30/11/2006

Voitettu päivä

Päivä julisti heti aamusta, että haluaa olla paha. Siinä vaan oli jotain. Huonoja enteitä. Ruma aura. En oikeasti tajua, miksi se siltä tuntui, kun ei tapahtunut mitään muuta kuin tavanomainen liian myöhään nukkuminen ja heräämisen yletön vaikeus. Jotenkin vaan totesin, että jos väen väkisin ja kiireellä raahaan itseni Siltavuorenpenkereelle, ei varmana seuraa mitään hyvää. Sen sijaan otin uusiksi, heräilin rauhassa, kävin kaupassa ja sellaista, ja sitten vasta siirryin laitokselle. Siellä tosin lähinnä irkkasin, kunnes piti lähteä opettamaan.

Sello-oppilas oli vaihteeksi täysi riiviö, mutten siltikään onnistunut suuttumaan sille. Harvoin mitään hyvää itsestäni sanon, mutta todettakoon, että mitä riiviömuksuihin tulee, mulla on ihan ihmeen pitkä pinna ja enkelin kärsivällisyys. Enkä yhtään tajua miksi, kun en muissa asioissa omaa tuommoisia luonteenpiirteitä.

Oppilaan jälkeen päivä viimeistään talttui hyväksi, kun pääsin taas kiipeämään. Ekaa kertaa ilman kenenkään osaavan ihmisen valvontaa. Jospas onnistuisin repimään seuraa kerran viikossa tuonne niin olisi mahtavaa. Nyt oli kylläkin harvinaisen tumpelo ja tyhmä olo, kun seinä oli täynnä osaavia ihmisiä liidaamassa, ja me aloittelevat yläköysikiipeilijät vaan tappelimme solmujen kanssa ja emme osanneet. Joo joo, ei heti voi osata kaikkea, tiedetään, muttei siitä osaamattomuudesta kai silti tarvitse pitää. Ja siltikin, selvitin molemmat kohdat, joista en viime viikolla ollut päässyt ylös. Jeee.

Sitten vielä Laaksolahteen syömään karkkia ja hakemaan kumisaappaat. Ne kun ovat olennaisin osa lauantaina pelattavan 1931:n proppaustani.

29/11/2006

Häröpäivä

Nukuin vain vähäsen liian myöhään, eli unet jäivät niin lyhyiksi taas, että aamulla oli kamala olo. Kiva sikäli, että sitten ei häirinnyt, ettei ollut mitään syötävääkään. Menin konsalle ja istuin kahvikupin kanssa harjoituskoppiin. Ehdin soittaa kappaleen läpi ennen säestystreenejä. Siinä sivussa sain idean mahdollista seuraavaa kaupunkipelikampanjahahmoa varten. Hih, olinkin jo ehtinyt reilun päivän ahdistua siitä, ettei minulla ollut mitään visiota.

Säestysharjoitukset olivat kummat. Kuuntelin, kun Tuija soitti Elgarin konserttoa, jota olen päätynyt pitämään kovin klisheisen ylipateettisena, mutta yllättäen se jotenkin onnistui herättämään kauheasti tunteita. Tosi outoa. Oma soittokin herätti tunteita--havaitsin nimittäin, että Janacekin "Satu", kaikin puolin kiltti ja harmiton kappale, on kuin onkin mahdollista soittaa vihaisesti. Harvinaisen kärttyisä esitys tuli, enkä edes tiedä, minkä takia.

Päivän yleistunnelma oli muutenkin härö ja heittelehtivä. Säestyksen jälkeen tuntui, että olisi kiva soittaa lisää, vaan kotimatkalla kadotin soittoinnon johonkin, koska ei sitä sitten siellä enää ollutkaan. Ainoa juttu, mitä huvitti soittaa, oli Dvorakin konserton eka osa, minkä soittamisessa ei ollut mitään järkeä, ja se kuulosti kamalalta, vaikka kivaa olikin. Päädyin viettämään koko iltapäivän mukamas-puuhaten jotain debriefien hiomista tai uuden hahmoidean luonnostelua tai jotain, eli käytännössä en tehnyt oikein mitään. On aina yhtä ärsyttävää olla samaan aikaan levoton ja kuitenkin täysin aikaansaamaton.

Sentään jotain järkevää oli pakko tehdä, kun oli YSsää. Anna Gr. ei ollut paikalla, joten jouduin tekemään soolosellistin virkaa. Jipii. Väsytti niin paljon etten meinannut jaksaa pitää jousta kädessä. Erityisen noloa tämä oli, koska sain vähän niinkun kehuja kapellimestarilta, kun tämä otti ja käytti mua esimerkkinä semmoisesta primitiivisen hevisellistisestä soitosta - "play it 'Velma-esque'". Tänään vain siitä mun tyylisestä mättösoitosta joutuivatkin huolehtimaan muut. Meinasin kirota ääneen, kun minulle vasta harjoitusten loppupuolella selvisi, että ne kestävätkin tasan kymmeneen eivätkä puoleen, kuten yleensä. Glääh.

Päivän suurin aikaansaannos taisi loppujen lopuksi olla, että sain illalla lähetettyä Jaanan debriefit eteenpäin, että muutkin pääsevät niitä ihmettelemään. Ja uskalsin sanoa jotain.

Helsingistyminen

Niinhän siinä siis kävi, että kirjoitin ma-ti-yönä debriefini valmiiksi asti, mikä sitten johti siihen, että itkin hyvän tovin, ja koin itselleni vähän epätavallisen tunteen, että olisi kiva jos joku halaisi, mutta kun Mirikin oli jo nukkumassa, niin eipä auttanut.

Maagisen ihmeellisesti onnistui minun tiistaiaamuna herätä ennen yhdeksää ja roudata itseni ja tavarani kymmeneltä lähteneeseen Pendolinoon, paluumatkalle kohti Helsinkiä. Olo oli sekava, muttei yhtään niin väsynyt kuin olisin odottanut. Väsymys iski sitten vasta, kun olin selvinnyt sellotunnille. Vieläpä niin tehokkaasti, etten oikein meinannut tajuta yhtään mitään mistään, ja vaihteeksi taas kävi Tapania sääliksi. Oman tuntini jälkeen pidin oppilaalle tunnin, ja se meni myöskin niin pieleen joka suhteessa kuin vain voi. Muun muassa emme meinanneet päästä luokkaan, missä oli tarkoitus soittaa, koska ovi oli lukossa ja avain ei vaan kertakaikkiaan toiminut.

Illaksi ihmettelemään Helenin ja Kimmon yhteistä kotia Akateemisen OmpeluKerhon kokouksen merkeissä. Ja mikäpäs siinä, asunto oli hieno, väsäämämme ruoka niin hyvää että tuli syötyä ihan kammottavaan ähkyyn asti, ja lukioporukan seura on aina jees.

Kotiin palattuani kuvittelin olevani menossa ajoissa nukkumaan, mutta nettiin olikin ilmaantunut HaU-debrief-sivu. Argh. Siispä valvoin taas ihan älyttömän myöhään yrittäen parhaani mukaan olla lukematta Yanagin debriefejä ja asetellen omiani mahdollisesti julkaisukelpoisen muotoisiksi. Eikä edes tullut valmista.

28/11/2006

Palautumisyritystä

Olin jo etukäteen aivan varma siitä, että olen vikan HaUn jälkeen henkisesti hajalla, joten olin järkännyt maanantaipäiväni ihan tyhjäksi, että voisin vielä jäädä Turkuun lojumaan. Aamulla heräsin ensin Mirin iät ja ajat soineisiin herätyksiin, ja sitten joskus yhdeksän maissa tämän lähettämään tekstiviestiin niin, etten saanut unta enää. Ahdisti ja itketti edelleen. Äh. Ahdistus ilmeni muun muassa tuossa aamulla herättyäni kirjoittamassani edellisessä blogientryssä aika tehokkaasti.

Päivä meni sitten epätoivoiseen tekemisen yrittämiseen, eli oikeastaan lähinnä siihen, että odottelin Miriä palaavaksi töistä, että voitaisiin mennä syömään, kun tavalliseen tapaani en millään muuten viitsinyt. Soittelin jotain, muttei siitä oikein mitään tullut. Yritin aloittaa debriefiä, mutta aika lailla yhtä huonolla menestyksellä. Vilkuilin kieliteknologian läksyjä, mutta kun niissä oli vain juttua "ihmisen ja koneen vuorovaikutuksesta luonnollisella kielellä", ne eksyttivät koko ajan peliajatuksiin. Loppujen lopuksi huomasin kuluttaneeni varmaan suurimman osan ajastani setvimällä hirvieläinten nimiä ja niiden etymologiaa. Höö. Kieliteknologian läksyt sain sitten viimein oikeasti valmiiksi ja lähetettyä vasta, kun Miri saapui.

Kävimme Kertussa syömässä, Annakin käväisi siellä hengaamassa kanssamme. Sieltä hirmu kiirellä pois, että ehdimme "avantoon". Taina tuli mukaan. Olipas taas niin tyypillistä "Turussa tulee tehtyä outoja juttuja"-meininkiä. Vaikka ihan huijausta se oli, eihän se mikään avanto tietenkään ollut kun ei ollut jäätäkään. Saunomista ja uimista kumminkin. Totesin ihmeekseni, että siedän paremmin ulkona olemista ja kylmää kuin kuumaa saunaa. Saunakestävyyteni on ihan olematon. Sen sijaan uskaltauduin käymään päätä myöten kylmässä vedessä, eikä se ollutkaan niin kamalaa. Ei se tosin niin kivaakaan ollut, että välttämättä haluaisin jatkossa kauheasti tuommoista harrastella.

Illan ohjelmassa piti olla Liikkuvan linnan katselua, mutta iskikin sitten semmoinen inspiraatio, että halusin välttämättä kirjoittaa debriefiä. Se osoittautui ihmeen vaikeaksi, en meinannut muistaa mitään oikein. Ja saapi nyt nähdä sitten valvonko koko yön sen kanssa kun olisi kiva saada valmiiksi. Huomenna vaan on pakko palata Helsinkiin. Äääh.

