Rävellystä

Aamulla konsalle, pari tuntia harjoittelua ja säestystreenit. Aivan käsittämättömän paskat säestystreenit. En osannut Rautavaaraa puoliksikaan niin hyvin kuin olin kuvitellut osaavani. Kaiken lisäksi säestäjäkään ei osannut sitä, mikä vaikeutti soittamista huomattavasti. Ja aikaa tutkintoon pari vaivaista viikkoa. Epätoivo iski ja kovaa. Harjoitusten suurimpana saavutuksena pidänkin sitä, että en kaikesta huolimatta alkanut itkeä, vaikka todella lähellä se oli.

Ruokakin oli konsalla pahaa, enkä jaksanut jäädä sinne sen pidemmäksi aikaa angstailemaan. Sen sijaan korjasin pahimman pahan olon kirsikkasuklaajäätelöllä ja palasin kotiin. Siellä en--ylläripylläri--saanut tehtyä yhtään mitään, paitsi lähetettyä pelinjohdolle Salaisuuksien debriefin ja ilmoittautumisen ensi vuoden kaupunkipelikampanjaan.

Illalla oli vihoviimein kauan odotellun liidikurssin aika. Ensimmäiset esimerkit katseltuani ja ohjeita kuunneltuani olin lähinnä pihalla. Olen niin tekemällä oppivaa tyyppiä, että se, että joku näyttää, miten jokin tehdään, ei auta minua yhtään. Onneksi harjoittelu aloitettiin melkein saman tien. Kokeileminen tietenkin oli myös ihan hirveää räveltämistä, mutta siitähän se lähtee. Harjoittelimme klippaamista siten, että kiipesimme yläköydessä roudaillen mukanamme lyhyttä ylimääräistä köydenpätkää, jota klippailimme. Sen jälkeen kiipesimme tuplavarmistuksella, ylä- ja alaköydessä samaan aikaan.

Kahvitauon jälkeen ilmoitettiin, että nyt voikin jo sitten kokeilla oikeasti liidaamista, jos siltä tuntuu. Olisin ihan mielelläni vielä harjoitellut tuplavarmistuksella, mutta Elmo halusi lähteä liidaamaan, joten niin siis teimme. Huh. Oli se kyllä jännää. Varmistaminen itse asiassa pelotti enemmän kuin kiipeäminen, etenkin kun Olmi heti toisella kerrallaan valitsi kohtalaisen vaikean reitin. Itse liikuin "4- ja pari ylimääräistä otetta"-vaikeustasolla. Olinpa silti hurjan ylpeä, että sain kiivettyä. Siistiä. Huomenna lisää.

Tavallista

Minulla oli tiistain aikataulutuksesta Visio. Se ei tietenkään toteutunut. Sain kyllä harjoiteltua muutaman tunnin ennen kvartettia, ja kvartettitreeneillekin löytyi ihme kyllä luokka, vaikkei sellaista ollut varattu etukäteen. Niiden jälkeen olin ajatellut soittaa vielä kaksi tuntia, jättää sellon kaappiin ja mennä hyvillä mielin kotiin. Muuten hyvä, mutta kaikki muutkin olivat päättäneet harjoitella. Olisin joutunut odottamaan lähemmäs kaksi tuntia ennen luokan saamista. Just. Ei sitten. Raahasin sellon kotiin, ja kuten arvata saattaa, en todellakaan saanut harjoiteltua tehokkaasti enää mitään. Vähäsen jotain yritin.

Päivän suurimmaksi saavutukseksi jäi debriefin loppuunkirjoittaminen. En tosin vielä lähettänyt sitä eteenpäin, koska ajattelin vielä oikolukea pahimmat virheet ja epäsuomet pois. Kirjoiteltuani katselin uusimman Heroesin. Jee. Kakkoskausi alkaa päästä vauhtiin. Jakso loppui ihan liian lyhyeen.

Postlarppäivä

Minen tykkää tämmöisistä larpinjälkeisistä mielentilahäiriötiloista. En niin yhtään. Koko päivä meni väsyneissä ja pihalla olevissa tunnelmissa. Niiden päälle vielä tuli vielä normaaliakin tunteellisempi olo ja valtava läheisyydenkaipuu, mitä luonnollisesti seurasi yksinäisyys kun yksin oleilin. Lisäksi olisi hirveä into larpata lisää, mutta ihan vähään aikaan ei ole mitään peliä tiedossa. Gläh. Eipä ihme, etten saanut päivän aikana paljoa aikaan.

Onnistuin sentään raahautumaan Turusta ensin Espooseen ja sieltä Helsinkiin sellotunnille. Tunti oli kylläkin täysin turha, koska en ollut moneen päivään selloa nähnytkään, vaikka ex-lapsitähtisellistiä tulikin larpattua. Niinpä keskityttiin perustekniikkajuttuihin, hyvän äänen hakemiseen ja semmoiseen, ja siinähän se tunti jotenkin kului. Tunnin jälkeen roudasin sellon kotiin ja kävelin Selloon syömään iskän ja veljien kanssa. Eipä oltu hetkeen nähtykään, joten oli kyllä kiva. Sellon kiinalainen ravinteli sen sijaan ei ollut oikein mistään kotoisin, en erityisemmin suosittele.

Kotiin palattuani viimein ryhdyin väkertämään debriefiä, vakaana aikomuksenani saada se kerralla kasaan. Eipä ihan onnistunut. Ei auta kuin jatkaa huomenna. Jos vaikka olisi vähän vähemmän postlarpkrapulainen, niin voisi olla helpompaakin.

Viimeisiä Salaisuuksia

Opetettuani perjantaina yhden oppilaani oli taas pitkästä aikaa aika asustautua gootiksi ja matkata Turkuun. Vuorossa oli Salaisuuksia-kaupunkipelikampanjan päätöspeli, perjantai-illasta sunnuntaipäivään. Viimeistä peliä kun pelattiin, olivat panoksetkin ehkä aavistuksen korkeammat kuin aiemmissa: koko Turun olemassaolon jatkuminen oli vaakalaudalla, kun tylsät helsinkiläiset olivat päättäneet kaupungin olevan räjähdysalttiin epävakaa ja vaarallinen. Vaikka hahmoni Eira oli periaatteessa myös helsinkiläinen, hän oli kumminkin valmis tekemään kaiken voitavansa Turun puolesta, ja tosiaan kyllä tekikin. Vietin nimittäin suuren osan pelistäni muuan hitusen hankalan vampyyriherran henkilökohtaisena avustajana. Huh.

Vaikka olen aina mieltänyt itseni puuhapelaajaksi ja ihmiseksi, joka larppaa mieluummin käskytettävää kuin käskyttäjää, tässä pelissä oli oikeasti sen verran paljon puuhaa, että muutamat työstä saamani tauot tulivat todella tarpeeseen. Oli myös ihanaa pelata hahmon valtavia suhtautumisvaikeuksia kyseistä vampyyriä kohtaan--se oli niin gootti ja niin tyylikäs ja draamantajuinen ja ihq!--ja toisaalta taas raivostuttava kammottava orjuuttaja... Oih ja voih! Kaiken kaikkiaan oli aivan loistava peli. Ruhtinaan siivellä hahmoni pääsi kuulemaan ja näkemään varmasti paljon enemmän kuin muuten olisi koskaan saanut selville. Syöminen ja nukkuminen meinasivat jäädä vähiin, mutta mainiosti niiden puutteesta aiheutunut paha olo asettui pelillisesti tismalleen osuvaan kohtaan.

Turku pelastui, peli päättyi ja onnellinen ja väsynyt porukka kerääntyi Mirille hehkuttamaan elämystään ja kertomaan salaisuuksiaan. Leukani tippui lattiaan, kun kampanjan alusta lähtien mukana olleeksi sarjamurhaajaksi paljastui Daren ylitylsis lakimies... Omalla hahmollani ei oikeastaan ollut kaapissaan mitään jänniä luurankoja. Kaiken kaikkiaan Salaisuuksia-kampanja oli hieno, mutta kuitenkin loppujen lopuksi minulle jäi myös tunne, että kun katson sitä kokonaisuutena, jotakin jäi puuttumaan omasta pelikokemuksestani. Ehkä se johtuu siitä, että minulta jäi monta peliä väliin, joten hahmon tarina tai kehityskaari oli jokseenkin lyhyt ja vajaan tuntuinen. Lisäksi hahmo jotenkin jäi vähän etäiseksi minulle, eikä myöskään oikein koskaan sotkeutunut Turkuun tarpeeksi syvälle, että olisi oikeasti mieltänyt itsensä yhteisön jäseneksi. Kävipä siis kuten jo kampanjan alussa vähän pelkäsin: Eirasta ei tullut minulle yhtä rakasta ja tärkeää kuin edellisten kampanjoiden hahmoni. Kovasti kumminkin vaikuttaa siltä, että olen jatkamassa hahmon pelaamista edelleen. Pitää yrittää keksiä siihen sen verran lisää käänteitä, että siitä saisi vähäsen mielekkäämmän.

