkevät asiat ohi, nyt Turkuun olemaan epäjärkevä! Kahden tunnin junassa istuminen vastapäätä kahta ällöttävää blondikanaa oli aika kidutusta.

Turussa oli ensin ohjelmassa kiipeilyä, ja minulla oli kivaa. Vaihteeksi tuntui, että olen oppinut jotain. Selvitin viimein möykyn! Sain toki Miriltä ja Darelta neuvoja, mutta aiemmin en ole onnistunut tuossa edes ohjeiden kanssa. Kiipimisen jälkeen piti syödä, ja sitten Dare häipyi olemaan järkevä ja minä ja Miri olemaan kaikkea muuta.

Oikeastaan koko tämänkertaisen turkuiluni syy oli, että Miri oli puhunut minut lähtemään kanssaan hevikaraokeen. Tähän valmistauduttiin tyhjäämällä bileiden jälkeisestä baarikaapista muun muassa uutenavuonna korkkaamaton pinkki kuohuviini, jonka korkki lensi komiasti ties mihin, sekä laulamalla pari toivelaulukirjaa kannesta kanteen. Tämän jälkeen totesimme, että emme oikeastaan osaa laulaa heviä kovin hyvin, joten saman tien voisimme lähteä tavalliseen karaokeen. Olimme jo kävelemässä sinne päin, kun Tiemus soitti, ja menimmekin katsomaan tätä Forteen. Teinibaarista löytyi sitten myös teiniangstia. Onneksi kun olimme angstisesti mönkimässä Mirin kanssa takaisin kotia, törmäsimme Teatterisillalla ihan oikeaan teiniin, joka puhui meille viisaita. Käännyimme ympäri ja menimme karaokebaariin. Kello oli kumminkin jo niin paljon, ettemme enää päässeet laulamaan karaokea. Hauskaa oli kumminkin. Kaiken kaikkiaan aika lahjaisa ilta: ei hevikaraokea, mutta sen sijaan melkein kaikki muu mahdollinen, mitä pöhlään baari-iltaan vaan voi sisältyä.

Aikatauluarkea

Se niistä lomapäivistä, ja harjoittelupäivistä samoin, tänään palasin tutumpaan päivärytmiin, eli tiiviisen ja hyppelevään aikatauluun. Aamusta harjoittelemaan pariksi tunniksi, vaikkei se oikein sujunutkaan. Sen siitä saa, kun herää kahdeksalta. Liian väsy. Harjoittelun jälkeen oli vuorossa sellopediryhmän palaveri, jossa myös katsottiin joulukonserttispektaakkeliamme videolta. Ääh kun itseään on vaikea katsella, ja toisaalta avartava: huomasinpa sitten, että vaikka kuvittelen olevani jonkunmoinen lavaesiintyjä, teen hyyyvin tyhmiä virheitä, kuten käännän selkäni yleisölle tai puhun ja puuhaan samalla jotain ihan muuta, elikäs ylipäänsä ruumiinkieleni on pielessä, kun taas se verbaalinen puoli on toki innokasta, mutta kovin epäselvää pulinaa...

Pedipähkäilyn jälkeen piti mennä Kulosaareen leikkimään pedagogia, ja sieltä takaisin Ruoholahteen vaihtamaan sello luistimiin, ja Rautatientorille luistelemaan. Sarvihattuni sai taas mainetta ja kunniaa, kun odottelin Kaisaa kentän laidalla. Joku random tyyppi tuli kysymään englanniksi, saako ottaa kuvan, ja "I love your hat!"--jeejee. Jäällä en ehtinyt taiteilla kuin tunnin, kun sitten piti siirtyä takaisin konsalle, omalle soittotunnille. Se oli aika jees, on siitä harjoittelusta kait jotain hyötyä ollut.

