Maanantai

Ehkä sunnuntaisen metrokirjoittelun tuloksena näin vaihteeksi metrounta, sitä samaa, mitä aina: juna ei suostu pysähtymään, vaikka on täysi jarrutus päällä. Tällä kertaa uni jopa jatkui siihen asti, että päädyin törmäämään radan lopussa olevaan puomiin, mihin juna sitten viimein pysähtyi. Myöhemmin samassa unessa onnistuin vahingossa eksymään raiteilta. Aika taitavaa. Ilmeisesti jotenkin ikäänkuin ajelin jossain Vuosaaressa, vaikka asema ja kääntöraide olivatkin ihan vieraita. Lisäksi oli talvi, pimeää ja lumista. Mietin tämän jälkeen loppupäivän ajan, että pitäisi soittaa Lihtiin ja kysyä töitä, mutta en sentään vielä oikeasti päässyt niin pitkälle.

Aamupäivä meni Tapanilassa. Mahdollisesti saattoi tulla vähän liian tiivis kiipeilyputki tähän viikon sisään - käytiin seinällä torstaina, lauantaina ja nyt taas maanantaina, ja tällä kertaa tuntui, ettei ollut yhtään voimia tehdä mitään. Liidasin kuitenkin kaksi reittiä, eikä pelottanut. Päinvastoin, ekan reitin vikan klipin tienoilla totesin, että ääh, pitäisi klipata, ei millään jaksaisi, päästän mieluummin irti ja tipun köyteen - ja sitten tein niin. Vau. Huomattavaa edistystä.

Kiipimän jälkeen oli vuorossa häröilyä ja hevisellismiä Teakilla Scapegoat-proggiksen merkeissä. Selloni päätti hajota satunnaisesti, tai tarkemmin ottaen piikki, jonka ruuvi ei suostunut kiristymään enää ollenkaan. Korjaaja kutsuu. Ärsyttävä ylimääräinen säätö tuommoinen. Improvisointi tuntui edelleen haastavalta, mutta sentään meillä alkaa oikeasti olla pari biisintapaista koossa. Ehkä tuosta joskus tulee valmista.

Lusmuilua

Arpominen kirjoitusprojektien väilllä eteni sunnuntaina siihen, että kirjoitin toissakesäisestä allejäännistä debriefintapaisen - enemmän tai vähemmän todenmukaisen kuvauksen siitä, mitä tapahtui. Lisäksi tuli kirjoitettua myös viimeinen luku tarinalle, joka siitä saattaisi alkaa. Enää siis puuttuvat ne 16 lukua siitä välistä... Saapi nähdä, tuleeko sitä koskaan jatkettua.

Muuten päivä sisälsi kokoelman yrityksiä tehdä jotain järkevää, joista suurin osa kuitenkin lopahti kesken ja päädyin vain takaisin tuijottamaan läppärin ruutua. Sain sentään lähetettyä yhden tarpeellisen mailin, lajiteltua kasan satunnaisia papereita ja soitettua vähän, lähinnä kahlasin läpi taas vaihteeksi Haydnin D-duurin ja Shostan ekan konserton ekoja osia. Mistähän ihmeestä sitä löytäisi harjoittelumotivaatiota, kun ei ole mitään soittoprojektia mihin selkeästi tähtää? Soittotunteja alkaa kyllä tosissaan olla ikävä jo tässä vaiheessa. Snif.

Lauantai

Kulutin eilisen tyhjät hetket arpomalla, kirjoittaako nyt sitten "oikeaa" tekstiä vaiko lisää fanficciä. Loppujen lopuksi en tehnyt kumpaakaan. Sen kunniaksi kirjoitankin nyt taas tänne.

Maahan palannut Miri ilmaantui aamupäivällä kertomaan kaikki jännittävät matkakuulumiset Hollannista. Käväisimme syömässä Sellossa - ja onnistuin kehittämään hillittömän kiireen, kun oli "vain" tunti aikaa etsiä ruokapaikka ja syödä. Kuten tavallista, olin turhan hätäinen ja oikeasti aika riitti ihan hyvin. On se lahjakasta, kun periaatteessa täysin tyhjiin vapaapäiviinkin saa luotua aikataulupaniikin.

Ehdinpä kumminkin ajoissa kotiin ja Tapanilaan kiipimään. Siellä meni toki sitten sulkemisaikaan eli kello kuuteen asti. Uskaltauduin harjoittelemaan köyteen hyppimistä, ja sen jälkeen sain ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan liidattua pari reittiä aivan rennosti ja letkeästi. Aika helppoja ne molemmat kyllä olivat, mutta kumminkin, yksi on-sight, ja toisessakin tulin köyteen vasta ennen tokavikaa klippiä. Voitto! Jee!

