Sokeria, sormi ja bionörttäystä

Viime viikonloppua kuvaa parhaiten sana "sokerihumala". Lauantaina käväisin aamulla kiipimässä. Luolapuuhat eivät olleet tehneet minusta siinä yhtään taitavampaa, ja keinotekoinen seinä tuntui todella mitäänsanomattomalta märkään kalkkikiveen verrattuna. Tämä pieni liikuntatuokio ei millään tavalla tasapainottanut muita puuhia. Kiipeilyn jälkeen nimittäin oli AOK:n kokous, jossa oli fondueta, skumppaa, suklaakakkua ja hirveä määrä karkkia. Huh. Olin juuri ja juuri ehtinyt toipua tästä sunnuntaiaamupäivään mennessä - ja silloin oli vuorossa kvartettisoittelua, missä tarjolla oli ainakin viittä eri laatua jätskiä, muffinsseja, suklaakakkua ja muuta mukavaa. Huhhuh.

Maanantaina marssin vihdoin viimein YTHS:lle näyttämään tammi-helmikuun vaihteessa murjomaani vasenta nimetöntäni, joka ei edelleenkään oikene kunnolla. Kuten olin odottanutkin, lääkärisedän näkemys oli, että noh, se on nyt tuollainen, ehkä se siitä vielä suoristuu, tai sitten ei. Sen sijaan en ollut odottanut veikkausta, että se on ehkä alunperin murtunut. Ei se nyt niin kipeä ollut. Asian todellinen laita selvinnee röntgen-kuvista. Joka tapauksessa, tämä vähän vänkyrä sormi on puhtaasti kosmeettinen haitta, koska se kuitenkin toimii ihan normaalisti. Ei kovin eeppinen kiipeilyvamma.

Bioinfossa oli eilen Unix-päivä. Tuli kerrattua kaikkea hyödyllistä, minkä olin jo ehtinyt unohtaa, ja uusiakin juttuja tuli vastaan. Tänään jatkettiin samalla linjalla, mutta geneettisemmin, eli leikittiin EMBOSS-paketin ohjelmilla. Minulla on edelleen suuria vaikeuksia suhtautua tietokoneella tapahtuvaan opiskeluun. Minusta on jotenkin omituisen ahdistavaa, kun opettaja tulee kurkkimaan olan takaa, mitä nörttäilen, ja kovin turhauttavaa, kun isohkon ryhmän on pakko edetä hitaimman mukaan. Toisaalta, on tämä ehdottomasti paljon lystimpää kuin perinteisellä luennolla istuskelu. Tuntuu käsittämättömältä, että on ihmisiä, jotka oikeasti elättävät itsensä genetiikkanördäyksellä. Kelpais kyllä mullekin.

Ruudun äärellä

Pari päivää on mennyt aika lailla aamusta iltaan näyttöä tuijottaen. Eilen alkoi bioinfon harjoitustyökurssi. Ensimmäisenä päivänä lähinnä pläräsimme PubMedia ja Ensemblia (Hauskinta jälkimmäisessä on katsella, minkä kaikkien elukoiden genomit on sekvensoitu. Lisähauskuutta saa viemällä hiiren kunkin elikon kuvan päälle sen omalla sivulla). Tämä tuntui hieman turhalta, koska en usko oppineeni kovinkaan montaa asiaa, mitä en olisi itse saanut selville tarkastelemalla sivuja hetken aikaa. Tänään oli jo paljon hyödyllisempi päivä: tutustuimme tilastodatan käsittelyyn SPSS:llä. Ei siitä yhdessä päivässä kauhean kattavaa kuvaa toki saanut, mutta nyt olen sentään edes kokeillut kyseistä ohjelmaa.

Kotia kohti palaillessani olen molempina päivinä kuvitellut tekeväni vielä jotain, mutta jotenkin mystisesti olen vain jämähtänyt läppärin taa, ja viettänyt käytännössä koko illan siinä saamatta aikaan yhtään mitään. Olen katsellut paljon luolakuvia sekä höpissyt luolista irkissä, satunnaissurffaillut, ja lukenut huonoa ficciä, koska en jaksa kirjoittaa itse. Tänään päivän suurin aikaansaannos taisi olla muutaman hankalan keskustelun käyminen ilman henkistä hajoamista. Kyllä tämä jo alkaa kovasti arjelta taas tuntua.

Historian hämäristä

Ihmiset toisinaan (tai oikeastaan varsin usein) ihmettelevät, mistä minä kehitän näitä kaikkia kummallisia harrastuksia ja puuhia. Vaikka joskus saattaakin vaikuttaa, että ne ilmaantuvat ihan puskan takaa, ei asia yleensä ole näin. Helsingin metroon minulla on pitkä suhde, joka muuttui hiljalleen kauhusta kiinnostukseksi, ja harkitsin vakavasti biotieteiden opiskelua jo lukioaikanani. Minulla on myös pitkä historia luolaihmisenä.

Welmu 10 v. kirjoitti lyhyesti ja ytimekkäästi vaaleanpunaiseen päiväkirjaansa:
"22.7.-94
No, tänään luin, kirjoitin, ja käytiin Torholan luolassa ja uimassa. Siinä kaikki."

Ohessa kuvatodisteet. Tämä oli ensimmäinen luolareissuni Suomessa. Sitä ennen olin jo käynyt Briteissä Cheddar Show Cavessa, mutta sitä ei kyllä oikein voi laskea, koska siellä oli sähkövalot ja tasoitetut lattiat. Katselin kyllä silloinkin kaihoten isompia ihmisiä, jotka menivät oikeasti seikkailemaan tunneleihin haalarit päällä ja otsalamppu kypärässä. Olisin varmasti ollut tyytyväinen, jos olisin kuullut, että päädyn "isona" itsekin tuollaista harrastamaan.

Post-luola-low

Ei voi olla arkeen palaaminen näin vaikeaa! Maanantaina oli pakko herätä ajoissa ja mennä parin kurssin ensimmäisille luennoille. Mikrobifysiologia, -biotekniikka ja -genomiikka -nimihirviön taa piiloutui ihan mielenkiintoisen oloista asiaa, maat-metsiksen tarjoama biokemman palikkakurssi puolestaan vaikutti aika rautalankaväännöltä. Kummallakaan luennolla en meinannut pysyä hereillä, ja ajatuksissani olin koko ajan jossain Maypole Inletissä. Olin myös täydellisen epäsosiaalinen ja kärttyilin bioteknikkokavereille minkä ehdin.