Iltayöstä luin viimein loppuun Orson Scott Cardin Children of the Mindin, Ender-sarjan päätösosan. Se jäi minulta aikanaan muksuna lukematta, koskapa sitä ei näköjään ole suomennettu ollenkaan. Harmi tavallansa, että silloin joskus pidin tästä sarjasta, nyt en enää vaan osaa. Etenkin häirii se, kun kävin syksyllä katsomassa mormonikirkkoa ja kuulin ko. uskonnon uskomuksista, koska nyt näen niitä Cardin tekstissä ihan joka paikassa. Vaikka fysiikantietämykseni on rapistuneella ja unhoittuneella lukiotasolla, käy se nyt risomaan kun tyyppi keksii hatustavedettyä mukamas-fantsu-scifi-fysiikkaa osoittamaan, että hänen uskontonsa uskomukset ovat tieteellisestikin perusteltuja. Sen sijaan omaa kivaa sain paljon revittyä siitä, että kirjan keskeisimpiin henkilöhahmoihin kuuluu überälykäs netissä elelevä tekoälyolio nimeltänsä Jane...

Sellotus

Huolimatta siitä, etten meinannut saada nukuttua niin ollenkansa, selvisin yhdeksän maissa hereille ja kymmenen pintaan konsalle. Siellä ilokseni totesin, että seuraava harjoituskoppi vapautuu klo 11.30. Siinäpä sitten odottelin luokkaa puolitoista tuntia. Argh. Aina kun alan aktivoitua harjoittelemaan enemmän, ärsyynnyn tähän, ettei vaan voi kun ei ole tiloja. Kotona taas ei voi kun ei voi keskittyä, liikaa muita virikkeitä joka suunnalla. No, sainpas sen luokan kumminkin, ja ihmeeksi ja ylpeydekseni huomasin, että Brahmsin 1. ja 3. osa menevät jo ulkoa--vastahan maanantaina päätin, että tuo ulkoaopettelu olisikin ehkä mahdollista ja järkevää. Ihana huomata, etten ole hukannut kykyäni oppia ulkoa kappaleita. Aikanaan nimitttäin oli melkeinpä ongelmana, että opin äänet ja rytmit ulkoa liian nopeasti, ja sitten kaikki esitysmerkinnät, kaaret ja jousitukset sun muut pikkuasiat mitä nuotissa oli eivät jääneet päähän.

Niin innostunut olin harjoittelemaan, että ärsytti, kun jonotellessa sun muussa meni niin aikaa, etten edes ihan neljää tuntia saanut tänään täyteen. Ja taas tunti pikkoloselloa myös. Tosin sitten illalla oli YS:n kevätkauden ekat treenit, joten siitä sitten tuli kolme tuntia aktiivista soittelua lisää. Ekat treenit soolosellistinä, ja eikä se kai ihan toivotonta sähläämistä ollut, kun olin harjoitellut stemmoja etukäteen ja kaikkea. Ja Shostan viides sinfonia on ihan paras kappale. Jeeee.

Neliödraama!

Ihmissuhdelöpinöistä viis, ne nyt ovat jotain omituisuuksia, mistä en kumminkaan loppujen lopuksi tajua mitään. Tänään haluaisin kertoa elämäni suurimmasta draamasta. Se ei enää ole edes kolmiodraama, koska se on viime aikoina levinnyt peräti neliöksi. Oheisessa kuvassa poseeraavat tämän omituisen suhdesotkun uusin ja vanhin tulokas: vasemmalla Helsingin konservatorion pikkolosello, oikealla Lorien, alias Mr. Cellocello (kuten kerran lentolipussa luki), eli armas moderni kiinalainen selloni. Tarkkaavaiset ja hyväsilmäiset huomannevat kokoeron sekä erilaiset jouset--vasemmanpuoleinen on tietenkin barokkijousi, oikealla puolestaan nykyaikainen. Kohtalaisen hyvin nuo kaksi tulevat keskenään toimeen, vaikkeivät oikein taida tästä tilanteesta pitääkään. Vaan se sanottakoon, että vaikka tuo pikkolo-olio on kovasti mieluinen minulle ja siinä on yksi kieli enemmän kuin vanhassa perussellossa, en usko, että se koskaan tulee syrjäyttämään alkuperäistä armastani. Tänään, kun viimein sain sellismin syrjästä kiinni ja harjoittelin lähemmäs neljä tuntia, viihdyin vain vajaan tunnin pikkolo sylissä. Lopun aikaa kidut... eikun, vietin laatuaikaa Lorienin kanssa.

