Vapaus!

Viikonloppuna olivat sitten viimeiset työvuorot. Olivat vielä varsin siedettäviä: lauantaina työt alkoivat kuudelta, sunnuntaina vasta yhdeksältä (tosin kestivät sitten viiteen myöhäisen alun takia). Olin molempina päivinä puolet ajasta varalla eli päivystämässä, ja toisen puolen ajoin osaa keikasta, mikä tarkoitti kolmea kierrosta. Ei ollenkaan paha. Etenkin eilinen tosin tuntui aivan suunnattoman pitkältä, vaikkei ollut kuin seitsemän tunnin plus ruokatauon mittainen.

Kun eilen ajoin viimeisen pätkän Mellunmäestä Itäkeskukseen, virnistelin koko matkan kuin sekopää, ja kun kävelin viimeistä kertaa ulos taukotilasta, oli varmaan onnellisempi olo kuin koko kesänä tähän asti. Jes! Vapaus! Viimein! Tämä nimittäin tarkoitti myös, että olen nyt ajanut sen kaksi vuotta, minkä sitouduin tekemään kun tuolla aloitin. Ei siis enää oikeasti oo pakko jos ei haluu. Kyllä varmaan jokunen keikka tulee vielä tehtyä, mutta ensin pidän kyllä reippaan tauon. Ihanaa. Ei enää töitä. Jee!

(Todettakoon tosin, että niin paljon kuin olen aiheesta tänä kesänä rutissutkin, en kuitenkaan kadu sitä, että hain ja pääsin tuonne töihin. On se ollut tavallaan myös hillittömän siistiä, ja olen oikein tyytyväinen, että tuli kokeiltua tuokin työ, voi sitten todeta tehneensä ja kokeilleensa ja tietävänsä, millaista se on.)