Illalla YS-äänenjohtajakvartetissa soitellessa tuli ehkä ensimmäistä kertaa koskaan sellainen olo, että mitä pahuksen järkeä tämmöisessä näpertelyssä on. Onhan se melkoinen ero harrastusten välillä, kun toisessa virheen tekeminen tarkoittaa jotain pikku säröääntä, jota kukaan tuskin huomaa, toisessa mahdollisesti putoamista johonkin pohjattomaan railoon. Luolailu menee harrastuksistani varmasti kärkeen sekä vaarallisuus- että pelottavuusasteikolla. Kenties juuri sen vuoksi onnistumisen kokemukset ovat sen parissa niin mahtavan tuntuisia, ja paluu maan alta pinnalle tuottaa niin suuria vaikeuksia.

Eilisen lojuin suosiolla kokonaan kotona. Pyykkäilin luolamutaisia kamppeitani ja osallistuin Varsinais-Suomen luolatutkimuksen toiminnan suunnitteluun - eli käytännössä vietin sellaisen välipäivän, joka olisi paremmin sopinut maanantaihin. Tänäänkin tuntuu, että pää on edelleen Penwylltissä, mutta sentään pysyin mikrobiluennolla hereillä (ja pohdin kovasti luolamikrobeja kun puhuttiin litotrofeista), sekä onnistuin pitämään edes jokseenkin koherentin soittotunnin. Vielä olisi tarjolla YS-treenit.

Kaipa tämä arki tästä taas lähtee rullaamaan. Sitä en tiedä, helpottiko reissu pitkin lukuvuotta minua vaivannutta yleistä ahdistusta ja hajoilua, vai pahensiko vain.

Maanantaina 15.3. klo 8.45, Kirjurinkuja, Espoo

Sunnuntaina reissusta oli jäljellä enää kurjin ja tympein osuus. Aikainen herätys, hirmuinen ahtausoperaatio jotta kaikki haiseva luolasälä menisi rinkkaan, haikeat jäähyväiset mökille ja paikalliskontakteille, ja viimeinen ajelu ei-oikeasti-sinisellä PYS-rekkarisella vuokra-autollamme. Ajomatka Lontooseen tuntui taas paljon todellista kolmea tuntiaan pidemmältä. Huoltoasema oli ihan samanlainen ja yhtä ankea kuin edellinen vaikkei sama ollutkaan, ja sieltä hankittu englantilainen aamiainen aika kaamea kokemus.

Olimme kentällä hyvissä ajoin. Siellä oli ahdistavan paljon väkeä, ja mikä ahdistavinta, myös muita suomalaisia. Lentokin oli hieman myöhässä ja tuntui loputtoman pitkältä. Se vei meidät ohi auringonlaskun pimeään ja lumiseen ja pahuksen kylmään kotimaahan. Yritin kaivaa lohtua siitä ajatuksesta, että aiomme vielä palata Etelä-Walesiin, monta kertaa. Tästä huolimatta eivät kyyneleet olleet kaukana päivän aikana. Aivan uskomaton viikko. On vaikea käsittää, että se on nyt ohi.

Sunnuntaina 14.3. klo 16, lento Heathrow-Helsinki

Lauantai oli viimeinen kokonainen päivämme Penwylltissä, joten väsymyksestä huolimatta päätimme tehdä vielä yhden reissun Ogof Ffynnon Dduhun. Kohteeksi valitsimme muutaman meille vieraan paikan yläsisäänkäynnin suunnalta. Surveyn valokuvat kamerassa lähdimme suunnistamaan kohti Bagpipe Chamberia ja Nyth Bran Seriesiä.

Miri vastasi kartanluvusta kuten aiemminkin, ja hyvin vastasikin. Päädyimme juuri sinne, mihin olimme halunneet. Säkkipillikammiosta kohti Nyth Brania kulkeva tunneli oli hyvä paikka poikkariharjoittelulle. Muutaman hauskan luolamuodostelman ohitettuame se kuitenkin päättyi ei-niin-kivaan poikkari/kiipeilykohtaan kahden valtaisan Chasmiin aukeavan kuilun yli. Myöhemmin Chris kertoi meille, että paikan lempinimi on "Wall of Death". Dare oli ainoa, jonka rohkeus riitti edes ylittämisen kokeilemiseen, ja takaisintuloon hänkin kaipasi köyden turvaa. Etenemisemme päättyi siis siihen, ja Nyth Bran Series jäi tällä kertaa näkemättä.

Seuraava ideamme olisi ollut käydä katsomassa laskeutumista Swamp Creekin kautta Mainstreamiin, mutta aikaa ei ollut enää niin pitkään reissuun. Päätimme sen sijaan palata sisäänkäynnin tuntumaan katselemaan paikkoja. Labyrinthiin johtavan tunneli katkaisi myös joku saakelin railo - niitä OFD II:ssa riittää. Lisäksi luolasto osoitti jälleen kerran uskomattoman vaihtelevuutensa. Parinkymmenen metrin etäisyydeltä sisäänkäynnistä löysimme ensin lyhyen tunnelinpätkän, jonka seinät olivat hyvin kaunista kiveä ja lattiassa yllättävän syviä lätäköitä, sitten pitkän ahtaan röörin, jonka pohjalla oli älytön polviin asti yltävä mutakerros. Lopuksi tarkastimme vielä alhaalta päin kiipeilyn, jonka olimme eilen jättäneet väliin. Ei se mahdottomalta näyttänyt, mutta kovin korkea se kyllä oli, ja mutaisten saappaiden kitkattomuus ei varsinaisesti lisännyt intoa kiipimätemppuiluun. OFD II:sta poistuttuamme kävimme vielä ottamassa muutaman kuvan ja peräti pätkän videota Cwm Dwrin hilpeästä sisäänkäyntiputkilosta.

Majalle palasimme niin ajoissa, että Readingin luolailijat eivät vielä olleet siellä, joten meillä oli hyvin tilaa siistiytyä ja syödä. Mudan irroittamiseen saappaista meni varmaan vartti, ja pizzan lämmittämiseen piti kysyä ohjeita paikallisilta, koska uunikin oli kaasukäyttöinen eli ihan kumma.

