Muuttotulkintoja

Paetkaa kun vielä voitte! Alla seuraa "luovia" hirveyksiä. En vastaa seurauksista, kuten ällötyksestä tai inhotuksesta, joita lukeminen saattaa aiheuttaa.

Muuttamaan!
(tämä pitää laulaa Toni Edelmannin musikaaliversion mukaan, siksi erot siihen oikeaan runoon)

Muuttamaan! Muuttamaan! Siellä veli, siellä veli kantaa!
Huudot jämäkajarien, ja kaaos saartaa lattiaa.
Länteen päin, länteen päin on päivä laskussansa.
Vihree Laguna, vihree Laguna, kuuletko kun kansa
kutsuu näin, kämppikset, edeltäni menneet?
Jätän kaveriasuntoni, siellä viivy en nyt,
kun kesän loppu lähestyy ja työtkin vähentyy.
Nyt asioita murehdin takanani ajat kivat.
Pasilanraitiolle äiti tavaroita ajaa,
ja unohtuneeseen kouluun kutsuu soitto angstaajaa.


Hetkiä muuan muutosta
(vähän selvemmin, proosamuodossa)

30.8.

...auto ja muuttoavut ovat saapumassa puolen tunnin sisällä. Päätän kokeilla, mikä avaimistani onkaan huoneeni oven avain, koska tutun kaverikämppiksen kanssa ei ole ikinä tullut lukittua ovea. Paiskaan oven perässäni kiinni--ja sitten havaitsen, että minulla ei ole siihen avainta, vaan sen sijaan kämppikseni entisen huoneen avain, ja kämppiksellä on mun huoneeni avain. Olen siis lukinnut sitten itseni ulos omasta huoneestani, missä ovat kaikki huonekalut ja muun muassa kännykkäni. Ei näin. Onneksi saapuvilta muuttoavuilta löytyy puhelin, ja tuo ex-kämppis ihanana ihmisenä pelastaa päivän tuomalla avaimen nopsasti, että päästään roudaamaan.

...on ilta. Kaikki on kannettu uuteen kotiin Länsi-Pasilaan. Tavarat on läjässä joka paikassa. Kaaos. Ahdistaa. Puolet roinasta on ihan turhaa--valtava kasa videoita, isot kajarit ja viritinvahvistin, mutta ainoana toistovälineenä tietokone, jossa on vain CD. Konekin on toki vanha jämäromu, mutta toimii toistaiseksi. Onneksi. Ircci auki. Ahdistus astelee taka-alalle, kunnes kännykkä soi--kello 23.o0 kieppeillä--ja siellä on sello-opettajani, joka haluaisi minut sellobänditreeneihin seuraavana päivänä. Ei onnistu, siivousta ja töitä. Ahdistun uudelleen, tuplasti enemmän. Ilta muuttuu yöksi ja sitten aamuyöksi, ircin lomassa tavarat purkautuvat, ahdistus lievenee, mutta kaaos jää.

31.8.

...vanha kämppä Itä-Pasilan puolella. Siivoamme Helenin kanssa. Kaapeista löytyy asioita, joita kumpikaan ei tunnista omikseen. Aina löytyy lisää siivottavaa. Paljon kaappeja ja pintoja ja tasoja. Tupakeittiö ja eteinen putsataan läpikotaisin. Uusi asuntoni on solukämppä, joten yhteistiloja ei ole siivottu ollenkaan tuohon tyyliin. Jätämme kämpän siistimpään kuntoon kuin mitä se oli kun muutimme siihen. Epäreilua.

...kävelen viimeistä kertaa Opastinsiltaa ylös pois vanhalta asunnolta. Se ei tunnu miltään, ei haikealta, ei hyvältä, kunhan kävelen. Olallani on viimeinen muuttokuorma: sininen putkikassi, jossa lukee Tornado--ei mitään hajua, mistä se on tullut--jonka suusta pistää ulos imurin letku komeana lenkkinä. Vastaantulijat katselevat ihmeissään. Virnistelen niille takaisin.

Ilta viimeinen

Eilen oli viimoinen päivä ja ilta oikeasti tässä asunnossa. Ihme kyllä se ei tunnu yhtään miltään, vaikka tämä onkin ollut mun ensimmäinen "oma" kämppä, poissa äidin nurkista. Jotenkin tämä lakkasi olemasta millään mallia oikea asuinpaikkani silloin, kun Helen ilmoitti, että se haluaa pois--ja tämä tapahtui jo keväästä/alkukesästä. Sen jälkeen koin tämän vain paikkana, missä on paljon Helenin tavaraa, mistä haluan pois. Nyt se sitten viimein tuli se päivä kun tämä oikeastikin tapahtuu.

Ylipäänsä eilinen oli aika pöllö päivä. Koko aamupäivän väsäsin HaU-debrieffiä, jonka viimein sainkin valmiiksi. Tosin siinä ohessa tuli edelleenkin lauottua idioottimais... eiku niinku idiomaattisia kommentteja ircissä ja tehtyä läjäpäin tyhmiä nettitestejä. Totesin, että älykkyystestit ovat ahdistavia kun niissä on niin kiire, ja tylsyystesti sanoi minun olevan keskimääräistä tylsempi. Phöh. Välissä kävin sitten töissä, missä viisi tuntia tuntui vaihteeksi oikeasti niin lyhyeltä kuin mitä se on, koska olin Kurulla. Illalla jämähdin entistä tehokkaammin tietokoneen taa, vaikka depsukin oli jo postitettu. Yritin korvata epämääräisen ahdistavaa yksinäisyyttäni ircillä, taas, ja sitten kovin myöhään yöstä eksyin Pimeyden maailman debrief-sivustolle, ja nauroin ja itkin ja valvoin liian myöhään sen parissa, ties kuinka monetta kertaa.

Itku pitkästä ilosta

Se siitä sitten. Oli tosiaan kiva viikonloppu, mutta maanantai lopetti kivan nätisti kuin seinään. Se meni onnellisuuskrapulassa, joka ilmeni paitsi yleisenä angstina ja masennuksena, myös iltaa kohti pahenevana päänsärkynä, jolle ei edes voinut tehdä mitään, kun ei ollut mitään aspiriinia missään. Töissä olin Merirosvolaivalla, joka on jo lähtökohtaisestikin laitteena niin apaattisen aivoton kuin voi olla, ja sitten vielä oli aivan älyttömän hiljainen päivä, hyvä jos kävi 20 muksua kyydissä koko viiden tunnin aikana. Kotiin päästyäni kuvittelin, että saisin jotakin debrieffin tapaista aikaiseksi, mutta se vaan ei halunnut tulla kirjoitetuksi. Yritys oli kova, mutta loppujen lopuksi kirjoittelin enemmän tyhmyyksiä ircciin kuin depsuun (järkeviä juttuja kumpaankin tuli yhtä olemattoman vähän). Ja sitten päätin mennä nukkumaan, ja sain taas todeta, että pahus vieköön, olen siinä melkein yhtä huono kuin tuo hahmoni. Vaikka väsyttää niin, ettei mitään oikein edes kykenisi tekemään, siltikään ei saa unen päästä kiinni. Kääntyilee vaan tuntikaupalla ja murehtii asioita, mitkä olisi pitänyt taikka pitäisi tehdä. Kuten elämää.

