Initiation à la topographie souterraine: Dimanche

Sunnuntaiaamuna nukuin pommiin, kun en tajunnut, että yön aikana oli siirrytty kesäaikaan. Ehdimme kuitenkin melkein sovittuun kello kymmeneen mennessä Vallorbeen, missä ohjelmassa oli piirustusharjoittelua. Kävelimme vähän edellispäivää pidemmälle turistiluolaan, ja pysähdyimme satunnaiselle betonilevikkeelle, mistä työmme alkoi.

Patrick suoritti mittaukset ja saneli meille luvut, joiden perusteella merkitsimme karttaan mittapisteet ja niiden väliset linjat. Näiden ympärille piirsimme käytävät, joiden ulottuvuudet arvioimme itse, sekä keskeisimmät maamerkit. Tavoitteena oli piirtää saman tien mittakaavassa (1:500), jolloin ideaalimaailmassa piirroksen skannaamalla saisi lähes valmiin kartan. Piirsimme sekä lintuperspektiivistä tehtyä karttaa (plan) että sivusta katsottua poikkileikkausta (coupe developpée).

Ei ollut lainkaan helppo päättää, mitä kaikkea karttaan piirtää, tai miten kuvata asioita. Ylipäänsä koin piirtämisen todella haastavaksi, ehkä osittain siksi, etten juurikaan muuten harrasta sitä. Kartastani tuli sellainen sottaräpellys, että siitä tuskin ottaa tolkkua kukaan muu kuin minä. Eteneminen oli myös hyvin hidasta, ja vaikka olimme turistiluolassa täydessä luolavarustuksessa, kylmä tuli nopeasti. Ei ainakaan auttanut asiaa, että välillä pysähdyimme hetkeksi valokuvaamaan. Viimeinen mittaväli meni yli paperini laidan, ja totesin, ettei maksa vaivaa siirtyä toiselle vain parin metrin tähden.

Lopulta palasimme aurinkoon, ja Baulmesiin. Kurssin päätteeksi katselimme sympaattisen slideshown 70-luvulla järjestetystä vastaavasta kurssista, annoimme palautetta, ja saimme tulevia kartoitusoperaatioita varten mukaamme muutaman kartoituslapun ja muovit, joista saa kirjoitusalustan. Ikävä kyllä luolakartoitusmanuaalia oli saatavilla vain saksaksi, mutta uuden ranskankielisen painoksen lupailtiin ilmestyvän pian. Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli erittäin tehokas ja opettavainen. Lauantaiaamuna en tiennyt yhtään mitään luolakartoituksesta, sunnuntain päätteeksi minulla oli ainakin teoriassa kartan tekoon tarvittavat tiedot. Suomen pikkuiset luolat olisivat oikein hyviä harjoittelupaikkoja, enää tarvittaisiin mittauslaitteet.

Initiation à la topographie souterraine: Samedi

Viikonlopun ohjelma oli äärimmäisen mielenkiintoinen: osallistuin Sveitsin luolailun kattojärjestön maanalaisen kartoituksen kurssille. Lauantaiaamuna sain kyydin opettajalta Patrickilta kyydin Baulmesiin, missä asuvan kurssilaisen luona suoritettiin teoriaosuudet. Alunperin osallistujia oli pitänyt olla vain kolme, mutta kiitos heikosti toimineen netti-ilmoittautumissysteemin, meitä oli loppujen lopuksi seitsemän. Joukossa oli niin ranskaa, saksaa kuin italiaakin äidinkielenään puhuvia, hiljattain luolailun aloittaneita, kokeneita konkareita sekä luolasukeltajia. Opetus oli kaksikielistä, sekä ranskaksi että saksaksi. Havaitsin ymmärtäväni yllättävän paljon saksankielisistäkin selityksistä, etenkin kun olin ensin kuullut ne ranskaksi.

