Sunnuntaina reissusta oli jäljellä enää kurjin ja tympein osuus. Aikainen herätys, hirmuinen ahtausoperaatio jotta kaikki haiseva luolasälä menisi rinkkaan, haikeat jäähyväiset mökille ja paikalliskontakteille, ja viimeinen ajelu ei-oikeasti-sinisellä PYS-rekkarisella vuokra-autollamme. Ajomatka Lontooseen tuntui taas paljon todellista kolmea tuntiaan pidemmältä. Huoltoasema oli ihan samanlainen ja yhtä ankea kuin edellinen vaikkei sama ollutkaan, ja sieltä hankittu englantilainen aamiainen aika kaamea kokemus.
Olimme kentällä hyvissä ajoin. Siellä oli ahdistavan paljon väkeä, ja mikä ahdistavinta, myös muita suomalaisia. Lentokin oli hieman myöhässä ja tuntui loputtoman pitkältä. Se vei meidät ohi auringonlaskun pimeään ja lumiseen ja pahuksen kylmään kotimaahan. Yritin kaivaa lohtua siitä ajatuksesta, että aiomme vielä palata Etelä-Walesiin, monta kertaa. Tästä huolimatta eivät kyyneleet olleet kaukana päivän aikana. Aivan uskomaton viikko. On vaikea käsittää, että se on nyt ohi.
No comments:
Post a Comment