Ja kukahan mahtaa olla se vielä nimeämätön draaman jäsen itseni sekä noiden kahden kauniin, ihanan ja ääneltään sulosointuisen rakkaani lisäksi? No selvähän se, se on tietenkin Kulta, jonka vuoksi olen kovasti paljon ja usein laiminlyönyt selloja. Tämä puhtoisenvalkoinen omppukaunotar, jonka näppäimistöä hempeästi hivelen juuri tälläkin hetkellä. Selloraasut ovat yksinään kaapeissa konservatoriolla, joten ihmekös tuo jos ne toisinaan kärttyilevät ja eivät halua soida kunnolla. Mutta jospa saisin ne lepyteltyä olemalla tällä viikolla oikein ahkera ja sellistinen. Tänään ainakin olin.

Arjesta kii?

Periaatteessa tänään oli ensimmäinen lomanjälkeinen päivä, mutta käytännössä ei ollut mitään wirallista puuhaa. Yritin kuitenkin kauheasti olla järkevä ja hyödyllinen, ja melkein onnistuin. Päästyäni viimein joskus puolen päivän aikoihin liikkeelle kävin viemässä jousen korjattavaksi, taas. Korjaus kesti kymmenisen minuuttia, ja nyt sen ei pitäisi hajota ihan niin äkkiä uusiksi, hip. Suuntasin sitten konsalle harjoittelemaan. Ensin piti tosin syödä ja istua kahviossa viulistien kanssa, ja sitten kun muka olin menossa jonottamaan luokkaa, törmäsin Heleniin, joten piti jäädä kahvillekin vielä. Ihmisten reaktiot viikonlopun ylläri-turkuiluuni olivat hauskoja.

Muutaman tunnin sain soiteltua, huomenna pitäisi kyllä enemmän. Toisaalta, mikäs kiire tässä... olin kuvitellut tekeväni tutkintoni jo helmikuussa, mutta säestäjä ei ole silloin käytettävissä, joten maaliskuulle menee kumminkin. Päätinpäs ainakin, ettei Brahmsin ulkoaopettelu ehkä sittenkään ole mahdoton tehtävä.

Pyörähdin Pasilassa ja hyppäsin Laaksolahden suuntaiseen bussiin. Siellä tappelimme saadaksemme omppu-Kultani keskustelemaan Molmin PC:n kanssa, ja se toimi suurin piirtein yhtä hyvin kuin omalle (samaisen Olmin entiselle!) pöytäkoneelleni juttelu, eli hädin tuskin ollenkaan. Loppujen lopuksi sain silti rosmottua veljeltäni musakkia.

Survivor: Turku

Sattuipa siis eräänä kauniina perjantai-lauantai-ilta-yö-aamuna, että eksyin vallan vahingossa Turkuun ilman mitään matkatavaroita tai vastaavia. Sielläpä sitten ihmettelin, että mitähän ihmettä minä täällä. Lauantaipäivä meni lähinnä nukkuen, syöden ja tiskaten, ilta puolestaan Annan kissaa ihastellen (se ei pelännyt minua vaikka olenkin Teh Amazing Ihmispuudeli) sekä tiskaten (ja vastaisuuden varalle, jos kaipaatte ruokapalkalla toimivaa tiskidroidia, minuun voi aina ottaa yhteyttä).

Sunnuntaina sentään tuli tehtyä sen verta jotain, että kiivin seinille Mirin ja Riikan kanssa. Omia kiipimäkamoja oli kovasti ikävä: Daren lainaamat valjaat olivat liian hankalat tämmöiselle yksinkertaiselle spanielille kuin minä, ja Mirin kengistä jalkaani sopi vain oikea, joten piti sittenkin lainata Palatsilta. Kummat valjaat aiheuttivat epämääräisen haluttomuuden mennä korkealle. Sen sijaan kokeilin ihan liian vaikeita reittejä, etten vaan vahingossakaan pääsisi paria metriä ylemmäs, ja totesin taas tiiliseinäreitit hauskoiksi. Kiipeily jälkeen käytiin syömässä ja sorruttiin alku- ja jälkiruokiinkin. Vaan sittenpä sentään sain itseni ulkoilutettua juna-asemalle ja Pasilaan.