Ensimmäisen päivän teema oli mittaaminen. Muutaman tunnin teoriaosuuden jälkeen lastauduimme autoihin, ja siirryimme noin puolen tunnin ajelun päässä sijaitsevan Grottes de Vallorben turistiluolan luo. Ensimmäiset mittausharjoitukset suoritimme suoraviivaisessa ihmisen tekemässä tunelissa, mikä oli hyvä, koska ainakin minulle touhu oli aivan uutta. Perusperiaate kartoitusmittauksissa on yksinkertainen: yksi menee edeltä ja valitsee mittauspisteet, toinen pysyy edellisellä pisteellä ja mittaa matkan, kaltevuuden sekä kompassisuunnan seuraavalle pisteelle. Pituus mitataan joko mittanauhalla tai modernisti lasermitalla, kaltevuus kaltevuusmittarilla ja suunta tietenkin kompassilla. Lisäksi mittaaja arvioi tai mittaa etäisyydet kustakin pisteestä kattoon, lattiaan ja molempiin seiniin. Nykyään on käytössä hienoja härveleitä, kuten DistoX, jolla koko prosessi sujuu näppärästi sähköisessä muodossa, mutta näin peruskurssilla aloitettiin wanhoilla kunnon menetelmillä.

Kun kaikilla oli peruskäsitys toiminnasta, jakaannuimme pareihin ja aloimme mittailla. Olin opettajan pari, joten sain varmaankin eniten neuvoja ja opastusta, sekä taatusti hyvin valitut mittauspisteet. Aikamme tekotunnelia mittailtuamme Patrick ohjasti letkan kiipeämään pois polulta, ja etenimme lyhyen matkaa haastavammassa maastossa. Pian kuitenkin kohtasimme taas turistitien, ja viimeiset mitat otimme portaikossa.

Mittausten jälkeen minulle jäi vielä aikaa kävellä läpi turistikierros, josta pidin kovasti. Se eteni hienosti vaatimattomammista muodostelmista hyvin näyttäviin, ja lopulta yli runsasvetisen luolajoen valtavan suureen kammioon. Vallorben nerokas erityispiirre muihin näkemiini turistiluoliin verrattuna oli, että perusvalaistus oli hämyisä, ja tasaisin väliajoin oli nappeja, joista painamalla sai päälle lisää valoja niin halutessaan.

Luolasta poistuttuamme palasimme Baulmesiin ihmettelemään, miten mittaukset onnistuivat. Pääsin ensimmäisenä sanelemaan mittaustulokseni, jotka Patrick syötti Toporobot-nimiseen ohjelmaan. Ohjelma piirsi mittojen perusteella kulkemani polun, joka näytti suorastaan hämmentävän järkevältä. Vain kaltevuusmittauksissa oli ollut selvästi heittoa. Kaikkien muiden mittaukset eivät olleet aivan yhtä onnistuneita, vaan osalla oli yllättäviä ylimääräisiä lenkkejä tai äkkikäännöksiä. Päivän päätteeksi perehdyimme piirtämisen teoriaan, jotta voisimme heti seuraavana aamuna edetä käytäntöön.

Sacré permis!

Taas yksi kouluviikko ja luolaviikonloppu takana, ja uusi viikko alkanut. Totuttuun tapaan tiedossa tiivistelmä ei-luolaisasta osuudesta, ja pidempi sepustus viikonlopusta.

Viikko sitten maanantaina alkoi kaksi uutta kurssia, joista toinen, epidemiologia, on ranskaksi. Opettaja kyllä tarjoutui vaihtamaan englantiin, mutta vakuutin että ranska on ok, ja niin se olikin - tajusin melko lailla kaiken. Muut luennot jatkuivat tuttuun tyyliinsä. Fylogeniassa revin hiuksia päästäni kun ohjelmat eivät käyttäydy enkä tajua mitä teen, ranskankurssit olivat ranskankursseja, ja genomiikka, proteomiikka ja kvantitatiivinen genetiikka eteni proteomiikkaan, mikä oli varsin jees.

Viikon pääteema oli oleskelulupa-asian hoito. Pyytäessään minulta todistusta rahavaroista (joita minulla ei ole) ulkomaalaisvirasto asetti deadlineksi torstain 22.3. Kiitos Nordean ylihitaan toiminnan, minulla ei ollut todistusta keskiviikkona, joten torstaina kipitin hädissäni virastolle ruinaamaan lisäaikaa. Täti halusi pyynnön kirjallisena. Jotenkin sain yllätyskirjoitustehtävän suoritettua, ja minulle lupailtiin, että lisäaikaa kyllä saa. Tietenkin kun pitkän päivän päätteeksi palasin kotiin, odotti Nordean todistus postilaatikossa. Postitin sen heti perjantaina. Seuraavaksi jännitän, riittääkö raha, vai tuleeko hylkäyspäätös. Saas nähdä, ehdinkö saada oleskelulupaa ennen kuin vaihtoni loppuu. Pakko sitä on kuitenkin hakea, koska ilman ei saa maassa oleilla kuin kolme kuukautta.