Odotin, että loppuilta kuluisi neuloen, ja osan ajasta näin vietinkin, mutta suurimman osan siitä vei tärkeiden asioiden setviminen Chrisin kanssa. Maksoimme yöpymisemme - peräti parikymmentä puntaa per nenä koko viikosta - ja liityimme luolakerhoon jäsenkokelaiksi. Saimme myös melkoisen penkomisoperaation ja monen monen Pant Mawr Potin ja Dan-yr-Ogofin kartan jälkeen käsiimme peräti kaksi OFD:n surveyta, sekä pääsimme ihastelemaan tietokoneella olevaa 3D-mallia luolastosta. Pakkaaminen oli pakko jättää aamuun, koska luolaroina oli yhä läpimärkää.

Lauantaina 13.3. klo 10.15, SWCC hut

Perjantaina heräsin epämääräisen pahaan ja ahdistuneeseen oloon. Myöhemmin asiaa mietittyäni totesin, että fiilis oli tasan sama kuin ennen jotain kauheaa soittotutkintoa. Edessä oli viikon ja elämäni suurin luolareissu, hartaasti pohdittu ja odotettu retki Cwm Dwrista OFD II:n yläsisäänkäynnille.

Aamiainen ei tahtonut upota, mikä oli hieman huolestuttavaa, kun tiesin, että tiedossa on vähintään neljä tuntia maan alla. Oppaamme Martin oli sanonut ilmaantuvansa yhdeltätoista, ja luolaan laskeutuisimme puoliltapäivin. Olimmekin reippaina ja innokkaina aivan valmiita yhdentoista kieppeillä. Martinia vain ei näkynyt. Ei auttanut kuin odotella.

Odottelu oli suurin piirtein yhtä kivaa kuin ennen sellaista edellämainittua soittotuntkintoa. Kello lähestyi kahtatoista. Juuri, kun Dare oli menossa noutamaan puhelinta soittaakseen oppaallemme, tämä ilmestyikin paikalle. Kaiken päälle teknisenä ongelmana Martin oli unohtanut saappaansa, mutta majalta saatiin kaivettua suurin piirtein sopivat. Noin 12.30 pääsimme viimein etenemään.

Cwm Dwrin viemäriputkilo oli yhtä hilpeä kuin viimeksikin, ja oli hyvä, että olimme kokeneet sen jo etukäteen. Sama päti ryöminnän alkupuoleen - se kipaistiin tällä kertaa läpi reippaaseen tahtiin, minä letkan johdossa. Keltaisella varoituskyltillä pysähdyimme ja vaihdoimme järjestystä: Martin meni kapeimman osion edeltä, minä toisena, melkein naama oppaan saappaanpohjissa. Eilen meidät säikäyttänyt oikeasti todella matala kohta jatkui vain jotakin metrejä. Sen jälkeen ryömimistä oli vielä jonkin matkaa, mutta se ei ollut erityisen ahdasta. Pian putkahdimmekin jo suureen kammioon.

Seuraava osio kulki nimellä Cwm Dwr Jama, missä Jama kuulemma tarkoitti "piece of cake passagea" jollakin itäeurooppalaisella kielellä. Ryöminnän jälkeen se todella oli sitä, vaikka kävely tapahtuikin taasen tuttuun käsiäkin hyödyntävään tyyliin, yli ja ali lukemattomien liukkaiden lohkareiden. Jaman päässä meitä odotti lohkaretukos eli boulder choke, joka oli niin hankala suunnistettava, että Martinkin joutui hetken hakemaan oikeaa tietä siitä läpi. Löydyttyään reitti myös osoittautui varsin luovaksi luikerteluksi lohkareiden väleissä. Sen päätti hupaisa korkkiruuvikäännös.

Eteneminen jatkui helpohkona, ja Martin piti yllä reipasta tahtia. Ylitimme muutaman kolon loikaten, pätkän poikkaroiden, ja laskeuduimme lattian tasolle kohdassa, josta olisi myös voinut lähteä kattoon jokusen kymmenen metrin korkeuteen jatkamaan traversointia. Saavuimme Smithyyn, jonka tunnisti helposti isosta kolosta lattiassa. Laskeuduimme kolon pohjan tasolle sen oikeaa reunaa kiertävää käytävää pitkin. Maasto muuttui hiljalleen kosteammaksi. Cwm Dwr -osuuden lopussa odotti the Confluence, tie päävirtaan. Tunnistusmerkkinä oli hieno hainevää muistuttava kivi keskellä kammiota.

Seuraava osuus olisi lähes kilometrin kävely maanalaisessa virrassa, ja Martin oli etukäteen varoitellut, että tällä kertaa olisi mahdoton välttyä uintireissuilta. Veteen siis. Loppujen lopuksi jokiosuus osoittautui helppokulkuisemmaksi kuin olin pelännyt. Etenimme edelleen vauhdikkaasti, eikä matka kokonaisuudessaan tuntunut kovin pitkältä. Pahuksen kylmä ja märkä tämä pätkä sen sijaan oli. Jokea halkoivat samanlaiset suuret vetiset kuopat eli potholet kuin OFD I:ssä, mutta täällä niiden yli ei päässyt kävelemään tankoja pitkin. Suurimmissa altaissa ainoa vaihtoehto oli hypätä veteen ja pulikoida yli. Varusteeni eivät selvästikään olleet tähän suunnitellut, ja vähitellen alkoi olla niin kylmä, että sormet tuntuivat jääpuikoilta, enkä tahtonut pysyä pystyssä edes helpossa maastossa.

Jokiosion aikana näimme paljon kaikkea hienoa - Marble Showersin mustavalkoinen kivi ja vesiputoukset sekä sokea valkea luolakala olivat nähtävyyksistä mainioimmat. Puolimatkassa kiersimme sumpun kuivan Great Oxbown kautta, mistä jokeen palaaminen vaati hieman haastavaa kiipimätemppuilua, ja meille lyhyempiraajaisille Martinin käsiä lisäotteeksi.