27/11/2006

Piiitkä viikonloppu

Olipas varmaan yksi elämäni pisimmistä ja häröimmistä viikonlopuista. Siitä selvittiin, mutta ei ilman paikoitellen älyttömäksi mennyttä väsymystä ja itkua ja masennusta jälkeenpäin.

Perjantai: Oulu

Torstai-perjantaiyö yöjunassa oli juuri niin tyhmä kuin olin kuvitellut. Kahdeksan tuntia olisi ehtinyt, mutten varmaan saanut aikaan kuin vartin torkkuja, lähinnä vaan koko yön kauheasti yritin nukkua ja ei tullut mitään. Oulun päässä konduktööri ei tullutkaan koputtamaan hyttien oviin, joten tajusimme junan olevan Oulussa vasta kun se oli jo pysähtynyt, ja tuli älytön kiire ulos. Sitten kiire muuttui odotukseksi, kun tilataksia ei tuntunut löytyvän koko kaupungista, ja seisoimme kolme varttia aseman pihassa odottamassa sellaista. Olo olikin täydellisen pihalla oleva, ihmetteli vain että mikä päivä, mikä maa, mitä ihmettä tässä tehdään. Se paheni vain, kun taksi löytyi, ja päädyimme aamupalalle Annan kotiin, muusikkokavereina keskelle tämän perhettä ja sukulaisia sun muita.

Loppupäivä meni suurin piirtein samoissa tunnelmissa. Väsytti hirveästi, ei olisi oikein jaksanut soittaa. Ja HaU alkaisi kuudelta. Ääh. Välillä harjoiteltiin, sitten nukuttiin päiväunia ja syötiin, ja lopulta kello alkoi lähestyä kuutta, ja siirryttiin konserttipaikalle. Sielläkään en oikein osannut ajatella kuin samaan aikaan konsertin kanssa alkanutta peliä. Ihme kyllä soittomme kuitenkin sujui varsin hyvin, ja oli siinä fiilistäkin, kaikesta huolimatta. Sen sijaan sitä en oikein löytänyt, kun jatkettiin keikalta juhliin--kyseessä siis oli Annan isän, Jouko Tötterströmin 50-vuotisjuhlta, ensin se sävellyskonsertti ja sitten ne bileet. Ruoka oli hyvää, ohjelmakin periaatteessa kivaa, mutta ei olisi vähempää voinut kiinnostaa olla siellä. Odottelin vain pelipuheluja, ja viimein sainkin muutaman. Ja sitten viimeinkin kello oli niin paljon, että sain häipyä kohti rautatieasemaa ja Turkua.

Perjantaiyöstä sunnuntai-iltaan: HaU: Loppu

Pe-la-yön vietin junissa nukkuen vielä vähemmän kuin edellisenä yönä. Tällä kertaa ei ollut makuupaikkaa, eikä semmoisesta olisi mitään iloa ollutkaan. Hahmoni oli päättänyt sulkea puhelimensa, joten vastailin puheluihin "numero ei nyt juuri ole käytössä" ja stressasin ja ahdistuin. Matka tuntui älyttömän pitkältä. Vaihdoin junaa aamuyöstä Tampereella, ja viimein päädyin Turkuun ja peliin.

Viimeinen HaU-peli oli onnistunut ja täytti tehtävänsä. Välillä oli hiljaisia hetkiä ja välillä heräsi pelaajan huoli, että saadaanko tähän kunnon loppua ollenkaan, mutta kyllä vain, hahmoni lyhyt mutta kummallinen elämä sai juuri sopivan päätöksen. Jaana Peura, ihmisruumiiseen--tai itse asiassa ihmissuden, rakkaan PM-hahmoni Sinin ruumiiseen--istutettu tekoäly, päätti ruumiillisen elämänsä ja siirtyi elämään pelkkänä tekoälyoliona, netissä sun muualla. Hahmoa tämä harmitti, vaikka olikin paras mahdollinen ratkaisu, pelaajasta se oli kovin surullista, vaikka joo, oikeasti olen sille kateellinen. Minäkin voisin mielelläni tehdä noin, jos semmoinen olisi mahdollista. Debrief tulee muualle, joten pitää katkaista pelin tapahtumien selostus alkuunsa. Kivaa siis oli taas. Älyttömän kivaa. Liian kivaa, koska "itku pitkästä ilosta" ja niin edelleen--mä en tiedä miten selviän tästä pelin jälkeisestä masennuksesta. Pitäisi saada itsensä uskomaan, etä tulee toisia hyviä pelejä, ja vielä tärkeämmin, että vaikka peli loppui, eivät ne ihmiset katoa mihinkään. Kai. En mä osaa uskoa sitä nyt, kun istun tyhjässä Mirin kämpässä eikä ole mitään ihmisiä.

Kun kerta sain pelin jälkeen osakseni kuittailua siitä, että "miltäs osin mä oikeastaan muistinkaan hahmoani", niin pitänee nyt angstata siitäkin vielä. Joo, menin joskus sanomaan itseäni selvästikin älykkäämmässä seurassa että muistutan Jaanaa kovin paljon joissain asioissa. En todellakaan tarkoittanut sillä sitä, että opiskelutaidoiltani tai älyltäni muistuttaisin mitä vain oppivaa, kaiken muistavaa yliälykästä tekoälyä. Ehen. Minun ja Jaanan suurin yhtenevä piirre on se, että olemme molemmat yhtä täydellisen tyhmiä mitä tulee ihmissuhteisiin ja muuhun semmoiseen. Ja on se aika surullista, että on yhtä tajuamaton, kokematon ja osaamaton sellaisissa kuin kymmenen kuukauden ikäinen tekoäly. Isoin ero lienee, että Jaana oli vähän kykenemätön mihinkään tunteisiin, minä taas en, vaan sekin on tyhmää ja ärsyttävää. On kai vähän tyhmää tuntea asioita, jos ei uskalla, osaa tai ehkä haluakaan tehdä mitään niiden suhteen.

23/11/2006

Lähtösäätöä

Piti olla kohtalaisen rauhaisa aamupäivä, mutta arvaahan sen, että ei onnistu multa semmoiset. Menin taasen Siltavuorenpenkereelle. Siellä sain asioita tehtyä, kunnes jumitin säätämään väärin numeroituja esimerkkejä espanjan kielioppia mikronysväävästä artikkelista, joka vaikeaselkoisuudessaan tuntui lähinnä tämmöiseltä. Onneksi mun ei tarvi ymmärtää kuin sen verran, että jos esimerkin (1) jälkeen tulee (4), jotain on mennyt pieleen ja sille pitää tehdä jotain. Vaan niitä esimerkkinumerointeja sitten ihmettelin niin innolla, että sinne katosi aika. Ehdin juuri ja juuri kaapata kaupasta eväskolmioleivän ja kipaista Kulosaareen opettamaan.

Oli peräkkäin kaksi oppilasta, jälkimmäinen niistä konsalla, ja molemmat tunnit olivat ihan OK, vaikka itse vähän tylsästi lähinnä odottelin, että saisi nyt nämä äkkiä pois niin pääsisi pakkaamaan. Matka kohti kotia ja pakkaamista oli pitkä ja tuskainen, koska osuin väärään aikaan sporaan ja oli niin ärsyttävän täyttä, grrrrrr. Jostain syystä täydet julkiset kulkuvälineet herättävät minussa semmoisen alkukantaisen raivon että harvat muut asiat siihen pystyvät. Jos olisin vähän pelottavamman näköinen, vieressä tungoksessa seisseet olisivat ehkä pelänneet, mutta vihreää sarvihuopahattua käyttävä, sinistä sellokoteloa roudaava parikymppinen "täti" ei liene kovin pelottavan näköinen vaikka kuinka pahasti irvistelisi.

Kotona sitten yritin pakata. Jotenkin hämäävää pakata samaan aikaan soittokeikkajuttuja ja HaU-juttuja. Kait nuo nyt ovat jotenkuten kaikki tuossa. Saa nähdä, mitä keskeistä ja tärkeää olen unohtanut. Ainakin on sello, nuotit ja foliohattu. Reilun tunnin päästä on edessä lampsiminen asemalle ja yöjunaan nukkumaan... tai luultavasti lähinnä valvomaan, koska olen huono nukahtamaan, ja tuplahuono jos pitäisi nukkua liikkuvassa kulkuvälineessä.

22/11/2006

Se hyppii seinille

Ihme viikko. Oikeastaan se tuntuu olevan vain suurta ajantappoa viikonloppua odotellessa. Siten se siis on älyttömän levoton. Toisaalta, on se kyllä mennytkin vauhdilla: huomenna on jo torstai, sitten on edessä yöjuna Ouluun, keikka ja sitten Turkuun ja HaU.... Äää. Samaan aikaan en jaksa odottaa sitä ja en halua koko pelin koittavan, kun se on viimeinen. Byääh.

Parina yönä on taas tullut nähtyä kiintoisia unia, kun viimein jossain vaiheessa olen onnistunut nukahtamaan. Toissayönä näin harvinaislaatuisesti lentämisunta, joka ei ollut samaa sarjaa kuin muut vastaavat. Tässä ei niinkään ollut varsinaista lentämistä kuin semmoista wuxia-tyylistä leijailua--hyppäsin pituutta, sitten päätin, että en mä oikeastaan haluakaan tulla alas, liidänpä vielä vähän, otin jostain puun oksasta tukea ja jatkoin leijailua. Siistiä.

Viime yön univalikoima oli laaja, ja venyi koska nukuin liian pitkään, kuten aina. Ehdinpä silti harjoitella hetkisen ennen sellotuntia. Tunti itsessään oli myös ihan supertehokas, vajaassa tunnissa saatiin soitettua asteikkoa, jousitekniikkaa, pikku pätkä Haydnia sekä vielä pikkuista modernia soolokappaletta, jota aloin työstää. Sitten pikavauhtia taas Finlandialle ja lisää Suavea.

