Kesän viimeiset vapaapäivät

Enää kaksi päivää töitä jäljellä, loistavaa! Torstai ja perjantai olivat siis kesän viimeiset vapaapäivät ennen kesän viimeisiä työpäiviä. Koulunalkutunnelmissa kuitenkin mentiin: torstaina olin niin järjettömän ahkera, että raahauduin yliopistolle kuuntelemaan siirtymäinfoa. Tällä hetkellä minusta oikeasti näyttää, että kandin paperien kasaaminen vuodessa ei ole mitenkään älytön ajatus, mutta saapi nähdä, miten käy.

Perjantai oli kesän perinteitä noudattava. Nukuin pitkään, ja jumitin useammaksi tunniksi nettiin ennen kuin sain edes aamukahvia keitettyä. Kävin kotoa poissa sen verran, että pidin yhden soittotunnin, muuten lähinnä nysväsin ficciä. Illalla leivoin muffinsseja.

Lisäksi, hain uudet silmälasit niiden hävittämieni tilalle. Onneksi oli niin nopea optikkoliike, että sain alle viikossa nämä uudet. Ulospäin näyttävät ihan lähestulkoon tismalleen samalta kuin vanhat, mutta lasien takaa katsellen ero on huima. Ovat nimittäin selkeästi edellisiä vahvemmat, koska johonkin ihmeeseen näköni oli häipynyt. Enpä taas ollut muistanutkaan, että näinkin hyvin voi nähdä. Vau.

Ai niin.

Onhan mulla tämmöinen blogikin. Vois ehkä joskus tätäkin päivittää. Tunnustettakoon, että olen oikeasti liukunut asetelmaan, jossa päivitän ficci-blogiani useammin kuin elämä-blogiani. Hitusen hävettää, vaikka toisaalta, niin tyhmää kuin ficci onkin, on se kyllä aika reippaasti jännittävämpää ja kiinnostavampaa kuin arkielämä.

Viimeksi tuli siis kirjoitettua conin aikoihin, mistä on melkein kolme viikkoa aikaa. Mitäpä sen jälkeen on tapahtunut? Eipä juuri mitään. Pääosin lähinnä metron ajelua ja kirjoittamista. Jossakin vaiheessa, kuten aina väistämättä tapahtuu, lakkasin olematta älyttömän synkeän angstinen ja ryhdyin olemaan taas enemmänkin yleisen blaah ja joinain päivinä jopa ihan jee. Tässä viimeisen viikon sisällä viimein iski päälle se totuus, että ei pahus, mahtavaa: työt loppuvat sunnuntaina ja koulu alkaa, ihan oikeesti! Ei tarvitsekaan olla loppuikääni metrokuski, voin taas vaihteeksi opiskella! Sain jopa ilmoittauduttua parille kurssille ja mietittyä sivuaineita. Näyttäisi olevan tulossa niinkin pelottavan järkevän oloinen yhdistelmä kuin tilastotiede ja sosiologia tai antropologia, syystä että joskus pari vuotta sitten, kun oikeasti opiskelin kielitiedettä (päinvastoin kuin viime vuonna), totesin, että sosiolingvistiikka kiinnostaa eniten. Tai noh, kaikkein eniten kiinnostaisi semmoinen aito kenttätyö, että mennään puskaan keräämään tietoa tuntemattomasta kielestä x, mutta lienee aika hankalaa päästä semmoista ihan oikeasti tekemään.

Töissä tapahtunutta: pääsin eräänä päivänä ajamaan varikolle vietävää kuuden vaunuparin junaletkaa. Se oli siiiistiä. Normaali matkustajajuna siis on pituudeltaan kolme vaunuparia, joten kuusi vaunuparia on tuplasti pidempi kuin sellainen, eli siis tuplasti pidempi kuin metroasemat, eli vähän pahuksen pitkä. Melkein 300 metriä pitkä metro. Jee. Että nyt on sekin kokeiltu.

Lisäksi, viime viikolla minä mäntti menin ja hävitin silmälasini töissä ollessani. Tavanomaiseen tapaan ne olivat minulla rintataskussa, kun oli aurinkolasit päässä. Tulin Mellunmäkeen reippaasti myöhässä, ja lähdin kipittämään vauhdilla junan päästä toiseen, että saisin vähän aikataulua kiinni. Puolivälissä junaa huomasin, että lasit eivät enää olekaan siinä, missä niiden pitäisi olla. Tarkistettuani, että ne eivät ole päässäni ("Ei, kyllä nää on aurinkolasit, ei nää ole silmälasit"), käännyin ja palasin takaisin etsien niitä, mutta eipä näkynyt, ei niin missään. Ei kuulunut myöhemminkään, vaikka soitin ja pyysin, että laittaisivat vartijan vilkuilemaan, näkyisikö. Sinne siis jäivät, johonkin Mellunmäen metroaseman lähtölaituriin. Levätköön rauhassa. Olivat ekat lasini ikinä, ja ehtivätkin olla jo käytössä semmoiset kymmenisen vuotta. Ehkä se oli jo aikakin hankkia uudet.