17.3. Emergence de Bellaires

Toinen luolaretkeni Sveitsissä oli hieman tavallisuudesta poikkeava: luolaseuralaiset olivat menossa jatkamaan erästä kaivuuprojektiaan, ja minä tungin mukaan, kun sinne kaivattiin lisää väkeä. 17.3. pyöräilin siis yliopistolle aamuyhdeksäksi. Luolasetä Jacques poimi kyytiin minut sekä Anne-Cécilen, suurin piirtein ikäiseni seuran jäsenen. Suunta oli kohti La Sarraz -nimistä kylää, matkaa noin puoli tuntia. Paikalla kävi ilmi, että alunperin tulossa ollut seitsemän hengen tiimi olikin kutistunut vain nelijäseniseksi, mutta tämä ei menoa hidastanut.

Kävelimme kauniin keväisen metsän läpi tapahtumapaikalle, Emergence de Bellaires -nimiselle luolanalulle, missä neljäs kaivaja Marc odotti meitä. Kannoimme kasan roinaa ylös rinnettä luolalle, vaihdoimme varusteet, ja kävimme hommiin. Tavoite oli pumpata ulos vesi luolassa vastaantulleesta ahtaikosta. Anne-Cécile meni pohjalle pitämään putkea vedessä, Marc oli asiantuntijana säätämässä laitteita, ja minä ja Jacques ojentelimme pinnalta tarvittavia asioita. Vermeiden virittelyyn meni ehkä tunti. Itse tyhjäysoperaatio oli ohi alle viidessä minuutissa, eikä tulos ollut rohkaiseva.

Kävin Jacquesin kanssa ihmettelemässä pohjaa. Luola alkoi isohkosta kolosta kallioseinämässä. Sen päädystä vei lähes pystysuora multa/hiekkaseinäinen rööri pienehköön kammioon, josta pääsi ryömimään vielä pienempään, juuri ja juuri kahden mentävään tilaan. Sieltä lähti lopullinen, tyhjätty ryömiö. Se oli liian kapea, että kukaan mahtuisi läpi, ja sen pohja ei ollut mitään helposti kaivettavaa materiaalia, vaan kalkkikiveä. Setä mittaili tilan kartoitusta varten, otimme joitakin valokuvia, ja palasimme pinnalle. Koko tiimin yhteinen näkemys oli, ettei tämä luola vaikuttanut järin lupaavalta jatkotoimenpiteitä ajatellen.

Raahasimme roinan alas mäkeä ja söimme pikniklounaan auringonpaisteessa. Sedät lähtivät hakemaan autoa varusteiden roudaamiseksi, me tytöt kävimme katsastamassa läheisen Carrière jaunen hienon, keltaisen kallioseinämän. Kokoonnuimme parkkipaikalla, missä autokuntamme päätti hyödyntää todella kauniin ja kesäisen päivän tutustumalla muihin lähistön kiintoisiin kohteisiin. Jacques oli oivallinen opas, koska hän tunsi kaikki tienoon koloset ja kalliomuodostelmat.

Ensimmäinen vierailukohteemme oli Tine de Conflens -niminen todella kaunis joki/kanjonipaikka, jossa olisi myös ollut 10-20 metriä pitkä pikku luola. Ikävä kyllä näin sulamisvesien aikaan virta oli niin kova ja syvä, ettei suuaukolle olisi päässyt uimatta. Jätimme väliin.

Seuraavaksi pysäköimme La Sarrazin sairaalan viereen, missä sijaitsi tunnettu kiipeilykallio, googlauksen perusteella nimeltään St. Loup. Reitit näyttivät vaikeilta, lähes otteettomilta. Hieman puolivälissä seinämää oli pieni luolamainen syvennys. Kalliolla oli kuulemma aikanaan järjestetty luolaseuran SRT-sessioita. Aika hulppea sijainti sellaisille, ja korkeuttakin oli mukavasti.

Kuvittelin meidän olevan matkalla kokonaan pois, kun lähdimmekin kurvailemaan pienille sivukujille. Päädyimme metsätilkulle, jossa oli Chaulderonin lähde, yksi Venoge-joen alkulähteistä. Kirkas, hyinen vesi kumpusi syvältä kalkkikiven sisuksista. Ilmeisesti paikalliset luolasukeltajat käyvät täällä toisinaan.

