Uusi ToTo, uudet kujeet

Aamupäivästä ennen ToTo-kyytini lähtöä ehdin hankkia kaupasta hanskat ja kaulahuivin. Ne tulivat todella tarpeeseen, koska pelipaikalla oli kylmä. Se olikin sitten ehkä suurin valituksenaiheeni Toinen totuus -larppikampanjan 2. kauden avauspeliin liittyen. Pelipaikalla oli kylmä, se oli niin puskassa, ettei sinne päässyt julkisilla, eikä siellä ollut juoksevaa vettä. Mutta eipä sillä oikeasti ollut niin mitään merkitystä, koska nämä asiat oli tiedotettu hyvin etukäteen, ja kaiken muun osalta peli oli aivan mainio.

Kuten nyt yleensäkin kun minusta on kyse, pääsyy siihen, että viihdyin niin hyvin, oli se, että hahmoni osoittautui juuri tismalleen sellaiseksi, kuin halusin. Verrattuna Salaisuuksia-kampanjan gootti-Eiraani, jonka ongelma on, että hahmon tausta on älytön sillisalaatti, johon yritin änkeä vähän liikaakin kaikkea tosi coolia, Toisen totuuden 2. kauden hahmoni Tessa on selkeämpi ja helpompi pelata (ja melkein yhtä cool). Pitkällinen haaveeni Oikeasti Pätevän Hahmon pelaamisesta toteutui siinä muodossa, että minulla on nyt oikeasti hahmo, joka ei hössötä turhaan, ei angstaa nurkassa, vaan on juuri sellainen tyyppi, joka tarttuu toimeen ja tekee asioita, että jotain joskus saataisiin tehtyäkin. Lisäksi hahmo on rekkakuski, ja vaikkei kovin stereotyyppinen sellainen olekaan, niin onpahan kuitenkin myös aika äijä. Yksi ensimmäisistä lähtöideoistani oli, että olisi hauska kokeeksi yrittää pelata selkeästi maskuliinisen oloista hahmoa. En tiedä vaikuttiko se muiden mielestä siltä, mutta joka tapauksessa kokeileminenkin oli hauskaa.

Tietysti pelkkä kiva hahmo ei peliä olisi tehnyt, jos muu ei olisi toiminut, vaan sehän toimi myös. Pelin rytmitys oli ainakin omalla kohdallani oikein onnistunut, siirryttiin sujuvasti kriisistä suvantoon ja takaisin moneen kertaan, hiljaisia hetkiä oli hyvin vähän, ja joka kerta, kun alkoi tulla olo, että hm, onkohan minulla enää mitään tehtävää, jotain yhtäkkiä ilmaantui jostakin. Kuten ToToissa yleensä, muut hahmot olivat myös vinkeä joukko outoja tyyppejä ja persoonallisia omituisuuksia, lähikontaktien pelaajat olivat mukavia ja pelaaminen sujui. Lisäksi tämä "kakkosedikka" tosiaan tuntui ainakin tämän aloituksen perusteella tosiaan selkeästi erilaiselta kuin ykkösen pelit, tutulta, mutta kuitenkin uusin kääntein ja painotuksin. Jätti todellakin innolla odottelemaan lisää. Loistavaa.

Viikon virallisena havaintona tämän pelin ja keskiviikkoisen Muse-keikan jälkeisten märehdintöjen perusteella voisin myös tähän loppuun todeta, että pahus sentään, olen minä vaan niin "minä itte"-henkinen ihminen, ettei mitään rajaa. Olen nimittäin tässä taas havainnut, että taide/viihde (erottelu, joka minua aina ärsyttää, mutten keksi yhtä yksittäistä yleisesti ymmärrettävää sanaa, joka kattaisi kaiken orkesterimusiikista huonoon scifiin) tuntuu minusta aina parhaalta ja hienoimmalta, jos siitä voi nautti sen osana, itse mukana, tekemässä ja kokemassa. Hienoin muoto kokea musiikkia on minulle aina ollut nimenomaan orkesterisoitto, ei siitä pääse mihinkään. Pahoin pelkään, että vaikka olisi kuinka upea keikka tai kuinka hieno levy kuunneltavana, ei se vaan ole sama, kun ei itse ole kaiken sen keskellä sitä luomassa. Lisäksi sellaisetkin juonikuviot, jotka kirjassa, sarjassa tai leffassa voisivat tuntua perinteisiltä, keskinkertaisilta tai ei-niin-ihmeellisiltä, ovat larpeissa mainioita ja monin verroin jännempiä elämyksiä.