Paluu oranssiin

Koska koulusta alkoi periaatteessa jo joululoma, luonnollisesti piti tiistai ja keskiviikko viettää töissä. Ettei vaan olisi liikaa tyhjää aikaa. Tiistaiaamun herätys oli neljältä. Etukäteen oikeasti ihan vähäsen jännitti, kun oli taas ollut ajamisessa niin pitkä tauko. Tauot ovat tavallaan hyvä juttu: kun Ruoholahdessa istahdin ohjaamoon, tartuin ajokahvaan ja tunsin, kuinka yli satatonninen junaletka nytkähti liikkeelle, tuli vaihteeksi sellainen "hii, on tää muuten aika mageeta!" -tunne. Ensimmäisellä kierroksella otin asemalletulot ja jarrutukset aika rauhallisesti ja varovaisesti, mutta sen jälkeen kaikki tuntui taas siltä samalta vanhalta. Oli kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Keskiviikko siis luonnollisesti oli vain lisää sitä samaa tuttua ja tylsää. Toisaalta, oli se myös rentouttavaa, etenkin maanantaisen kirjoitusmaratonin jälkeen, että vaikein asia, mitä piti ajatella, oli laittaako ovet kiinni nyt vai vasta viiden sekunnin kuluttua.

Tiistaina piti kiivetä. Ei yllättäen, se oli juuri niin onnettoman väsynyttä kuin kolmen-neljän tunnin unien jälkeen oli odotettavissa. Keskiviikkona en oikeasti jaksanut tehdä yhtään mitään kotiin päästyäni. Tuijotin tietokonetta ja mietin, että pitäisi tehdä jotain, mutten vaan kyennyt. Tuttu tunne sekin, kovasti tuli kesä mieleen.

Lisäksi, vaikka tiedän varsin hyvin, että arvosanoilla päteminen on ihan tyhmää ja lapsellista, nyt on ihan pakko. Tilastotieteen tenttitulokset nimittäin tulivat. Niiden myötä 2. periodin tähänastinen saldo näyttää siltä, että semantiikasta tuli vitonen, antropologian johdannosta tuli vitonen - ja tilastotieteen johdannon jälkipuoliskosta tuli vitonen. Hah. Ja tilastotiede muka meni yli hilseen. Kai se nyt tuli taas todistettua, että olen hyvä tenttimään. Jospa joku vielä keksisi minulle työn, missä on oikeasti hyötyä siitä, että osaa omaksua lyhyessä ajassa kohtalaisen määrän tietoa, oksentaa sen paperille, ja sen jälkeen unohtaa sen päivässä-parissa täysin.

Väestötiedettä

Sunnuntaina palasin Espooseen, enkä saanut tehtyä muuta hyödyllistä kuin debriefin. Tämä tarkoitti, että väestötieteen johdantokurssin tehtävien teko jäi kokonaisuudessaan maanantaille. Kiinnostus oli aika lailla nolla, mutta kun kurssi on pakollinen, jos haluaa kasata sosiologian perusopinnot, ja tehtävien deadline oli maanantaina puoliltaöin, niin eipä auttanut. Aloitin tehtävien väsäämisen aamulla ennen kymmentä, ja sain ne valmiiksi illalla ennen kymmentä. Mitään muuta en sitten tehnytkään koko päivänä. Vertailin Islantia ja Portugalia sekä Intiaa ja Indonesiaa ja pähkäilin AIDSin vaikutuksia maailman kuolleisuuteen. Oli kuivaa, ja vastauksista tuli ihan uskomatonta puppua ja silkkaa arvailua ja höpöhöpöä, mutta kai se kurssi noilla läpi menee.

Tenttejä, keikka ja peli

Vaikka läksyjä on vieläkin odottelemassa tekemistään, kulunut viikko on ollut jonkinmoinen loppurutistus ennen joululomaa. Hukattuani tiistain lähinnä juhlapukushoppailuun sekä kiipeilyyn jäi keskiviikolle ja torstaille sitäkin enemmän tenttiin kerrattavaa. Torstaina oli tilastotieteen tentti, selkeästi laskemispainotteisin koe, mitä olen tehnyt sitten lukion. Puh. Varmasti tuli tehtyä tsiljoona huolimattomuusvirhettä. Oli se haastavaa, kun on tottunut vain kirjoittamaan. Vielä haastavampi kuitenkin oli perjantain fonetiikan tentti, josta otin varmaan enemmän stressiä kuin mistään yliopiston tentistä ennen tätä. Tenttiin sisältyi paitsi yksinkertainen ja lyhyt kirjallinen osio, myös ääntämisosuus (paperilla satunnaisia IPA-aakkosin kirjoitettuja sanoja, jotka pitää osata ääntää) sekä transkriptio-osuus (opettaja lukee sanoja, jotka pitää osata kirjoittaa ylös oikein), joita pelkäsin niin, ettei mitään rajaa. Kai se ehkä läpi meni kuitenkin.