Geoturismi loppui tähän, mutta paluumatkaan mahtui vielä yksi todella yllättävä käänne: ajellessamme jonkun Lausannen lähiön halki pysäytimme satunnaisen luolakerholaisen pihaan. Kyseinen kerholainen oli askartelemassa pienoistraktorimaastoa poikansa kanssa, tarjosi meille olutta, ja vei meidät tutustumaan talonsa alakerrassa olevaan, vanhoja sitikoita entisöivään autopajaan. Tämä oli kyllä satunnaisinta, mitä olen ikinä luolaretkellä kokenut!

Lopulta, joskus viiden jälkeen, palasimme yliopiston pihaan, ja poljin velopass-pyörällä kotiin pyykkäämään ja syömään. En ehkä oppinut päivän aikana niin paljoa kaivamisesta kuin olin toivonut, emmekä myöskään tehneet mitään suuria löytöjä, mutta oli mahtavaa viettää kaunis päivä ulkosalla luolatyyppien seurassa, eli kaiken kaikkiaan lauantai oli erittäin leppoisa.

Lisää kuvia päivästä.

Les semaines passées

Luolaretken jälkeen ei ole pariin viikkoon tapahtunut mitään niin jännittävää, että se olisi innostanut minut kirjoittelemaan tänne. Lähinnä vain opiskelua, yksinäisiä tietokoneella istuttuja iltoja sekä rahahuolia ja muuta ahdistusta. Erityisen suuri stressinlisääjä oli 8.3. postilaatikkooni tipahtanut ulkomaalaisviraston kirje, jossa vaadittiin todistusta siitä, että minulla on täällä elämiseen tarvittavat rahavarat. Totuushan on, että minulla ei oikeasti ole alkuunkaan tarpeeksi rahaa, enkä tiedä, miten pärjään kesään asti. Kaiken lisäksi Nordea kaikessa viisaudessaan halusi välttämättä hoitaa pankin todistuksen tilaamisen nettiviestipalvelunsa kautta, minkä johdosta kesti yli viikko, että he viimein ilmoittivat, että ko. paperi on tilattu. Nyt odotan kauhulla, ehdinkö saada sen ajoissa, kun ulkomaalaisviraston antama deadline oli 22.3. eli ensi viikon torstai. Olisi kiva, jos joskus saisi nämä viralliset asiat sellaiseen pisteeseen, ettei niistä tarvisi panikoida. Nyt vähän tuntuu siltä, että vaihtoaikani ehtii loppua ennen kuin kaikki on ojennuksessa.

Keskiviikkona 7.3. kävin illalla Groupe Spéléo Lausannen eli paikallisen luolakerhon tapaamisessa Bussigny-nimisessä lähiössä. Luolatyypit olivat leppoisia, ja setien lisäksi joukossa oli pari nuorempaakin ihmistä. Ranska oli edelleen haastavaa, mutta jutustelu tuntui hyvin hyödylliseltä. Menin tosin ihan solmuun, kun minua pyydettiin kertomaan, millainen Ordonsin retkemme oli. "C'était super. La grotte est jolie," oli suurin piirtein taso, mihin kykenin. Virallisen, tulevia retkiä suunnitelleen osuuden jälkeen kävimme vielä yksillä lähkuppilassa, ja lopuksi sain kyydin kotiin yhdeltä luolasedistä.

Mitä opintoihin tulee, kenties keskeisin juttu parin viime viikon aikana oli esitelmä, jonka pidin viime maanantaina, 12.3. Kyseessä oli viruspatogeneesikurssin pakollinen artikkeliesittely, ja aiheenani oli HIV-1:n genomiin kohdistuvia muutospaineita ja toisaalta muutosta vastustavia voimia kartoittava artikkeli (Snoeck et al. 2011). Paperi oli puhdasta bioinformatiikkaa, eikä kukaan tuntunut tajuavan siitä paljoakaan. En ole varma tajusinko itsekään, mutta ainakin koin olleeni hyvin tieteellinen ja vakuuttava. Koska kyseisestä kurssista ei ole tenttiä ja tuo oli viimeinen luentokerta, minulla pitäisi nyt olla ainakin 1.5 opintopistettä tiedossa.