Är ja mur

Tästäpä olen tullut aiemminkin rutisseeksi, mutta vittusaatana minä vihaan ja inhoan kaiken maailman tärkeitä kaavakkeita, joihin tarvitsee ihmisten nimikirjoituksia, joiden perässä sitten joutuu juoksentelemaan. Piti nimittäin ilmoittautua soittotutkintoon, että sen joskus saan tehtyä. Ilmoittautuminen tietenkin tapahtuu semmoisella penteleen lippulappusella, ja sen oli tapahduttava nimenomaan tänään torstaina, koska perjantaina olisi viimeinen palautuspäivä, mutta silloin en ajatellut konsalla olla. Sain heti konsalle saavuttuani harjoitusluokan, mutten mitenkään kyennyt keskittymään soittamiseen, kun oli näin tärkeä hoitamaton asia. Siispä lähdin pyydystämään nimikirjoitusta tärkeään paperiini. Olin ylen iloinen saatuani Tapanin kiinni ja nimen lappuun, paitsi että se ei riittänytkään, vaan jouduin pyydystämään vielä toisenkin sello-opettajan, jotta lappunen olisi palautuskelpoinen. Siihen se harjoitteluaika hävisikin, ja sitten ärsytti niin järjettömästi taas. Olen ihan varma, että tämmöisen voisi hoitaa niin monella järkevämmälläkin tavalla. Räyh. Grr.

Lapun kanssa juoksentelun jälkeen seuraava haaste oli oppilas Kulosaaressa. Siitäkin jotenkin selvisin, ja siitä suunta kävi vain ylöspäin, eli kiipeämään siis. Tuli taas Tapanilassa tapeltua ihan tosissaan monen haastavammanpuoleisen reitin kanssa. Iloisena yllätyksenä kävi niin, että Elmo yllytti minut kiipeämään yhtä aiemmin "äh, ei tätä kannata edes yrittää"-greidiseksi todettua reittiä, ja aikani tapeltuani selvitin sen ylös asti. Paha vaan, ettei sen virallista greidiä kerrota missään. 6+ luultavasti.

Kiipeilyn jälkeen väsäsin iltapalaksi teeleipiä, eksyin jutustelemaan metrokurssikaverin kanssa irkissä, ja grääh. Yhtäkkiä ilmaantui käsittämätön tietotekniikkaongelma. Ihmettelin ja pähkäsin ja ihmettelin lisää, jaoin ongelmani Ranskaankin, mutta eipä ratkennut. Olin jo heittämässä hanskoja tiskiin, kun viimein sainkin googlattua ratkaisun. Loistavaa. Tulee aina niin tyytyväinen olo, kun saa itse ongelmia ratkottua. Jee. (Jos se nyt jotakuta kiinnostaa, ongelma oli, että joka kerta kun yritin avata Terminalissa uuden shellin, se avasi saman tien ssh-yhteyden ja vielä ihan omituiseen suuntaankin. Ratkaisu löytyi täältä.)

Painajainen ja oivallus

Uni alkoi aivan viattoman rauhaisasti: olin Laaksolahdessa käymässä. Hengasin siellä kaikessa rauhassa, kunnes piti suunnata töihin, metroa ajamaan. Lähdin kävelemään kohti bussipysäkkiä vähän liian myöhään, mutta yllättäen sen ohi menikin vaikka kuinka monta bussia--oikeasti sieltä ei kulje kuin yksi ainoa. Kun ehdin pysäkille, siihen saapui bussi, jonka numerokilvessä luki 284. Semmoista ei Espoossa olekaan, sen sijaan 248 on se ainoa Laaksolahdesta kulkeva bussi, joten olin tietenkin varma, että kuljettajalla vaan ovat menneet numerot sekaisin. Olin väärässä, se oli kuin olikin bussi 284, joka meni johonkin ihan muualle kuin mihin halusin. Loppujen lopuksi olin täysin eksyksissä, onnistuin pummaamaan satunnaiselta vastaantulijalta kyydin Itäkeskukseen, paitsi että pian kävi ilmi, ettei tämä osannut ajaa sinne enkä minä osannut neuvoa... Oli juuri sellainen tyypillinen painajaistunne, että mitä nopeammin kiiruhdan, sitä hitaammin etenen, sitä varmemmin olen aivan hirveästi myöhässä. Heräsin kliseisen leffatyylisesti hillittömän ahdistuneena ja peitto täysin solmussa ympärilläni. Glääh.

Vähän enemmän herättyäni (kahvin jälkeen, siis) sain suuren oivalluksen. Tajusin, mikä elämässäni tällä hetkellä mättää niin pahasti ja miksi koko ajan on enemmän tai vähemmän ahdistunut olo. Se johtuu siitä, että opinnäytetyö on jotenkin kohonnut mielessäni niin massiivisen valtavan jättimäiseksi tekemättömäksi jutuksi, että kaikki muu on sen rinnalla käytännöllisesti katsoen merkityksetöntä. Ihan sama, kuinka ahkera muiden asioiden osalta olen, niin kauan kuin opinnäyte on täysin kesken, koen, etten ole saanut tehtyä yhtään mitään hyödyllistä. Niinpä tänäänkin, kun sain vastattua läjään sähköposteja, harjoiteltua YS-stemmoja ja vähän Rautavaaraa ja säädettyä larppijuttuja, tuntui, kuin en olisi tehnyt niin mitään. Rävelsin lopulta myös suurella työllä ja tuskalla surkean yhden kappaleen verran lisää tekstiä siihen kurjaan opinnäytteeseen, mutta eipä sekään mielenrauhaa tuottanut.

Ennen YS-treenejä käväisin ostamassa nappeja, ja havaitsin, ettei se kyllä oikeasti ole mitään nappikauppaa. Kuusi isoa ja kuusi pientä nappia maksoivat yhteensä kymmenisen euroa. Huh. YS-treenit olivat pikkuisen normaalia lyhyemmät, ja olipa kyllä kiva soittaa kun osasin osuuteni, paitsi että sitten kävi ärsyttämään, kun Franckin Les Eolides ei meinannut millään pysyä rytmisesti koossa. Iltapuhteena orkesterin jälkeen sain vielä näperrettyä napit nahkatakkiin, jonka ostin Salaisuuksia-hahmolleni ennen ekaa peliä. Vika pelihän on nyt viikonloppuna, että saanpa takin käyttöön edes siihen. Parempi se kai on myöhään kuin ei ollenkaan.

Arjen tylsyys

Maanantai: Aamupäivästä kvartettitreenit ja harjoittelua. Iltapäivästä seinälle. Vaihteeksi oli vähäsen reippaampi kiipeilypäivä, selvitin yhden pitkällisen projektin puhtaasti ja valitsin muutaman uuden reitin työstettäväksi.

Tiistai: Aamupäivästä harjoittelua, soittotunti ja kvartettitreenit. Rautavaara menee melkein ulkoa. Saisi mokoma mennä oikeasti ulkoa eikä vain melkein. Kuukausi aikaa tutkintoon.

Iltapäivästä käväisy Sellossa, poimimassa postista Musen paita (nyt voin sit fanityttöillä oikeen kunnolla) sekä ostamassa tarpeellisia asioita. Kotiin palattuani tärväsin ostamani muovikulhon saman tien. Kuvittelin sen olevan mikronkestävä kun toinen samanmerkkinen kulhoni on, mutta tämäpä oli ohuempi. Pohjaan suli rosoinen kuoppa. Muutenkin leipomisyritelmässä meni aika lailla kaikki mahdollinen pieleen. Lopputuloksena tämäkin suklaakeksitäytepulla-kokeilu osoittautui toimimattomaksi. Ja siihen se koko ilta menikin, ja sitten vitutti.