"Elämä(t)"?

Äh. Öh. Höh. Miten ihmeessä tämmöistä osaa kuvailla sanallisesti? Viikonloppu oli käsittämätön. Ei tämmöisiä olekaan. Tuntuu, kuin olisin ollut jossakin ihan muualla ties kuinka pitkään, tai nähnyt unta. Ollut Onnellinen, kuten jossakin pahuksen kampanjoissa joskus on jollekin hahmoille tapahtunut. Pitänee edes yrittää selittää, vaikka se onkin väistämättä sekavaa jaarittelua.

Perjantai 25.8.: Alkuasetelma

Pyöräilin taas keskustaan. Hain avaimet tulevaan kämppään ja semmoista. Kotiin palattua aika meni epämääräisesti jännittyneeseen säätämiseen. Tuli kaamea kiirekin, mutta ihme kyllä ehdin sittenkin alunperin suunnittelemaani junaan, jolla saavuin Turkuun 17.00 kieppeillä. Olo oli tosi outo. Viimeiset kolme kertaa kun olen mennyt Turkuun, se on tapahtunut HaUn aikana ingame. Oli tosi kummaa tehdä se vaihteeksi omana itsenään. Samaten Mirin tavoittaminen tuntui aluksi kumman semi-ingamelta, eikä paljoa auttanut, että puhelimessa numerokin on HaU-hahmon nimellä. Hiljalleen kumminkin "en tiedä mitenpäin olisin" -tunne väistyi, ja ilta meni leppoisasti jutustellen ja peliin valmistautuen.

Lauantai 26.8.: Hauraita Unelmia 2.8: 24h

HaU oli taasen juuri niin jännä kuin olla ja voi. Peli aloitettiin jo keskiyöllä, ja se tosiaankin sitten kesti tasan 24h. Hiljaisia hetkiä ei juurikaan ollut, paitsi automatkoilla, sekä loppua kohti, kun huonosti nukuttu yö (...sentään jopa yritin nukkua!) kostautui väsymyksenä, joka ikävästi vaikutti pelaamiseenkin. Debrieffikin pitäisi vääntää. Se vähän huolettaa. Jos viime pelissä oli paljon juttuja, tässä pelissä ilmaantuneiden juonien ja kuvioiden määrä alkoi jo olla pelottavan suuri, vaikkei suurin osa niistä ainakaan hahmoni käsityksen mukaan varsinaisesti siihen liity.

Sunnuntai 27.8: Hysteerisen kivaa sekoil...seikkailua

Pelin päätyttyä la-su-yönä kasaantuivat pelaajat Mirille hengaamaan. Tämä olikin kovin kivaa, koska muutenkin majoituin siellä. Viimeinkin sai kahviakin. Joskus kahden aikoihin yöllä löysin itseni autosta Mirin, Daren ja Sannan kanssa, matkalla kohti jotakin uimarantaa. Ihmettelin, mitä ihmettä oikein olen tekemässä. Käytiin sitten yöuinnilla viemärinhajuisessa paikassa, ja se oli kivaa. Aika turkulaista touhua.

Yön aikana tuli jopa nukuttua, vaihteeksi ihan kunnolla ja pitkään. Sunnuntai muuten meni kovin samoissa tunnelmissa kuin yö. Halusin tekemistä, joka estäisi minua palaamasta Helsinkiin, mihin en halunnut. Tekemistä järjestyi paremmin ja kivemmin kuin olisin uskaltanut toivoa. Olin alunperin ajatellut, että olisin voinut käydä moikkaamassa Elmo-olmia siellä jännässä saaristosotilastukikohtapaikassa, mutta se ilmoitti, ettei oikein sopisi. Tämä oli tosi hyvä juttu, koska siellä ei takuulla olisi ollut puoliksikaan niin kivaa. On se vaan niin ihmeellistä, että en oikeasti, rehellisesti osaa sanoa, kumpi oli kivempaa, peli vai sen jälkeinen kohellus.

Mitä ihmettä sunnuntaina sitten oikeastaan tehtiin... Herättiin Mirin ja Sannan kanssa, Dare ilmaantui myös paikalle. Syötiin liikaa aamupalaa. Olisin päässyt ihmettelemään paljon kuulemaani mutta vähän tuntemaani kiipeilytouhua, muttei ollut kenkiä. Sen sijaan sain Sannalta lainaan lenkkarintapaiset, jotta pääsimme mönkimään luolakoloihin. Se oli hienoa se. Semmoista, mitä aina pienenä halusi tehdä, mutta äiti sanoi, että ei saa. En myöskään ole oikeastaan aiemmin sisäistänyt, onko mulla minkään vertaa ahtaan paikan kammoa. Eipä taida olla, sen verran vaivattomalta tuntui hyvinkin pienistä halkeamista läpi änkeäminen.

Korkean paikan kammoakaan en tunnusta, mutta kuitenkin päivän pelottavinta antia olivat tikkaat. Niitä kiipesin vasta kallioiden jäätyä taa, kun uimarantaan suunnatessamme pysähdyimme mystisen ruosteisen teräspallon luona. Ne tikkaat menivät sen päälle, ja olivat häiritsevän korkean tuntuiset, mutta pitihän siellä käydä kun kerran voi. Siitä tuli kovasti mieleen kakkos-Baldurin planar sphere. Kyseisen mystisen pallon löytäminen oli paljon helpompaa kuin sen uimarannan, joka oli jossakin Kakskerrassa, ja jota jouduttiin hakemaan aikamme, mutta löytyipäs sekin lopulta. Tuli viimein testattua hienot uudet Bond-tyttö-bikinitkin, ja kyllä ne pysyivät päällä.

Kaiken hämmentävästi liikuntaa muistuttaneen seikkailun jälkeen piti tietystikin mennä syömään. Pizzan äärellä pohdin, että pitäisi kai harkita kotiin lähtöä, kun vika junakin menee jo ysiltä. Se ei houkutellut yhtään. Onneksi sitten saatiinkin lähtöä siirrettyä ensin kahvin/kaakaon merkeissä, ja sitten vielä leffalla. Sitä varten tarvittiin näyttö, jonka hakeminen oli jännä ohjelmanumero sinänsä. Leffa oli Underworld, ja se oli juuri sopivan hassu ja päätön (ellei peräti pään puolittava) hysteerisenhilpeään mielentilaan. Sitten kello olikin jo niin paljon, ettei mitään junia enää mennyt, joten oli vaan ihan pakko jäädä Mirille vielä yhdeksi yöksi.