Myös bakteeripatogeneesikurssi ja Networks loppuivat tällä viikolla, mutta molemmista on vielä tiedossa suulliset tentit, ja Networksista myös esitelmä. Torstaina alkoi uusi kurssi, Phylogeny and comparative methods, joka osoittautui jokseenkin haastavaksi bioinfon opintojaksoksi. Perjantaina kurssin ekoissa harjoitustöissä koin jälleen epätoivon hetkiä tietokoneluokassa. Huhhuh. Selvästi meille Helsingissä tarjottu palikka-bioinfokurssi ei ollut alkuunkaan tarpeeksi kattava. Jos selviän tästä kurssista jotenkin, opin kyllä paljon kaikenlaista uutta ja hyödyllistä.

4.3. Grotte des Ordons

Olin suunnitellut parin Cours de vacances -kaverin kanssa, että menisimme sunnuntaina Berniin. Lauantaina ajattelin viime viikon tyyliin boulderoida ja lenkkeillä. Perjantai-iltana tullut sähköpostiviesti kuitenkin muutti kaiken. Se oli paikalliselta luolakerholta, ja tarjosi luolaretkeä sunnuntaille. Jos minulta kysytään, menenkö mieluummin luolaan vai Berniin, luola voittaa mennen tullen. Käytinkin siis lauantain etsien kaupungilta tarpeellisia juttuja, kuten neopreenihanskoja (jouduin lopulta tyytymään puutarhakintaisiin) ja evästä, kasaten kamppeitani kotona, ja hermoillen ihan hitusen.

Sunnuntaina heräsin 7.30, kokkasin itselleni brittiläisen luola-aamiaisen, ja siirryin parkkipaikalle odottamaan kyytiä. Yhdeksän kieppeillä minut poimi pieneen autoonsa Vivien, joka oli miespuoleinen, toisin kuin nimen perusteella olisi voinut luulla. Ajoimme leipomon kautta tapaamispaikalle, missä joukkoon liittyi retken kolmas osallistuja, Olivier. Ajomatka Ranskaan, Montrond-le-Châteaun kylään, kesti vajaan kaksi tuntia. Aikaa kulutimme syöden pain au chocolatia ja jutellen ranskaksi. Englantia käytin koko päivänä vain pari kertaa, kun en millään keksinyt jotain sanaa. Maisemat matkan varrella olivat huikeita, kalkkikiviseinämiä, jokia ja kumpuilevia laaksoja.

Perillä pysäköimme auton ison hevostilan jälkeen metsään johtavan tien laidalle, ja vaihdoimme varusteita lämmöstä ja auringonpaisteesta nauttien. Grotte des Ordonsin sisäänkäynnille oli vain jokusen minuutin kävelymatka, ja se löytyi ongelmitta. Suuaukko oli sympaattinen pienehkö pystysuora kolo lehtimetsän keskellä. Kuten aina, köysien virittely vei aikansa. Laskeuduin toisena. Ensimmäinen osuus oli kuusi metriä kapealle alaspäin viettävälle luiskalle, joka päättyi kuiluun. Sen syvyyksiin vei toinen ja viimeinen köysilaskeutuminen, jolla oli mittaa 18 metriä, ja joka oli kenties hienoin luolalaskeutumiseni tähän mennessä. Ensimmäiset metrit edettiin kapeassa railossa, mutta yhtäkkiä seinät katosivat, ja köysi roikkui vapaasti valtavan kammion katosta. Vau.

Kammion pohjalla meitä odotti tippukivimetsä. Lähdimme kävelemään eteenpäin valtavaa käytävää pitkin. Varovaisena veikkauksena sillä oli korkeutta 15-20 metriä, ja leveyttä 5-10. Muodostelmien määrä oli aivan älytön, melkeinpä Grotte de Gournier -tasoa: hillittömän korkeita pylväitä, kaiken kokoisia stalagmiitteja, ja seinät täynnä toinen toistaan näyttävämpää flowstonea. Ajoittain seiniä peitti lumihangen tavoin kimaltava kristallikerros. Yritimme ottaa kuvia, mutta kukaan meistä ei ollut varsinainen luolakuvaaja. Kun välineinäkin oli vain pari pokkarikameraa, tulos ei ollut hääppöinen.