Debsu ja Lintsi

Sunnuntaista ei löytynyt varsinaista post-larp-low:ta, vaan löytyipä muuta mielenhäiriöisyyttä. Kun yritin aloitella debriefin kirjoittamista aamupäivällä, törmäsin tunteeseen, etten saa kirjoitettua yhtä ainoaa lausetta edes siten, että se olisi kieliopillinen, saati sitten että se oikeasti olisi sujuvaa kieltä. Se sotkeutui hienosti huonosti nukutun yön aikana märehtimiini asioihin, kuten siihen, miten tyytymätön olen itseeni, kun tietyissä tilanteissa koen vaikuttavani tyhmemmältä kuin olen. Argh. Tilitettyäni asiasta sekavia irkissä onnistuin viimein kirjoittamaan debriefiäni eteenpäin. Sain sen peräti valmiiksikin, ja se olikin päivän ainoa kunnollinen saavutus.

Iltapäivällä loppui järkevä puuha, ja tilalle tuli huvipuistoilu. Lintsin Valokarnevaali oli tänään viimeistä päivää auki. Kyseessä siis oli Lintsin vuoden viimeinen aukiolopäivä, ja minulla oli edelleen nippu laitevapaalippuja käyttämättä. Siispä kasaannuimme lukioporukalla haaskaamaan niitä. Valokarnevaalissa oli nättiä ja tunnelmallista, valaistu Linnanmäki on mahtavan näköinen, kun on täysin pimeää. Kävin läpi kaikki vakio-suosikki-laitteeni vielä kerran (Vuoristorata, Linnunrata ja Pikajuna). Lisäksi ihastelimme tuliakrobaatteja ja joimme hääpäiväkaakaot (pelotavaa, että minulla on kavereita, jotka ovat olleet jo vuoden naimisissa!). Ihan täysin yllättävä uusi Lintsin suosikkipuuhakin minulle löytyi. Siellä nimittäin on tanssipeli, siis tanssimatto oikeana pelihalliversiona. Tulinpa hyppineeksi ihan innolla, ja oli huvittavaa tanssimattoilla tuolla tavoin "julkisesti", kun ihmiset kerääntyivät katselemaan. Onneksi olen siinä ihan hyvä, siten tilanteen saattoi kokea nimenomaan loistavana pätemisenä, ei itsensä julkisena nolaamisena.

Uusi ToTo, uudet kujeet

Aamupäivästä ennen ToTo-kyytini lähtöä ehdin hankkia kaupasta hanskat ja kaulahuivin. Ne tulivat todella tarpeeseen, koska pelipaikalla oli kylmä. Se olikin sitten ehkä suurin valituksenaiheeni Toinen totuus -larppikampanjan 2. kauden avauspeliin liittyen. Pelipaikalla oli kylmä, se oli niin puskassa, ettei sinne päässyt julkisilla, eikä siellä ollut juoksevaa vettä. Mutta eipä sillä oikeasti ollut niin mitään merkitystä, koska nämä asiat oli tiedotettu hyvin etukäteen, ja kaiken muun osalta peli oli aivan mainio.

Kuten nyt yleensäkin kun minusta on kyse, pääsyy siihen, että viihdyin niin hyvin, oli se, että hahmoni osoittautui juuri tismalleen sellaiseksi, kuin halusin. Verrattuna Salaisuuksia-kampanjan gootti-Eiraani, jonka ongelma on, että hahmon tausta on älytön sillisalaatti, johon yritin änkeä vähän liikaakin kaikkea tosi coolia, Toisen totuuden 2. kauden hahmoni Tessa on selkeämpi ja helpompi pelata (ja melkein yhtä cool). Pitkällinen haaveeni Oikeasti Pätevän Hahmon pelaamisesta toteutui siinä muodossa, että minulla on nyt oikeasti hahmo, joka ei hössötä turhaan, ei angstaa nurkassa, vaan on juuri sellainen tyyppi, joka tarttuu toimeen ja tekee asioita, että jotain joskus saataisiin tehtyäkin. Lisäksi hahmo on rekkakuski, ja vaikkei kovin stereotyyppinen sellainen olekaan, niin onpahan kuitenkin myös aika äijä. Yksi ensimmäisistä lähtöideoistani oli, että olisi hauska kokeeksi yrittää pelata selkeästi maskuliinisen oloista hahmoa. En tiedä vaikuttiko se muiden mielestä siltä, mutta joka tapauksessa kokeileminenkin oli hauskaa.

Tietysti pelkkä kiva hahmo ei peliä olisi tehnyt, jos muu ei olisi toiminut, vaan sehän toimi myös. Pelin rytmitys oli ainakin omalla kohdallani oikein onnistunut, siirryttiin sujuvasti kriisistä suvantoon ja takaisin moneen kertaan, hiljaisia hetkiä oli hyvin vähän, ja joka kerta, kun alkoi tulla olo, että hm, onkohan minulla enää mitään tehtävää, jotain yhtäkkiä ilmaantui jostakin. Kuten ToToissa yleensä, muut hahmot olivat myös vinkeä joukko outoja tyyppejä ja persoonallisia omituisuuksia, lähikontaktien pelaajat olivat mukavia ja pelaaminen sujui. Lisäksi tämä "kakkosedikka" tosiaan tuntui ainakin tämän aloituksen perusteella tosiaan selkeästi erilaiselta kuin ykkösen pelit, tutulta, mutta kuitenkin uusin kääntein ja painotuksin. Jätti todellakin innolla odottelemaan lisää. Loistavaa.

Viikon virallisena havaintona tämän pelin ja keskiviikkoisen Muse-keikan jälkeisten märehdintöjen perusteella voisin myös tähän loppuun todeta, että pahus sentään, olen minä vaan niin "minä itte"-henkinen ihminen, ettei mitään rajaa. Olen nimittäin tässä taas havainnut, että taide/viihde (erottelu, joka minua aina ärsyttää, mutten keksi yhtä yksittäistä yleisesti ymmärrettävää sanaa, joka kattaisi kaiken orkesterimusiikista huonoon scifiin) tuntuu minusta aina parhaalta ja hienoimmalta, jos siitä voi nautti sen osana, itse mukana, tekemässä ja kokemassa. Hienoin muoto kokea musiikkia on minulle aina ollut nimenomaan orkesterisoitto, ei siitä pääse mihinkään. Pahoin pelkään, että vaikka olisi kuinka upea keikka tai kuinka hieno levy kuunneltavana, ei se vaan ole sama, kun ei itse ole kaiken sen keskellä sitä luomassa. Lisäksi sellaisetkin juonikuviot, jotka kirjassa, sarjassa tai leffassa voisivat tuntua perinteisiltä, keskinkertaisilta tai ei-niin-ihmeellisiltä, ovat larpeissa mainioita ja monin verroin jännempiä elämyksiä.

Uni-ilmiö

Näin unta, jossa oli kesä, ja olimme menossa perheen kesken kalliolle kiipeämään. Ajelimme äidin ja pikkuveljien kanssa jotain hiekkaista puskatietä, kunnes havaitsimme, että hups, köysi muuten jäi kotiin. Kun käännyimme ja lähdimme ajamaan takaisin, tien yli kulkenut hieno (hämmentävän roomalaisen oloinen) kivinen kaarisilta sortui, ja tukki tien edestämme. Jossakin näillämain heräsin ja nukahdin saman tien uudelleen. Toisessa unessani olin jo tämän päivän aamussa, menossa kiipeämään Tapanilaan, mukana Elmo, Miri, ja kumma kyllä myös Tiemus. Tämäkin tosin meni pieleen, koska jossakin vaiheessa tajusin jättäneeni kiipeilyvarusteeni metrovarikolle(?!), ja jouduin hirveässä kiireessä kipaisemaan niitä hakemaan. Mutta oikeasti hienoa kyseisessä unessa oli, että siinä myös kerroin kavereilleni nähneeni juuri unta, jossa oltiin menossa perheen kanssa kalliolle ja unohdettiin köysi. Vau. Selitin jälkimmäisessä unessa ihmisille, mitä edellisessä unessa oli tapahtunut. Enpä ole tämmöiseen uni-ilmiöön aiemmin törmännyt. Aika jänskää.