Maanantai 28.8. (tänään): Tyhjyys

Heräsin ekan kerran kun Miri lähti töihin, mutta nukahdin taasen nopeasti. Näinkin sitten unta, missä olin (yllättäin) Mirin kanssa Ropeconissa, paitsi että se oli kyllä vähän outo coni. Siellä muun muassa oli häkeissä älykkäitä avaruusolio-kolibreja--suoraan muuan muksuna kirjoittelemastani scifi-stoorista--ja mulla oli Wolverine-tyyliset kynnet, paitsi etten millään osannut ottaa niitä esiin, vaikka kuinka yritin. Kun sitten viimein oikeasti heräsin, oli ympärillä tyhjää ja hiljaista. Kävelin junalle ylhäisessä yksinäisyydessä, hädin tuskin tiedostaen, että ympärillä liikkui arkeaan eläviä ihmisiä. Koomasin junamatkan ahdistuneena. Pasilassa taas. Avasin oven. Kämpässä on vieläkin kämppiksen tavaroita, mutta vain siksi, että ne ovat menossa roskiin tai kierrätykseen. Tyhjää silti on, ankeaa ja hiljaista. Elämätöntä. Suklaakin loppuu, joten on kai pakko mennä kauppaan. Sentään ulkona näyttäisi sateiselta, mikä on kiva, kun pitää mennä kohta töihin.

En halua jatkaa semmoista, mitä elämäni on ollut tämän kesän. Että vapaapäivät menevät yksin tietokoneella, kun ei keksi, mitä tekisi, ketä muka näkisi. Haluan lisää tuollaisia päiviä kuin sunnuntai. Pitäisi kai vaan muuttaa Länsi-Pasilan asemesta Turkuun. Vielä kun keksisi jonkun edes puolittain järjellisen tekosyyn sellaiselle siirrolle...

Uni-update

Justiinsa eilen illalla kirjoittelin juu, mutta nyt näin vaihteeksi niin jännää unta, että on pakko vähän kirjoitella taas... Ja iltapäivästä häippäisen Turun suuntaan ja vaihteeksi HaU ihan livenä, sähköpostin ja ircin sijaan, kivaajee!

Nosiismutta, unta. Tämä nyt varmaan taas liittyisi ehkä johonkin, mutta konteksti jääköön selittämättä. Unen alkupuolella ajettiin pakoon pahiksia, joiden identiteetti ei selvinnyt missään vaiheessa. Vaikka autopakomme päättyi johonkin parkkihalliin, seuraavaksi olimme mystisesti jossain Karibialla taikka vastaavassa mahtavassa trooppisessa saaripaikassa, missä sitten piileskelimme saarikartanossa ohitse laivallaan seilaavilta samaisilta pahiksilta. Kyllästyin piileskelemään siellä ja uin naapurisaarelle, mitä pahikset eivät onnekseni huomanneet. Siellä olikin joku mystinen tutkimustukikohta, missä sain tietää olevani kyborgi--mutta en ihan millainen tahansa, vaan melkoisen tarkkaan juuri sellainen kuin Babylon 5/Crusaden teknomaagit (kuten ko. sarjojen oheiskirjasarjassa kuvaillaan). Siispäs olipas unessa paljon siistejä juttuja. :-D

Tosielämässä vastasin siihen muuan kovin hämäävän positiiviseen postiin, ja sain vastauksena lisää samaa. Ilmeisesti muuan luennoitsija on oikeasti päättänyt, että musta voisi tulla isona tutkija. Kun tuo sellismi tuntuu ajoittain niin hankalalta ja yliopisto jotenkin kovasti helpommalta, olen ihan iloinen tämmöisestä palautteesta.

Angstisen hienoa

Ihmeellisen hyvä päivä oli tänään. Ei oikein tiedä, miten tähän suhtautuisi. Aamupäivän hengasin Jukan seurassa. Tuli muun muassa hankittua lisää empiiristä todistusaineistoa siitä, miten lyhyt matka oikeasti on Keskustasta Pasilaan--taitoimme sen kävellen. Juteltiin asioista niin laidasta laitaan kun vaan voi olla, osittain vähän vaikeitakin, mutta oikein mukavaa se oli.

No sitten, kotiin päästyäni avasin sähköpostini ja oho. Siellä oli ihmeitä ja kummia. Tai no, yksi ihme ja kumma. Kielitieteen laitos muistutti läsnäolostaan kertakaikkiaan hämmentävän positiivisissa merkeissä. Eipä siitä sen enempää, koska se oli kuitenkin "ehkä ja jos ja mahdollisesti"-tason juttu, mutta höh. On olemassa joku raja, jonka ylittävät positiiviset jutut ovat minusta melkein enemmän ahdistavia kuin kivoja, ja tämä oli kovasti sellainen. Se on hassua, miten hyvät asiat voivat tuntua jotenkin niin hankalilta. Vastaavan tunteen on saanut aiemmin aikaan esimerkiksi soitosta saatu erityisen kiittävä palaute. Olen jostakin syystä niin kovin tottunut lyttäämään ja survomaan suohon omia suorituksiani, että kun palaute on niin positiivista, ettei siltä enää voikaan sulkea korviaan, se aiheuttaa angstia. Ei silti, olen kumminkin myös iloinen semmoisesta.

...ja illalla töihin ja HipHoppia. Saatiin vähän vesisadettakin, olisi voinut taas enemmänkin tulla, muta on se aina kivaa.

Pyörällä päästään!

Pyörällähän siis päästään melkein mihin tahansa! Tänään uskaltauduin viimein kokeilemaan vähäsen kauemmas pyörimistä, eli ajelin keskustaan. Eihän se ollut oikeastaan yhtään kaukana. Olen kummiskin tästä urheilusuorituksesta erittäin ylpeä. Ensin pyörähdin yliopistolle printtaamaan tarvittavaa todistusaineistoa, ja sitten sen kanssa Hoasin toimistoon Kamppiin. Nyt on vuokrasopimus kirjoitettu sitten. Pyöräreissun rankin kohta oli paluumatkalla, nimittäin--olisihan se pitänyt arvata--se semmoinen pahuksen Alppila, missä on semmoinen joku ihmeen Linnanmäki keskellä. Siellä oli pakko taluttaa, kun oli niin jyrkkää. Kaiken maailman huvipuistokukkuloita pitääkin olla ihmisten pyöräilyä kiusaamassa. Kotosalla vielä olin niin äärettömän rohkea, että otin ja soitin asunnosta poistuvalle asukille, jotta saisin häneltä avaimet. Oli kyllä vähän pakkokin, koska muuten olisin saanut ne vasta 1.9., mikä olisi ollut ongelma. Nyt pitäisi olla sitten kaikki selvää ja valmista, vaikkakin varsinainen muutto-operaatio tapahtuu vasta ensi viikolla.

Ylläripylläri iltapäivästä raahauduin samaisen kaksipyöräisen ihmevekottimen voimin sinne sen ärsyttävän korkean mäen huipulle. Taas Kammokujalla. Tällä kertaa en eksynyt kummitusmetsään. Ja olipas taas hiljaista.