Illalla leivoin maapähkinävoi-suklaamuffinsseja, ja kuulin lisää Hollannin-matkamuisteloja, ja jatkoin kirjoitusprojektien pähkäämistä. Ihan päätöntä, mutta olen vaan niin tottunut kesän aikana siihen, että koko ajan on jotain kirjoitettavaa meneillään, että nyt tuntuu oudolta, kun ei olekaan. Hm.

Lisäksi, tuntuu muuten suunnattoman oudolta kirjoittaa tällaista taas pitkästä aikaa, siis tämmöistä päiväkirjamaista selostusta siitä, mitä päiväni sisälsi. Miten se on joskus voinut tuntua luontevalta ja järkevältä? Mitä ihmeen järkeä minun on tällaista nettiin änkeä, eihän tämä nyt oikeasti ole mitenkään päin katsottuna yhtään kiinnostavaa.

Bloginherättely-yritys

Ei tämä bloginpito tahdo näköjään millään lähteä uudelleen käyntiin. Johtuuko sitten siitä, että kirjoitan muuten aika paljon, vaiko siitä, etten yksinkertaisesti koe, että elämässäni tapahtuisi mitään, mikä kiinnostaisi ketään - paha sanoa. Ehkä vähän molemmista. Jospa nyt taas yrittäisin.

Sain viimein vaihteeksi loppuun yhden varsin pitkän ficin. Ylläripylläri, olisi edelleen lisää ideoita uusiin tarinoihin. Olisi kyllä ollut jo pidemmän aikaa myös idea suomenkielisestä, "ihan oikeasta ja vakavamielisestä" kirjoitelmasta, mutta jotenkin en tunnu ikinä pääsevän siihen asti. Niin kauan kuin kirjoittaa fanficciä, sen ei tarvitsekaan olla "hyvää", se on vaan pöhköä fanityttöilyä omaksi ja muiden fanityttöjen iloksi. "Oikean" tekstin pitäisi olla sitten oikeastikin hyvin kirjoitettua, ja siinä pitäisi olla jotain Sisältöä, mitä ikinä se onkaan. Perfektionismin saa pysymään kurissa kun lähtee olettamuksesta, että "roskaa se kuitenkin on". Jos siitä luopuu, tulee paljon nopsemmin seinä vastaan.

Kiipeäminen on syksyn mittaan lähtenyt myös jokseenkin käyntiin. Yläköysittely alkaa taas sujua ihan mukavasti, liidaamisen kanssa olisi vielä paljon paljon tekemistä. Se kun edelleen pelottaa niin paljon, että välttelen sitä. Vaatii hirveän henkisen taistelun, että saan itseni pakotettua yrittämään edes yhtä helppoa reittiä joka kerta. Äh. Ehkä se tästä hiljalleen.

Mitä opiskeluun tulee, sain 15 opintopistettä tyhjästä, kun hyväksilukivat kaikki Stadian yleiset opintoni suoraa. Hah. Helpolla pääsin. Koska egyptologian puoliarvosana on niin iso, että se kelpaa kokonaiseksi sivuaineeksi, ei minulta sitten oikeasti puutu kandista enää kuin yksi sivuaine (tulee luultavasti olemaan sosiologia), morfologian ja fonologian harjoituskurssin kirjatenttilaajennus (lukeminen etenee pahuksen hitaasti kun asia on niin kuivaa) sekä kandintyö (josta en edelleenkään tiedä, miten se tehdään, koska proffa ei ole vastannut mailiini). Mutta jees, miettimäni varovainen tavoite, että yrittäisin saada sen paperin kasaan tänä vuonna, ei oikeasti ole ollenkaan epärealistinen.

Arki on lomaa

Näin se näköjään on: ei inspiroi tämä bloginkirjoittelu tällä hetkellä. Aikaa kyllä olisi, mutta se menee ensisijaisesti ficciin - ehkä osittain sillä taka-ajatuksella, että kun tämä kouluvuosi nyt tästä joskus pyörähtää kunnolla käyntiin, niin sitten ei tuommoiselle turhalle fiktiolle ehkä enää olekaan aikaa. Pitäisi siis saada keskeneräistä tarinaa kasaan nyt, kun vielä voi.