Heräiltyäni Miri ilmaantui, Elmo poimi meidät kyytiin ja suuntasimme oikeastikin kiipeämään, eikä kukaan edes unohtanut mitään, paitsi kiipeilykunnon. Minähän siis en ole kipeä enkä ole ollutkaan, joten tottahan toki oli ihan järkevää kiivetä. Oli se aika voimatonta räpellystä joka tapauksessa, vaikka sainkin kiivettyä taas pari aiemmin enemmän tökkinyttä reittiä puhtaasti. Lisäksi onnistuin möngertämään hassun möykkykokoelmareitin viimeisenkin muuvin. Miriä ei varmaan olisi pitänyt päästää seinälle ollenkaan, sen verran tuskaisalta meno vaikutti, mutta ottipa sitten ainakin kevyesti...

Kiipeilyn jälkeen oli kiire penkoa kirjastosta muuan säestysnuotti ja suunnata opettamaan. Loppujen lopuksi taisin säestää pianolla paremmin kuin opetin. Bläh. Kotiin palattuani Miri oli jo livahtanut Ranskaan. Itsekään en kauaa kotona viihtynyt, vaan melkein saman tien hipsin Kauniaisiin, Maijan synttäreille. Siellä oli paljon enimmäkseen vieraita ihmisiä, ja onneksi myös paljon puuhaa, lähinnä pelattiin ihmissusia ja kyläläisiä sekä Twisteriä, mikä on aina yhtä vinkeetä (ja tuskallista). Eivät ne vieraat ihmisetkään sitten niin pelottavia olleet, vaan enemmänkin aika hassuja. Lähdin kuitenkin aikaisin pois että ehtisin valmistautua huomiseen ToTo-peliin, paitsi etten oikein keksinyt, miten siihen valmistaudutaan.

Vetelää

Päivä sisälsi paljon lusmuilua ja vähän toimintaa. Jos ei olisi ollut oppilasta, en varmasti olisi lähtenyt kotoa mihinkään. Oppilas kuitenkin oli kalenterissa--vaan päästyäni Kulosaareen havaitsin, ettei siellä ollutkaan oppilasta. Oppilas oli syyslomalla ja oppilaan äidin lähettämä tästä kertova tekstiviesti ei mystisesti ollut koskaan saapunut kännykkääni. Ihme kyllä tämä ei kuitenkaan ärsyttänyt yhtään, olin vain tyytyväinen, että pääsin liikkeelle ja tulin tehneeksi edes jotain. Lähinnä pyörin kaupungilla hoitamassa pikkuasioita, kuten printtaamassa Toto-hahmoni. Pian kuitenkin palasin taas kotiin typerän aikaansaamattoman lojumisen sekä Musen ja Housen pariin.

Päivän ajankohtaisena kysymyksenä pähkäilin sitä, miten en oikein koskaan ole (tai koe olevani?) varsinaisesti kipeä. En oikein tiedä, olenko oikeasti vastustuskykyinen ja toimiva vai onko kyseessä enemmän asenteellinen asia. Joka tapauksessa, turkulaisen flunssan hyökkäysyritys ei edennyt sen kummemmaksi, olinpahan vaan koko päivän vetelä ja väsynyt. Ei mitään nuhaa tai kröhää tai sen semmoista. Kuumetta pahimmillaan vain juuri sen verran, että voi väittää, että on kuumetta. Tavallaanhan on ihan kätevää, että pääsee vähällä, mutta on se toisaalta rasittavaakin. Jos oikeasti kokisi olevansa sairaana, voisi lojua paremmalla omallatunnolla. Nyt, kun tärkeät asiat, joita pitäisi puuhata, ovat kotona tapahtuvia ja vain minusta riippuvaisia (soitto! opinnäyte! argh!), en vaan saanut tehtyä ja sitten omatunto sätti koko päivän, kun olen laiska, ja käytän muka-kipeänäoloa tekosyynä lusmuiluun. Jos olisi ollut metrotyövuoro tai orkesteritreenit tai jotakin vastaavaa, olisin mennyt, ja sitten olisin voinut todeta tehneeni jotain. Kun ei mitään sellaista ollut, tulipa sitten näköjään pidettyä syyslomaa.

Muse!

Olisi tänäänkin kai jotain ns. "hyödyllistä" pitänyt tehdä, mutta ei se oikein tuntunut mahdolliselta. Päivä meni kovin odottavissa tunnelmissa, olo oli kuin muksulla jouluna. Tein ruokaa, leivoin valkosuklaa-vadelma-muffinsseja (joissa vadelmat painuivat pohjaan, olisi pitänyt tajuta pilkkoa ne) ja katselin Housea. On se vaan hassua, että sarja on harvinaisen kaavamainen mitä tulee jaksojen rakenteeseen, en oikeasti edes mitenkään erityisesti pidä sairaalasarjoista, mutta katselen sitä aivan innoissani puhtaasti siitä ilosta, että House on hahmona niin loistavan sarkastinen ja ovela.

Kuuden kieppeillä Miri ja Dare ilmaantuivat, ja vuorossa oli lisää levotonta odottelua. Suurta hupia irtosi myös siitä, miten loistavassa vedossa olimme illan keikkaa ajatellen--itse taisin olla tervein, aloittelevan flunssanyritelmän ja menkkakipujen kanssa, Mirillä oli sentään edelleen poskiontelontulehdus päällä ties kuinka monetta päivää, ja Dare oikeasti ikävän flunssansa takia viikon sairaslomalla. Että tällä kunnolla suunnattiin kohti Jäähallia ja Musen keikkaa.

Kipeyksistä viis, keikka oli aivan sairaan mahtava. Ihan mieletön. Loistava. Jee! Ei voi sanoin kuvata kuinka onnellinen olin kun aloittivat soitannon ja heti ekana vetivät Take a Bow -biisin, joka on ihan aivan vallan henkilökohtainen suosikkini uusimmalta levyltä. Vau! Yhtä lukuunottamatta (Exo-Politicsia eivät soittaneet) oikeastaan kaikki henkilökohtaiset "voi että toivottavasti ne esittävät tämän keikalla" -biisit kuultiin illan aikana. Miksauskin tuntui olevan juuri kohdallaan, kaikki kuului tarpeeksi, selkeästi, mutta ei liian kovaa. Paitsi aivan ihanaa musiikkia, oli keikalla myös mielettömän hieno visuaalinen ilme: näyttötauluilla näkyi paitsi musiikin mukaan eläviä geometrisia muotoja, myös (muun muassa) lääketieteellistä kuvastoa ja kaiken huippuna tanssivia robottejakin--Supermassive Blackhole oli livenä vielä mahtavampi kuin levyltä, kiitos niiden. Ehkä illan yllättävimpänä huippuhetkenä pitää myös mainita, että Invincible, hitaamman puoleinen biisi, jonka kovin usein tulen skipanneeksi kun uusinta levyä kuuntelen, oli livenä valtavan kaunis eikä yhtään tylsä.

Keikan jälkeen oli jokseenkin leijaileva olo, väsynyt, mutta hyvin onnellinen. Voi että. Vau. Jees.

Kiipimä ja humppaa

Ulkona oli niin pimeää, että katulamput olivat päällä suuren osan päivästä, joten kotonakaan ei paljoa valoa näkynyt. Lusmusin opinnäytetyöstä ja yritin soittaa. Tulin muun muassa harjoitelleeksi yhtä Tulindbergin kvarteton osaa, ennen kuin tajusin, että hetkinen, tätä osaa ei muuten esitetä, ei minun tätä tavitsekaan osata.

Kiipeily oli jokseenkin vetelää. Lisäksi A-hallissa oli kovasti uusien reittien askartelu meneillään ja suuri osa seinistä pois käytöstä, joten kiipesimme vaihteeksi pelkästään B- ja C-halleissa, uusia, ihmeellisiä ja tuntemattomia reittejä. Mikään niistä ei ihan kauheasti innostanut.

