Olipas varmaan yksi elämäni pisimmistä ja häröimmistä viikonlopuista. Siitä selvittiin, mutta ei ilman paikoitellen älyttömäksi mennyttä väsymystä ja itkua ja masennusta jälkeenpäin.
Perjantai: Oulu
Torstai-perjantaiyö yöjunassa oli juuri niin tyhmä kuin olin kuvitellut. Kahdeksan tuntia olisi ehtinyt, mutten varmaan saanut aikaan kuin vartin torkkuja, lähinnä vaan koko yön kauheasti yritin nukkua ja ei tullut mitään. Oulun päässä konduktööri ei tullutkaan koputtamaan hyttien oviin, joten tajusimme junan olevan Oulussa vasta kun se oli jo pysähtynyt, ja tuli älytön kiire ulos. Sitten kiire muuttui odotukseksi, kun tilataksia ei tuntunut löytyvän koko kaupungista, ja seisoimme kolme varttia aseman pihassa odottamassa sellaista. Olo olikin täydellisen pihalla oleva, ihmetteli vain että mikä päivä, mikä maa, mitä ihmettä tässä tehdään. Se paheni vain, kun taksi löytyi, ja päädyimme aamupalalle Annan kotiin, muusikkokavereina keskelle tämän perhettä ja sukulaisia sun muita.
Loppupäivä meni suurin piirtein samoissa tunnelmissa. Väsytti hirveästi, ei olisi oikein jaksanut soittaa. Ja HaU alkaisi kuudelta. Ääh. Välillä harjoiteltiin, sitten nukuttiin päiväunia ja syötiin, ja lopulta kello alkoi lähestyä kuutta, ja siirryttiin konserttipaikalle. Sielläkään en oikein osannut ajatella kuin samaan aikaan konsertin kanssa alkanutta peliä. Ihme kyllä soittomme kuitenkin sujui varsin hyvin, ja oli siinä fiilistäkin, kaikesta huolimatta. Sen sijaan sitä en oikein löytänyt, kun jatkettiin keikalta juhliin--kyseessä siis oli Annan isän, Jouko Tötterströmin 50-vuotisjuhlta, ensin se sävellyskonsertti ja sitten ne bileet. Ruoka oli hyvää, ohjelmakin periaatteessa kivaa, mutta ei olisi vähempää voinut kiinnostaa olla siellä. Odottelin vain pelipuheluja, ja viimein sainkin muutaman. Ja sitten viimeinkin kello oli niin paljon, että sain häipyä kohti rautatieasemaa ja Turkua.
Perjantaiyöstä sunnuntai-iltaan: HaU: Loppu
Pe-la-yön vietin junissa nukkuen vielä vähemmän kuin edellisenä yönä. Tällä kertaa ei ollut makuupaikkaa, eikä semmoisesta olisi mitään iloa ollutkaan. Hahmoni oli päättänyt sulkea puhelimensa, joten vastailin puheluihin "numero ei nyt juuri ole käytössä" ja stressasin ja ahdistuin. Matka tuntui älyttömän pitkältä. Vaihdoin junaa aamuyöstä Tampereella, ja viimein päädyin Turkuun ja peliin.
Viimeinen HaU-peli oli onnistunut ja täytti tehtävänsä. Välillä oli hiljaisia hetkiä ja välillä heräsi pelaajan huoli, että saadaanko tähän kunnon loppua ollenkaan, mutta kyllä vain, hahmoni lyhyt mutta kummallinen elämä sai juuri sopivan päätöksen. Jaana Peura, ihmisruumiiseen--tai itse asiassa ihmissuden, rakkaan PM-hahmoni Sinin ruumiiseen--istutettu tekoäly, päätti ruumiillisen elämänsä ja siirtyi elämään pelkkänä tekoälyoliona, netissä sun muualla. Hahmoa tämä harmitti, vaikka olikin paras mahdollinen ratkaisu, pelaajasta se oli kovin surullista, vaikka joo, oikeasti olen sille kateellinen. Minäkin voisin mielelläni tehdä noin, jos semmoinen olisi mahdollista. Debrief tulee muualle, joten pitää katkaista pelin tapahtumien selostus alkuunsa. Kivaa siis oli taas. Älyttömän kivaa. Liian kivaa, koska "itku pitkästä ilosta" ja niin edelleen--mä en tiedä miten selviän tästä pelin jälkeisestä masennuksesta. Pitäisi saada itsensä uskomaan, etä tulee toisia hyviä pelejä, ja vielä tärkeämmin, että vaikka peli loppui, eivät ne ihmiset katoa mihinkään. Kai. En mä osaa uskoa sitä nyt, kun istun tyhjässä Mirin kämpässä eikä ole mitään ihmisiä.
Kun kerta sain pelin jälkeen osakseni kuittailua siitä, että "miltäs osin mä oikeastaan muistinkaan hahmoani", niin pitänee nyt angstata siitäkin vielä. Joo, menin joskus sanomaan itseäni selvästikin älykkäämmässä seurassa että muistutan Jaanaa kovin paljon joissain asioissa. En todellakaan tarkoittanut sillä sitä, että opiskelutaidoiltani tai älyltäni muistuttaisin mitä vain oppivaa, kaiken muistavaa yliälykästä tekoälyä. Ehen. Minun ja Jaanan suurin yhtenevä piirre on se, että olemme molemmat yhtä täydellisen tyhmiä mitä tulee ihmissuhteisiin ja muuhun semmoiseen. Ja on se aika surullista, että on yhtä tajuamaton, kokematon ja osaamaton sellaisissa kuin kymmenen kuukauden ikäinen tekoäly. Isoin ero lienee, että Jaana oli vähän kykenemätön mihinkään tunteisiin, minä taas en, vaan sekin on tyhmää ja ärsyttävää. On kai vähän tyhmää tuntea asioita, jos ei uskalla, osaa tai ehkä haluakaan tehdä mitään niiden suhteen.
No comments:
Post a Comment