Kaiken kaikkiaan, se vilpittömästi tunnustettakoon, tämä piiiitkä ja hidas kotimatka perjantain baari-illan jälkeen oli kaikin puolin mukava ja viihdyttävä. Ei etäisestikään järkevä, tietenkään, mutta järkevyys harvoin on kivaa. Tulipa myös todettua, että se valtaisan tavaravuoren roudailu, mitä yleensä kaupunkia vaihtaessani harjoitan, ei loppujen lopuksi ole ollenkaan välttämätöntä. Eniten kaipailin läppäriä ja sarvihattua, sekä niitä kiipeilykamoja ja hammasharjaa. Ehkäpä toiste osaan pakata vähän kevyemmin kun lähden turkuilemaan--vaan toisaalta, ehkä pitäisi ryhtyä raahaamaan läppäri aina baariin, kun ei voi olla varma, koska käy näin...

Shanghaijauksen uhrina

Aamu näytti ihan yhtä leppoisalta kuin pari edellistäkin: näin jotain jänniä unia, joissa oli luistelua ja jääluolissa seikkailua. Kun jossain vaiheessa heräiltyäni sain sellon ja jousen kätösiini, totesin jouseni hajonneen. Taas. Graah. Tämän päälle huomasin vielä, että ranteeni, jonka uutena vuotena onnistuin kolauttamaan johonkin jossain vaiheessa jotenkin, oli edelleen kipeähkö ja yritti häiritä soittelua. Soitella silti piti, pitipä jopa siirtyä Espooseen asti soittelemaan kvartettia. Siellä päätin, että on vaan väärin ja kamalaa soittaa huonosti Shostan 8. kvartettoa. Se ei tykkää siitä.

Iltasella Pasilaan palattuani emmin, pitäisikö lähteä katsastamaan Helsingin larpkahvilantapaisen henkiinherättely-yritystä. Noh, pitihän sitä vilkaista. Siellä oli paljon kaikenmoisia larppaajia, paljon ihan vieraita naamoja, yhtä paljon tuttuja sekä kaikkia vanhoja jääriä ja mitälie, ja sitten oli Heiccu, joka heitti lähtiessään, että "nähdään huomenna Turussa", ja sitten Tiemus ja Anna N. Jep jep. En edes oikeasti juonut kovinkaan paljoa, vaan mystisesti kello kolmelta yöllä löysin itseni Kampin bussiasemalta. Sitten joskus lähempänä kello kuutta aamulla löysin itseni Turusta. Voi elämän kevät. Ei tässä näin pitänyt käydä. Äääää.

Meninpä sitten nukkumaan joskus yhdeksän aikaan ja kauheasti toivoin, että heräisin Helsingistä, mutta ei onnistunut. Tupla-äääää.

Häröä hilpeyttä

Unet olivat taas vaihteeksi vinkeitä. Oli ainakin joku mystinen flipperi, joka olikin rahapeli, ja josta olisin muka voittanut tonnin, mutta en saanut sitä ulos, ja sitten olinkin mukamas tehnyt jotain kovin rikollista kun yritin saada rahojani, ja minut vietiin vankilaan sen takia. Toisessa unessa olin jonkun pilvenpiirtäjän huipulla äidin kanssa, ja eksyin keskustelemaan isojen kulmakarvojen hankaluudesta jonkun tumman kiharapäisen viiksekkään sedän kanssa, vaikka äiti sanoi, ettei saa vihjata toiselle, että tällä on isot kulmakarvat. Setä häipyi johonkin ja meidänkin kai piti, mutta talo alkoi huojua puolelta toiselle, niin paljon, että melkein taipui maahan asti. Minua tämä pelotti, mutta äiti vaan käski olla piittaamatta. Jossakin vaiheessa siihen katolle ilmestyi myös tanssimattonuolia... Hip. On se pitkään nukkuminen kivaa kun saa aikaan näitä häröjä unia.