Asuntoilua

Solukämppä näytti juuri semmoiselta kuin ajattelin, elikäs tavanomaiselta Hoasin kolmen hengen solulta. Se on paljon isompi kuin tämä nykyinen, joka on myöskin aiemmin ollut kolmen hengen solu, ja siinä on jopa parvekekin. Kaiken kaikkiaan retkeni länsipuolelle vahvisti tuota oppimaani yleistä käsitystä, että Länsi-Pasila on se hienompi Pasila. Täällä itäpuolella on lähinnä betonia, lännessä on puistoa ja paljon enemmän mummoja kuin täällä. Mummojen määrä kertoo aina jotakin. Joidenkin mielestä se lienee huono asia, mutta minusta se on ihan ookoo.

Edelleenkin ajatus ihan vieraista ihmisistä kämppiksinä pelottaa. Ne eivät tietenkään edes olleet kotona, kun kävin. Joka tapauksessa, pitää tuota ainakin kokeilla. Siispä tänään pitäisi säätää papereita.

Eilen asunnonkatsastuksen lisäksi oli taasen töitä, missä olin Taikasirkuksessa, mikä oli ihan jees, koska siellä oli vähän asiakkaita ja kaksi työntekijää, joten oli aikaa vain oleilla ja jutella. Alkukesästä en vielä arvostanut sellaista, mutta nyt olen todennut, että vaikka small talkin ylläpitäminen on vaikeaa, yleensä löytyy kumminkin jotakin puhuttavaa vaikkapa asunnoista ja opiskeluista, ja sitten aika menee paljon nopsemmin kuin yksin.

Kaikki kerätään!

No ni! Nyt olis kokoelma sitten valmis. Eilen olin Vekkulan ovella. Nyt olen ollut vähintään päivän joka ikisellä Lintsin lastenlaitteella (niiden lisäksi olen toki ollut monta monta päivää kahdella isolla laitteellani, jotka on jo tullut täällä mainittua miljuuna kertaa, eli Pikajunalla ja Hurjakurulla). Vekkulan konehuoneesta ei löytynyt lumileopardia, kuten kävi unessa pari päivää ennen ekaa työpäivääni. Muuten se oli kyllä jännä paikka, vaikken siellä käynytkään kuin hyvin pikaisesti kääntymässä päivän aluksi ja lopuksi. Työpäivä oli älyttömän hiljainen, ja vain viisi tuntia pitkä, joten vaikka olikin varsin tylsää, ei sitä tarvinnut jaksaa pitkään.

Parin tunnin päästä pitäisi käydä vilkaisemassa sitä Länsi-Pasilan solukämppää. Periaatteessa olen jo onnistunut taivuttelemaan itseni sille kannalle, että muutan sinne. Se on kumminkin hyvällä paikalla. Olen niin tottunut siihen, että juna-asema on alle kymmenen minuutin kävelymatkan päässä ja sieltä pääsee viidessä minuutissa keskustaan, että paluu Espoon puskaan, mistä on vähintään tunnin bussimatka joka paikkaan, tuntuisi ikävältä. Onhan se niin, että jollen millään kestä siellä solussa olla, niin sitten voin aina muuttaa pois.

Asumisahdistuksen paluun kosto

Saamari. Pitää sitten käydä näin. Hoas ilmeisesti haluaa tehdä elämästäni vaikeaa. Mä olin varautunut kahteen vaihtoehtoon:
1) ne tarjoavat yksiötä mistä vain -> otan sen ilman muuta
2) ne tarjoavat solua jostakin liian kaukaa -> en missään nimessä ota sitä
- enkä tullut ajatelleeksi ollenkaan, että on tietysti olemassa kolmaskin vaihtoehto, jonka ne juurikin toteuttivat: tarjosivat soluasuntoa Länsi-Pasilasta. Siis varsin oivalta paikalta, ja muuttomatkakin olisi lyhyt. Mutkun se on solu. Mä en halua soluun asumaan jonku ihan random tyyppien kanssa, jotka voi olla miten vain rasittavia tai inhottavia tahansa.
Nyt ärsyttää, enkä oikeasti tiedä, mitä oikein tekisin. Kun vaihtoehtona on muuttaa takaisin äidin luo Espooseen, mikä ei sekään oikein houkuttele... Pitänee mennä edes vilkaisemaan tuota kämppää--jos nyt nykyinen asukas vaikka suostuisi vastaamaan mun tekstiviestiin, kun en uskalla soittaa...

Jaksaa jaksaa

Olipas leppoisa viikonloppu: lauantaina 11 tuntia töitä ja sunnuntaina 10--mutta ei se mitään, koskapa tämä oli viimeinen tämmöinen tänä kesänä, sitten on enää lyhyempiä viikonloppuja, eikä tämäkään ollut edes paha, koska sain olla koko viikonlopun Kurulla, missä oli tavanomaisen leppoisaa, paitsi että välillä tuli tylsää, kun ei oikein tapahtunut yhtään mitään, ja sääkin oli vähän liian aurinkoinen ja helteinen, mikä sai aikaan hyvin pitkiä jonoja, mitkä puolestaan aiheuttivat sen, että oli kovasti paljon niitä alimittaisia muksuja, joita niiden vanhemmat yrittävät tyrkyttää kyytiin, jotka kävivät taasen ärsyttämään niin, että tuli melkein oltua epäkohtelias ihmisille, kuten myös ärsyttivät ne hassut ulkomaalaiset, jotka eivät ymmärrä sanaakaan siitä, mitä niille sanoo, mutta silti ne vain nyökkivät ja hymyilevät nätisti ja tekevät juuri päinvastoin kuin sanotaan--ja sitten join viimeisellä tauolla kahvia, mikä oli sikäli vikatikki, että olen vaihteeksi ihan hyper, ja nyt illasta kovasti yritän säätää kaikkea ja ajatukset ei ollenkaan pysy koossa. Piste. (Nyt saa hengittää.)

Heräämisiä

Näin unta, jossa olin äidin kanssa korvessa mökillä. Meidän piti tehdä hahmoja ropeen, jota olimme menossa pelaamaan joidenkin tätien kanssa. Yllättäin mökin ovikello alkoi soida, jolloin ihmettelimme, että eihän täällä ketään pitäisi olla. Se soi hyvän aikaa kunnes viimein tajusin, että se oli ihan oikea ovikello. Säpsähdin hereille, hädissäni puin jotakin päälleni ja menin avaamaan. Siellä oli semmoinen remonttireiskan näköinen tyyppi, joka tuli tekemään poismuuttotarkastusta. Onneksi se vain vilkaisi asuntoa ja häipyi. Tosi kiva herätys. Ei vieläkään ole kuulunut sanaakaan uudesta kämpästä. Yritin soittaa Hoasille, mutta hämmennyin niiden puhelinpalvelusta, jotenka lähetinkin sitten mailia. Saa nähdä, vastaavatko.