Joki jatkui yhtä kylmänä, ja uiskentelua vaativia altaitakin tuli vielä. Kun saavutimme tutun nousun ylös joesta Maypole Inletiin, olin aivan syväjäässä. Joesta ylös kiipeäminen ja nousu tikkaille olivat tiistailta tuttuja liikesarjoja, ja menivät rutiinin ja epätoivon voimalla. Nousu suikerosta ylös puolestaan tapahtui aivan eri tietä kuin viimeksi, ja huomattavasti haastavamman tuntuisesti. Temppuilu ilman varmistuksia useiden metrien korkeudella puron pohjan yläpuolella oli aika pelottavaa, mutta minulla oli niin kylmä, etten jaksanut olla kovin kiinnostunut. Kenties koko retken pahin hetki oli, kun olin itse päässyt ylös tuttuun onkaloon puron yllä, ja odottelin myös Mirin ja Daren kiipeävän ylös. Hytisin kylmästä, ja pelkästään repun avaaminen jotta saisin vettä ja suklaata oli kohmeisille sormilleni älytön haaste.

Lopulta olimme kaikki onnellisesti ylhäällä tutuissa OFD II:n tunneleissa. Minua etukäteen kammottanut kuilunylitys meni lähes hypotermisissä fiiliksissäni ihan noin vain, kun ei ajatus ollenkaan liikkunut. Siitä eteenpäin kaikki oli helppoa ja tuttua, ja hiljalleen lämpökin palaili jäseniin. Teimme jopa sightseeing-keikan Tridentin, Judgen ja Swamp Creekin muodostelmien luo, ja aivan lähellä sisäänkäyntiä poikkeismme katsomaan Mini Columnseja (sekä seinissä olevia kuolleita, hajoavia kärpäsiä). Martinin tarjoava reitti pois olisi vaatinut sen verran haastavan näköistä kiipeilyä, että päätimme jättää sen väliin. Sen sijaan palasimme jälkiämme sisäänkäynnin tuntumaan.

Viimeiset metrit sisäänkäynnille ja ulos aurinkoon, viitisen tuntia sen jälkeen kun olimme laskeutuneet Cwm Dwrin betoniputkiloon. Tuntui epätodelliselta kävellä mäkeä alas majalle. Me sitten todella teimme sen läpireissun, eikä se edes ollut niin rankka kuin olin pelännyt! Mitään mahdottoman vaikeaa ei tarvinut tehdä. Eniten tuskaa tuotti kylmyys, ja siitä selviäisi paremmilla varusteilla. Sitä paitsi kylmissänikin kykenin aivan hyvin haastaviin kiipeilypätkiin ja muuhun vastaavaan. Nummen rinnettä kävellessä alkoi melkein itkettää. Tämä oli epäilemättä mahtavin luolareissuni ikinä, ja noin ylipäänsä yksi hienommista kokemuksistani koskaan.

Lämmin suihku oli niin tajuttoman ihana elämys, etten olisi halunnut tulla ollenkaan pois. Nälkä kuitenkin lopulta pakotti. Pastamömmö oli edelleen luolan jälkeen erittäin maistuvaa. Hämmentävää kyllä, väsymyskään ei ollut ylitsepääsemätön. Niinpä käväisimme vielä Ancient Britonissa yksillä.

Pubista palattuamme majalla oli aivan hurjasti porukkaa, koska siellä oli alkamassa Readingin yliopiston luolakerhon luokkakokouksentapainen. Hetken heidän hilpeää menoaan katseltuamme vetäydyimme nukkumaan. Kerrankin uni tuli saman tien.

Perjantaina 12.3. klo 9.45, SWCC hut

Vapaapäivän jälkeen oli taas luolapäivä, ja tavoitteena kulkea OFD-systeemin keskimmäisen, meille vieraan sisäänkäynnin Cwm Dwrin kautta Mainstreamille. Marssimme siis läheiselle louhokselle ja etsimme luolan.

Olimme etukäteen kuulleet, että Cwm Dwr on täynnä ahdasta ryömintää, minkä vuoksi se ei ole isompien ihmisten suosiossa. Kun avasimme lukitun oven, kävi pian selväksi, että tämä tosiaan on jotakin ihan muuta kuin luolaston kaksi muuta sisäänkäyntiä. Luolan alku oli pieni kolo, jonka lattiassa oli betoninen tuubi suoraa alaspäin. Kaikkea muuta kuin kutsuvan näköinen viritys.

Dare meni edeltä, hävisi putkiloon, ja mönki alaspäin kauhean kiroilun säestämänä. Kun siitä kuitenkin pääsi alas ja vielä ylöskin, pitihän sitä kokeilla. Mirille alasmenossa oli ongelmansa, minulle se ei tuottanut pulmia. Putkilo oli selvästi suunniteltu minun kokoiselleni ihmiselle.

Haastava alku toi meidät isoon kammioon. Siellä jouduimme hetken hakemaan oikeaa jatkosuuntaa, mutta aika vaivattomasti se löytyi. Sitten vastassa oli sitä odotettua ryömintää. Se ei kuitenkaan ollut puoliksikaan niin pahaa kuin olisi voinut olla. Odotimme kohtaa, jossa se muuttuisi ikävämmäksi. Jostakin syystä olimme kaikki saaneet Martinin puheista sen kuvan, että SAS Chamberissa, noin ryöminnän puolivälissä, olisi "varoitus, ahtaita tiloja" -kyltti, hauska vitsi sinänsä.

Keltainen varoituskyltti tuli lopulta vastaan tilassa, joka oli hyvin pieni miksikään varsinaiseksi nimetyksi kammioksi. Jatko puolestaan näytti erittäin ahtaalta, eikä sen perusteella voinut sanoa, kuinka pitkälle tämä ahtaus jatkuisi. SAS Chamberin jälkeen piti olla vielä melkein sata metriä ryömittävää. Minä en ainakaan uskonut, että kantti kestäisi ihan niin pitkää matkaa noin ahtaassa röörissä. Aikamme asiaa pähkäiltyä päätimmekin kääntyä takaisin.

Kuljin edellä, ja aiemmin ohittamaamme isohkoon tilaan palattuani huomasin virheemme. Tässä oli oikea SAS Chamber. Edellinen tila oli ollut jokin muu onkalo, ja olimme olleet jo yli puolivälissä ryömintää, jäljellä enää parikymmentä metriä. Koska päätös palata pinnalle oli kuitenkin jo tehty, pidimme siitä kiinni. Jälleen alun betonituubi osoittautui muille vaikeammaksi kuin minulle, vaikka ei se kiva ollut minustakaan, kun sen reunoja alas valuva jääkylmä vesi vei sormista tunnon.

Palasimme luolamajalle pitämään pienen tauon ja palaverin. Koska Cwm Dwr oli antanut meille köniin, piti keksiä vaihtoehtoinen toimintasuunnitelma. Tällaiseksi sopi jo aiemmin mietitty kartoitus/harhailureissu OFD II:n maisemiin.