Päivä oli vähän härönpuoleinen muutenkin. Meinasi näyttää siltä, että saisin viimein järkevästä tekemisestä oikeasti kiinni: täytin Lintsin talviriehan työhakemuksen ja aloin soittaa. Jossakin vaiheessa sitten vaan yhtäkkiä päätin, että niin, kun pitäisi syödä, niin jospa vaikka lähtisin kaupungille, ja jospa vaikka vilkaisisin alennusmyynteihin samalla. Pieni viaton ajatus, vaan minäpä olen oppinut shoppailemaan. Menin ja ostin läjän levyjä ja vaatteita ja lopuksi vielä lainasin taas kirjaston tyhjäksi. Ja hihittelin itsekseni ja olin hilpeä.

Ihan kummaa, miten olen sitten näköjään ryhtynyt kehittämään hilpeyttä tyhjästä. Angstia kyllä osaan repiä tyhjästä, mutta en yleensä tämmöistä. Voisikohan olla, että viimeinkin alkaisin oppia vähän positiivista itsesuggestiota sen negatiivisen lisäksi, missä olen mestari? Oli minulla tosin hilpeydelleni jonkinmoinen mukamas-selityskin. Se syntyi niin, että katselin vastaantulijoita, ja jotenkin vaan totesin, että hih, ne ovat kaikki ihan hassuja. Tästä sitten keksin, että voisinkin aiemman kyynisen "ihmiset ovat tyhmiä ja itsekkäitä"-perusolettamukseni tilalle ottaa uuden ja paljon kivemman: "ihmiset ovat hassuja". Ihan kaikki, omalla tavallaan. Hassuja ovat. Olette. Olemme. Tämä on vähintään yhtä totta kuin tuo vanha perusoletus. Jospas alkaisinkin elää sen mukaan.

Pieniä saavutuksia

Tänään oli tarkoitus raahautua ylös joululomalusmuilusta ja ryhtyä olemaan edes melkein hyödyllinen. Ei se ihan täysin onnistunut, etenkään kun nukuin puoleen päivään, mutta sentään joitakin pieniä juttuja sain tehtyä--esimerkiksi vaihdettua eilen poksahtaneen lampun ja lisäiltyä osan kevätkauden menoista kalenteriini. Laitoin myös ihan oikeesti itte ruokaa. Taisipa olla ensimmäinen kerta kun näin tein tässä asunnossa. Olen tästä saavutuksesta aika ylpeä, vaikka se olikin vain semmoista perus-kana-pakastewokkivihannes-nuudeli-sörsseliä.

Sellonkin sain kaivettua kotelosta, ja soitin Brahmsin F-duuri-sonaatin läpi. Jotenkin se vaan kappaleena on minulle hankalan oloinen, e-molli-sonaatti on paljon selkeämpi ja herättää enemmän tunteita. Sen olen kumminkin jo soittanut joskus vuosia sitten musaopistossa, ja F-duuri istuu tutkinto-ohjelmistooni paljon paremmin. Kun vain saisi sen mätkittyä esityskuntoon. Saattaapi tulla kiire sen kanssa.

Päivän suurin saavutus oli kumminkin eräs mukava havainto itseeni tai lähinnä itsetuntooni tai minäkuvaani liittyen. Tajusin asian, jota varmaan moni muu pitäisi itsestäänselvyytenä, ja minua idioottina, jos sen tähän toteaisin, joten enpäs tee niin. Kummaa, miten suurelta oivallukselta se minusta kuitenkin tuntui.

Unia ja siirtymä

Nukuin taasen kovin kauan, ja vaihteeksi näin valtavan määrän outoja unia. Eräässä niistä oli jotain epämääräistä talosta toiseen hiippailua jonkun tunneleiden tms. tuuletuskuilujen tai semmoisten kautta, siihen kai liittyi jotain pelastusoperaatioita taikka jotain, ja henkilöhahmoina olivat ainakin itseni lisäksi molemmat pikkuveljeni, mutta pahus kun juoni ei jäänyt yhtään enempää päähän.