Nopsan kotonakäynnin, tavaroiden- ja vaatteidenvaihdon jälkeen roudauduin Kansallismuseolle YS-kvartettikeikalle. Kuten tavallista YS-kvartettikeikkojen kyseessäollessa, olin aika pihalla siitä, mikä tilaisuus oikeasti oli. Joku luento joka liittyi jotenkiin Amrfeltiin, sen jälkeen sitten cocktailtarjoilu, jonka aikana soitimme taustamusaa, eli Tulindbergiä ja Mozartia, eli siis sellistin osalta melkoista humppaa. Ihme kyllä Tulindbergilla oli joitakin ihan Boccherini-maisia sellosooloja, sen verran korkealta, että oli oikeasti vähän tekemistä ja hakemista. Sen sijaan Mozartissa onnistuin eksyttämään itseni jatkuvien toistuvien kahdeksasosien sekaan niin hyvin, että oikeasti tipuin riviltä yhdessä kohdassa. Noloa. Onneksi pääsin mukaan takaisin aika nopsaan.

Soittelun palkkioksi kävin viulisti-Mian kanssa Iguanassa syömässä, ja kotiinpäin valuessani havaitsi, että kello on niin paljon, että siihenpä se päivä näköjään menikin. Äh. Myöhäisiltaan tosin vielä sopi lisää Berliini-hahmon askartelua irkitse sekä uusin Heroes-jakso. Se onnistui tekemään pari käännettä, jotka yllättivät ainakin minut ja saivat toiveikkaammaksi jatkon kiinnostavuuden kannalta.

Pimeys

Aamulla ulkona näytti harmaalta ja ankealta ja juuri siltä, ettei sinne tekisi mieli mennä. Sain kuitenkin vakuutettua itselleni, että en varmastikaan saisi Turussa mitään järkevää aikaan jos jumittaisin kaupungissa kauemmin. Siispä pimeyttä uhmaten raahauduin Espooseen. Siinä se päivän hyödyllinen ja tehokas osuus taisikin olla.

Tarkoitus oli, tietenkin, kuten aina, tehdä opinnäytettä ja soittaa. Molempia sain aikaan säälittävän vähän. Kiipeämäänkään ei menty kun Olmi siirsi huomiseen. Sen sijaan leivoin sipulisämpylöitä, joista tuli hyvin suuria.

Lisäksi, ihan kuin ulkona vallitseva harmaus ei riittäisi, kämppäni iso kattolamppu otti ja poksahti. Sen vaihtaminen vaatisi melkoista taiteilua jakkaralla keskellä huonetta ilman tukea, ja jos yritän sitä yksin, luultavasti pudotan ko. plafondin lasikuvun lattialle ja hajotan sen. Jokunen viikko sitten keittiöni kattovalo paloi, ja toistaiseksi kukaan ei ole onnistunut ruuvaamaan siihen uutta hehkulamppua paikoilleen niin, että se tekisi mitään. Siispä asuntoni kaksi suurinta valonlähdettä on poissa pelistä. Kun ulkona alkaa ilta pimetä melko aikaisin, tulee kotona kovin pimeää. Äh.

Viikonlopputurkuilua

Lauantai alkoi reippaasti kiipeilyllä. Tapanilaan oli ilmaantunut monta uutta reittiä, muutama ihan helppo, jokunen kiinnostava ja yksi, joka oli kertakaikkiaan hassuin reitti, mitä olen ikinä nähnyt. Se koostui parista tavallisesta otteesta ja viidestä valtavasta möykystä, sellaisesta suorassa seinässä olevasta muodon korvikkeesta. Vaati kyllä jotain kummallista tekniikkaa sen kiipeäminen, en todellakaan osannut, mutta se oli hillittömän hilpeää. Hihii.

Koska kiipeiliy oli aikaisin, olisin voinut ehtiä Turkuun hyvissä ajoin, mutta toisinpa kävi. Olin vaan niin hidas ja lusmu, että kesti monta monta tuntia saada tavarat kasaan. Viiden jälkeen viimein olin perillä. Sama lusmuilu jatkui tosin edelleen: menimme Mirin kanssa kauppaan ja harhasimme sitä ympäri puolisen tuntia osaamatta päättää, mitä pitäisi ostaa. Mirille päästyämme jatkoimme aikaansaamattomuus-linjalla. Loppuillan suurina saavutuksina leivoin Pätkis-muffinsseja, joista tuli ihan litteitä, ehkä rumin muffinssieräni ikinä, sekä onnistuin puolivahingossa selvittämään, miten muuan listassa olevat luolien koordinaatit sai käyttökelpoiseen muotoon.

Sunnuntaina puoliltapäivin olikin aika poimia Dare ja Tiemus kyytiin ja suunnata kohti luolia. Ensimmäinen kohteemme oli Naantalissa, ja jäi myös päivän ainoaksi. Varsinaista luolaa ei löytynyt edes GPS:in avulla, tai sitten listamme väittämä "luola" ei vaan oikeasti ollut varsinainen luola. Löytyi nimittäin kuitenkin mahtava jyrkänne-rotko-kallio-juttu, jossa kauniimmalla ja kesäisemmällä säällä voisi myös kiivetä. Vaikka päivän sää oli sateinen ja kivi liukasta ja märkää, tuli kuitenkin möngittyä ja taiteiltua kivenkoloissa jokunen tunti, ja kivaa oli!

Reippaan ulkoilun jälkeen oli kova nälkä, joten kehiteltiin ruokaa. Sen jälkeen iski taas vetelyys, mutta Miri oli päättänyt, että pitää käydä saunassa ja uimassa, kun tänään sinne pääsisi eurolla. Muu luolaseurue hajaantui tahoilleen. Eipä minustakaan ihan valtavasti uimaseuraksi ollut, koska vesi oli niin kamalan kylmää, etten sinne suostunut menemään kuin polviin asti. Hengasin kumminkin mukana. Paikalla oli normaalin avantouimarijoukon lisäksi paljon vaihtareita, jotka olivat hassuja, söpöjä, ja puhuivat paljon eri kieliä, joita oli kiva bongailla.

Sunnuntain päätteeksi kävimme vielä leffassa katsomassa Stardustin. Ei oikein innostanut. Ei se ihan täysin kamala ollut, mutta kovin perinteisen ja ei mitenkään älyttömän omaperäisen tuntuinen, ja osittain vaan tyhmä. Pläh. En suosittele.

Soitannollista eloa

Torstaiaamupäivän piti sisältää harjoittelua ja opinnäytettä, mutta loppujen lopuksi sain lähinnä levitettyä kirjoja pitkin lattiaa ja kirjoitettua yhden kappaleen verran tekstiä. Tämän päälle vielä myöhemmin samana päivänä opinnäytteeni ohjaaja kommentoi aihettani ja sisällysluetteloani sanoin "about järkevää, mutta en haluaisi sanoa enempää ennen kuin näen enemmän sisältöä". Eli siis turha näköjään edes kysyä apua, ennen kuin työ on vähintäänkin puolivalmis. Noh, ei se sinänsä haittaa, en minä koe kauheasti ohjausta kaipaavanikaan.

Torstaihin sisältyi myös tahtojen taistelua oppilaan kanssa--miten voi oppilaalla olla niin samat luonnehäiriöt kuin minulla? Mokoma muksu ajattelee, että kaikki pitäisi osata heti. On se kumma. Opetuksen jälkeen oli vuorossa omien muksu-soittovuosien nostalgista muistelua, kun Juvenalian sello-orkesteri esiintyi opiston 30-vuotisjuhlassa. Hurjaa, miten kaikki ovat yhtäkkiä niin vanhoja ja aikuisia. Ihmiset ovat valmistuneet ja menneet töihin ja pariutuvat ja perustavat perheitä ja ties mitä. Soitto tuntui sivuseikalta ihmisten tapaamisen ohella, mutta ihan ihmeen hyvin se meni. Hämmentävää, että melkein 20 sellistin joukkio oikeasti pysyi yhdessä jopa loppuhidastuksen ajan. Kuulemma tästä on osaksi kiittäminen sitä, että leikin soolosellistintapaista ja näytin sen selkeästi. Joskus on moshauksesta oikeasti hyötyä.