Edelliseen retkeen verrattuna tämä päivän toinen oli leppoisa ja helppo, mutta myös opettavainen. Saimme muun muassa selville muutaman matkan ensimmäisellä reissullamme hämäräksi jääneen jutun. Olimme silloin onnistuneet kiertämään ympyrää, eli saapumaan yhteen ja samaan tilaan kahta eri kautta kuitenkaan sitä tunnistamatta. Shale Chamberin olimme oikeasti paikantaneet oikein, ja Gnome Passageen olisi päässyt montaakin kokeilemistamme reiteistä, jos vain olisi jatkanut kyllin pitkälle. Lisäksi opimme, ettei kaikkia edes ihan lähellä sisäänkäyntiä olevia pieniä tunneleita ole merkitty karttaan.

Kun ennen kuutta möngimme taas päivänvaloon, väsytti jo melkoisesti. Ilta kuitenkin venyi pitkäksi, kun luolamajalle saapui vanha luolakerholainen, Chris, jolta kuulimme paljon jännää ja hassua juttua luolasta, kerhosta ja epätavallisista pelastusoperaatioista.

Torstaina 11.3. klo 9.30, SWCC hut

Keskiviikkona pidimme välipäivän, vaikka aamulla muut haaveilivatkin singahtamisesta maan alle. Itse koin vahvasti tarvitsevani tauon. Taukopäivän vietimme ajelemalla ympäri eteläistä Walesia.

Päivän ensimmäinen kohde oli Up and Under, kiipeily- ja luolailuroinaa myyvä kauppa Cardiffissa. Sieltä mukaani tarttui luolasäkki, vedenpitävä pussi ja luolaharrastajien suosimat litteät, pehmeät polvisuojat. Tämän enempää aikaa emme Walesin pääkaupungissa viettäneet, vaan lähdimme ajelemaan poispäin ruokapaikkaa etsien.

Ruokapaikan asemesta löysimme kerrassaan pysäyttävän varoituskyltin, jossa oli ankalla ratsastava lapsi. Valokuvattuamme tämän ihmeen risteilimme ympäri kaamean lähiön jossakin Porthcawlin lähellä seuraillen mystisiä kylttejä, joissa oli ankan kuva ilman lasta. Ne eivät vieneet meitä ankkaravintolaan, vaan Kenfig Reserven pihaan, eli jonkinlaiselle ulkoilu/koiranulkoilutusalueelle.

Jatkoimme matkaa satunnaiseen suuntaan aikomuksenamme mennä syömään ensimmäiseen siedettävän oloiseen paikkaan. Sellaiseksi valikoitui jossakin Taibach-nimisessä paikassa sijaitseva pubi. Sieltä saimme oikein kelvon lounaan.

Syötyämme käväisimme apteekissa, missä opimme, että ilmeisesti britit eivät syö magnesiumia lihaskramppeihin. Viereisestä satunnaiskempparikaupasta sitä kuitenkin löytyi, mitä lie käyttötarkoitusta varten.


Lähdimme lähestymään kotia, mutta matkalla teimme vielä päivän parhaan pysähdyksen Penwylltin lähinähtävyyden, Henrhydin vesiputouksen luona. Olin käynyt paikalla aiemmin vuonna 1994. Pidin siitä silloin, ja pidin siitä nyt. Vesiputouksen taakse pääsi yhä, ja laakso, jossa se sijaitsi, oli mielettömän kaunis, oikea haltiametsä.

Viimeinen vierailukohteemme oli taas vaihteeksi Tesco. Sen jälkeen palasimme kämpille, missä oli pihassa luvattomia telttailijoita, sisällä pariskunta vanhoja luolailijoita, ja horisontissa hurja metsäpalo. Iltapuhteenani neuloin valmiiksi ekan villasukan.

Keskiviikkona 10.3. klo 9, SWCC hut

Muut nousivat aiemmin kuin minä, mutta olin silti vähän nuupahtanut kehnojen yöunieni jälkeen. Paikatkin olivat aika kipeinä kiitos eilisen reippailun. Olimme kuitenkin päättäneet tehdä tänään ensimmäisen ison oman OFD II-reissumme, ja sen myös teimme. Hieman turhankin runsaan aamiaisen jälkeen siis vermeet päälle ja menoksi.

Ylämäki sisäänkäynnille tuotti taas suurta tuskaa. Alkumetrit luolassakin tuntuivat kömpelöiltä ja väsyneiltä, mutta kun löysimme Gnome Passagen, Wedding Caken ja tiemme alas Corkscrewn läpi Salubrious Passagen solisevan puron luo, olo vetreytyi ja reipastui kummasti. Olimme käyneet tässä osassa luolaa viimeksi viime vuonna, ja silloinkin oppaan kanssa. Nyt olimme omillamme, karttana Mirin isosta mökin seinän surveystä läpipiirtämiä palasia.

Salubrious tuntui etäisen tutulta, ja kovin pitkältä. Löysimme risteyksen suurten luolamuodostelmien Tridentin ja Judgen luo, ja jatkoimme edelleen. Puro hävisi ja käytävä muutui kuivaksi. Saavutimme the Crossroadsin. Reitinvalinta sujui Martinin eilisiä ohjeita noudattaen: ohitimme ison lohkareen sen vasemmalta puolelta, ja jatkoimme suoraa eteenpäin. Hetken kuluttua käytävä alkoi kaveta, ja sitten sen halkaisi kuilu syvyyksiin, missä virtasi puro. Minun ei olis tehnyt ollenkaan mieli ylittää sitä, mutta reitti eteenpäin vei sen yli.

Koottuani aikani rohkeuttani uskaltauduin ylittämään railon tyylikkäällä "takamus lattiassa" -tekniikalla. Kolon jälkeen vielä vähän eteenpäin, siltten hieman tulosuuntaamme kohti kulkevaa tunnelia, ja edessämme oli odottamamme yhdentoista metrin kiipeily alas aiemmin ylittämäämme kuiluun. Dare laskeutui edeltä ihmettelemään. Päätimme virittää köyden, ja sen avulla Miri ja minäkin pääsimme ongelmitta alas. Ylöspääsy voisi olla vielä mielenkiintoisempi temppu, mutta se olisi sen ajan murhe.