Reippaasti hämäävämpi oli sitä seurannut uni, jossa olin mies, ja jokin taho oli antanut minulle tehtäväksi iskeä jonkun blondin teinitytön. Kaiken lisäksi siis unessa nimenomaan oli ajatuksena että olin vaihtanut sukupuolta, koska vielä muistin siinä ajan, jolloin olin ollut biologisesti naispuoleinen. Unen tapahtumat alkoivat kahvilasta, jossa astiat olivat muuten McDonalds-tyylisiä muovipahvijuttuja, mutta lasit olivat niin hienoa kristallia, että menisivät rikki jos niistä ottaisi väärin kiinni (sattumoisin Helen sai semmoisia kihlajaislahjaksi). Yritin sitten päästä juttelemaan sen tytön kanssa, muttei se oikein onnistunut, sen sijaan meinasin saada aikaan tappelun kun jotenkin sähläsin rahojen ja pankkikortin ja kassatyypin kanssa ja jotkut jonossa jälkeeni olleet korstot katselivat pahasti. Enpä siis silloin onnistunut tehtävässäni. Sen sijaan lähdin joulushoppaamaan.

Vaan sitten jossain vaiheessa uni muuttui mystisesti sellaiseksi, että olin jossain avaruusaluksessa, joka oli semmoinen vuosia kestävää matkaa tekevä täysin suljettu yhteisö. Siellä oli se samainen tyttö, joka oli puolisoni, joten olin sitten kai onnistunut tehtävässäni. Meillä oli myös lapsia, jotka tosin ilmeisesti olivat adoptoituja tai lapsipuolia, etten ollut biologisesti niiden vanhempi. Aluksi luulin, että olemme aluksella vain perheen kesken, mutta sitten ilmaantui kaikkia muita tyyppejä, jotka olivat myöskin siellä. Jostain syystä mieleeni jäi myös kohta, jossa katselin peiliin ja totesin, etten pidä käsistäni kun ne ovat liian lihaksikkaat nyt kun olen mies (!!?) ...ja uni haipui johonkin.

Viimeisin uniasia, joka jäi mieleeni, oli sellainen, että olin keittelemässä sushi-riisiä, eikä se oikein onnistunut, enkä enää muista, liittyikö se jotenkin johonkin muuhun.

Kun olin viimein selviytynyt ulos unimaailmasta, päivälläni oli oikeastaan tasan kaksi tavoitetta, ja molemmat sain täytettyä. Ensinnäkin piti siivota Mirin keittiöstä viimeiset bilekaaoksen jäljet, ja sitten siirtyä Helsinkiin. Ensimmäisen tekemiseen ei mennyt kovin paljoa aikaa, jälkimmäistä venytin jokusen tunnin. Olisi oikeastaan tehnyt mieli jäädä vielä pyörimään ihmisten nurkkiin, mutta se ei varmastikaan olisi ollut järin järkevää. Niinpä sitten onnistuinkin raahaamaan tavarani junaan ja takaisin Pasilaan. Siellä jumituin wannabe-nörttäilemään, eli lähinnä latasin Quicksilverin ja ihmettelin sitä, ja sitten jumitin irkissä teineilemässä Mirin kanssa, vaikka olisin varmasti voinut tehdä kaikkea muuta paljon järkevämpää.

Koomaaargh

Tämä päivä ei ollut päivä. Heräilynkaltaista toimintaa harjoitin ekan kerran joskus puolen päivän kieppeillä, kun tamperelaisporukka ja muut ystävälliset bileistä yöksi jääneet ottivat ja ryhtyivät siivoilemaan kämppää, kun me järjestäjät vielä koomasimme. Varsinaisesti pääsin ylös sängystä joskus kahden aikoihin. Tuntui tismalleen juuri siltä kuin olisin edellisyönä juonut ihan liikaa. Elämäni hirvein krapula, ei epäilystäkään. Eipä sitten tullut tehtyä muuta kuin lojuttua epämääräisessä pahassa olossa. Miri tosin vaikutti saaneen aikaan vielä hirveämmän olon, eikä kanssamme koomaamaan jumitanut Tiemuskaan ollut semmoiselta säästynyt, joten enpä ainakaan ollut yksin. Dare ja Kaisakin ilmestyivät osallistumaan koomaamiseen. Jossain vaiheessa sain hetkellisen energisyyshyperkohtauksen, jonka tapoin hyppimällä pari biisiä tanssimatolla ja syömällä puolikkaan pitsaa, niin että tuli taas paha olo. Muiden vetäydyttyä koteihinsa jatkamaan koomaamista jäin vielä lojumaan Mirin seuraksi. Hiphip. Että näinkin voi kokonaisen päivän kuluttaa.