Noin sadan metrin kävelyä seurasi pikkuinen kiipeily luiskaa ylös, muotojen välitse. Sen jälkeen luola jatkui vielä hetken, kunnes päättyi läpipääsemättömään lohkaretukokseen. Koko isolla tunnelilla oli pituutta vain joitakin satoja metrejä, ja luolan suurin miinus olikin sen lyhyys. Käännyimme ja palailimme takaisin hitaasti, nähtävyyksiä yhä ihastellen ja kuvaten.

Ihan liian pian olimme köyden alla, ja oli vuorossa retken vähiten kiva osuus, nousukahvanousu. Sain mennä edeltä - ilmeisesti pojat olivat laskeutumiseni perusteella vakuuttuneet siitä, että en ole köysitoiminnassa vaaraksi itselleni enkä muille. Puolivälissä he huutelivat, että "hei, ei ole mikään kiire" - minä kun olin huolissani, että olisin liian hidas. Sain odotella pinnalla aikani, kun sveitsiläiset purkivat köysiä. Hymyilytti kovasti. Eka sveitsiläinen luolaretki suoritettu, ja mahtavaa oli!

Paluumatkalla minulle kerrottiin, että näin nättejä luolia ei Sveitsin puolella ole ollenkaan, eikä muutenkaan missään ihan lähellä. Kivoja ja kiinnostavia sen sijaan pitäisi löytyä. Pysähdyimme satunnaiseen nättiin joki- ja linnapaikkaan, missä oli tarkoitus vähän pestä varusteita, mutta joen todettiin olevan liian "déguelasse". Söimme siis vähän lisää pain au chocolatia, ja jatkoimme matkaa kohti Sveitsiä. Lausannessa Vivien pudotti minut metrolinjan varteen. Taisi olla eka kerta, kun olen taittanut osan luolaretken paluumatkasta julkisilla. Lapset katsoivat pitkään luolasäkkiä ja kypärää. Cèdresissä marssin pesutupaan huuhtomaan pahimmat mudat pois varusteista, kävin suihkussa, ja ripustin haalarin suihkukoppiin kuivumaan. Sentään kysyin kämppikseltä lupaa ensin. Illalla olisi vielä pitänyt lukea bakteeriartikkeli seuraavan päivän luentoa varten, mutta keskittymiskyky oli aika olematon. Luolaretken kuvat kiinnostivat paljon enemmän. Uni sen sijaan tuli nopeasti.

Une semaine ordinaire

Toinen kouluviikko takana, mutta rutiinia ei oikein vielä ole löytynyt. Cours de vacancesiin verrattuna lukujärjestys tuntuu harvalta ja satunnaiselta. Tässä höpinää siitä. Huomenna lupaan julkaista mielenkiintoisempaa tekstiä!

Maanantaina on pisin päivä, 8-17, bakteerien ja virusten patogeneesiluennot. Jostain mystisestä syystä luentojen ajat vaihtavat paikkaa keskenään viikottain.

Tiistaina on vain ranskankurssi, Structuration et production B2-C1, jossa on mainio valmentaja-opettaja: tarkoitus ei ole oppia faktoja, vaan oppia, miten ranskaa oppii parhaiten arjessa.

Keskiviikkona saattaa olla aamulla genomiikkaa ja proteomiikkaa, jos kurssi järjestyy. Tällä viikolla luentoa ei ollut, mutta toivo elää vielä. Lisäksi toinen ranskankurssi, Lire-écrire, jossa analysoidaan tekstejä ja yritetään itse tuottaa vastaavanlaisia.

Torstaina ja perjantaina on Introduction to network analysis for biologists -kurssin luento. Tämä perjantai oli erityisen kiintoisa, koska se sisälsi tietokoneharjoituksia. Ikävä kyllä koko homma toimi R-ohjelmointikielellä, josta en ollut koskaan kuullutkaan, ja joka paikallisilla kuuluu pakollisena opintoihin. Olin siis ihan ulalla.

Koulun lisäksi olisi paljon aikaa tehdä muuta. Vielä kun keksisi, mitä se muu arkipäivinä olisi. Tällä viikolla mm. hoisin viimeisen viranomaisasian, eli kävin näyttämässä eurooppalaista sairaanhoitokorttia jossain virastossa, koska niin kuuluu tehdä. Tekemisen puutteessa olen myös alkanut harrastaa enemmän liikuntaa kuin Suomessa koskaan. Keskiviikkoisen kiipeilykurssin lisäksi käyn lenkillä pari-kolme kertaa viikossa. Toki paljon tulee myös käveltyä kaupungilla, joko ostoksilla tai muuten vain.