Nyt edessämme oli enää pätkä Maypole Inlet -puroa, ja laskeutuminen Mainstream Passageen. Tämä vain osoittautui retken henkisesti raskaimmaksi osaksi ainakin minulle. Puro oli pirun ahdas, välillä ei mahtunut edes päätään kääntämään, ja niin tiuhaan mutkitteleva, että melkein alkoi pyörryttää - ja se jatkui ja jatkui aivan muuttumattomana. Emme voineet olla mitenkään täydellisen varmoja, että edes olimme oikeassa paikassa. Mielessä kummitteli järjenvastaisia kauhukuvia siitä, mitä tapahtuisi, jos kapea purouoma yhtäkkiä tulvisi ja täyttyisi vedellä. Siinä saakelin suikerossa tuli kyllä sellainen tunne, ettei Martinin ehdottama läpikulku Cwm Dwrista yläsisäänkäynnille, joka menisi juuri tätä reittiä, välttämättä olisi kovin hyvä ajatus.

Tauko, suklaata, vettä, ja eteenpäin suikeroa, jonka olin aivan valmis nimeämään esimerkiksi "Perkele Passageksi". Vaan sitten se jo loppuikin, ja edessämme oli valtavan korkea tila, laskeutuminen alas tikkaita ja paria muutaman metrin kiipeilypätkää slingien avulla, ja olimme saavuttaneet päivän tavoitteen: Mainstreamin, luolaston pohjalla kulkevan maanalaisen joen. Tämä osa joesta oli vielä suurempi ja näyttävämpi kuin OFD I:n Streamway. Ei hassumpi palkinto päivän väännöstä.

Kello oli 14.45. Olimme lähteneet liikkeelle luolan suulta noin 12.30, ja ilmoittaneet palaavamme viimeistään kello 18. Meillä ei siis ollut aikaa jäädä ihastelemaan jokea pidemmäksi aikaa, vaan piti kääntyä takaisin, jotteivät britit lähettäisi peräämme pelastusoperaatiota vain siksi, että olisimme liian hitaita ja myöhässä.

Kiivettyämme ylös joesta ja taisteltuamme tiemme takaisin kohtaan, missä piti kiivetä suikerosta ylös, havaitsimme, että Mirin käynnykkä ei ollut arvostanut hyvin märkää kiipeilyä jokeen ja takaisin. Sen hajoamisen myötä meni ainoa kellomme. Meillä siis oli noin kolme tuntia aikaa päästä ulos, eikä mitään tietoa ajankulusta.

Yksitoista metriä ylöspäin melkoisen sileää kiveä osoittautui todelliseksi haasteeksi jopa köyden kanssa. Yritin aikani mihinkään pääsemättä. Lopulta väistin, jotta Miri voisi kokeilla, olisiko tämä hänen mitoillaan helpompaa. Eipä ollut. Katsellessani seinää sivummalla parin metrin korkeudella keksin kohdan, jossa oli rutkasti hyviä otteita. Siitä meidän varmaan olisi kuulunut tulla alaskin, ja siitä pääsimme kätevästi ylös.

Paluumatkan seuraava ongelma oli se saakelin kuilu, jonka reunalla olin taas paniikkikohtauksen partaalla. Jotenkin kuitenkin taas ylitin itseni ja esteen. Tästä eteenpäin jäljellä oli enää lähinnä kävelyä, eli siis luolatyyliin lohkareiden yli kapuilua ja ohi ja ali ryömimistä, mutta joka tapauksessa vain helppoja juttuja. Koska olimme kuluttaneet aikaa säätämiseen, emmekä tienneet kellonajasta enää mitään, päätimme edetä mahdollisimman nopeasti. Pikaista ravia eteenpäin siis, ja ylös Salubriousia.

Kohtasimme yllättäen pienen suunnistusongelman, kun piti löytää reitti ylös Corkscrewn luo. Kokeilimme ensin yhtä suurin piirtein oikeaan suuntaan lähtevää tunnelia, mutta totesimme sen vieraan näköiseksi. Palasimme puroon, jatkoimme ylävirtaan, löysimme toisen reiän ylöspäin - ja se vaikutti onneksi niin tutulta, ettei erehtymisen vaaraa ollut.

Ylös Korkkiruuvista Hääkakulle ja Gnome Passageen. Jossain näillä main päätettiin, että minä kipittäisin viimeisen pätkän ovelle edeltä tarkistamaan kellon ja tarpeen vaatiessa perumaan pelastusoperaation. Suoritinkin melkoisen luolasprinttiennätyksen. Otin Daren kännykän ulos vesitiiviistä pussistaan, missä se oli meitä ovensuulla odotellut. Kello oli 16.23. Käsittämätöntä. Meillä oli vielä puolitoista tuntia aikaa, ja olimme suorittaneet paluumatkan reilussa tunnissa. Voitto!

Valuimme väsyneinä mutta pahuksen tyytyväisinä majalle, ja saman tien suihkuun. Eipä ole aikoihin lämmin vesi tuntunut näin hyvältä, ja ruokakin oli taas tajuttoman mainiota. Vaikka alunperin oli ollut suunnitelmissa käväistä vilkaisemassa, onko Guyn pubi auki, loppujen lopuksi ilta meni koomaten ja neuloen, ja nukkumaan siirryimme jo kymmenen kieppeillä.

Tiistaina 9.3. klo 9, SWCC hut

Maanantaina heräsimme varhain ja pirteinä. Aamupalan jälkeen meille oppaaksi lupautunut luolakerholainen Martin soitti, ja ilmoitti saapuvansa tunnin päästä. Tunti kului lähinnä neuloen, ja olimme Mirin kanssa vasta aloittamassa luolavaatteisiin vaihtoa, kun Dare jo huuteli, että opas tuli, joko mennään? Hieman pelästyin, mikä äkkilähtö nyt tuli, mutta ei sentään mikään kiire ollut. Katselimme ensin hieman surveyta, sitten vaihdoimme vaatteet ja pakkasimme kaikessa rauhassa.

Puolen päivän kieppeillä kävelimme kirkkaassa auringonpaisteessa mäkeä alas luukulle, josta laskeuduimme tikkaita pitkin Ogof Fynnon Ddu I:n ikuiseen pimeyteen. OFD I eli alasisäänkäynti, johon saa mennä vain pätevän oppaan kanssa, oli minulle jo viime vuodelta tuttu. Paljon tuttuja asioita tulikin vastaan, koska reitissämme oli paljon samaa. Sisäänkäynniltä Stepille ja alas Streamwayhin. Jokea seuraten neljän kävelytangolla varusteton ison pothole-kuopan yli aina joen päädyn Boulder Chamberille ja kippaavalle kivelle asti.

