17.3. Emergence de Bellaires

Toinen luolaretkeni Sveitsissä oli hieman tavallisuudesta poikkeava: luolaseuralaiset olivat menossa jatkamaan erästä kaivuuprojektiaan, ja minä tungin mukaan, kun sinne kaivattiin lisää väkeä. 17.3. pyöräilin siis yliopistolle aamuyhdeksäksi. Luolasetä Jacques poimi kyytiin minut sekä Anne-Cécilen, suurin piirtein ikäiseni seuran jäsenen. Suunta oli kohti La Sarraz -nimistä kylää, matkaa noin puoli tuntia. Paikalla kävi ilmi, että alunperin tulossa ollut seitsemän hengen tiimi olikin kutistunut vain nelijäseniseksi, mutta tämä ei menoa hidastanut.

Kävelimme kauniin keväisen metsän läpi tapahtumapaikalle, Emergence de Bellaires -nimiselle luolanalulle, missä neljäs kaivaja Marc odotti meitä. Kannoimme kasan roinaa ylös rinnettä luolalle, vaihdoimme varusteet, ja kävimme hommiin. Tavoite oli pumpata ulos vesi luolassa vastaantulleesta ahtaikosta. Anne-Cécile meni pohjalle pitämään putkea vedessä, Marc oli asiantuntijana säätämässä laitteita, ja minä ja Jacques ojentelimme pinnalta tarvittavia asioita. Vermeiden virittelyyn meni ehkä tunti. Itse tyhjäysoperaatio oli ohi alle viidessä minuutissa, eikä tulos ollut rohkaiseva.

Kävin Jacquesin kanssa ihmettelemässä pohjaa. Luola alkoi isohkosta kolosta kallioseinämässä. Sen päädystä vei lähes pystysuora multa/hiekkaseinäinen rööri pienehköön kammioon, josta pääsi ryömimään vielä pienempään, juuri ja juuri kahden mentävään tilaan. Sieltä lähti lopullinen, tyhjätty ryömiö. Se oli liian kapea, että kukaan mahtuisi läpi, ja sen pohja ei ollut mitään helposti kaivettavaa materiaalia, vaan kalkkikiveä. Setä mittaili tilan kartoitusta varten, otimme joitakin valokuvia, ja palasimme pinnalle. Koko tiimin yhteinen näkemys oli, ettei tämä luola vaikuttanut järin lupaavalta jatkotoimenpiteitä ajatellen.

Raahasimme roinan alas mäkeä ja söimme pikniklounaan auringonpaisteessa. Sedät lähtivät hakemaan autoa varusteiden roudaamiseksi, me tytöt kävimme katsastamassa läheisen Carrière jaunen hienon, keltaisen kallioseinämän. Kokoonnuimme parkkipaikalla, missä autokuntamme päätti hyödyntää todella kauniin ja kesäisen päivän tutustumalla muihin lähistön kiintoisiin kohteisiin. Jacques oli oivallinen opas, koska hän tunsi kaikki tienoon koloset ja kalliomuodostelmat.

Ensimmäinen vierailukohteemme oli Tine de Conflens -niminen todella kaunis joki/kanjonipaikka, jossa olisi myös ollut 10-20 metriä pitkä pikku luola. Ikävä kyllä näin sulamisvesien aikaan virta oli niin kova ja syvä, ettei suuaukolle olisi päässyt uimatta. Jätimme väliin.

Seuraavaksi pysäköimme La Sarrazin sairaalan viereen, missä sijaitsi tunnettu kiipeilykallio, googlauksen perusteella nimeltään St. Loup. Reitit näyttivät vaikeilta, lähes otteettomilta. Hieman puolivälissä seinämää oli pieni luolamainen syvennys. Kalliolla oli kuulemma aikanaan järjestetty luolaseuran SRT-sessioita. Aika hulppea sijainti sellaisille, ja korkeuttakin oli mukavasti.

Kuvittelin meidän olevan matkalla kokonaan pois, kun lähdimmekin kurvailemaan pienille sivukujille. Päädyimme metsätilkulle, jossa oli Chaulderonin lähde, yksi Venoge-joen alkulähteistä. Kirkas, hyinen vesi kumpusi syvältä kalkkikiven sisuksista. Ilmeisesti paikalliset luolasukeltajat käyvät täällä toisinaan.

Geoturismi loppui tähän, mutta paluumatkaan mahtui vielä yksi todella yllättävä käänne: ajellessamme jonkun Lausannen lähiön halki pysäytimme satunnaisen luolakerholaisen pihaan. Kyseinen kerholainen oli askartelemassa pienoistraktorimaastoa poikansa kanssa, tarjosi meille olutta, ja vei meidät tutustumaan talonsa alakerrassa olevaan, vanhoja sitikoita entisöivään autopajaan. Tämä oli kyllä satunnaisinta, mitä olen ikinä luolaretkellä kokenut!

Lopulta, joskus viiden jälkeen, palasimme yliopiston pihaan, ja poljin velopass-pyörällä kotiin pyykkäämään ja syömään. En ehkä oppinut päivän aikana niin paljoa kaivamisesta kuin olin toivonut, emmekä myöskään tehneet mitään suuria löytöjä, mutta oli mahtavaa viettää kaunis päivä ulkosalla luolatyyppien seurassa, eli kaiken kaikkiaan lauantai oli erittäin leppoisa.

Lisää kuvia päivästä.