Fonetiikasta selvittyäni siirryin yliopiston päärakennukselle YS-keikkaa varten. Syyskauden Helsingin-pääkonsertti, kauden loppuhuipennus. Kiitos sen mokoman tentin, keskittyminen oli vähän hakusessa lämmittelyssä, ja kaiken päälle onnistuin täysin mystisesti kiskaisemaan C-kieleni pois paikoiltaan kesken Tshaikkarin 3. osan. Onneksi ei mennyt poikki. Konsertin alkuun mennessä sain kasattua itseni. Melkein vähän hävettää tunnustaa, miten paljon nautin niin pinnallisesta asiasta kuin uudesta esiintymisasusta, mutta iltapukuni vaan oli niin ihana! Toki soittaminen sinänsä oli vielä kivempaa, tuli kyllä taas moshattua oikein ahkerasti, etenkin Tshaikovskissa. Ja jos konsertista jäi muutenkin hyvä mieli, asian kruunasi lauantain aikana saamani Facebook-viesti - "fanipostia" eli kehuja satunnaiselta kuulijalta - vau, täh, jestas! Ei tämmöistä tapahdu. Whii.

Laiskana ja mukavuudenhaluisena nukuin konsertin jälkeen kotona, ja vasta lauantaina ajelimme Mirin kanssa Turkuun, missä minä liityin mukaan jo perjantaina alkaneeseen Nochtardes-kaupunkipelikampanjan ekaan peliin. Pelini oli rauhaisa ja koostui paljolti tutun tuntuisesta kahviloissa ja baareissa istuskelusta, mutta tylsää ei tullut, vaan oli oikein leppoisaa. Oli kiva, että oli aikaa asettua hahmoonsa ja kaikessa rauhassa selvitellä, millainen se on, miten se ajattelee ja toimii. Oli siis tavallaan vähän lämmittelyn tai esipelin tuntuinen kokemus. Ainakin opin, että pitäisi tehdä vielä paljon paljon enemmän taustatyötä tätä hahmoa varten, että siitä saisi oikeasti uskottavan. Pelin jälkeen oli jännittävä nähdä, miten paljon pelaajia oli ollut - itse tapasin vain neljä muuta koko pelin aikana - ja miten erilaisiksi eri porukoiden pelit olivat muodostuneet. Illalla tuli vielä katseltua Wall-E. Se oli ihan liian söpö. Yhyy. Aiheutti hysteerisen mielentilan, joka muistutti epäilyttävästi sokerihumalaa.

Pateettinen ja puolivokaaleja

Viimeinen fonetiikan luento sisälsi approksimantteja/puolivokaaleja sekä palatalisaation ja labialisaation. Päätin taas vaihteeksi suorittaa henkisen hajoamisen, kun jostain käsittämättömästä syystä palatalisoitu l osoittautui minulle mahdottomaksi. Ei sen pitäisi olla, kun englantia puhuessani kuitenkin kyseisen äänteen kykenen tuottamaan. Vaihteeksi vaan taas loistin negatiivisen itsesuggestion kyvylläni - kun äänne ei parilla ekalla yrittämällä onnistunut, olin niin vakuuttunut, etten vaan kykene, että en sitten kyennytkään. Grah. Tämän kurssin tentti pelottaa minua siinä määrin, että puolittain harkitsen, pitäisikö vaan jättää väliin. En minä niitä opintopisteitä mihinkään tarvitse, kurssin olennaisin sisältö kuitenkin on ollut, että olen oppinut edes joitain uusia äänteitä (kuten puolisuppean ja puoliväljän e:n eron).

Fonetiikan jälkeen tapoin aikaa kahvilla ja shoppaillen, kunnes oli aika lastautua muun YS:n kanssa bussiin, joka kuljetti meidät Järvenpäähän keikalle. Vuorossa siis syksyn pääkonserteista ensimmäinen, ohjelmassa Brahmsin Traaginen alkusoitto, Englundin Pianokonsertto sekä Tshaikovskin Pateettinen (6.) sinfonia. Lämmittelyn jälkeen tuli niin kiire hankkia ruokaa ja vaihtaa vaatteet, että konsertti alkoi ihan yhtäkkiä, ja Brahms meni lähinnä ihmetellessä, että häh, mitähän tässä nyt oikein soittelen. Vaati ihan liikaa keskittymistä ylipäänsä pitää silmät oikealla rivillä nuotissa. Englund sitten sujui jo paremmin, ja väliajan jälkeen Tshaikovski oli juuri niin ihana, surullinen ja raskas (sekä henkisesti että fyysisesti) kuin sen kuuluukin olla. Oi.

Kuinkas tässä näin pääsi käymään?

Hups. Jotenkin kertakaikkisesti tipahdin blogikelkasta. Jäi muutama päivä päivittämättä, sitten viikko, sitten yhtäkkiä useampi. Tekemistä on riittänyt, ja silloinkin, kun sitä ei ole, on koko ajan sellainen olo, että pitäisi parhaillaan tehdä jotain, kiitos useamman luentokurssin, jotka teettävät kohtalaisesti töitä.