Suaven treenien jälkeen ehdin olla hetken kotona ja syödä liikaa. Erityisen paha juttu liikaa syöminen oli, koska sen jälkeen piti suuntaamani kohti Kumpulaa ja seinää. Vuorossa oli viimeviikkoisen kiipeilyperuskurssin pakollinen vapaaharjoittelu. Ninni ja Marikin ilmaantuivat, vaikken ollut tiennyt että ne olivat myöskin tulossa tänään. Ja hii. Viime viikolla suuri osa ajasta meni sen "mitähän ihmettä mä teen"-pähkäilyn parissa, mutta tänään se kesti ehkä ekan vartin, kun yritin muistuttaa solmuja mieleeni. Sen jälkeen oli vain siistiä ja kivaa ja jänskää. Ja välillä ärsyttävää, koska nyt onnistuin näköjään valkkaamaan vaikeampia reittejä, kun tulikin vastaan kohtia, joista ei niin millään päässyt eteenpäin. Ja vaikka sitten tuntui, että lopetettiin liian aikaisin ja olisin halunnut vaan lisää, jälkeenpäin kyllä tajusin, ettei olisi enää jaksanut, kädet ovat kovin väsyt. Onneksi lupaavasti vaikutti siltä, että muilla oli kuin olikin myöskin kivaa ja ensi viikolla lisää. Jeeee.

21/11/2006

Pilkkuja, soittoa ja meteliä

Ihan sama meneekö aikaisin nukkumaan vai ei, ei ainakaan tänään ollut yhtään helpompi herätä vaikka meninkin. Tietysti vaikuttaa vissiin sekin, että kun ei ole tottunut menemään nukkumaan aikaisin, niin ei saa unta kovin aikaisin vaikka yrittääkin. Tavanomainen aamuhitaus johti siihen, että kun pähkäsin harjoittelun, pilkunviilauksen tai näiden vuorottelun välillä, päädyinkin sitten pelkkään pilkkujen kanssa leikkimiseen laitoksella. Ainakin oli mukava ja rauhallinen aamu, ja nysväyshomman parissa aika aina kuluu kumman nopeasti.

Pilkut oli pakko jättää rauhaan kun taas oli kvartettia. Alkaa tuntua, etten muuta enää teekään kuin soittelen Suaven juttuja, mutta toisaalta, Oulun keikka, jota varten on koko syksy valmistauduttu, on perjantaina. Sitten se on ohi, ja voi keskittyä enemmän muuhun. Tai olla keskittymättä. Suaven treenit olivat tänään ihan jännät, koska ne pidettiin Finlandia-talolla, tuntui tosi professionaalilta olla siellä soittelemassa, vaikka vain harjoitusluokassa.

Harjoitusten jälkeen viskasin sellon Pasilaan ja suuntasin Laaksolahteen. Välissä kävin taas vaihteeksi tyhjentämässä kirjaston. Mun kuluvan kuukauden lainaushistoria varmaan näyttää kiinnostavalta, kun käyn pari kertaa viikossa lainaamassa ja palauttamassa sen kymmenisen CD:tä... Ja näköjään olen vähän mielikuvituksettomasti ryhtynyt keräämään eniten semmoista sinfonista metallia--tuttua ja turvallista, kun on orkesteria ja klassisia vaikutteita mukana. Vaan toki muutakin on meneillään, ja lisää seuraa. Sitä paitsi, riippumatta siitä minkälaista älytöntä mättö-örinäheviä kuuntelisin, Prinsessa Jää on jämähtänyt päähäni niin että se meinaa soida aina kun korva tai ajatus välttää. En mä nyt varsinaisesti koe sen kuvaavan omaa elämääni tai tilannettani, mutta jotain siinä kai on.

20/11/2006

"Where's Velma at?"

Heräiltyäni oli pakko tarkistaa sähköposti ja selata irkin backlogi ja varmistaa, olinko oikeasti sanonut mitä olin sanonut. Olin kyllä, se ei ollut mitään outoa kieroutunutta unta. Tämä johti sellaiseen hämärään oloon, etten enää todellakaan tajua, kuka tai millainen olen. En ainakaan sellainen, kuin olen aina luullut olevani. Sitä en tiedä, olenko aina luullut väärin ja ollut tällainen, vai mistä se on tullut. On nimittäin niin, että tänään tunsin kuin tunsinkin olevani paljon vähemmän solmussa. Sen vuoksi tunnen olevani pahis--minä, "kiltti tyttö".

Jotenkin tämän johdosta olin koko päivän täydellisen keskittymiskyvytön ja tavallistakin hyperimpi. Menin koululle ja sain luokan ja yritin harjoitella, ei tullut mitään. Vaihdoin kappaletta, sitten jopa soitinta hakemalla barokkisellon, mutta eipä auttanut. Syömisen ja kvartettiharjoittelun jälkeen totesinkin, että ihan sama, ja lähdin kiertämään kauppoja.

Ostin paitsi The Virallisen Foliohatun viimoista HaU-peliä varten, myös muutaman kirjan, jotka hyllystäni olisi pitänyt löytyä jo iät ajat. Tärkeimpänä niistä Raymond Chandlerin "Farewell, My Lovely", muutenkin mahtava klassikkodekkari, josta nimeni on peräisin. Kirjassa kaimani on sellainen ristiriitainen hahmo, tavallaan paha ja toisaalta tavallaan uhri, jonka tarina on kokonaisuudessaan aika onneton ja loppuu huonosti. En koskaan aiemmin ole kyennyt mitenkään kokemaan, että omassa elämässäni voisi tulla olemaan mitään yhteneviä piirteitä tuon hahmon tarinaan, mutta tänään jotenkin pelottavasti tuntui, että no, katsotaanpas vain. Jos voin olla tällainen, niin ehkä siitä ei ole niin pitkä matka enää.

Palasin konsalle, ja sieltä kvartetin kanssa Pasilaan soittamaan Helian jossakin opettajuus-tutkimus-koulutus-mitälie-tilaisuudessa. Käytännössä siis ihmiset söivät salaattia ja joivat viiniä, ja me soittelimme kaikenlaista taustasälää Mozartista Beatlesiin. Aikas lailla samanlainen keikka kuin eilinen Stocka, mutta porukkana random-YS-kvartsun sijaan Suave.

Ja sitten takaisin kotiin ihmettelemään kieliteknologian läksyjä, ja elämää yleensä.

19/11/2006

Päivä

Aamulla osasin nukkua pitkään ilman, että olisin kärsinyt siitä huonoa omatuntoa, koska ehdin kuitenkin harjoitella muutaman tunnin. Vähän keskittymiskyvyttömästi, mutta kuitenkin.

Sitten kävin YS:n jousikvartetin kanssa soittelemassa Itäkeskuksen Stockmannin kanta-asiakastilaisuudessa. Se oli hassua.

Illalla taisin päättää ihmissuhteen, jota minulla ei kai koskaan ollutkaan. Angstasin. Olin hirvittävän surullinen ja kuitenkin helpottunut. Ja siltikään en tunne olevani yhtään vähempää solmussa.

18/11/2006

Vähän kaikkea -entry

Aamulla nukuin taas liian pitkään ja taas ärsytti kun olisi voinut muutakin tehdä. Ei sentään oikeasti ollut kiire mihinkään, vaan hiljakseen siirryin Laaksolahteen syömään paljon ja hengaamaan. Sieltä sain kyydin Otaniemeen, missä oli "Kovaa teetä, komisario Öblom"-pelimme tanssiharjoitus. Tietysti juuri silloin kun olisi pitänyt olla pelinjohdollisen edustava, kehitin pitkästä aikaa sellaisen kunnollisen "pelkään ihmisiä ja en osaa olla niiden seurassa, ja toisaalta ne ovat myös ärsyttäviä"-asenneongelman. Minulta kysyttiin vaikeita, ja en osannut vastata ja ahdistuin. En tanssinut, vaan lueskelin ja katselin kun muut tanssivat.

Tanssien jälkeen vielä sitten sain kritiikkiä hahmosta sen pelaajalta, ja se tuntui hirveältä. Mikä siinä on, että itse ajattelen hahmojeni olevan roskaa, mutta järkytyn jos joku muu sanoo minulle niin? Olin kovasti menossa kotiin murjottamaan ja angstaamaan ja kärttyilemään, mutta maagisen mystisesti päädyinkin syömään Miken ja Tonjan kanssa, ja lupaavasti alkanut angsti kaikkosi kokonaan. Hupsis. Joskus voi käydä näinkin. Olen saanut angstit lytättyä pelottavan onnistuneesti viime päivinä.

Luin Learning the Worldin loppuun. Se oli ihan lysti, mutta loppupuoli tuntui jotenkin kiiruhdetulta verraten siihen, miten hitaasti ja jännästi aluksi edettiin. Onnistuipa kuitenkin olemaan vähän erilainen first contact -tarina.

Sitten loppuun vielä jotain uutta. En ole vielä missään vaiheessa harjoittanut tämmöistä, mutta nytpä osui silmään Heicun blogista niin hassu juttu, että pakko on lainata. Kun tulokset olivat oikeasti niin päättömiä. Siispä:

Googleta hakusanoilla: "(Nimesi) on" (esim. "Matti on") ja kopioi viestiin 10 ensimmäistä tulosta. Näin saat tietää itsestäsi jotain mitä et ole vielä tiennyt.