Viime vuonna lähdimme tämän jälkeen tutustumaan Waterfall Seriesiin. Tällä kertaa vilkaisimme vielä reittiä lohkareiden läpi ja luolaston ylempiä osia kohti, ja palasimme jokea alavirtaan Lowe's Passagen alkuun. Siinä piti päästä joesta hieman ylemmälle tasolle, mikä vaati kiipeilytemppuilua. Päin vastoin kuin oppaamme teimme temppumme varmistettuina, mikä kummasti lisäsi varmuutta ja turvallisuuden tunnetta. Ylemmällä tasolla matka jatkui näyttävien Bee's Knees -muodostelmien ja kimaltavakattoisen Gypsum Passagen läpi hassuun leveään mutta matalaan kohtaan. Viimeksi Andy neuvoi kulkemaan siitä kierien, mutta koska siten sai päänsä pyörälle, päädyin tällä kertaa ryömimään.

Suurin piirtein tähän saakka olimme koko ajan kavunneet ylemmäs ja ylemmäs, välillä vähitellen, välillä suurten korkeiden lohkarekasojen rinteitä. Hiljakseen suunta kuitenkin muuttui. Pysähdyimme isoon kammioon, jonka lattiassa oli valtavan syviä monttuja, ja missä oli huima kaiku. Martin halusi ottaa siellä kuvia. Pääsin poseeraamaan mallina apusalama kädessä. Uusi elämys tämäkin. Levottomalle lapselle tuotti hieman tuskaa pysytellä tarpeeksi kauan aloillaan.

Seurvana vastassa oli Pi Chamber, joka oli saanut nimensä seinänsä valtavasta valkeasta pii-symbolista. Pian sen jälkeen pääsimme osioon, joka oli suorastaan suosikkini viime reissulla. Siinä liu'uttiin alas liukasta, melkein pystysuoraa kapeaa tunnelia kuin mitäkin vedetöntä vesiliukmäkeä. Luisun jälkeen puimme valjaat päälle, ja kuljimme hetken korkealla joen yläpuolella turvallisesti kaapeliin klipattuina.

Edellisellä kerralla olimme tehneet toisenkin varmistetun poikkikulun, eli tämän Bolt Traversen lisäksi myös Airy Fairyn. Tänään valitsimme vähemmän ilmavan vaihtoehdon, osittain kaivamalla tehdyn yhdystunnelin nimeltään Dug Out. Se oli paikoitellen aika kapea, ja osin niin märkä, että mieleen tuli Ruotsin Kopparbo. Märästä tunnelista putkahdimme tutuhkoon maastoon lähelle uloskäyntiä. Matkalla sinne katsastimme vielä Pluto's Bath -nimisen syvän vesialtaan. En tänäkään vuonna päätynyt uimaan.

Reissu ei loppujen lopuksi ollut hirveän pitkä: alle neljän tunnin jälkeen kiipesimme takaisin päivänpaisteeseen. Jyrkkä ylämäki kohti majaa tuntui melkoisen tuskalliselta, mutta kun Martin tarjoutui viemään meidät vielä pienelle kierrokselle OFD II:n, ei siitä voinut kieltäytyä. Olisihan kiva saada selville, mikä edellisenä päivänä meni vikaan, ja missä se Gnome Passage oikein on.

Pidimme pienen tee- ja kartanlukutauon majalla, kiskoimme märät sukat taas jalkaan, ja kiipesimme rinnettä vieläkin ylemmäs yläsisäänkäynnille. Matkalla Martin myös osoitti meille Cwm Dwrin eli luolan "välikerroksen" sisäänkäynnin, jota voisimme keskenämme kokeilla jonakin päivänä viikon aikana.

OFD II:n alkuosa oli jo todella tutun tuntuinen, mutta kohdassa, jossa eilen olimme menneet alas ali matalan lohkareen pitikin nousta ison kiven kylkeä ylöspäin. Kaikki käytävät olivat kovin saman näköisiä, täynnä mutaa ja liukkaita kivenjärkäleitä, enkä kovasta yrityksestä huolimatta onnistunut paikantamaan eilisten harharetkiemme maisemia. Gnome Passage sen sijaan oli helposti tunnistettava, hyvin suuri tunneli, jonka lattioita kansoittivat lukemattomat "tontut". Emme olleet käyneet siellä eilen.

Kävimme Gnome Passagen päädyssä vilkaisemassa reittiä läpi "rasvatuubin" Edward's Shortcutiin, viime vuoden kenties pelottavimpaan pätkään, jossa ylitettiin syviä kuiluja liukkaalla kivellä ilman mitään varmistuksia. Emme onneksi menneet sinne, vaan palasimme takaisin päin Wedding Cake -nimiselle muodostelmalle. Sen läheltä veisi tiemme myöhemmin Corkscrewn kautta alas Salubrious Streamiin. Tällä kertaa emme menneet sinnekään, vaan palasimme eri reittiä sisäänkäynnille, muun muassa muutaman ihan mukavan pienen poikkarin kautta.

Ehdimme ulos juuri ajoissa auringonlaskua ihastelemaan. Majalla kävimme vielä läpi, missä tänään tuli pyörittyä. Nyt voisi vaikka oikeasti hallita edes OFD II:n alkupuolen yleisimmät kulkuväylät.

Päivä oli melkoisen pitkä ja tehokas. Siinä vaiheessa kun vaatteet oli vaihdettu, suihkussa käyty ja syöty taas yhtä Mirin mainiota luolapöperöä, oli olo ihan tilt. Käväisimme kuitenkin vielä Tescossa, jotta saimme tulitikkuja ja vähän alkoholia iltaamme. Matka oli vähän pelottava, kun Dare oli niin väsynyt, että melkein pilkki ratissa. Takan äärellä neulominenkin tuntui vähän pakkopullalta kun oli niin väsy. Ikävä kyllä makuupussiin möngittyäni en kuitenkaan oikein saanut unta, kun kaikki päivän puuhat pyörivät päässä.