Päivän ainoana pakollisena kuviona piti toimittaa Lintsille vapaapäivätoivomuslappu. Pyöräiltyäni sinne sain loistavan idean lähteä saman tien ylläripyöräretkelle. Kun kerran luultavasti pitää Pasilasta poistua pian, päätin nyt tutustua lähiseutuun edes vähän. Löysin Kumpulan. Se oli tylsän lähellä, mutta siellä oli kaikkea jännää, kuten maauimala ja hiukkaskiihdytinlaboratorio. Pyörittyäni aikani päättömästi sinne tänne ja kohdattuani ihan pienen sadekuuron päätin ryhtyä jahtaamaan poispäin purjehtivia tummia pilviä, mutten oikein saanut kiinni. Palasin Pasilaan Palturin pariin. Pelottavinta tässä koko kuviossa oli se, että minähän en ikinä koskaan liikauta eväänikään liikunnan suuntaan, jollei ole pakko.

Iltapäiväksi suuntasin ruokittavaksi Laaksolahteen. Löysin sieltä myös sadepilvet, jotka olivat kasvaneet mielettömän upean ukkosmyrskyn muotoon. Menin takapihalle istumaan sateeseen ja katselemaan pilviä ja salamoita ja kuuntelemaan jyrinää. Kun sade kävi liian rankaksi, hain sadeviitan. Lopulta alkoi tulla rakeita, ja äiti käski tulla sisään "ku ne on noin isojakin, kohta vielä sattuu". Pikkuveljet ja paikalle lanittamaan tullut kaverinsa varmasti pitivät minua totaalisen pöhkönä. Tänä kesänä vain olen kertakaikkiaan oppinut arvostamaan sadetta ja ns. kurjaa säätä ihan uudella tavalla.

Soololarppaaja iskee

Kun mulla on tapana nähdä larppiunia, jotka selvästi jotenkin sanovat, että "tämä on peliä", viimeöinen uni ei tehnyt näin. Ikäänkuin siinä oli jotakin vähäsen HaU-maista, mutta lähinnä vain sattumanvaraisia yhtäläisyyksiä. Edustin siinä jahdattavaa kansanosaa maassa, jossa oli kansanmurha meneillään, ja yritin kovasti piiloutua pahiksilta. Kun siis en ole varma, olinko oma itseni vai enkö ja oliko se edes peliä, ehkä se nyt oli sitten tätä pervasiivista pelaamista... Uneni ovat siis hyvin ajan hermoilla näiden uusien ilmiöiden suhteen.

Päiväsaikaan larppasin kotiäitiä. Ainoa, mikä puuttui, oli ukko ja rääkyvät lapsoset. Herättyäni aloin siivota. Siivoaminen muuttui puolittain pakkaamiseksi, kun kohta pitää muuttaa, vaikken vieläkään tiedä mihin. Jatkoin siivoamista iltapäivään asti, kunnes päätin pitää siitä tauon, ja ryhdyin laittamaan ruokaa. Olin etukäteen päättänyt, että kun on ihan tyhjä vapaapäivä, teen jotakin mahdollisimman monimutkaista. Valintani oli lasagne, ja se oli onnistunut valinta myös, koska kylläpäs tosiaan oli monimutkaista. Mieletön sotku syntyi, mutta lopputuloksena oli paljon hyvää ruokaa. Tämän jälkeen jatkoin siivoamista, ja siivosin, ja siivosin... Lopetin ehkä joskus seitsemän maissa. Siinähän se päivä meni hyödyllisesti.

Illasta vaihdoin hahmoa ja leikin vähän aikaa sellonsoittotaitoista tyyppiä. Se ei oikein onnistunut. Siitä on niin kauan kuin viimeksi soitin, että sello sylissä tuntuu vähän niinkuin joltakin pitkään kipsissä olleelta raajalta, josta ovat lihakset surkastuneet. Kovin tuttu, mutta ei ollenkaan toimi niinkuin muistelisi ja haluaisi.

Myöhäisillasta soin itselleni paluun normaalielooni ja pelasin Balduria. Throne of Bhaal loppui. Snif. :'-( Tunnustettakoon, että vähän nyyhkin loppupätkän kohdalla. Onhan se nyt aika hianoa, kun murhanjumalan muksusta tulee suuren hyvyyden jumala.

Ai tollaselle töitä...LOL!!!!!!1

En sitte näköjään enää muuta teekään kuin päivitän blogia. Aamupäiväni vaan oli niin hupaisa, että nyt tekee mieli tilittää samoin tein.

Hain töitä. Lintsiltä. Taas. Joo, olen siellä jo, mutta niillä/meillä on lokakuussa semmoinen hieno häppeninki, että puisto on viikon auki, ja työnantaja onkin henkilöstöpalveluyritys, joka siis uusiohaastattelee ihmisiä. Siinä ohessa rekrytoivat lintsityöläisiä muuten omille palkkalistoilleen. Siellä siis kävin. Enpä taida mennä syys-talvella Lintsille, tai muuallekaan. Kuvittelin, ettei meiltä sinne kovin moni halua, mutta kylläpäs halusi, läsnäolijain määrästä päätellen. Ilmeisesti joutuvatkin rajoittamaan mukaan palkattavia niin, että ottavat vain ne, jotka voivat tehdä kaikki 8 päivää. Minulle lusmulle niistä sopis vain 7. Turha toivo siis.

Hassumpaa kuin Lintsiosuus oli se osuus, jossa ilmoitin haastatteiljalle, että mieluusti ottaisin kyllä muutenkin työkeikkaa, jos heillä on tarjota. Kerrottuani mitä opiskelen ja esiteltyäni mahtavan työkokemukseni (lähinnä siis pari kuukautta rikkaruohojenkitkemistä sekä melkein vuoden mittainen pesti lastenteatteri-sellisti/näyttelijänä), oli haastattelijan reaktio lähinnä "Ahaa... Jjoo... No tuota... Katsotaan sitten, jos sulle löytyisi täältä jotakin". Vähän vaikutti siltä, että sen oli vaikea pitää ihan vakavaa naamaa. Jeejee. Kaikkein surullisinta on, että oikeasti kehtaisin väittää olevani rutkasti parempi asiakaspalvelutyöntekijä kuin keskimääräinen teinixityttö, mitä ne palkkaavat paljon luultavammin kuin minut.

Koko tilaisuuden tärkeimmäksi anniksi minun osaltani taisikin jäädä se, että opin, että "niinku" on korvattavissa sanalla "niinkö". Enpäs tiedä mitä murretta on, mutta tämän korvaan särähti vielä pahemmin kuin ensin mainittu täytesananen.

Saavutus

No niin, nyt on kesän tavoite töissä saavutettu. Tavoite ei suinkaan ollut esim. joskus mainittu kaikkien lastenlaitteiden kiertäminen, vaan Kurun seitsemän lauttaa liftillä. Mitä tämä suomeksi tarkoittaa on, että kun laitetta suljetaan illalla, pitää niitä lauttoja ajella manuaalisesti siihen pitkälle nostokuljettimelle (=lift), joka nostaa lauttoja loppualtaasta purku/lastausalueelle. Seitsemän on vähän niinkun semmoinen bonus-pätemismäärä, että sen saamiseksi pitää jo vähän yrittääkin. Nyt tuli se sitten tehtyä. Mitäs sitä tässä enää...