Perjantaina aamulla sentään sain harjoiteltua, tosin keskityin kvartettikappaleisiin, joita samana päivänä soitettiin. Vuorossa oli ensin Suaven Debussyä, välissä oppilas ja sitten illalla satunnaisen YS-keikkakvartetin kanssa Tulindbergiä ja Mozartia--paljon kahdeksasosasäestyshumppaa ja tyyyylsäää. Siinä se päivä menikin. Ehdin myös viimein ostaa Apocalyptican uusimman levyn, ja uskaltauduin myös pikaisesti käväisemään Hulluilla Päivällä hankkimassa Housen 2. kauden halvalla. Jeejee.

Vaihtelevaa

Joskus jonkin olemassaolon huomaa vasta, kun sitä ei enää ole. Niin runollista kuin se onkin, en nyt viittaa esimerkiksi keneenkään ihmiseen, vaan semmoiseen ihmeelliseen asiaan kuin harjoittelukeskittyminen. Tänään aamupäivällä harjoitellessani nimittäin havaitsin, etten kykene keskittymään niin millään, ja sen myötä vasta tajusin, että pahus, oikeasti moneen viikkoon tällaista ongelmaa ei ole ollut. Toivotaan, että tuo oli vain satunnainen huono hetki. Harjoittelun oltua mitä sattuu oli säestysharjoituskin vähän sinne päin, mutta tulipa edes kokeiltua Rautavaaran 2. osa pianon kanssa.

Soittoisan aamupäivän jälkeen vein sellon säilöön ja suuntasin keskustaan, tarkoituksenani tehdä taas mystistä Jotain opinnäytetyön eteen. Eksyin kuitenkin ensin UFFille, koska Toto-hahmon vaatteetkin jossakin välissä piti hankkia. Kuvittelin, että kävisin vain ostamassa punaisen kauluspaidan, vaan hups. Ei se tuntunut oikealta. Sen sijaan hahmoni välttämättä halusi hillittömän ja melkoisen hirveän nahkatakin. Vähän pahasti näyttää, että rekkakuski-feeniksini näyttää prätkäjengiläiseltä. Hihii.

Hahmon puvustettuani sain kuin sainkin itseni oikeasti raahattua opinnäytteeni ääreen, ja pakotin itseni ihan peräti kirjoittamaan. Syntyi ensimmäinen version johdannosta. Ihme jaarittelua tietysti, mutta sainpa jotain kirjoitettua. Se on suuri voitto.

Illan päättivät YS-treenit. Niissä oli paljon kivempaa, kun olin vähän vilkaissut stemmoja etukäteen ja osasin vähän soittaakin. Kotiin ehdittyäni onnistuin vielä vetämään herneen nenuun ja saamaan pahan mielen Facebookin "No mercy"-sovelluksesta, jossa vertaillaan kavereiden huonoja puolia. Tiesinhän minä jo etukäteen että niin siinä käy, mutta pakko oli silti katsoa. En vaan osaa.

Ahkeruutta ja rutinaa

Olipa vaihteeksi lähestulkoon sellainen päivä, kuin kaikkien pitäisi olla. Aamulla harjoittelemaan konsalle (melkein tarpeeksi aikaisin), ja sitten soittotunti. Oli vieläpä melkoisen pitkä, semmoinen tunti 40min, mutta toisaalta, koska kuulemma ensi viikolla on joku ihme syysloma (mitä ikinä se tarkoittaakaan), seuraava tunti on vasta parin viikon päästä. Sillä samaisella viikolla pitää ilmoittautua tutkintoon, ja sitten onkin enää kuukausi aikaa. Argh. Loppu lähestyy.

Soittojen jälkeen jumitin hetken kahvilassa, missä tuli opiskelukavereiden kanssa nuristua ja puitua nyrkkiä oikein kunnolla. Stadian asiat ovat menossa ihan päin helvettiä. Käsittämättömiä säästötoimenpiteitä ilmestyy joka suunnalta. Opinnäytetyön ohjausta ei anneta--tällä hetkellä opinnäytettään yliajalla tekeville tämä oli ilmoitettu yhtäkkiä tylyllä sähköpostiviestillä--edellisellä viikolla vielä oli ohjausta, sitten yhtäkkiä kerrotaan että ehei, ei tipu enää ei. Tuntiopettajien työmääriä vähennetään rankasti, kuukausipalkkaiset tekevät ylitunteja. Ehkäpä kaikkein älyttömimpänä asiana, viime keväänä jatkotutkintoa tekemään valitut joutuvatkin karsimaan opiskelupaikastaan uudelleen, niin että joulun alla on uudet pääsykokeet, ja ilmeisesti alle puolet saa jatkaa. Jonkun pitäisi selvästi ottaa asia omakseen ja tehdä jotain, sen sijaan että vain purnaamme keskenämme kahvilassa, mutta eipä taida sellaista innokasta aktiivia löytyä. Ei minusta ainakaan sellaiseksi ole. Onneksi en ole talossa enää kauaa, alle vuoden, vaikken ihan ohjeajassa valmistuisikaan.

Palailtuani kotiin tartuinkin sitten opinnäytetyöni surkeisiin pieniin alkuajatuksiin ja yritin saada edes jotain tehtyä. Päädyin selaamaan aiempia opinnäytetöitä netistä. Siinä missä aikaisemmin olen naureskellut niiden sekalaisuudelle, sille, että ne voivat olla aiheesta mistä hyvänsä, nyt ne yhtäkkiä kaikki näyttivät minusta käsittämättömän saavuttamattoman hyviltä ja hienoilta ja siltä, että en minä ikinä voi yltää vastaavaan. Lisäksi sain listattua pari mahdollista lähdekirjaa ja tehtyä sisällysluettelon, jolla tuskin tulee olemaan mitään yhtäläisyyttä lopullisen vastineensa kanssa.

Oltuani päiväni "ahkera" katselin illan iloksi Heroesin 2. kauden kolmannen jakson, ja en oikein pitänyt. Päädyin vähän sellaiseen havaintoon, että en oikein pidä mistään uusista juonikuvioista. Pahus. Mutta on se silti Heroesia... Lisäksi Berliini-hahmo eteni taas hitusen, ja koin olevani vähän pihalla, mutta ehkä se ei ole vaarallista.

Zombii

Maanantai oli kyllä kaikkien maanantaiden maanantai. Tiesin varsin hyvin, että pitäisi ehtiä harjoitella omaa osuuttani ennen kvartettitreenejä, mutta en vaan kyennyt nousemaan sängystä. Muuten ymmärtäisin tämän, vaan kun vaihteeksi oikeasti olin nukkunut ihan tarpeeksi, en tajua. Selittämätön väsymys varjosti koko päivää. Kvartettitreenit tuntuivat siltä, että haluan takaisin kotiin, ja niinpä sitten häivyinkin heti niiden jälkeen konsalta.

Kotona en saanut pitkään toviin tehtyä mitään. Niin täysin vetelä olo, että en osannut edes ahdistua laiskuudestani, sekin olisi vaatinut liikaa vaivaa. Lopulta sain kiskottua itseni kahvinkeittimelle asti, ja kahvin voimin soitettua hetkisen, ennen kuin Olmi saapui oven taa.

Olin ihan varma, että järjetön väsy häiritsisi kiipeilyäkin pahemman kerran, mutta ihme kyllä se ei tehnytkään niin, vaan jostakin löytyi seinälle energiaa. Jopa siinä määrin, että sain kiivettyä ekan oikean tapanilalaisen 6+:n reitin ("oikean" siksi, että C-hallissa on jotain muka-kuusplussia jotka eivät oikeasti ole niin vaikeita, ja "tapanilalaisen" siksi, että kokemukseni mukaan ainakin Turun Palatsilla 6+:t ovat paljon vaikeampia). Moni kuutosen reitti puolestaan alkaa jo mennä kruksia lukuunottamatta puhtaasti. Kivaa.

Kokouskämmäilyä

Akateeminen OmpeluKerho, alias lukioporukkamme, piti tänään syksyn ekan virallisen kokouksensa, ja se oli minun luonani. Koskapa se oli myöskin useammalle porukasta eka vierailu nykyisessä kämpässäni, otin sitten ja stressaannuin tästä(kin) reippaasti. Aamupäivä menikin siivotessa ja päivän ruokalistaa suunnitellessa.