Tympeä conitilitys

Jokseenkin vanhaa mökkihöperöä kaavaa toistaneen viikon jälkeen oli viikonloppuna vuorossa Ropecon. Parin edellisvuoden con-entryni ovat olleet melkoisia tilitys-selostuksia. Ei sinänsä ihmekään, koska kiitos liian vähän nukkumisen ja satunnaisen syömisen sekä toisaalta taas lukemattomien kivojen ja kiinnostavien ihmisten ja ohjelmanumeroiden, coni tapaa olla melkoista tunteiden ja tunnelmien vuoristorataa. Olen jotenkin alkanut pitää Ropecon-viikonloppua jossain määrin koko kuluneen vuoden kuvaajana. Tänä vuonna se ainakin onnistui kuvastamaan kesän tunnelmia todella onnistuneesti, mikä ei todellakaan ole hyvä asia.

Perjantai oli ihanan harvinaisesti vapaapäivä, joten aamulla ehdin nukkua pitkään - ja sen jälkeen hajoittaa pääni soittamalla työnjohtoon, ja tilittää Pääkaupunkiseudulle hengaamaan saapuneelle Mirille, miten kurjaa elämätön elämäni on. Lopulta sain itseni kasattua, ja ajelimme Otaniemeen. Lähinnä kuuntelin muutamaa kiinnostavaa puheohjelmaa. Kotiin lähdin aikaisin, jotta ehtisin edes vähän nukkua.

Lauantaina aamulla herätys ennen neljää ja töihin puoli kuudeksi. Oli kyllä mahtavan pirteä olo. Töiden jälkeen kumminkin raahauduin coniin, missä jälleen pääasiallisesti katselin puheohjelmia sekä vinkeän gaalan - aivan loistava musikaali! - ja hengasin tuttujen seurassa.

Jatkoin viimevuoden conissa aloittamaani "pukeudu hahmoksi, jota kukaan ei tunnista"-linjaa pikaisesti kasatulla X-Menin Jubilee-asustuksella. Tuttujen kilteistä kommenteista huolimatta tunsin oloni siinä lähinnä hölmöksi, "hm, miksihän mä oikeastaan edes vaivauduin?" -tunnelmissa. Muutenkin, siinä missä viime vuonna koin kuuluvani moneen joukkoon, tänä vuonna en tuntenut kuuluvani mihinkään. Oli lähinnä täydellisen ulkopuolinen olo koko ajan, en oikein osannut sanoa yhtään mitään kenellekään, ja tietysti kehitin sitten jokseenkin päättömän alemmuuskompleksin siitä, miten fiksuja, aikaansaavia, kauniita, sosiaalisia jne jne kaikki muut vaikuttivat olevan. Johtuiko sitten siitä, että olin ylettömän väsynyt kiitos töiden, vai mistä, mutta lopputuloksena vietin sunnuntaiaamun työvuoron ahdistuneissa tunnelmissa, ja totesin sen jälkeen, että parempi skipata conin sunnuntai kokonaan.

Täh

Jahah. Viikko hävisi johonkin, en vaan tajua mihin. Töihin, kai, lähinnä. Ainoat vapaapäivät olivat keskiviikko ja sunnuntai, joista keskiviikkoon sisältyi oppilas ja vähän siivoilua, sunnuntai puolestaan meni ihan alusta loppuun Helenin polttareissa, jotka kait olivat ihan onnistuneet, uskoisin.

Alkaa vaan ihan tosissaan hajottaa tämä tämänhetkinen elämäni. Tai siis, lähinnä sen puute, sekä ihan liian vähä nukkuminen. Lauantaina ajoin toisen pakkojarruni kuukauden sisään, ja tällainen typerä huolimaton kämmäily eli siis epätäydellisyys sai minut romahtamaan sen verran täysin, että seuraavat pari tuntia lähinnä itkin - onneksi sitä ei kukaan juurikaan huomaa kun siellä yksin ohjaamossa istuu. Ficistäkin tuli vaihteeksi vähän negatiivista palautetta, ja sekään ei varsinaisesti tehnyt minua iloiseksi. Perfektionismi ei aina ole hyvästä. Ei edes koskaan.

Voisi jo kohta loppua tämä kesä. Perkele. En jaksa.