Toistaiseksi lukukauden alku on ollut hämmentävä kokemus. Minulla on kokonaista kolme luentoa viikossa. Alunperin piti olla neljä, mutta puheviestintä peruuntuikin, kun kuulin, että mitä todennäköisimmin saan sen suoraa hyväksiluettua Stadian opinnoilla, samoin kuin pakollisen ruotsin ja englannin. Hih, vältyn tympeiltä yleisiltä opinnoilta, jee. Tämä päivien tyhjyys on jotain semmoista, etten muista, milloin olisin vastaavaa kokenut. Tietysti viime vuonnakin oli paljon tyhjää, mutta se oli "varattua" tyhjää aikaa. Koskaan ei voinut vain olla ja viihtyä ilman, että ahdistuisi siitä, ettei ole parhaillaan soittamassa tai tekemässä opinnäytettä. Tällä hetkellä ei ole mitään vastaavaa suurta työn alla. Odottelen kyllä proffalta selvitystä siitä, miten kandintyö käytännössä tapahtuu, mutta ei sen eteen ainakaan juuri nyt ole mitään aktiivisesti tehtävissä. Siispä, käyn parilla luennolla ja käytän loppuajan miten ikinä huvittaa - istumalla kahvilla keskustassa, kirjoittamalla, leipomalla, niin edelleen.

Varmana syksyn merkkinä, YS:n kausi pyörähti käyntiin tällä viikolla. Tiistaina olin koesoittolautakunnassa. Orkesteriin halukkaita oli vaihteeksi hurja määrä, viulisteja kuuntelimme peräti 14 kappaletta. Tuntui taas suunnattoman hämäävältä istua pelottavana lautakuntaihmisenä pelottelemassa soittajia, ja sitäkin kurjemmalta joutua tekemään päätöksiä siitä, kenet valitsemme, kun kaikkia ei mitenkään voi. Toivon kovasti, että ne, jotka eivät tänä vuonna mahtuneet mukaan, uskaltavat ja jaksavat hakea myöhemmin uudelleen. Keskiviikkona sitten olivat ensimmäiset harjoitukset. Jokavuotiseen tapaani voisinkin siis hehkuttaa taas, että hyvänen aika, ihmiset, sinfoniaorkesterissa soittaminen vaan on jotain niin mahtavaa, että ei sitä voi ymmärtää jos ei ole kokeillut. Jee. :)

Mahtavaa lisäksi on, että tähän syksyyn sisältyy myös yksi siisteimmistä proggiksista, mitä olen aikoihin ollut tekemässä: muuan Teatterikorkeakoulun koreografialopputyö hevi-teemalla. Sitä varten testailimme keskiviikkona sellojen mikitystä ja särön ja muiden efektien kanssa soittelua. Whii. Kyllä, tänä syksynä musta tulee hevisellisti. Nii.

Vapaus!

Viikonloppuna olivat sitten viimeiset työvuorot. Olivat vielä varsin siedettäviä: lauantaina työt alkoivat kuudelta, sunnuntaina vasta yhdeksältä (tosin kestivät sitten viiteen myöhäisen alun takia). Olin molempina päivinä puolet ajasta varalla eli päivystämässä, ja toisen puolen ajoin osaa keikasta, mikä tarkoitti kolmea kierrosta. Ei ollenkaan paha. Etenkin eilinen tosin tuntui aivan suunnattoman pitkältä, vaikkei ollut kuin seitsemän tunnin plus ruokatauon mittainen.

Kun eilen ajoin viimeisen pätkän Mellunmäestä Itäkeskukseen, virnistelin koko matkan kuin sekopää, ja kun kävelin viimeistä kertaa ulos taukotilasta, oli varmaan onnellisempi olo kuin koko kesänä tähän asti. Jes! Vapaus! Viimein! Tämä nimittäin tarkoitti myös, että olen nyt ajanut sen kaksi vuotta, minkä sitouduin tekemään kun tuolla aloitin. Ei siis enää oikeasti oo pakko jos ei haluu. Kyllä varmaan jokunen keikka tulee vielä tehtyä, mutta ensin pidän kyllä reippaan tauon. Ihanaa. Ei enää töitä. Jee!

(Todettakoon tosin, että niin paljon kuin olen aiheesta tänä kesänä rutissutkin, en kuitenkaan kadu sitä, että hain ja pääsin tuonne töihin. On se ollut tavallaan myös hillittömän siistiä, ja olen oikein tyytyväinen, että tuli kokeiltua tuokin työ, voi sitten todeta tehneensä ja kokeilleensa ja tietävänsä, millaista se on.)