1.
Velma on rakastunut museon kuraattoriin
2.
Velma on Egyptissä tilaisuudessa, jossa paljastetaan restauroitu sfinksi
3.
Velma on kohta 14v Bpk malinoismummu
4.
Velma on ollut koko ikänsä kaikin puolin terve
5.
Velma on ruskeapilkkuinen dalmatiankoiranarttu
6.
Velma on todella kiltti kaikille kokoon ja ikään katsomatta
7.
Velma on tunnettu kabareetähti
8.
Velma on täynnä räjähtävää energiaa
9.
Velma on pikkuinen ja pirtsakka neiti
10.
Velma on kesy ja kiltti tyttö, tempperamenttia toki löytyy tarvittaessa
...ja vielä pakko lisätä kun niin hyvä jäi listasta ulos,
11. Velma on hieman ujo ja arka välillä myös hieman vaikea

...tässä siis kävi ainakin ilmi, että suomenkielisellä sivulla esiintyvä Velma on melkein aina joko se Scooby-Doo-sarjan hahmo, tai sitten joku eläin, useimmiten koira. Vaan ei se mitään, kyllä noista muutama osuu kuitenkin, vaikkei niissä mitään hirveän uutta kyllä ole. (Viittaan siis tietenkin kohtiin "kabareetähti" ja "dalmatiankoiranarttu"...)

17/11/2006

Laulu Asioista

Musiikkihavaintoja taas vaihteeksi: ensinnäkin, Vaughan-Williamsin 7. sinfonia "Antarctica" on upea. Toisekseen, minulla on pahanlaatuinen instrumentalistivääristymä kuuntelutavoissani: en osaa kuunnella sanoja. Suurin osa lyriikoista menee ihan ohi. Tänään jostakin syystä kumminkin Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen Lintu pysäytti. En ryhdy copy-pasteamaan sanoituksia mistään, mutta se jätti häiritsevän ajatuksen, että käykö tässä kuitenkin loppujen lopuksi niin, että koko ikäni aina vain kuljen ihmisten ohi, väistän ja pakenen ja niin edelleen, ja sitten lopulta kadun sitä. Saattaa käydäkin. Onneksi voin aina syyttää siitä sitä tyhmää vanhempien avioeroa ja todeta, että ei ole mun syy, en voinut mitään, tällainen musta vain tuli. (...ja miksi ihmeessä taustalla soi Straussin Kuolema ja kirkastus kun kirjoitan tällaista paatosta? Aaargh.)

Ja niin, ei tänään ollut mitenkään angstinen päivä edes. HaU-unet iskivät saman tien, kun pelipäivityksiä tippui eilen illalla. Unessani viimeinen peli oli ingame jotain jonkun unta. Ei mitenkään ihan uusi idea--ja sitten unessa se oli minusta hirveän ärsyttävää, koska se tarkoitti, etteivät mitkään hahmoni asiat koskaan todella ratkeaisi.

Onnistuin repimään itseni melkein ajoissa konsalle. Olisin oikeasti ollut ajoissa Suaven treeneissä, jos ei olisi ollut pakko hakea kahvia ennen sitä, mutten oikeastaan ollut myöhässä edes. Kvartettia siis muutama tunti, sen jälkeen hassua prima vista -räveltämistä barokkisellotunnilla, ja lopuksi oppilas ja joululauluja.

Olin niin ahkera, että päivän aikataulutetun ohjelman päätyttyä menin vielä muutamaksi tunniksi Siltavuorenpenkereelle nysväämään pilkkuja. En tykkää alaviitteistä yhtään, ne eivät suostu käyttäytymään. Iltasella näin Jukkaa, mutta aika hetkisen vain, sitten karkasin kotisuuntaan. Pimeän keskuspuiston läpi kotiin päin lampsiessani ajatus kulki tuon ensimmäisen tekstinkappaleen ajatusten suuntaan.

16/11/2006

Päivää ja pähkäilyä

Aamupäivä oli tyhjä, mutta olisi silloin voinut tehdä kaikenlaista järkevää kyllä. Kuten harjoitella. Tai vaikka vaihteeksi tehdä sitä kielitieteen editointipuuhaa. Vaan ehei, kymmenen maissa herättyäni en päässyt niin millään liikkeelle. Yritin useampaan kertaan, mutten päässyt läppärin näppäimistöä kauemmas ja aina päädyin mönkimään takaisin peiton alle. Vasta puolen päivän jälkeen sain itseni raahattua konsalle. Liian vähän nukkumisen jälkeen väsyttää, mutta liian paljon unta kyllä jättää aika zombin olon sekin.

Konsalla totesin olevani siellä turhaan, kun ei ollutkaan muksuryhmispalaveria. Tulipa sentään edes syötyä. Sieltä Kulosaareen opettamaan, ja sitten--viimein!--ruokakaupan kautta kotiin. On se luksusta kun on taas vaihteeksi leipää ja maitoa... Kotona ei pahemmin ehtinyt lojua, kun sitten piti suunnata YS-stemmiksiin. Matkalla kävin taas vaihteeksi kirjastossa hamstraamassa levyjä. Musiikkimakuni alkaa hahmottua jossain määrin: niin klassisella kuin ei-klassisellakin puolella kerään kahdenlaisia juttuja. Eniten pidän kaikesta mahdollisimman nopeasta ja mieluiten kovaäänisestä. Sen ohelle pitää kuitenkin olla jotain hassua ja hilpeää--klassisella puolella sitä on klassismihömppä, Mozart, Boccherini ja semmoinen, ei-klassisella tällä hetkellä lähinnä Ultra Bra ja Eppu Normaali. Mutta etsintä jatkuu edelleen, ja on toki paljon paljon musiikkia josta pidän vaikken sitä määrittele kumpaankaan kategoriaan, en mättöön enkä hilpeään. Sitä edustaa muun muassa YS-sellojen kesken illalla harjoiteltu Vaughan-Williams, jossa vain on niin kauniita kohtia, että ihme kyllä pidän siitä ihan sen vuoksi.

Musiikkimausta jaarittelun jatkeeksi voisin vaihteeksi jaaritella kirjallisuudestakin. Learning the World nimittäin hassusti sisältää pari yhtäläisyyttä aikanaan muksumpana räpeltämiini scifi-stooreihin. Perusasetelma on samanlainen kuin yhdessä niistä--mikä ei kyllä ole ylläri, koska tämä ei ole superomaperäistä: tulevaisuuden ihmeellisen kehittyneet ihmiset kohtaavat avaruusoliolajin, joka on lähempänä nykyihmisten tasoa. Ja sitten ne avaruusoliot ovat sattumoisin siivekkäitä. Mulla on edelleen jostain syystä tämä hassu lentämisfiksaatio, ja sen myötä kyllä olen myös useampaan tarinaan jo silloin pienenä kirjoitellut lentäviä otuksia. Vaikka lentämisunissani minulla ei yleensä ole siipiä, siivet ovat kyllä aina erityisen ihana juttu. Jee. Ja onpa kiva lukea. En taas tajua, miten olen voinut olla niin pitkään lukematta mitään. Mikään ihme jos on ollut kamalasti angstia.

Tentin jälkeen

On se kummaa. On olemassa ihmisiä, joiden kanssa vaan en osaa kommunikoida, joiden kanssa puhuminen on jotenkin ihan ylettömän vaikeaa. Pianisti, jonka kanssa soitan, on yksi niistä, ja pahimmalla mahdollisella tavalla. Kävi nimittäin jo toista kertaa niin, että minä sanoin jotain, minkä tämä ilmeisesti ymmärsi väärin, ja sitten vastasi jotenkin niin yllättävästi ja minusta ilkeän tuntuisesti, että se oli täydellisen hajottavaa. Tentin jälkeen ollut säestysharjoitus oli muutenkin kurja. Onneksi sen jälkeen harjoiteltiin kvartetilla kevyttä taustamusahumppaa.

Kvartetin jälkeen olisin mieluiten mennyt kotiin lojumaan, mutta kun oli keskiviikko ja YS, ei semmoinen käynyt päinsä. Pari tuntia tyhjää oli kuitenkin. Kun tenttikirja tuli palautettua eikä uutta luettavaa ollut ja läppärikin oli kotona, tein yllärisiirron ja kävelin kirjakauppaan ajatuksella "nyt ostan jotain". En tosiaan ole piiitkään aikaan oikein lukenut mitään, en sitten sen kun jumitin viimeiseen Patrick O'Brianin meriseikkailukirjaan, jota en olisi tavallaan halunnut lukea loppuun, kun niitä ei enää koskaan enempää tule. Kirjakaupasta random-poimin semmoisen kirjan kuin Ken MacLeodin Learning the World, ihan minulle tuntematon kirjailija, mutta onpa pitkästä aikaa scifiä. Sitä sitten lueskelin kahvilassa aikani, kunnes oli pakko mennä sinne YS:sään. Siellä väsytti kauheasti. Yritys olikin kovasti mennä aikaisin nukkumaan, mutta yhteen se kumminkin venyi. Onneksi aamulla sai nukkua.

15/11/2006

Jännittävä päivä

Koko tiistaipäivä meni epämääräisen ahdistuneen jännityksen vallassa, enkä oikeastaan vieläkään ole varma, mistä se johtui. Eipä se pahemmin häirinnyt kvartettitreenejä, sellotuntia tai oppilasta, mutta tenttiinlukuun keskittyminen oli kovin vaikeaa. Itse asiassa sellotunnilla pääsin ahdistuksesta hetkeksi eroon ihan kokonaan--ja se oli kyllä outo hetki, ja vaikea kuvailla. Kun olen tässä pitemmän aikaa teineillyt ja yrittänyt päättää, kuka oikein olen ja mitä haluan, tuli kesken oktaavien soittelun sellainen tunne, että tässähän minä olen, tällainen, juuri nyt. Ehkä siis nimenomaan niin, että kun olin niin keskittynyt vain niihin typeriin oktaaveihin, puhtauteen, oikeaan tekniikkaan, ei ollut mitään muuta. Olin vain siinä ja silloin ja soitin. Aika zen-hetki ilmeisesti, tai muuten lähellä jotain uskonnollista kokemusta--ainakin kuvittelisin näin.