Tosin tässä onkin nyt sopivasti kolme päivää lomaa, että bileet pystyyn vaan.

Kammoa tilastoituna

Töissä oli kuin ei olisi mitään conia tai neljän päivän vapaata ollutkaan. Suurin uutuus ja ihmetys oli se, että päivä oli kovin hiljainen ja syksyinen ja tunnin lyhyempi kuin mitä ne ovat olleet viimeisen reilun kuukauden: vain 9h. Jo ysiltä puisto kiinni. Ihmeellistä.

Päädyin Kammokujalle, mikä tarkoittaa, että lastenlaitekokoelmastani puuttuu enää Vekkulan ovi, sitten on kaikki käyty. Kammo on ihan jees, sitä on jännittävä kiertää yksinään aamuin illoin. Aamulla oikeasti eksyin siihen peilisokkelo-kummitusmetsään, joka on kiistatta kohteen paras kohta. Huonona puolena etenkin näin yksin ollen siinä ovella istuskelu sitten on melkoisen tylsää, kun ei edes saa painella nappeja. Niin tylsää jopa, että illasta päätin ryhtyä tilastoimaan, kauanko aikaa ihmiset oikeastaan kuluttavat sen kujan kiertämiseen, koska sitä kysyttiin minulta pariin otteeseen, enkä osannut vastata kuin epämääräisiä. Nyt on sitten wirallinen tutkimustilasto aiheesta. Keskiarvoa en vielä ole laskenut, mutta noin silmämääräisellä arviolla se lienee reilu kolme minuuttia. Tosin aineisto on toistaiseksi kovin pieni. Jos vaikka päätyisin tuonne toiste, voisin jatkaa sitä. Eihän siitä mitään hyötyä varmastikaan kenellekään ole, mutta jotenkin vaan on kivaa tuommoinen asiain tilastointi. Ehkä se ei kuitenkaan ole täysin paha juttu, että koulu kohta alkaa.

Ajan spiraali

(Ropecon '06)

Aikanaan ala-asteella, kun olin dinofani, oli muuan lempikirjani nimeltään Dinotopia. Se kertoo saaresta, jossa ihmiset ja dinosaurukset elelevät yhdessä kovin epäuskottavasti mutta ah niin ihanasti. Kirjan pääantia ovat kauniit kuvat, mutta on siinä tekstiäkin. Siinä muun muassa esitellään yhteisön dinojen aikakäsitys. Kun nykyihmisten kaksi perusmallia ovat, että aika on joko suoraa etenevä viiva taikka sitten ympyriäinen asia, jossa jutut toistuvat, dinomallin mukaan aika on spiraali. Koko ajan se etenee, mutta toistuvuus on huomattavaa. Tämä oli minusta jo silloin muksuna aivan nerokas idea. Miksi selitän tätä nyt (paitsi että olen liian väsynyt ja luulen olevani luova) johtuu siitä, että tuo spiraali-ajatus hyvin kuvastaa Ropecon-visiittieni etenemistä. Ikäänkuin tapahtuu jotakin kehitystä ja aika kulkee, minä muutun ja coni muuttuu, mutta tietyt peruskuviot aina toistuvat, joskus kovinkin ärsyttävin tavoin.

Kuten joka ikisessä aiemmassakin conissani, vietin pääosan ajastani Maijan tai siis Annan seurassa, joka minut alunperin ekaan coniini raahasi. Muutoksena edellisiin vuosiin, tällä kertaa kaikki seurani ei kuitenkaan ollut hänen hämmentävillä sosiaalisilla taidoillaan mukaamme kaappaamia tuttuja (tai vieraita), vaan myöskin osa ihan "omia" tuttavuuksiani. Toisaalta taas tuli todettua, miten valtavasti minulla on moi-tuttuja, ja miten vähän mitään ns. kavereita tai ystäviä, mitä ne ikinä sitten ovatkaan (määrittelykysymyshän se tietysti onkin). On se ikävä tosiasia, että en osaa ystävystyä ihmisten kanssa, vaikka kuinka haluaisin. Aina se vaatii sen, että joku muu ihminen ottaa aloitteen ja ryhtyy ystävystymään minun kanssani. Minua kai kammottaa liikaa ajatus, että minun kuvitellaan tyrkyttävän seuraani, ja sitten tulkitsen ihmisten tekemiset pyrkimyksiksi päästä eroon minusta, ja poistun muualle. Tämän kaltaista ilmiötä conissakin koin pariin otteeseen. On tietysti hyvinkin luultavaa, että tulkitsen ihmisiä aivan väärin, mutta joka tapauksessa se saa aikaan ahdistusta.

Pe

Epäsosiaalisuusangsti sikseen, mitä oikeastaan conissa puuhailin... Perjantain alku meni ihmetellessä, missä sitä nyt oikein ollaan ja mitä täällä pitäisi tehdä. Amatsooniksi asustautuminen auttoi teinien keskuuteen sulautumista. Päädyimme tanssitreeneihin--kuten tavallista. Paikalle ilmaantui lisää tuttuja, ja vinkeän Kalli&Lassila-pelien esittelyn jälkeen (jossa hämäsi vain se, että se sai minut tuntemaan entistä enemmän, että oma osuuteni Amatsoni-pelissä oli säälittävän kehno) päädyin mystisesti Keltsuun. Tämä oli suuri muutos aiempaan: en ole ikinäkoskaan ennen conissa juonut tippaakaan alkoholia. Maagisesti vain nyt sattui niin, että vaikka ensin Maija/Anna ja sitten Erika ja Jukkakin haipuivat paikalta, jäin istumaan Tiemuksen ja toisen Annan kanssa pilkkuun asti (lähinnä muiden juottamana), minkä jälkeen vielä hengasin epämääräisesti jonkin aikaa, ennen kuin älysin hankkiutua nukkumaan. Yllättäin minulla oli hyvin kivaa, tai sitten vain olin hyvin humalassa, taikka molempia.

La

Lauantai-aamuna oli--ei yllättäin--hyvin paha olo, eikä sitä paljoakaan auttanut se, että olin työvuorossa pääoven lipunmyyjänä klo 11-15. Se nelituntinen meni kumminkin todella nopsaan verrattuna vaikkapa vastaavaan kestoon Lintsillä, ja sen jälkeen oli mieluisampaa ohjelmaa. Olen jokaisessa conissani aina ajatellut ja puhellut, että pitäisi oikeasti uskaltautua johonkin ropeen mukaan, kun olen aina halunnut perinteistä roolipelaamista kokeilla. No, se ei vieläkään toteutunut, mutta olen ainakin askeleen lähempänä: suunnittelimme hahmoja mahdollisesti ja toivottavasti tulossa olevaan kampanjaan. Se oli jännittävää, vaikka tunsinkin olevani pihalla ja hyödyttömän passiivinen. Lisäksi tein lauantaina kaikkein aikain kalleimman heräteostokseni, semmoisen kivan korsetin. Ei se tosin ihan täysin harkitsematonta ollut, vaan olin jo aiemmin kaavaillut jonkinmoisen tuommoisen hankkimista muuan larppia varten.