En oikeastaan koe pahemmin yleensä kärsiväni mitään moraalista krapulaa, mutta nyt löytyi sellainenkin. Bileöisen känniääliöyteni muisteleminen ällöttää ja saa aikaan lisää pahaa oloa. Hah, yrittäkää vaan uskotella minulle, että en ole tyhmä ja huono ihminen. Joskus tuntuu, että voisin jopa uskoa sellaista, mutta sitten menen ja käyttäydyn tismalleen juuri kuin semmoinen.

Taas uusi vuosi ja lisää uutta tyhmyyttä

Loppuviikko meni ihmeen nopsasti lähinnä bileitä järjestellessä. Perjantaina käytiin kaupassa, mutta ei löydetty Alkosta mitään pinkkiä boolin värjäämiseksi. Iltapäivästä Miri kävi sokkotreffeillä. Tämän paluuta ja selostuksen kuulemista odotellessani leivoin pipareita (osa tietenkin tanssimatto-nuolien muotoisia) ja sörssäsin niihin sinistä ja punaista tomusokerikuorrutetta ja häiriköin ja hämmästelin Darea, joka asenteli Windowsia uuteen omppuunsa, äää. Mirin palattua hypittiin taas vaihteeksi.

Lauantaina leivoin mokkapaloja ja Miri ja Dare siivoilivat ja roudailivat kämppää bilekuntoon. Mokkapaloista tuli ihan rumia ja tyhmiä. Bääh. Vaan lienee silti totta mitä nuo muut järjestelijät totesivat, että melkoisen helposti ja kevyesti nämä juhlantapaiset järjestyivät, vaikka itse yritinkin stressata turhaan joka vaiheessa. Miri suuntasi illaksi Tampereelle goottibileilemään, mutta minä en jaksanut lähteä mukaan. Sen sijaan sain räpellettyä tanssiaskeleet Teräsbetonin Vaadimme metallia -biisiin ja katseltua pari jaksoa Heroesia.

Sunnuntaina tuli nukuttua pidempään kuin ikiaikoihin. Sittenpä taas järjestelemään, lähinnä piti vielä askarrella salaatteja, asetella asioita ja sörssätä boolia, josta tuli melkoisen mielenkiintoista kiitos sen violetin liköörin, joka oli olennaisin ainesosa. Vieraita valui pitkin päivää, muun muassa Mirin mukana tullut autolastillinen tamperelaisia. Loppujen lopuksi paikalle taisi eksyä vajaa parikymmentä ihmistä, mikä oli ihan sopiva määrä, ei tuntunut siltä että olisi ollut ihan tyhjää, muttei myöskään tuntunut, että olisi liikaa pelottavia vieraita ihmisiä ympärillä.

Bileet itsessään, noh... Tavoite oli, että uusivuosi ei olisi tylsä. Tylsäksi sitä en takuulla voi väittää, tyhmäksi kyllä. Taisinpa juoda enemmän kuin ikinä ennen elämässäni, ja lopputulos oli sen mukainen. Pukeutumiseni oli teeman mukaan pinkki ja teini ja pöhlä, ja käytökseni seurasi samaa linjaa. Oli typerää itsesäälimasennusangstia pehmoleluvuoren keskellä, "syvällisiä" keskusteluja keittiössä ja parvekkeella, känniavautumista, känniääliöyttä, kaikkea semmoista, mikä taas saa vaihteeksi kaipaamaan elämään jonkinmoista undo-komentoa. Joopa joo. Kiitos ja anteeksi kaikille uhreille ja viattomille sivullisille.

Ja nyt sitten ollaan kaksituhattaseiskavuodessa. Kas kas. 2006 taisi olla yksi elämäni vaihtelevimmista ja tapahtumarikkaimmista vuosista, monin tavoin. Saapi nähdä, mihin suuntaan tästä edetään.