Yksi mahdollinen selitys päivän yleiselle jännitykselle oli illan ohjelma. Piti nimittäin ensinnäkin löytää Kumpulan kampukselle ja suunnistaa siellä oikeaan paikkaan seinäkiipeilyn alkeiskurssia varten. Vaikka sen yhden kerran kun Turussa seinällä kävin ei alun jälkeen pelottanut juuri yhtään, nyt kyllä jännitti enemmän kuin vähän. Teoriaosuus ei paljoa helpottanut, kun jouduin toteamaan, että esimerkiksi opeteltava varmistuslaite oli erilainen kuin se mitä olin kokeillut. Viimeistään kun käytännön osuudessa alettiin harjoitella solmuja ja se ei ensin tuntunut sujuvan, aloin ihmetellä, että mitähän tästä oikein tulee. Vaan tulipa sittenkin. Vaikka tietysti tavalliseen tapaani ärsytti, kun en heti osannut kaikkea ja täydellisesti, itse kiipeäminen ei ollut yhtään vaikean tuntuista. Jotain hölmöä pätemisentarvetta kovasti tyydytti se, että parini kanssa taisimme olla pienen ryhmän ainoat, jotka kävivät katossa asti. Toivon mukaan kurssiseuraksi saamani Ninni ja Mari viihtyivät edes melkein yhtä hyvin kuin minä, että saisi sitten myöhemminkin niistä kiipeilyseuraa, muuten tämä jäänee hyvin harvakseltaan tapahtuvaksi harrasteluksi.

Kiipeily loppui kymmenen maissa, ja sitten oli vielä edessä se toinen suuri jännityksen aihe, tenttiin luku, ja tentti sitten tänään eli keskiviikkona aamulla. Se ahdisti etukäteen hirveästi, mutta sainpa luettua, ja sitten itse tentissä tunnelma oli yleinen blaah. Enpä tiedä, vastasinko ollenkaan niihin kysymyksiin, mitä paperissa oli, ja aika vähän kirjoitin ylipäänsä, mutta en oikeastaan piittaa yhtään. Kyllä se varmaan läpi meni. Häiritsevää, että voin oikeasti ajatella näin, se ei ole yhtään minun tapaistani semmoinen.

13/11/2006

Tilitystä taas

Päivitänpä nyt poikkeuksellisesti kohtalaisen alkuillasta--jos vaikka onnistuisin rajoittamaan angstaamista edes vähän, koska sitä tuli tänään jo harjoitettua ihan liikaa. Olen taas löytänyt itsestäni uusia puolia: mulla on todella kurja tapa avautua puolitutuille asioista, joista olisi parempi olla hiljaa, ja muuttaa yhtään lähemmät kaverit terapeuteiksi. Aamupäivä meni kummasti juuri samalla tavalla kuin viime viikon tiistai. Ehdin kohtalaisen ajoissa konsalle, mutta harjoittelusta ei tullut mitään, koska en kyennyt ajattelemaan kuin käsittämätöntä solmua, johon olen itseni saanut kiskottua. Ja tismalleen kuten viime viikolla, Olga sattui istumaan kahviossa, ja sitten kippasin kaiken tämän niskaan. Enpä tiedä ymmärtääkö tuo, miten paljon arvostan, että se jaksaa kuunnella. Sama pätee muuten myös Miriin, joka on kestänyt irkissä enemmän tilityksiäni kuin keneltäkään ihmiseltä voi vaatia. (Nämä nimeltä mainitut eivät siis suinkaan ole niitä puolituttuja, joille ei pitäisi avautua, niitä edustivat lähinnä pari random-Stadialaistuttua--vaikka parempi olisikin vaan pitää turpansa tukossa kokonaan, vaikka siihen hajoaisikin.)

Jos tämä typerä teini-ikäni voisi häipyä johonkin alimpaan helvettiin muiden kammottavien painajaismörköjen ja demonien joukkoon, mihin se kuuluu. En tajua, miten ihmiset selviävät tällaisesta. Ehkä se on helpompaa kun on vähän nuorempi, mutta kun onnistuin skippaamaan sen silloin, niin kai se sitten on joskus vaan pakko kärsiä. On se varmasti kasvattavaa myös. Yhden asian ainakin voin todeta oppineeni tämän kuluvan vuoden aikana, nimittäin sen, että on mahdollista, että ihmiset ovat kiinnostuneita minusta. Koskaan aiemmin en ole kyennyt sitä uskomaan. Nyt toivon, etten vieläkään kykenisi, koska se vain mutkistaa asioita. Minä olen tyhmä, ruma ja rasittava, enkä osaa mitään järkevää. Minusta ei kannata pitää. Ettäs tiedätte.

Päivän edetessä onnistuin toki taas tunkemaan angstini sivuun ja häpeämään sitä. Kaiken kaikkiaan päivä ei edes ollut ollenkaan paha. Sain selville, ettei minun tarvitsekaan mennä hämärään huilistien barokkijuttuun keskiviikkona. Muksuryhmätunti meni paljon paremmin kuin viimeksi, ja oman oppilaanikin kanssa tuli jotain soiteltua. Illalla vielä sain vastattua kieliteknologian johdannon viikkokysymyksiin. Samalla harmikseni huomasin, että korpusten käsittely -kurssi, joka minun myöskin olisi kannattanut tehdä, onkin jo alkanut pari viikkoa sitten. Ehkäpä se ei haittaa, ehtiihän sitä ensi vuonnakin. Ajattelin viipyä tuolla yliopistolla vielä jonkin aikaa. Mahdollisesti loppuelämäni, jos se vain on mahdollista.

12/11/2006

Erilainen entry

Minulla ei ole ollut tapana kirjoitella mitään yleisluontoisia märehdintöjä, jotka eivät sisällä päiväjärjestystä, mutta kerrankos sitä näinkin. Tänään nimittäin tahtoisin esitellä perusoletukseni ihmisistä, koska olen jotenkin päätynyt selittämään niitä useille muille viime viikkojen aikana. Ennen kuin sanon mitään, voin vetää maton jalkojeni alta toteamalla, että mä olen niin epäintellektuelli, etten ole pahemmin esimerkiksi filosofiaa lukenut, varmaan nämä on joku jo esittänyt viisaammin ja perustellummin jossain, ja varmasti moni osaisi kaunopuheisesti perustella mulle, miksi ne eivät pidä paikkaansa.

Mutta siis, näin:
1. Ihmiset ovat itsekkäitä
2. Ihmiset ovat tyhmiä
2.1 Mitä enemmän ihmisiä on samassa paikassa, sitä tyhmemmiksi ne muuttuvat
(siis, "joukossa tyhmyys tiivistyy")

Lauralla oli tähän joku kolmas lisäys, jota en ikävä kyllä enää muista, jonka olisin myös allekirjoittanut.
Jukalla myöskin oli lisäyksensä, mutta en osannut pitää niitä kovin keskeisinä.
Lisäksi tyhmyydessä on se valtava vika sanana, etten oikeastaan ihan tarkoin osaa määritellä, mitä kaikkea siihen liittyy ja mitä tismalleen sillä tarkoitan.

Joka tapauksessa, molemmat ovat täydellisen sovellettavissa minuun. Moisen moskan tunkeminen nettiin ihmisten ihmeteltäväksi on sekin jo esimerkki itsekkyydestäni ja tyhmyydestäni, muttei kovin keskeinen sellainen.

Miksei ihminen voi olla tyytyväinen siihen, mitä sillä on?

YS ja hattaraa

Päivä meni YS:n harjoituslauantain merkeissä--soitto soi yhdestätoista kuuteen, vaikka oli siinä tietysti ihan sopivasti taukoja välissä. Syyskauden konserttiohjelma on kyllä vähän liian lälly (sitä tuntuu soittojutuissa nyt olevan liikkeellä). Jos sinfonian paras osa on mielestäni se hitain osa, kappaleessa täytyy olla jotain vähän outoa. Harjoitusten hurjin tapahtuma oli, kun olin varomattomana jättänyt sellon lattialle tauon ajaksi ja kapu meni kompastumaan ja kippaamaan sen, talla edellä lattiaan. Ei kai käynyt kuinkaan. Varma en voi olla, kun tyhmä talla on niin mutkalla jo muutenkin, etten osaa sanoa, vääntyikö se lisää. Pitäisi korjauttaa sekin joskus.

Ahkeran soittelun jälkeen sai vaihtaa viihteelle. Mirjan ja Lauran kanssa käytiin katsomassa Marie Antoinette, joka oli juuri niin hattaraa kuin odotin, mikä oli oikein hyvä juttu. Lisäviihdykettä toi äärettömän tyhmiä kommentteja laukonut ääliösetä, joka ei yhtään piitannut vaikka puoli katsomoa käski sen pitää turpansa kiinni. Muita se ärsytti, mutta minä olen niin pöllö että pidin sitä vaan pelkästään hirveän hassuna. "Turpa kii nyt!" sanoo edessäistuva, mihin tämä sankari, että "Turpa? Hevosilla on turpa!"--ja tuo oli kyllä tasokkaimpia juttuja mitä siltä löytyi...

11/11/2006

Pahisteleva päivä

Onnistuin heräämään ennen yhdeksää ja olin valtavan ylpeä itsestäni. Päätin, että tämä on nyt sitten hyvä päivä. Päivä vaan yritti kovasti olla jotain muuta, mutta en suostunut uskomaan sitä. Odottelin aikani konsalla ja sain luokan, hain barokkisellon ja harjoittelin ihan innoissani puolisentoista tuntia. Sitten menin palauttamaan soitinta vanhan musan luokkaan, missä törmäsin opettajaani, joka ihmetteli, missä olen viipynyt. Kun olisi se tunti alkanut 20 minuuttia sitten jo (ja se kestää vain 30 min). Hupsanheijaa, olin jotenkin ihan kuvitellut että on torstai ja että barokkisellotunti on vasta huomenna. Pidimme tunnin kumminkin, koska seuraavakaan oppilas ei ilmaantunut paikalle. Sääliksi käy opettajaa.

