Ajan spiraali

(Ropecon '06)

Aikanaan ala-asteella, kun olin dinofani, oli muuan lempikirjani nimeltään Dinotopia. Se kertoo saaresta, jossa ihmiset ja dinosaurukset elelevät yhdessä kovin epäuskottavasti mutta ah niin ihanasti. Kirjan pääantia ovat kauniit kuvat, mutta on siinä tekstiäkin. Siinä muun muassa esitellään yhteisön dinojen aikakäsitys. Kun nykyihmisten kaksi perusmallia ovat, että aika on joko suoraa etenevä viiva taikka sitten ympyriäinen asia, jossa jutut toistuvat, dinomallin mukaan aika on spiraali. Koko ajan se etenee, mutta toistuvuus on huomattavaa. Tämä oli minusta jo silloin muksuna aivan nerokas idea. Miksi selitän tätä nyt (paitsi että olen liian väsynyt ja luulen olevani luova) johtuu siitä, että tuo spiraali-ajatus hyvin kuvastaa Ropecon-visiittieni etenemistä. Ikäänkuin tapahtuu jotakin kehitystä ja aika kulkee, minä muutun ja coni muuttuu, mutta tietyt peruskuviot aina toistuvat, joskus kovinkin ärsyttävin tavoin.

Kuten joka ikisessä aiemmassakin conissani, vietin pääosan ajastani Maijan tai siis Annan seurassa, joka minut alunperin ekaan coniini raahasi. Muutoksena edellisiin vuosiin, tällä kertaa kaikki seurani ei kuitenkaan ollut hänen hämmentävillä sosiaalisilla taidoillaan mukaamme kaappaamia tuttuja (tai vieraita), vaan myöskin osa ihan "omia" tuttavuuksiani. Toisaalta taas tuli todettua, miten valtavasti minulla on moi-tuttuja, ja miten vähän mitään ns. kavereita tai ystäviä, mitä ne ikinä sitten ovatkaan (määrittelykysymyshän se tietysti onkin). On se ikävä tosiasia, että en osaa ystävystyä ihmisten kanssa, vaikka kuinka haluaisin. Aina se vaatii sen, että joku muu ihminen ottaa aloitteen ja ryhtyy ystävystymään minun kanssani. Minua kai kammottaa liikaa ajatus, että minun kuvitellaan tyrkyttävän seuraani, ja sitten tulkitsen ihmisten tekemiset pyrkimyksiksi päästä eroon minusta, ja poistun muualle. Tämän kaltaista ilmiötä conissakin koin pariin otteeseen. On tietysti hyvinkin luultavaa, että tulkitsen ihmisiä aivan väärin, mutta joka tapauksessa se saa aikaan ahdistusta.

Pe

Epäsosiaalisuusangsti sikseen, mitä oikeastaan conissa puuhailin... Perjantain alku meni ihmetellessä, missä sitä nyt oikein ollaan ja mitä täällä pitäisi tehdä. Amatsooniksi asustautuminen auttoi teinien keskuuteen sulautumista. Päädyimme tanssitreeneihin--kuten tavallista. Paikalle ilmaantui lisää tuttuja, ja vinkeän Kalli&Lassila-pelien esittelyn jälkeen (jossa hämäsi vain se, että se sai minut tuntemaan entistä enemmän, että oma osuuteni Amatsoni-pelissä oli säälittävän kehno) päädyin mystisesti Keltsuun. Tämä oli suuri muutos aiempaan: en ole ikinäkoskaan ennen conissa juonut tippaakaan alkoholia. Maagisesti vain nyt sattui niin, että vaikka ensin Maija/Anna ja sitten Erika ja Jukkakin haipuivat paikalta, jäin istumaan Tiemuksen ja toisen Annan kanssa pilkkuun asti (lähinnä muiden juottamana), minkä jälkeen vielä hengasin epämääräisesti jonkin aikaa, ennen kuin älysin hankkiutua nukkumaan. Yllättäin minulla oli hyvin kivaa, tai sitten vain olin hyvin humalassa, taikka molempia.