Kuten joka conissa, olivat lauantain tärkein ohjelmanumero illan tanssiaiset, joissa oli tänä vuonna uutta se, että minulla tavallaan ikäänkuin oli tanssipartneri. Oli se kivampaa kuin monen aiemman vuoteni "kukaan ei haluu tanssia mun kaa joten menenpä tästä nurkkaan/pöydän alle angstaamaan" -meininki.

Lauantaina oli kovin hyvä aatos mennä ihmisten aikaan nukkumaan, kun sunnuntaiaamuna oli toinen työvuoro tiedossa. Tanssiaisista lähdettiinkin ihan kesken, mutta aikomus latistui kiitos sen, että suihkuvuorot heittivät täysin siitä, mitä oli ilmoitettu.

Su

Loppuin lopuksi ehdin nukkua useamman tunnin, ja siltikin ehdin ajoissa työvuorooni klo 7-11. Oli mukavan hiljainen ajankohta, mutta kovin kylmää. Lisäksi väsymys johti tavanomaiseen päättömään kovaääniseen sekavuuteen. Onneksi seuraksemme löytyi erinäisiä enemmän ja vähemmän tuttuja ihmisiä, jotka jumittelivat pöytämme edustalla.

Sunnuntaista onkin sitten vaikea keksiä mitään jännää kerrottavaa. Pervasiivista pelaamista käsittelevässä esitelmässä oli pahuksen siistejä juttuja, vaikkakin monella tapaa hämääviä. Sen lisäksi ohjelmassani oli lähinnä yleistä koomaamista. En ole ikinä jaksanut conissa loppuun saakka, ja vaikka tänä vuonna yritys oli entistä kovempi, taaskin toistuvuus toistautui. Joskus kolmen aikaan löysin itseni istumasta täysin kuolleesta seurasta takkahuoneesta, ja totesin, että jos tosissaan loppupäivän suunnitelma on lojua tässä päättäjäisiin asti ja pelata pasianssia, tää kyl lähtis niinku kotia. Tätä aatosta vahvisti nurkan takaa hiipinyt epämääräinen pahoinvointi, jonka helposti selittää conille tyypillinen unen ja syömisen satunnaisuus. Siispä suoritin täysin tarpeettoman moimoi-kierroksen ympäri conia (miksi ihmeessä random encountereita ja moi-tuttuja kiinnostaisi, olenko lähdössä?!), ja sitten raahauduin bussipysäkille.

Kotimatka oli kovin tapahtumarikas: sattumalta törmäsin bussissa muuan koulukaveriin, ja sitten sporassa joku spurgu yritti kovasti tehdä tuttavuutta. Ilmoitti pitävänsä minusta. No, on se kiva, että edes joku, kait. En kuitenkaan huolinut sen tyrkyttämää tyhjää kaljapulloa.

Huomenna takaisin tavalliseen eloon. Lintsille. Töitä. Siellä taas osaa olla, kun ei tarvi kuin vähän hymyillä ja sanoa moi ja kiitos, ja heti kaikki pitävät pirteänä ja positiivisena.

Post-työputki-pre-con-tiloja

Eilinen oli pöllö päivä. "En tee mitään" johti liian pitkiin Baldurisessioihin, jotka johtivat ärsytykseen. Miksi pitää sinne laittaa semmoisia ökkömönkiäisiä, mitä vaan ei millään saa tapettua? Sit vaan harmittaa. Käväisin kyllä Laaksolahdessa nopsasti, lähinnä syömässä, ja leivoin illalla mutakakkua, joka jäi kovin raa'aksi, koska olin ylivarovainen paistettuani edellisestä vastaavasta jättiläiscookien. Kaikenkaikkiaan tuntui tyhmältä. Neljä päivää ettei ole töissä. Miten sitä oikein osaa olla? Töissä väsyttää ja rasittaa ja ärsyttää, mutta kun töitä ei ole, jotenkin oudosti ahdistaa. Kaamea työnarkomaani minusta on tullut. Mitähän sitä sitten tekee, kun työt loppuu kokonaan ja pitäisi mennä kouluun taas?

Yöllä nukuin tosi huonosti, mutta unet eivät jääneet päähän. Aamupäivä on kulunut conipakkaussäädön parissa. Se räjähti käsiin. Päätin sitten ottaa kunnon matkakassin mukaan liian pienen reppuni sekä irtomuovipussien asemesta. Nyt vaan tuntuu tyhmältä, kun roudaa tuommoista isoa laukkua, kuin olisi johonkin pitemmällekin matkalle menossa, vaikka tosiasiassa menee noin kymmenen kilometrin päähän yhdeksi viikonlopuksi. Toisaalta, kun tuon lykkää johonkin narikkaan, niin ei siitä sitten ole riesaa. Ja tajuaahan sen, että tilaa vaatii, kun välttis haluaa eri vaatteet työvuoroja, hengailua sekä tanssiaisia varten. Ihme teini. Kattoo ny, käytänkö edes kaikkia. Mutta ainakin ahdistus tarkoittaa, että olen viimein sisäistänyt conin olevan tässä ja nyt.

Vapaus!

Viimeinkin on älytön työrupeama ohi. Nyt ei enää olekaan vastaavaa tiedossa, koska eilinen oli vihoviimeinen kymmenentuntinen kesäaukiolotyöpäiväni (<-hieno yhdyssana). Ja tietysti viimeiseen asti piti olla rasittavaa: oli taas Pikajunalla. Vastahan ehdin olla siellä koko viikonlopun. Ja taas se oli sitä samaa,
"Hei, nää turvapuomit ei oo lukossa!"
"Pitäiskö näiden mennä kiinni jotenkin?"
"Kato, tää ei lukitu ollenkaan!"
"Sorry, could you help us with this? We can't get it to lock...."
"Is this supposed to get secured?" jne jne jne... Blaah.

Päivän kivoimmat olivat jotakin ulkomaalaisia, jotka ehdottivat, että hankkisin paidan, missä lukee isolla, että lukitsen ne vasta kohta. Jjoo. Todellakin haluaisin sellaisen. Lisäksi aina hupaisia ovat ne asiakkaat, jotka junan lähtiessä kuvittelevat, ettei niiden puomit ole lukossa, koska niissä on niin paljon sitä ylimääräistä, ja sitten ne viittilöivät minulle hätääntyneinä vaikka yritän näyttää peukkua ja nyökkiä että kaikki on hyvin. Ne istuvat ihan kauhusta kankeina koko ajon ajan, kunnes lopulta junan jarruttaessa, kun yrittävät hirveellä kiireellä päästä pois, havaitsevat, että ohops, olihan se lukossa, ja ovat tosi noloina. Vahingonilo on paras ilo.