Seuraava päivänpilaantumisyritys oli, että koulun sisäisestä postista löytyi mulle läjä nuotteja konserttia varten, johon en ollut tajunnut olevani menossakaan edes. Se on joku huilistien barokkikonsertti, jossa on myös tanssia, ja se on keskiviikkona. Ei mitään tietoa, milloin esimerkiksi olisi tarkoitus harjoitella. Nuoteissa kyllä on niiden muiden soittajien puhelinnumerot, mutta ei mun nyt oikeasti voida olettaa soittavan jotain seitsemää huilistia läpi, että "milloin sä harjoittelet? Ja millon Sä harjoittelet? Entä SÄ?"

Omalle oppilaalle pitämäni tunti tuntui vaihteeksi ihan oookoolta eikä pilannut päivää. Sen sijaan pitkät YS-treenit illasta olivat kyllä aika murhaavat, ei olisi jaksanut enää soittaa, ja sitten soitti vaan taas vähän mitä sattuu.

Pasilaan selvittyäni petyin taas itseeni pahemman kerran. Olin kuvitellut, että olisin muka onnistunut tukahduttamaan HaU-fanatismini pelienväliseksi ajaksi. Mitä vielä. Ei tarvi kuin pelinjohdon joka sanoo irkissä HaU niin heti hyperaktivoidun. Aloin siis taas kasata angstia vikaan peliin liittyen. Mutta eihän siihen olekaan enää kuin kaksi viikkoa. Byyyyääääääh.

09/11/2006

Musiikillista märehdintää

Tajusin tänään, että harmin paikka, kun en ole aiemmin tajunnut raportoida tänne muuan projektini etenemistä. Se kun tuntuisi jotenkin olevan hienon analoginen monen "elämääni" liittyvän jutun kanssa. Kyseinen projekti on tämä "laajennan musiikkivalikoimaani"-meininki. Se alkoi siitä, kun hommasin rakkaan läppärini (kulkee toistaiseksi nimellä "Kulta" koska en ole keksinyt parempaa) ja iPodin. Silloin nimittäin myös päätin, että voisinpa ryhtyä kuuntelemaan enemmän musiikkia. Aluksi valikoimani oli vain pelkkää tuttua ja turvallista klassista ja elokuvamusiikkia, jota hyllystä itseltäni löytyi. Hiljalleen ja varovasti uskaltauduin lisäämään muutakin, lähinnä Laaksolahdesta löytyneitä lapsuudenaikaisia suosikkeja (kuten ison kasan Eppu Normaalia) ja sen semmoista (Apocalypticaa!). Sekin tuntui jotenkin retkeltä vieraalle maaperälle.

Todellinen löytöretki alkoi, kun viimein uskaltauduin kirjastossa muuallekin kuin klassisen hyllyn luo. En tietenkään uskaltanut ryhtyä random-poimimaan mitä vain, vaan valkkasin juttuja, joita tiedän eri ystäväporukoiden kuuntelevan (Maija Vilkkumaasta Motörheadiin). Sitten uskaltauduin jo satunnaisempanakin valikointiin. Ja totesin, että pidän kovin monenlaisesta musiikista. Vähän liiankin. Maailmassa on liikaa musiikkia, siitä ei ehdi kuulla koskaan kuin pienen murto-osan, ja se on ärsyttävää ja ahdistavaa. Tämä sama on sovellettavissa myös soittamiseen, lukemiseen, opiskeluun, melkein mihin tahansa. Pelkään myös, että niin tämän kuunteluprojektin kuin ihan kaiken muunkin kanssa käy niin, etten oikein koskaan löydä sitä, mikä on kaikkein ominta minulle, kun kaikki on tavallaan kivaa, ja sitten kun en osaa rajata ja keskittyä, en ikinä koskaan saa tietää mistään enempää kuin vähän ja pinnallisesti.

Oikeastaan keskeisin asia, mihin tämä ei ole mitenkään elämässäni liitettävissä, ovat ihmissuhteet. "Toistaiseksi", voisi joku kyynikko tähän lisätä, mutten oikein usko. Olen vaan liian rajoittunut semmoisten suhteen.

*****

Tuossahan tuota tekstiä jo tuli enemmän kuin tarpeeksi, mutta en osaa olla lätisemättä päiväjärjestyksestänikin, joten jatkanpa vielä.

Aamut on tyhmiä. Tai sitten mun pitäis oikeasti myöntää, että menen liian myöhään nukkumaan... Kun oli niinkun taas vaihteeksi tarkoitus mennä konsalle ajoissa että saisin luokan, mutta kun heräsin ennen kahdeksaa, kuulin kämppiksen ja miehensä kolistelevan keittiössä, joten päätin odottaa, että ne lähtevät. Ja taisinpa sitten nukahtaa, koska seuraavan kerran havahduin puolitoista tuntia myöhemmin. Siispä jouduin sitten konsalla jonottamaan taas vaihteeksi reilun tunnin, ja ehdin soittaa ehkä puolisen tuntia ennen sellotuntiani.

Sellotunti oli niin tyypillinen tekniikkasessio ettei mitään rajaa. Tehdään jotain jousiharjoituksia. Yritän soittaa ohjeiden mukaan, Tapani katsoo ja toteaa, että "Ei kun nyt sä teit olkavarresta. Ei kun nyt sä liikutit kättä. Pitää tehdä ranteella. Ei noin. No niin, toi oli tosi hyvä"--vaikka omasta mielestäni teen koko ajan samalla tavalla. Päädyn toteamaan, että en mä osaa, ja tylsäätylsää, tehäänkö jotain muuta, mutta onneksi mua ei päästetä niin helpolla. Ja hah, sitten menen itse opettamaan, ja oppilaani sanoo heti kun on pari tahtia soitettu, että "mä en osaa, soitetaanko jooko jotain muuta nyt". Ihan kuin meissä olisi jotain samaa. Kiintoisa kysymys lieneekin, että onko tosiaan, vai olenko jo onnistunut siirtämään huonoja taipumuksiani eteenpäin.

Selloa vain?

Olipa taas sellismipäivä. En oikeastaan muista, milloin viimeksi tuli harjoiteltua näin paljon, vaikka taas puolet ajasta soitin vääriä juttuja. Säestysharjoituskin oli siinä välissä. Se meni videolle videokameralla, mutta sen jälkeen harjoitellessani tajusin, että hei, minähän pystyn videoimaan soittoani läppärilläkin! Hahaa, kunhan saan jotain siedettävää tallennettua, voin kiduttaa sillä muita. Ja tietystikin paljon harjoittelua vaati myös paljon harjoituskoppijonottelua, mutta se ei nykyään ole niin kurjaa kun tosiaan on läppäri ja langaton verkko. Niiden ainoa haittapuoli on, että ihmiset tapaa vähän katsella pitkään ja ihmetellä. Tämäpäs on siis helppo tapa saada nörttimainetta ilman, että edes osaa käyttää tietokonetta yhtään keskivertoa paremmin. Päivän päätteeksi oli vielä tietenkin YS-harjoitus, kuten joka keskiviikko. Soitin väärin enkä tykännyt yhtään.

Illalla irkissä idlaaminen sai aikaan epämääräistä ahdistusta, vaihteeksi ihan erilaisesta syytä kuin viime aikoina yleensä. Nimittäin sellaista, että äh, edelleenkin haluaisin opiskella kauheasti kaikkea ja tietää paljon ties mistä, mutta huonostipa olen sen suhteen edennyt. Yliopistolla en ole koko syksynä tehnyt mitään paitsi tehtävänkorjaustyötä ja sen yhden palikka-unix-kurssin. Sen siitä saa, kun päättää keskittyä soittamiseen. Ei voi ehtiä kaikkea. Välillä vaan tunnen itseni ihan tyhmäksi, enkä tykkää siitäkään yhtään.

Jossitellakseni taas: jos vain olisin ihan hirmuisen hyvä soittaja, niin ei tarvisi miettiä mitään muuta, voisin vaan olla jetset-sellisti-solisti-tähti. Paitsi että ne harjoittelee 8 tuntia päivässä. Ei onnistuisi minulta se. Tosin minulla on hieno visio yhdestä soittoprojektista, joka tavallaan jopa pitäisi toteuttaa, koska sillä saisin pari tarvitsemaani opintopistettä. Se olisi semmoinen lastenkonsertintapainen Ötökkä-teemainen juttu. Ötökkä olisi laajasti määritelty sisältämään myös hämähäkkieläimet. Konsertin ohjelmassa olisi ainakin Mehiläinen, Kimalaisen lento, joku Papillon (perhosia siis) ja sitten kaikki Tarantellat, mitä löydän. Viimeksimainitut ovat ikioma pakkomielteeni ja keräilykohteeni, kun ne vaan ovat parhaita biisejä, kun niitä voi soittaa tosi nopeasti ja ne ovat muutenkin kivoja. Jee.

08/11/2006

Ihmeangstia

Päivä meni taasen enimmäkseen konsalla, oli harjoittelua, oma soittotunti ja oppilas. Välissä käväisin hakemassa paremman jouseni takaisin, ja on se mahtava kun on jouhitettu ja putsattu ja kaikkea. Ehti kyllä tulla ikävä sen kamalan vanhan kukkakepin kanssa soitellessa. Vaan kaiken kaikkiaan ei päivän aikana soitto oikein sujunut, koska ajatukset koko ajan karkailivat ihan ihmeellisiin suuntiin. Jos joku olisi mulle vuosi sitten väittänyt, että kehitän moista ihmissuhdeangstia, en olisi varmaan uskonut.