Sunnuntaina 7.3. klo 22, SWCC hut

Tänään nukuin pitkään, ja aamulla olin paljon pirteämpi. Aamupala oli aito brittiläinen luola-aamiainen, eli hirveä läjä pekonia ja munaa. Aamupalan päälle piti heittää toinen Tesco-keikka, koska tietenkään emme olleet edellisellä kerralla muistaneet kaikkea. Ennen sinne lähtöä setvimme aberystwythiläisten kanssa avainasioita: he olivat lähdössä pois, ja palauttamassa majan (ja luolien avainkaapin) avaimet. Dare sai ne puhuttua meidän haltuumme. Avaimet kaikkiin seudun lukittuihin luoliin! Maailman avaimet! Siinäpä suunnitelmaa illaksi.

Kun minä ja Miri palasimme Tescosta, luolamaja oli meitä lukuunottamatta tyhjä. Dare kertoi, että muutama kerholainen oli käynyt paikalla ihmettelemässä, mutta he olivat jättäneet avaimet meille. Miri jäi vuorostaan vahtimaan mökkiä, kun minä ja Dare suuntasimme nummille tavoitteenamme mökin alaisen valtavan luolaston eli Ogof Ffynnon Ddun yläsisäänkäynnin paikallistaminen. Se onnistui suorastaan yllättävän helposti viime vuodelta jääneiden epämääräisten muistikuvien perusteella.

Majalle palauduttuamme sinne oli sopivasti saapunut paikallinen setä, joka lupasi toimia callbackinamme. Hetken säädön jälkeen puhelinnumerot oli vaihdettu, ja meillä varmuus siitä, että jos eksyisimme luolaan, joku lähtisi etsimään meitä vielä samana iltana.

Haalarit ja kypärät päälle ja sisäänkäynnille siis! Tavoite oli katsella ympäristöä yläsisäänkäynnin lähistöllä ja paikallistaa muutama iso kammio. Kartan korvikkeena meillä oli valokuvia takkahuoneen seinän isosta surveysta.

Etenimme hitaasti ja varovaisesti, mikä varmasti oli viisasta, koska Ogof Ffynnon Ddu on sekä hillittömän sokkeloinen että järjettömän iso luolasto. Kartan ja todellisuuden yhdistäminen osoittautui kovin vaikeaksi. Big Chamber Near the Entrance löytyi ongelmitta, mutta vähän kauempana olevaa Gnome Passagea haimme ja haimme ilman mainittavaa menestystä. Sen sijaan löysimme tilan, joka mahdollisesti oli Shale Chamber. Risteyskohdasta ennen sitä suoritimme sporttisen jyrkän laskeutumisen, joka vei meidät hurjan syvän kuilun luo. Sen vieressä oleva lohkareläjä olisi ehkä johtanut johonkin, mutta katsoimme järkevämmäksi vaihdoehdoksi jälkiemme palaamisen.

Yritimme Gnome Passageen vielä toista reittiä, ali matalan lohkareisen tilan ja yli hankalien isojen kivien. Joku suuri tila löytyikin, mutta sen identiteetti jäi varmistamatta, kun aikaa ei ollut loputtomiin. Palasimme uloskäynnille, joka löytyi juuri sieltä, missä odotimme sen olevan.

Ulkona oli aurinkoista ja kovin kylmää luolan lämpötilaan verrattuna. Olo ei ollut erityisen kuollut tai kauhean mutainen ja märkä, mutta suihku tuntui silti mahtavalta, ja ruoka, kun se viimein saatiin valmiiksi, oli todella hyvää. Luola on paras mauste. Tosin se taisi tällä kertaa oikeastikin olla aika maukasta.

Syötyämme päätimme käväistä viime vuodelta tutussa Guyn pubissa yksillä, mutta siellä oli aivan pimeää. Legendaarinen paikallispapparainen ei ollut kotona. Lähistöltä sentään löytyi avoin pubi, Ancient Briton, ja sieltä satunnainen täysin käsittämätöntä englantia puhuva paikallinen ukkeli.

Takaisin mökille ajeltuamme Miri kävi eeppiseen taistoon olosuhteita vastaan, ja sai kuin saikin aikaan takkatulen, vaikkei meillä ollut tikkuja tai sytytintä, ja puukin oli märkää. Olihan se kyllä symppistä neuloa takan äärellä.

Sunnuntaina 7.3.2010 klo 18, SWCC hut, Penwyllt, South Wales

Eilinen eli lauantai meni kokonaisuudessaan siirtymiseen. Heräsin aikaisin, jotta ehdin survoa loput tavarat rinkkaani. Olo oli kaamean koomainen, mutta eipä auttanut. Luolat kutsuivat. Ajelimme Mirin kanssa poimimaan Daren, ja lentokentälle. Lähtöselvitysmuodollisuudet sujuivat vaivattomasti, joten jäi hyvin aikaa käydä kahvilla ja hengata. Sen sijaan viivoittimen löytäminen kentältä osoittautui mahdottomaklsi tehtäväksi.

Lento kohti Heathrowta lähti klo 1215. Kuten lennot noin yleensä, se ei erityisesti minua innostanut. Onneksi aika kului nopeasti neuloen. Asiaa auttoi myös, että myötätuulen ansiosta laskeuduimme parikymmentä minuuttia etuajassa. Lontoossa etsimme Aviksen tiskin, saimme bussikyydin vuokra-automme luo, ja käänsimme nokan (ja GPS:n) kohti Etelä-Walesia. Ajomatka lounaspysähdyksineen tuntui aika pitkältä, vaikka vietinkin sen takapenkillä torkkuen. Melkoisesti sitä pidensi vielä Tesco-reissu määränpään lähistöllä. Liian väsyneenä ei ollut hypermarketissa hyvä olla.

Saavutimme Walesin-kotimme eli South Wales Caving Clubin majan illan jo pimennyttyä. Hämmentävästi maja oli täynnä porukkaa ja tunnelma korkealla. Majoituttuamme ja syötyämme asetuimmekin takkahuoneeseen ihmettelemään luolaihmisten irroittelua. Aberystwythin yliopiston luolakerholaiset viihdyttivät itseään ja toisiaan muun muassa yrittämällä survoutua läpi järjettömän kapeasta kolosta penkin selkänojan ja istuimen välissä. Dare meni perässä suomalaisten mainetta puolustaen, itse en uskaltanut kokeilla väsyneenä ja niin ison yleisön edessä. Siirryinkin melko aikaisin nukkumaan.