La

Lauantai-aamuna oli--ei yllättäin--hyvin paha olo, eikä sitä paljoakaan auttanut se, että olin työvuorossa pääoven lipunmyyjänä klo 11-15. Se nelituntinen meni kumminkin todella nopsaan verrattuna vaikkapa vastaavaan kestoon Lintsillä, ja sen jälkeen oli mieluisampaa ohjelmaa. Olen jokaisessa conissani aina ajatellut ja puhellut, että pitäisi oikeasti uskaltautua johonkin ropeen mukaan, kun olen aina halunnut perinteistä roolipelaamista kokeilla. No, se ei vieläkään toteutunut, mutta olen ainakin askeleen lähempänä: suunnittelimme hahmoja mahdollisesti ja toivottavasti tulossa olevaan kampanjaan. Se oli jännittävää, vaikka tunsinkin olevani pihalla ja hyödyttömän passiivinen. Lisäksi tein lauantaina kaikkein aikain kalleimman heräteostokseni, semmoisen kivan korsetin. Ei se tosin ihan täysin harkitsematonta ollut, vaan olin jo aiemmin kaavaillut jonkinmoisen tuommoisen hankkimista muuan larppia varten.

Kuten joka conissa, olivat lauantain tärkein ohjelmanumero illan tanssiaiset, joissa oli tänä vuonna uutta se, että minulla tavallaan ikäänkuin oli tanssipartneri. Oli se kivampaa kuin monen aiemman vuoteni "kukaan ei haluu tanssia mun kaa joten menenpä tästä nurkkaan/pöydän alle angstaamaan" -meininki.

Lauantaina oli kovin hyvä aatos mennä ihmisten aikaan nukkumaan, kun sunnuntaiaamuna oli toinen työvuoro tiedossa. Tanssiaisista lähdettiinkin ihan kesken, mutta aikomus latistui kiitos sen, että suihkuvuorot heittivät täysin siitä, mitä oli ilmoitettu.

Su

Loppuin lopuksi ehdin nukkua useamman tunnin, ja siltikin ehdin ajoissa työvuorooni klo 7-11. Oli mukavan hiljainen ajankohta, mutta kovin kylmää. Lisäksi väsymys johti tavanomaiseen päättömään kovaääniseen sekavuuteen. Onneksi seuraksemme löytyi erinäisiä enemmän ja vähemmän tuttuja ihmisiä, jotka jumittelivat pöytämme edustalla.

Sunnuntaista onkin sitten vaikea keksiä mitään jännää kerrottavaa. Pervasiivista pelaamista käsittelevässä esitelmässä oli pahuksen siistejä juttuja, vaikkakin monella tapaa hämääviä. Sen lisäksi ohjelmassani oli lähinnä yleistä koomaamista. En ole ikinä jaksanut conissa loppuun saakka, ja vaikka tänä vuonna yritys oli entistä kovempi, taaskin toistuvuus toistautui. Joskus kolmen aikaan löysin itseni istumasta täysin kuolleesta seurasta takkahuoneesta, ja totesin, että jos tosissaan loppupäivän suunnitelma on lojua tässä päättäjäisiin asti ja pelata pasianssia, tää kyl lähtis niinku kotia. Tätä aatosta vahvisti nurkan takaa hiipinyt epämääräinen pahoinvointi, jonka helposti selittää conille tyypillinen unen ja syömisen satunnaisuus. Siispä suoritin täysin tarpeettoman moimoi-kierroksen ympäri conia (miksi ihmeessä random encountereita ja moi-tuttuja kiinnostaisi, olenko lähdössä?!), ja sitten raahauduin bussipysäkille.

Kotimatka oli kovin tapahtumarikas: sattumalta törmäsin bussissa muuan koulukaveriin, ja sitten sporassa joku spurgu yritti kovasti tehdä tuttavuutta. Ilmoitti pitävänsä minusta. No, on se kiva, että edes joku, kait. En kuitenkaan huolinut sen tyrkyttämää tyhjää kaljapulloa.

Huomenna takaisin tavalliseen eloon. Lintsille. Töitä. Siellä taas osaa olla, kun ei tarvi kuin vähän hymyillä ja sanoa moi ja kiitos, ja heti kaikki pitävät pirteänä ja positiivisena.