Myöhemmin illasta hävetti itseäkin päivän aikainen pähkäilyni. Käytiin Jukan kanssa katsomassa Jadesoturi. Ihme leffa, käsittämätöntä että tuommoinen on ylipäänsä tehty, mutta siksipä juuri se sitten olikin aika hauska. Kyllä oli kaikkein aikain epä-eeppisimpiä kommentteja, kun miekasta saanut seppä toteaa selkosuomella että "Sä iskit mua miakalla mahaan!"

Elokuvan jälkeen sitten päädyin höpisemään jotain angstiosastoani sivuavia asioita, mikä oli oikein hyvä juttu. Tuntui vaihteeksi, että ehkäpä voisin vielä saada pääni jotenkin järjestykseen.

07/11/2006

Tekemistä

Herääminen meni taas pieleen. En olisi jaksanut törmäillä kämppiksiin ja odottelin, että ne lähtisivät, mutta sain odotella kovin kauan, ja eivät ne lähteneet. Oli sitten pakko uskaltautua vaan huoneestaan ulos. Vaan hitaan alun jälkeen seurasikin reipas päivä.

Aloitin kipittämällä korjatut kielitieteententit laitokselle, ja samalla ilmoittauduin itse muuan tenttiin. Syntaksin harjoituskurssin laajennus, 1 ov, joka olisi pitänyt tehdä toissakeväänä. Pelottavaa. En ole vähään aikaan tenttinyt mitään, enpä lukenutkaan paljon yhtään mitään, mikä on paitsi epätavallista, myös vähän noloa. Pitäisi. Viimeistään ensi viikon keskiviikoksi kun silloin on se tentti.

Olin ajatellut että olisin konsalla joskus kymmeneltä. Olinkin siellä kahdeltatoista, mutta ei se mitään, tuli silti harjoiteltua ahkerasti muutama tunti. Muksuryhmätunti oli taas sitä samaa, eli omat osuuteni tuntuivat hyödyttömältä sähläämiseltä. Oppilaani sentään oli harjoitellut ryhmän jälkeistä omaa tuntiaan varten, niin se ei tuntunut aivan yhtä turhalta. Jaksoin vielä senkin jälkeen harjoitella hetken.

Aikaansaavan päivän vastapainoksi ilta oli täydellisen aikaansaamaton, paitsi että sain lainattua kasan sekalaista ei-klassista musiikkia. Sitten piti kirjoitella Toto-debrieffiä, muttei se oikein halunnut lähteä käyntiin. Sen sijaan jumitin irkissä ja muuta semmoista.

Ja loppuun vielä hattu-update: on se alienhattu kyllä tosiaan katseenvangitsija. Kaikki muksut jäävät aina tuijottamaan ja nykivät äitiä hihasta ja sit äiti sanoo että "joo, tädillä on hieno hattu", eli mä olen taas täti. Mutta niille muksuille on kiva irvistellä kun ne tuijottavat.

05/11/2006

Selkiintyvää?

Jippijei, eilinen ilta kyllä tosiaan oli... Onnistuin muuttamaan peliangstin ihmisangstiksi ja sitten en tiennyt miten päin olisin. Rommin ja Harry Potter-leffan yhteisvaikutuksella sain viimein itseni nukutettua. Totta kai, nyt kun katsoo, niin olipa taas angstia tyhjästä ja tyhmästä--ja vaikka eilinen blogiteksti keskittyy peliangstiin, on tämän päivän jälkitunnelma, että se nyt oli se pienin murhe.

Päivä oli leppoisa. Herääminen oli hankalaa, jopa siinä määrin, etten saanut aamupalaa syötyä ennen kuin piti lähteä. Vaan eipä se mitään, koska lähdin Olgalle, ja kuten olin arvellutkin, siellä oli järjetön määrä hyvää ruokaa. Päivästä suurin osa menikin Olgalla, häämuistelojen ja lukioporukan kanssa hengaamisen merkeissä. Taas vaihteeksi kaikilla oli avecinsa mukana paitsi mulla ja Lauralla, ja ne olivat kaikki niin hirmuisen söpöjä ja onnellisen oloisia keskenään, että en voi olla olematta kateellinen (vaikka välillä tuntuikin taas söpöily-yliannostuneelta). Että jos mä vaikka osaisin kans. Jos mä vaikka edes yrittäisin vähän enemmän.

04/11/2006

ToTo: Todellinen Tolvana (=minä)

Tänäänpä siis pelattiin viimeinen Toinen Totuus -kampanjan peli ennen taukoa. Ja päivä meni hyvästä huonoksi ja sitten päin persettä. Jipii.

Sain proppaukseni ihan ihmeen helposti valmiiksi ja odottelin peliä innolla, vaikkakin vähän varauksella. Pelkäsin, ettei olisi tarpeeksi puuhaa. Olen kuluvan vuoden aikana kantapään kautta sen oppinut, että olen ihan typerä puuhapelaaja. Mulla pitää olla hirveästi tekemistä tai pitkästyn ja sitten vittuunnun. En tajua, mitä tälle voisi tehdä--paitsi lopettaa koko harrastuksen. Joskus kuvittelin, että tämä johtuisi hahmosta tai pelinkirjoituksesta, oikeasti siitä, ettei ole tarpeeksi pelattavaa, mutta nyt alan olla täysin vakuuttunut, että vika on vain minussa. En osaa ottaa tarpeeksi irti siitä, mitä saan. Kyllä mä tiedän, että peleissä on hiljaisia hetkiä, ja jopa kuvittelen osaavani tappaa aikaa ingame, mutta sitten kumminkin käy näin.

Peli alkoi kauniisti: Tiia kävi kävelyllä rakkaan Leonsa kanssa ja suostui tämän kosintaan. Lounaallakin käytiin iloisissa tunnelmissa, vaan yhtäkkiä päivä sai äkkikäänteen, kun tippui kovin kriiseyttäviä suku-uutisia. Tämähän oli tietenkin pelaajan mielestä hyvä ja lupaava asia. Vähän aikaa oli oikein kiintoisaa, mutta sitten hahmon onneksi ja pelaajan epäonneksi istuimme neuvottelupöydän ääreen ja saimme asiat selviämään täydellisen siististi ja nätisti. Ja siihen loppuikin puuha, ja hiljalleen pelaajan pitkästyminen ja vitutus alkoivat kasaantua niin suuriksi, että häiritsivät pelaamista pelin loppua kohden, kun ympärillä tapahtui ties mitä kaoottista ja kummaa, mikä ei ihan varsinaisesti hahmoon liittynyt.

Kaikkein pahinta on, että tämä "ei ole tekemistä, tylsää, vituttaa"-syndrooma on toistunut tänä vuonna kovin monessa larpissa. Mä en tajua, mitä mun pitäisi pelata, että näin ei kävisi. Jaanan kanssa ei käy, mutta ei siinä nyt vaan ole mitään mieltä, että mä jaksan pelata tasan yhtä hahmoa. Sitä paitsi HaU loppuu ihan kohta. Pitäisi sitä nyt muistakin hahmoista saada jotain irti, kun esimerkiksi Tiia on oikeasti cool ja hauska ja monessa aiemmassa ToTo-pelissä sen pelaaminen on ollut tosi kivaa. Nyt vaan lisää vitutusta entisestään semmoinen, kun istuu nurkassa ja yrittää keksiä tekemistä ja hokee itselleen, että "Nyt on larppi, viihdy! Pidä kivaa!" muttei vaan osaa.

Pelin jälkeen sotkin vähätkin mahdollisuuteni olla muuta kuin vittuuntunut. Muilla näytti olleen hyvä peli. Olisin ehkä voinut saada jotain jälkitunnelmia imettyä, tai vaihtoehtoisesti yrittää korjata asennevammaani alkoholisoitumalla, vaan eeehei. Jouduin valintatilanteeseen, jossa menin lukkoon. En osannut päättää, mihin haluan--tai, äh, rehellisyyden nimissä: tiesin mihin halusin ja mihin mun olisi pitänyt haluta ja ne olivat eri asia. Siispä tein neutraalin päätöksen ja lähdin kotiin. Vitutti ja itketti ja oli todella paha olo. Tässä mielentilassa ei saisi kirjoittaa blogia, se hävettää jälkeenpäin. Toisaalta, juuri nyt, kun tuntuu yksinäiseltä ja "kukaaneirakastamua"lta (vaikkei siinä pitäisi olla järkeä), tämmöinen tilitys on oikeastaan ainoa asia mitä keksin, millä voi edes vähän purkaa sitä.

03/11/2006

Hattusellisti ja harjoittelun vaikeus

Vihreä sarvihattu jatkaa voittokulkuaan. Alkaa jo epäilyttää, sietääkö tuota käyttää koko talven, kun se saa niin paljon palautetta vierailta ihmisiltä. Yhdet teinipojat repesivät nauramaan kun vaan kävelivät ohi ja katsoivat, ja joku vanhempi setä Ruoholahden metroasemalla tuli kyselemään olenko Lapista ja taputti selkään ja toivotti onnea ja kiitteli kun uskallan olla persoonallinen... Voittaja oli kuitenkin UFFin myyjätäti, joka mietti ensin, että niin, tuohan on vähän niinkuin olis joku heinäsirkka kun on tuntosarvet--eipäs kun, sehän on semmoinen humanoidi! Jeejee, se on alienhattu, on on. Se oli kyllä mun eka ajatus kun ostin tuon.

Hattua tuli ulkoilutettua lähinnä aamupäivästä, kun käväisin soittelemassa barokkiselloa, ja sitten ostamassa ToTo-puvustusta huomiseksi. Se meni ihmeen helposti, kaksi UFFia kiersin, jälkimmäisestä löytyi sekä housuntapaiset että hattu. Tämän jälkeen vielä pakotin itseni ihan oikeasti syömään, eli Unicafeseen, missä törmäsin sattumalta Elisaan ja Tuomoon. Tässä oli kovin hämäävää se, että juuri eksyin viime yönä selaamaan vanhaa maJor-blogia, ja sen myötä yöllä näin unta, jossa oli Elisa. Se oli muuttanut kämppään, johon meni semmoiset ahdistavat jyrkät huojuvat metalliristikkoportaat.