Tänään ajattelin olla tekemättä juurikaan mitään. Huomenna alkaa Ropecon, enkä ole yhtään jotenkin asennoitunut. Eipä kai voi mitään.

Ääh

Miettii ny, onko tämä kehittämäni Baldurin gåte -addiktio nyt kovin järkevä juttu. Päiväni menevät sillain, että aamulla ehtii jonkun tunnin pelata ennen töihin lähtöä, ja illalla sitten valvoo liian myöhään saman puuhan parissa. Lisäksi se on jotenkin johtanut siihen, että jopa kivat ja mukavat ja odotetut sähköpostit (esim. tieto seuraavista Toto- ja Calbourne-peleistä) saavat aikaan vain halun tunkea päänsä puskaan ja ignoorata koko todellisuus. En millään viitsisi vastata mihinkään sposteihin, tai ajatella tulevan syksyn aikatauluja (tai koulua ja opintoja! Eieiei!).

Töissä toissapäivänä Kuru ja eilen Pallokaruselli. Nyt olen sitten kiertänyt paria vaille kaikki lastenlaitteet: Vekkulan ovella en ole ikuna ollut, ja Kammokujaa vain tauottanut. Onneksi nyt on vika työpäivä vähään aikaan. Ei enää jaksais. Töissä myöskin huomaa, että on loppukesä, koska yleisesti ottaen ihmiset ovat aika väsyneitä ja hajoilevaisia.

VtBS

(=Velmu teh Bug Slayer)

Üks vapaapäivä meni ihan liian äkkiä, ja kovin suuri osa siitä Baldurin portin parissa. Näin tosin myöskin kavereita, mikä oli ihan mukavaa, vaikka luultavasti ne luulivat, etten viihtynyt, koska olin vaan niin kovin väsy.

Sitten taasen töihin, missä olin viikonlopun pikajunalla. Jeejee. Siellä kopissa on edelleen aivan järjettömän kuuma, ja ampiaisiakin edelleen tunkee sisään jostakin. Tänään julistin virallisesti sodan kaikille koppiin änkeäville ötököille, ja kahden ampiaisen lisäksi listin älyttömän määrän pikkukärpäsiä ja muuta kivaa. Sadistinen ilkimys. Hyi minua.

Vaihteeksi unipäiväkirjanoottina, yhdistetty BG- ja HaU-addiktio tuottavat yhdistelmäunia. Toissayönä näin unta, missä Jaana oli maagisesti muuttunut vanhaksi mustaksi naiseksi, ja kavereineen yritti etsiä jotakin velhoa, joka voisi ratkaista tämän muodonmuutospulman. Kovasti vähemmän yllättävä ja jännittävä oli viimeöinen uneni, jossa oli joku outo vuoristorata. Niitä unistani löytyy usein, eikä ihme, kun päivät pitkät sellaista katselee.

Häröilyä ja hajoilua

Töitä riittää. Vähän liikaakin, näköjään. Vaihdoin pari päivää kaverin kanssa, enkä silloin tajunnut, mitä tein, mutta sain aikaan kauheuksia: mulla on 16 päivän sisällä tasan 2 vapaapäivää ja 14 päivää töitä. Ai. Nyt työpäivistä takana 8, ja huomenna alkava 6 päivän putki pelottaa kovasti.

Toissapäivänä päätin jo ryhtyä hajoilemaan kiitos väsymyksen tai jonkun sellaisen. Ekaa kertaa itkin töissä, eivätkä syynä edes olleet ilkeät asiakkaat, vaan työkavereiden kritiikki, joka kaiken lisäksi oli aivan kilttiä ja asiallista. En vain osannut ollenkaan ottaa sitä. Onneksi Karusellin sisällä kopissa istuessaan on kohtalaisen hyvin piilossa, että siellä sitten voi nyyhkiä ja olla säälittävä ihan huomaamattomasti. Kumminkin tuon päivän karusellikaverini sekä tauottajani taitavat pitää minua tämän johdosta nyt vähän epävakaana... Ovat kai oikeassakin.

Eilen sitten esiintyi tämä väsymyksen toinen lieveilmiö jälleen, eli sellainen yleinen sekoilu ja häröily. Sitä harjoitin Rinkelin vaksina. Meitä oli laitteella neljä ja päivä oli kovin rauhallinen, kiitos ihanien, vaikkakin ihan liian lyhyiden ja hentoisten sadekuurojen. Sielläpä sitten taas lähti huonoa läppää ihan ylettömiin ja muutenkin olin tosi levoton. Kuin muuan liiankin usein nimeltä mainittu edesmennyt värikäs sekopääsusi. Saparotkin mulla oli ja kaikkea.

Ja sitten kun kotonaoloaika olisi kannattanut käyttää järkevänrauhallisesti, olen kehittänyt vaihteeksi oikean BGII-addiktion, jotenka yöt menevät iloisesti pelatessa. Edellisestä läpipeluukerrastani on kuin onkin jo niin kauan, että olen unohtanut paljonkin juttuja, joten ei tunnu vanhan kertaukselta pelkästään.

Asumisahdistus

Töissä Hiphoppia. Ihan kiva laite, ja päivä meni yllättävän äkkiä. Eväitä oli melkein liikaakin, taisi olla eka kerta. Aina se on sama juttu makaroonilootan kanssa, se on niin semmosta mättöruokaa.

Kotona totesin saaneeni Kelalta hassun kirjeen, jossa ne toteavat, että mun opintotuelle tapahtuu kummia syyskuun alussa. Nimittäin kun ovat Hoasilta kuulleet huhua, että olen irtisanonut tämän kämpän, enkä ole Kelalle kertonut, mihin täältä menen. Kyllähän minä tosi mielelläni sen niille kertoisin, mutta kun en tiedä itsekään. Ihme systeemi tämä Hoasin "asumisoikeudensiirto". Käytännössä se siis toimi niin, että mä jätin hakemuksen sekä irtisanoin tämän asunnon elokuun lopusta eteenpäin, ja tässä nyt sitten hilpeänä odottelen, että joku kertoisi minulle, mihin mun on tarkoitus tästä kuukauden päästä häippäistä. Ei mitään hajua, aikovatko ne ilmoittaa sen huomenna vaiko ehkä kaksi päivää ennen viimeistä päivääni täällä. Ja kun vielä ystävällisesti ilmoittivat, ettei haluamaani asuntotyyppiä (yksiö, kiitos) voida taata, niin jos ne oikeasti tarjoavat jotain random solukämppää jostain puskasta, niin saa nähdä, muuttaako tämä tyttö kumminkin takaisin äitin hellään huomaan Laaksolahden lintukotoon. Äiti ainakin ilahtuisi varmasti. Sitä Hoasin ilmoitusta odotellessa... Ei yhtään ahdista tämmöinen tyhjän päällä olo tai mitään.