Ensimmäisten ihmisten saavuttua lähdimme kauppaan, ostimme tarvittavat asiat ja--voi elämä. Tajusin jättäneeni avaimeni sisään. Eka kerta kun olen siinä täällä onnistunut. Piti tietenkin juuri mennä tekemään se näin, että tulin lukinneeksi ulos itseni lisäksi myös neljä kaveria. Hävetti niin sairaasti ettei mitään rajaa. Ei se mitään, Laaksolahdessa Mirjan porukoilla piti olla vara-avain. Vaan kun hyvin ystävällisesti Mirjan äiti ajeli Perkkaalle tuomaan kyseisen avaimen, ovelle päästyämme havaitsimme, ettei se kyllä ole tämän oven avain, vaikka sen oli vuosikausia luultu olevan, kukaan vaan ei koskaan ollut kokeillut. Hienoa. Kämppääni siis on oikeasti vain kaksi avainta, ja ne molemmat ovat minulla. Onneksi isännöitsijän ovenavauspäivystäjä tuli paikalle nopeasti. Olimme tosin saada aikaan vielä yhden kriisin siitä, että hän halusi 20e ovenavausmaksua, ja saimme tosissamme laskeskella ja koota että viideltä ihmiseltä saatiin sen verran käteistä kokoon. Argh. Ja mitä tästä kaikesta opin (paitsi että avainten sisään jättäminen on tyhmää, ihan kuin sitä eivät kaikki tietäisi) on, että jestas, miten käsittämättömän vahvasti ja pahasti otan tuollaisen itsensä nolaamisen ja tyhmältä vaikuttamisen. Tuntui aivan kammottavalta.

Alkusählingin jälkeen ei paljon pahempaan suuntaan olisi voinut päästä, ja onneksi ei ollut yritystäkään. Ruoka saatiin väkerrettyä kasaan ilman isompia kämmejä. Tomaatti-fetamuffinssit olivat jänniä, kana-couscous-salaatti mangolla ja pinjansiemenillä aivan mainiota. Jälkiruoaksi kasattu mokkapalantapainen kookoskuorrutettu juttu oli ehkä hienoinen pettymys, mutta ei se suinkaan pahaa ollut.

Syöminkien jälkeen ohjelmassa oli yleisen jutustelun lisäksi nerokas vaatevaihto-meininki, eli ihmiset olivat tuoneet mukanaan syystä tai toisesta käyttämättöminä kaapeissaan lojuvia vaatteita, ja katselimme, josko niille löytyisi uusia omistajia. Löytyi yllättävän monelle, minullekin taisi tarttua mukaan ainakin kahdet caprihousut, kaksi hametta ja neljä paitaa, ja aika lystiä oli muutenkin. Viimeistelimme vaatesäädön viemällä kenellekään kelpaamattomat vaatteet kierrätykseen. Ja maailma pelastuu! Tai sit ei.

Ahkeruus palkitaan

Ehdin luultavasti ensimmäistä ja viimeistä kertaa osallistua Stadian harjoittelulauantaihin. Se on sellainen tapahtuma, missä soitonopiskelijat kokoontuvat taloon harjoittelemaan samaan aikaan samalla aikataululla, siten, että tauot on etukäteen määritelty. 45 minuuttia soittoa, 15 minuutin tauko yhdessä, sitten taas soitetaan. Kyllä tuntui hämäävältä, etenkin se, että taukoja oli noin usein. Vähän jäi sellainen olo, että eihän tässä ehdi soittaa ollenkaan kun koko ajan on tauko. Kyllä sitä aktiivista soittoaikaa kuitenkin kertyi, kun oltiin konsalla klo 10-15.15. Sen päälle siirryin vielä Selloon Juvenalian sello-orkesteriharjoitukseen, ettei vaan soitto jäisi liian vähiin. Ja tämän jälkeen vakaasti vannoin, että nyt en tänään soita enää yhtään.

Kiitokseksi itselleni ahkerasta soitosta katselin illalla Heroesin 2. kauden kaksi ekaa jaksoa. En osaa suhtautua kriittisesti sarjoihin, joita kovasti fanitan, vaan olin tietenkin heti ihan innoissani, "lisää Heroesia, whiiii!". En kyllä ihan varma ole, pidänkö kaikista uusista kuvioista, mutta sitä ei voikaan tietää ennenkuin on nähnyt niitä lisää. Toivotaan parasta.

Myöhäisiltaan löytyi vielä enemmänkin kiintoisaa fiktiota, kun kasailimme Tiemuksen kanssa Berliini-hahmoani vähän eteenpäin. Huu, kyllä tuli jänniä juttuja vastaan jo tässä vaiheessa. Siistiä. Toivottavasti jossakin vaiheessa pääsen oikeasti pelaamaankin tätä.

Tekemistä

Kumma kyllä aikatauluun laitettuna loppuviikon tekemättömät asiat eivät tunnukaan enää ylitsepääsemättömältä vuorelta. Ikävä vaan että tekemättömiin asioihin kuuluu myös epämääräinen kohta "opinnäytetyö", jota ei ole aikataulutettu mihinkään. Sitä keskittyy tekemään niitä juuri nyt ajankohtaisia asioita ja siirtelee isomman työn tekemistä aina vaan. Tyypillistä.

Aamupäivästä oli kvartettitreenit, niiden jälkeen kotiin kirjaston kautta, vähäsen nuottien katselua ja kirjoittelua oppilasta varten ja sitten sen soittotunti. Loppuilta meni puuhaten enemmän tai vähemmän ahkerasti keskeneräisiä asioita, lähinnä sunnuntaista lukioporukan tapaamista varten, sekä pizzaa leipoen. Lyhyen tuntuinen päivä.

Melkein aikaansaavaa

Lähestyvä ToTon kakkoskauden aloitus hiippaili uniini. Unessani pelasin seuraavassa pelissä jostakin ihmeen syystä tukevaa keski-ikiäistä velhomiestä, joka kuitenkin pukeutui melko lailla siten kuin olen suunnitellut oikean hahmoni pukeutuvan. Minulla oli sitten melkoisia proppautumisvaikeuksia että kykenisin mukamas näyttämään uskottavasti hahmoltani. Uneen sisältyi myös jotain rannalla harhailua sekä ajelua polkupyörällä, jonka molemmat kumit olivat puhki.

Päätettyäni vakaasti että käytän loppuviikon suunnitelmallisesti ja järkevästi, väsäilin aamupäivän ajan aikataulua ja listaa asioista, jotka pitäisi tehdä. Kuvaavasti se jäi kumminkin vähän puolivalmiiksi. Sainpa sentään ainakin jossain määrin valmiintapaiseksi Berliini-ropehahmo-luonnoksen, ja onnistuin viimein ompelemaan takkiin siitä tippuneen napin. Ooh näitä sankarillisia saavutuksiani.

Päivän soitannollinen osuus oli opetusta, ja melkoinen oppitunti olikin. Saimme oikein kunnon riidan aikaan, kun oppilaani oli ihan vakuuttunut että minä soitan yhden jutun väärin ja hän oikein. En kyllä soittanut väärin. Nii. Lopulta päätimme, että okei, oltiin molemmat väärässä. Vaan olipa melkoinen tilanne.

Kiipeilyäkin päivään mahtui, ja tänään se taas sujui ja oli kivaa, vaikka mitään uutta en saanutkaan kiivettyä kovin pitkälle. On se varmaan siis uskottava, että pitää syödä ja nukkua, jos haluaa kiivetä.

Parempi päivä

Huonompaan päin tiistain tunnelmista olisi ollut vähän vaikea päästä, joten keskiviikko ei ollut ihan yhtä ikävä. Tosin aamupäivänä konsalle ryömiessäni iski sentasoinen ahdistus ajoissa valmistumisen vaikeudesta, että teki mieli kiljua ja lyödä asioita. Onneksi se hiljakseen väistyi soittamalla. Harjoittelin reilun tunnin Rautavaaraa ja käväisin kokeilemassa ekaa osaa säestyksen kanssa. Pianisti nimesi sen "Lordi-musiikiksi", mikä oli minusta väärin, kun minusta se on Apocalypticaa.

Aamun soittojen jälkeen arvoin, lähteäkö kotiin vaiko eikö, ja kerrankin tein oikean valinnan. Palasin Perkkaalle, missä (kiitos Scrabblenpeluuta ja irkkiä hidastaneen nettikatkoksen) väkersin ensimmäisen yritelmän opinnäytteeni sisällysluetteloksi ja litteroin muutaman minuutin lisää. Sentään jotain tehty. Huh.