Ihmetyksekseni huomasin joskus kahden maissa olevani kotona ja mukamas niinkun vailla mitään varsinaista tekemistä. Harjoitella kumminkin olisi pitänyt paljon. Ei onnistunut--kyllä jotain soittelin, mutten taaskaan oikein kunnolla. Harjoitteleminen on kamalan vaikeaa. Mulla on sellainen "kaikki mulle heti tässä nyt"-ongelma: pystyn soittamaan melkein kappaleen kuin kappaleen jotenkin läpi hyvin vähällä harjoittelulla, mutta en sitten millään jaksaisi sitä pitkän aikaa kestävää hidasta hienosäätöä ja hiomista. Niinkuin vanha sellomaikkani sanoi aikanaan, saan nopeasti kasaan sen kirveellä veistetyn version, mutta sitten pitäisi vaihtaa hiekkapaperiin, ja se ei ole niin yhtään mun juttu.

Illalla täyttelin kännykkääni ToTo-numeroilla, vaikka vähän kyllä tuntuukin, ettei noita tule käytettyä pelissä. Ei hahmoni oikeasti osaa käyttää kännykkää. Eihän se edes muista, mikä kännykkä on. Ja itse en saa itseäni tajuamaan, että huomenna kaupunkipelataan, ja vielä Helsingissä. Onneksi yleinen pihallaolo on hyvin ominaista hahmolleni, joten on ihan OK jos en tajua mitään mistään.

02/11/2006

Hattuja ja päättömyyttä

En ehtinyt laittaa kaksiosaisen talvitakin puoliskoja yhteen. Sen sijaan otin kylmältä lumiselta säältä suojaamaan huopahatun, jonka ostin keväällä Tartosta. Kun nyt on erinäköisistä hassuista päähineistä ollut puhetta eri yhteyksissä, niin tämä on kyllä kohtalaisen älytön. Sai osakseen paljon virnuilua ja muutaman kommentinkin. Hiih, jostain syystä musta on tosi kivaa toisinaan näyttää hassulta.

Päivä oli vaihteeksi normaalihko, paitsi että koko ajan tuntui, että pitäisi olla jossain tai tehdä jotain ja en keksinyt mitä tai missä. Aamulla soitinliike soitteli, että jousi on jo korjattu, mutta päätin jättää jouhitettavaksi, siinä alkoivat olla aika vähissä ne karvat jo. Lusmusin kotona liian pitkään ja myöhästyin Suaven treeneistä taas pari minuuttia, mutta sentään tällä kertaa oli kaikki tarvittavat nuotit. Kvartetin jälkeen oli omaa selloilua, ei niinkään soittotuntia kuin syvällinen keskustelutuokio Tapanin kanssa. Tulin taas vaihteeksi havainneeksi, että mulla on kovin negatiivinen asenne omaa sellismiäni kohtaan. Vaan tällä kertaa, päinvastoin kuin yleensä, Tapanin sanat jotenkin osuivat ja upposivat. Tajusin, että olisi mukavaa, jos oikeasti saisin kalenteriani tyhjättyä vähän, ja ehtisin soittaa enemmän. Olisi kiva oikeasti harjoitella. Olla vaihteeksi sellisti.

Saman tien en tietenkään ehtinyt sellistiksi ryhtyä, vaan piti hipsiä Siltavuorenpenkereelle tenttikorjauksien kanssa. Sen jälkeen sentään oli sello-oppilas, ja outo soittotunti olikin. Musiikin teorian pariin kääntyminen nimittäin jotenkin pysäytti kaoottisen ja levottoman meiningin. Todella kummaa, että oppilas keskittyy teoriaan paremmin kuin soittamiseen.

Kotiuduttuani viimein katselin Housen ja sitten mietin, mitähän mun nyt pitäisi tehdä kun en keksi mitä se on. Luovutin, otin foliota ja pipon, ja askartelin foliopipon. Se ei näytä ollenkaan niin hassulta kuin vihreä sarvihattu.

Vaihtelevaa

Jospa mä en kärsikään post-larp-jutusta, vaan pre-larp-jostain. Aamulla kun menin taas Suaven harjoituksiin ilman nuotteja. ToTo-peli on lauantaina, ja minusta alkaa jo nyt kauheasti tuntua muistiongelmaiselta mummohahmoltani. Koko ajan unohtelemassa jotain. Nuotit sentään sain saman tien treeneihin kun itse säveltäjä laittoi sähköpostitse, ja hyvä olikin, koska en vielä ole vanhoja nuottejani kotoakaan löytänyt.

Muistin myös vasta aamulla, että niin, tänään piti olla säestysharjoitus/luokkatunti, jossa mun piti ikäänkuin esiintyä, ja en ole soittanut kyseistä kappaletta moneen päivään. Ja jousikin edelleen rikki. Menin selostamaan tilannettani Tapanille, joka ensin meinasi, että eikä mitä, soittamaan vaan. Kävi ilmi, että sillä oli joku megasuunnitelma, että kaikki soittavat videolle ja vielä kahteen kertaan. Eikä. En pysty, en voi, en halua. Oli kyllä itku lähellä siinä, onneksi opekin tämän tajusi ja antoi luvan häippäistä kotisuuntaan.

Kotiinpäin kiersin soitinliikkeen kautta, ja jousi lähti viimein korjaukseen. Kotona korjailin kielitieteententtejä, ja kun vähän sain syötyäkin, mieliala vähäsen korjaantui myös. Illan YS-treeneissä kun sitten jousestani mainitsin, kuulin, että moinen "jengat hajalla" -tilanne on aivan tavallinen ja varmaan kaikille muille oli joskus käynytkin noin, ihme että olin tähän asti säästynyt semmoiselta.

YS:n jälkeen onnistuin viimein ryöstämään ihmisiltä aikaa irc-HaU-säätöä varten. Olin kovasti ajatellut että nyt tämä tästä pois, säätö pakettiin ja seuraavaa peliä odottamaan. Toisin kumminkin kävi, edelleen jäi asioita auki. Periaatteessa minusta tuommoinen setviminen on kivaa, mutta jotenkin nämä avoimet asiat kalvavat, puhumattakaan siitä, että tuntuu pöllöltä vaahdota näin älyttömästi hahmonsa jutuista. Olen minä vaan yksi addikti ja fanaatikko.

01/11/2006

Juoksee juoksee

Olipa taas päivä sarjassamme "ei näin". Jos aamulla on yhtään flunssainen olo, silloin on ihan hirmuisen järkevää änkeä päivänsä ihan täyteen ja juosta pöhkönä paikasta toiseen.

Päivän ensimmäinen ohjelmanumero eli Boccherini-Suaven treenit olivat päivän pohjanoteeraus. Saavun konsalle vartin myöhässä ja sitten totean, ettei mulla olekaan mitään nuotteja, kaikki ovat kotona. Eipä siinä sitten muuta kuin mahdollisimman nopsasti takaisin Pasilaan, nuotit mukaan ja Ruoholahteen taas. Kvartettitreenejä ehdittiin pitää ehkä semmoinen 20 minuuttia. Niiden jälkeen juoksin Siltavuorenpenkereelle kieliteknologian johdantokurssin luennolle, johon onnistuin myös saapumaan myöhässä. Ja mä kun vielä satun inhoamaan myöhästymistä. Luennolla en millään kyennyt keskittymään mihinkään, olin pahis, istuin takapenkissä ja irkkasin, vaikka periaatteessa asia olisi ollut kiinnostavaa. Jospas vain en olisi päässyt pari vuotta sitten sisään kielitieteen puolelle, olisin nyt iloinen kieliteknologi... Tietty saman tien voi taas todeta, että niin, jospas en olisi päässyt kolme vuotta sitten Stadiaan, olisin varmaankin nyt tyytyväinen jonkun luonnontiedealan opiskelija enkä alemmuuskompleksinen sellonsoitonopettajantapainen, ja elämäni olisi paljon yksinkertaisempaa.

Jossittelu sikseen, kieliteknologian luennon jälkeen juoksentelin keskustakampuksen yliopistoliikunnan toimipisteeseen. Pelottavaa joo, ja pelottavammaksi menee. Tuli nimittäin viikko sitten vanhoja orkesterikavereita tavatessani puheeksi yliopistoliikunta, sitten tulin maininneeksi kokeilleeni kiipeilyä Turussa, ja kun kerran Kumpulassa on yliopistoliikunnan kiipeilyseinä... Näköjään olemme sitten menossa sinne alkeiskurssille. Hämmentävää.

Kiitos ylimääräisen koukkaukseni yliopistoliikunnan kautta myöhästyin taas kun palasin konsalle. Myöhästymiseen vaikutti myös se, että oli pakko ostaa eväspasteija matkalta, että olisi syönyt edes jotain. Konsalta ajelimme autokyydillä pitämään Tötterström-Suaven treenejä alttoviulistin kotiin Espoon johonkin puskaan. Eikä juoksentelu loppunut edes siihen, vaan sitten takaisin bussilla Ruoholahteen ja oppilas. Vaan oppilas oli hassu, meillä oli hauskaa.

Viimein pääsin kotiin ja sekin meni vaikeimman kautta--spora jota olin odottanut kymmenisen minuuttia ilmoitti Sörkassa olevansa matkalla Koskelan halliin, ja piti hypätä ulos ja odottaa toiset kymmenen minuuttia seuraavaa. Kotiin selviydyttyäni kuitenkin asiat sujuivat paremmin: sain jätettyä Hoasille yksiöhakemuksen, viimeinkin, ja sitten vielä kirjoitettua debrieffin loppuun. Nyt voisi ryhtyä ehkä ajattelemaan jotain muuta... paitsi että eiei, ei voi, kun hahmon tulevaisuus on edelleen kysymysmerkki...