Torstaina käväisin taas teatterissa Noran kanssa, tällä kertaa Genevessä. Esityksen nimi oli Teenfactory!, esityspaikka Theatre du Grütli, teema Kurt Cobain, ja se oli, noh, ei kovin ihmeellinen. Liikaa seisoskelua ja lausuntaa, ja jos kerran tehdään musiikkiteatteria, olisi kiva, jos edes joku näyttelijöistä osaisi laulaa. Nyt elämys muistutti huonon karaoken kuuntelua. Retki oli joka tapauksessa ihan mukavaa vaihtelua yksinäisiin iltoihin.

Culture, sport & tourisme

Opintoasiat järjestyivät viimein viime viikon loppupuolella. Kävin tapaamassa opintoneuvojaa, jolle annoin listan haluamistani kursseista. Listan avulla hän sitten selvitti, sopiko kursseille mennä, ja ilmoitti minut niille. Omituinen systeemi, etenkin kun muissa tiedekunnissa opiskelevat kaverit saavat ihan itse hoitaa ilmoittautumisensa. Joka tapauksessa, kurssini näkyvät viimein paikallisessa nettisysteemissä. Helpotus on suuri. Sen sijaan lisähuolta ja ärtymystä ovat aiheuttaneet perutut kurssit: valitsemistani kursseista yksi peruuntuu varmasti, ja toisenkin kohtalo on vaakalaudalla, koska ilmoittautuneita on liian vähän. Käsittämätöntä, ettei genomiikka kiinnosta ihmisiä.

Viime viikonloppuna ehdin harrastaa niin kulttuuria, liikuntaa kuin turismiakin. Kulttuuria edusti Les Terriens -niminen esitys Théâtre Sévelinissä. Se oli hämärintä, mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Periaatteessa tapahtumat sijoittuivat CERNiin, mutta näytelmä kyllä käsitteli aivan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Se sisälsi paljon kummallista musiikkia, akrobatiaa/tanssia ja yleistä häröilyä. Varsinaista juonta ei tuntunut ollenkaan olevan, enkä tajunnut puoliakaan puheesta, mutta arvostin intensiteettiä ja vaihtelevuutta. Minut teatteriin kutsunut Nora, joka käy katsomassa jotain vähintään kerran viikossa, oli sitä mieltä, että tämä oli yksi parhaista jutuista mitä hän on ikinä nähnyt.

Lauantaina piti olla Erasmus-vaihtarijärjestön lumikenkäilyretki, johon olin kovasti innolla lähdössä. Perjantai-iltana ilmoitettiin kuitenkin yllättäen, että retki peruuntuu juna-aikatauluongelmien takia. Olin pettynyt ja hämmentynyt. En halunnut möllöttää koko lauantaita kotona, joten lähdin boulderoimaan Crissierissä sijaitsevan Le Cube -nimiseen uuteen halliin. Paikka muistutti monella tavalla Konalan Boulderkeskusta: suuri tila keskellä teollisuusaluetta, ja paljon selkeästi merkittyjä eri tasoisia reittejä. Kiipimässä oli lisäkseni vain kourallinen ihmisiä, mikä oli hassua, koska paikka oli mielestäni erinomainen. Ehkä sijainti ja hinta verottivat väkeä. Menomatkan suoritin bussilla, mutta kotiin palasin jalkaisin. Matkaa oli noin 6,5 kilometriä, mikä tuntui melkoisen pitkältä ja hitaalta, vaikka juoksinkin osan.

Sunnuntaina olin sopinut tekeväni jotain tsekkiläisen biologikaverini kanssa. Joksikin muotoutui vierailu Sauvabelinin metsään, isoon puistoon Lausannen yläpuolella. Päivä oli upean aurinkoinen, ja puisto täynnä ihmisiä. Nousimme näkötorniin, josta oli hieno näkymä kaupungin yli. Vuoret olivat ikävä kyllä piilossa. Katsastimme myös kotieläintarhan uhanalaiset maatiaisrodut, ja yritimme löytää suklaata Chocolatierin bussipysäkiltä. Se ei onnistunut, mutta päädyimme sen sijaan Vivariumiin ihastelemaan käärmeitä, liskoja, krokotiileja ja jättihämähäkkejä. Paikka oli mainio, otukset hienoja ja söpöjäkin. Erityisesti pidin valtavista varaaneista.