Kotoa piti vielä lähteä pois, koska illalla oli minun osaltani kauden ekat YS-treenit (töiden takia ehdin jo missata kahdet). Olen ollut niin pitkään soittamatta orkesterissa, että se oikeasti tuntui hitusen oudolta. Aika huonosti soitinkin, mutta se nyt oli prima vistaa todella epäselvästä nuotista. Harjoitusten jälkeen oli orkesterin syyskokous. Soolosellistin virassa pysymisen lisäksi menin lupautumaan apuemännäksi, kun joku kerran ehdotti. Jostain syystä teki mieli, kun en ole pariin vuoteen mitään tuommoista virkaa pitänyt, ja apuemännän nakki on helpoimmasta päästä, lähinnä ruoanlaittoa, tiskausta ja siivousta.

Huono Päivä

Menin nukkumaan myöhään, en saanut unta millään ja kun viimein nukahdin, näin unta suurin piirtein kamalimmasta mahdollisesta asiasta mitä vaan voi tapahtua. Olin lukiotuttujen kanssa käymässä Tapiolan lukiolla, lähdimme sieltä pois autolla mutta ajoimme kolarin Kulttuurikeskuksen parkkipaikalla. Menin autosta ulos katsomaan miten oli käynyt, laskin selloni hetkeksi maahan ja yhtäkkiä se vain oli kadonnut. Etsin epätoivoisesti ja löysin lähistöltä kaksikin omistajatonta sellokoteloa, molemmat aivan samannäköisiä kuin omani, mutta kumpikaan niistä ei ollut minun. Selloni oli varastettu ja kadonnut jäljettömiin. Heräsin epätoivoisissa tunnelmissa, ja olo oli kuin en olisi nukkunut edes niitä paria tuntia mitkä periaatteessa olin unten mailla.

Aamupäivä oli perinteisen hektistä muusikkoilua. Pari tuntia harjoittelua, suoraa sellotunnille, joka venyi niin pitkäksi, että myöhästyin kvartettitreeneistä muutaman minuutin, lyhyt lounastauontapainen ja sitten Westendiin pitämään Tretjakovin soitinvalmennusmuksuille selloesittelyä. Totesin taas, että kurinpitotaitoni ovat olemattomat ja olen ihan liian kärsivällinen riehuvien muksujen suhteen.

Kotosalle valuttuani en saanut tietenkään aikaan muuta kuin joukon Scrabblesiirtoja ja pari kappaletta ropehahmotekstiä. Sitten oli aika lähteä seinälle, mitä olin odottanut innolla, vaan paskat. Oli niin käsittämättömän huono kiipeilypäivä, etten muista vastaavaa. Kai se on vaan niin, että jos ei ole nukkunut ja päivän ravinto koostuu lähestulkoon pelkästään leivästä ja kofeiinipitoisista juomista, se vaikuttaa melkoisen negatiivisesti suorituskykyyn... Voimaa ei ollut lainkaan, tasapaino oli metsässä, yhtä ainoaa reittiä en saanut puhtaasti kiivettyä. Eikä se mitään, että kiipesin huonosti, mutta oikeasti hirvittävää oli, että kiipeäminen tuntui pahalta. Pelkästään ikävältä ja siltä, että haluan pois.

Iltamyöhään tajusin, että myös Scrabble alkaa tuntua pakkomielteiseltä enemmän kuin hauskalta. Ja sähköpostiin tippui yleismaili opinnäyteohjaajalta, jossa ilmoitusluontoisesti todettiin, että opinnäytetyön ohjausta ei enää keväällä saa, koska ohjeajan mukaan jouluna pitää valmistua. Aina ennen on saanut, mutta nyt on tämä tämmöinen säästöbudjetti päällä. Perkele.

Onkohan minun elämässäni joskus ollut jotain kivaakin? Tällä hetkellä en oikein kykene tajuamaan sitä. Vihaan tätä. Haluan tauolle. Missä on offgame-tila?

Turhuus

Typerä ja ahdistava päivä. Mitään ei ollut aikataulussa, mitään en saanut tehtyäkään. Aamupäivällä ajattelin leipoa, mutta kauhukseni löysin laatikonpohjalta pari kammottavasti jauhomadon kuorelta näyttävää juttua. Argh. Ei minulla yleensä ole mitään ötököitä vastaan, mutta ajatus ruokatarpeiden seassa kuhisevista öttiäisistä on hirveä. Friikkailin aikani, kävin laatikoston läpi ja sihtasin jauhot, enkä löytänyt sen enempää merkkejä ötöistä. Leipomisinto oli kuitenkin tipotiessään.

Käsittämätöntä, miten vähän on mahdollista saada päivässään aikaan. Pelailin Scrabblea, irkkasin, harjoittelin--mutta niin kovin vähäsen vain. Illalla viimein oikeasti leivoinkin. Piti kokeilla, kun jossain satunnaisessa ruokablogissa tuli vastaan idea, että voisi laittaa suklaakeksitaikinaa pullan sisään. Oli hyvä idea. Sen sijaan huono idea oli laittaa pullat muffinssipellille. Tuli valtavia ja epämuotoisia.

Mitä tänään opin: pitää olla aikataulu, vaikkei sitä varsinaisesti olisi. Täytyy päättää etukäteen, miten päivänsä aikoo käyttää. Muuten käy näin ja sitten vituttaa ja ahdistaa. Ehkä joku muu kykenee toimimaan toisinkin, mutta minä vaan en vaikka kuinka haluaisin.

"Kesän" viimeinen viikonloppu

Perjantai oli täysin turha päivä. Näin unta, jossa ajoin metroa, jonka jarrut eivät toimineet, ei edes kiskojarru, vaikka ihan selvästi kuulin raudan kolahtavan kiskoja vasten kun laitoin sen päälle--eikä edes ollut eka kerta, kun näen tällaista unta. Päivä oli yhtä oppilasta lukuunottamatta täysin tyhjä, joten se olisi pitänyt käyttää joko soittamiseen tai opinnäytteeseen. Sen sijaan kulutin tuntikausia kampaamalla ja silpomalla vanhan Toinen totuus -kampanjan hahmoni peruukkia, että se sopisi uudelle hahmolle, joka on vanhan hahmon tytär. Sain sentään sen tehtyä, ennenkuin Miri ilmestyi työpaikkansa bileistä.

Lauantain aamupäivän vietin taiteellisia erimielisyyksiä kiroillen. Juvenalian 30. juhlavuoden sello-orkesterin harjoituksissa olin nimittäin eri mieltä melkein kaikesta niitä vetäneen sello-opettajan kanssa (tällä kertaa ei ollut oma openi), mutta ei silllä ollut sen enempää merkitystä kuin olisi ollut kymmenen vuotta sitten kun olin muksuoppilas. Sepä ärsytti ja suututti suuresti, ja sitten vielä tuli hirvittävä kiire ehtiä sieltä pois ja ajoissa töihin. Vietin siis viimeistä edellisen kesätyöpäiväni perinteisessä pelottavassa grrarghräyhvihaankaikkeajakaikkia-mielentilassa. Sellaisessa, minkä vuoksi eräs alttoviulistituttu nimesi minut piilopsykopaatiksi. Osuva nimitys.

Sunnuntaina raahasin Mirin seurakseni Päivälehden museoon Metron 25-vuotisjuhlanäytelyyn. Se oli ehkä pienoinen pettymys, mutta tulipa käytyä ennenkuin menee kiinni. Siellä oli muun muassa metrosimulaattori, mutta ei se kyllä oikein vastannut oikeaa millään tavalla. Käväistyämme vielä syömässä Miri suuntasi Turkuun ja minä töihin. Viimeinen vakiovuoro. Ei se tuntunut yhtään siltä, vaan oli samanlainen työpäivä kuin kaikki aiemmatkin. Olipa vielä ihan täydellisen tapahtumaton ja rauhallinen päivä, en edes ollut valvomoon yhteydessä yhtä ainutta kertaa. Sijaiskuski otti viimeisen kierrokseni, joten pääsin kotiin tuntia etuajassa. Kovin oli hämmentynyt olo. Vaikea uskoa, että nyt ei sitten piiitkään aikaan ole töitä, jos ei itse soittele työnjohdolle ja pyydä vuoroja.