Päivittämättömien viikkojen aikana tapahtunutta: Scapegoat loppui, oli bileet. Haikeaa. Oli se hauska proggis, kannatti tehdä. Lisäksi tuli soitettua pari salonkiorkesterikeikkaa, YSSOn kanssa HYY:n vuosijuhlissa ja Wiipurilaisen Osakunnan Soittajien keikka-apuna Wiipurin Pamauksessa. Oli myös YS-treenejä ja harjoitusviikonloppu. Kiipeily meinasi jäädä soittojuttujen jalkoihin, joten liidituntuma hävisi kuin tuhka tuuleen. Toissapäivänä yritin hieman saada sitä takaisin, mutta on taas ihan aloittelijaolo. Äh. Lisäksi istuin luennoilla ja tein läksyjä.

Tällä viikolla olikin jo kaksi tenttiä, antropologian johdannon sekä semantiikan ja pragmatiikan jatkokurssin. Tietenkin jätin enimmän osan lukemisesta viimeisiin iltoihin. Tuli ainakin todistettua, että osaan edelleen päntätä. Antropologiasta en vielä tiedä arvosanaa, semantiikasta tippui vitonen, mikä on aika hilpeää, kun ottaa huomioon, että kurssi oli jokseenkin korkealentoinen (tentissä oli muun muassa essee aiheesta "miten merkitys voidaan määritellä"), eikä juurikaan kiinnostanut minua. Ja saan edelleen ihan liikaa kiksejä hyvistä arvosanoista. Yhyy.

Itsenäisyyspäivän eli eilisen vietin Turun seudulla, tai tarkemmin sanoen Paraisilla, Sukan valmistujaisbileissä. Kivaa oli. Hyvää ruokaa oli paljon, vieraat ihmiset eivät olleet liian pelottavia, eivätkä tututkaan, ihme kyllä. Tuli tanssittua niin, että tänään on niskat jumissa moshaamisesta. Jee. Tänään ohjelmassa oli lähinnä nukkumista, syömistä ja siirtymä takaisin Espooseen. Mukava viikonloppu, vaikka on kyllä edelleen vähän sellainen olo, että kaipaisin lomaa juuri nyt ja heti, eikä vasta viikon-parin päästä.

Mukavampi maanantai

Maanantain koulupäivät ovat kyllä aina hilpeitä: ensin fonetiikkaa, missä yleensä päätyy kokemaan, ettei enää osaa oikeastaan puhua mitään kieltä, ja sitten semantiikkaa, jonka jälkeen on varma, ettei myöskään enää ymmärrä sanaakaan... Kaiken päälle päivän ajan kielitieteen sähköpostilistan ja irkkikanavan täytti eeppinen taistelu laitoksen vessojen käytöstä (Saavatko miehet tiskata kahvikuppinsa naisten vessan suuressa aulassa? Pitäisikö tehdä vessojen uusjako? Elämää suurempia kysymyksiä!).

Illalla oli viimeistä edellinen Scapegoat-esitys. Tällä kertaa meni ainakin omasta mielestäni mukavasti, impro oli paljon sujuvampi kuin muutamalla edellisellä kerralla. Vähän haikeaa, että on enää yksi näytös jäljellä.

Levoton viikonloppu

Ei pahemmin ehtinyt rentoutua viikonloppunakaan. Lauantai sisälsi kaksi keikkaa, Scapegoat-näytöksen sekä YS-keikan. Scapegoat alkaa jo sujua aika rutiinilla, paitsi että Pitkän Biisin improvisointi tuntuu menevän kerta kerralta huonommin - jotenkin vain osun aina ääniin, jotka eivät alkuunkaan sovi sävellajiin tai ylipäänsä biisiin. Esitys loppui noin 16.10, minkä jälkeen minä ja Joanna (Scapegoat-sellistit ja YS:n etupultti) hankkiuduimme Ruoholahteen niin nopsasti kuin mahdollista. YS:n lämmittely Sulasolin gaalakonserttia varten alkoi kello 17.10. Keikalla soitettiin Sibeliuksen Karelia-sarja (tai siis, Karleia, kuten nuotissa luki, heh). Se on jotenkin niin suunnattoman herttainen teos, että sitä on kiva soittaa, vaikka sellostemma onkin enimmäkseen tylsä. Lisäksi se on ihan mahdoton korvamato, eli jää ikuisiksi ajoiksi päähän soimaan... Soittosuorituksemme ei ollut mitenkään äärettömän loistokas (oma osuuteni ehkä jotain ihan päinvastaista), mutta olisi se huonomminkin voinut mennä, eli ihan jeesh, etenkin siihen nähden, miten vähän biisiä oli harjoiteltu.

Sunnuntaina oli periaatteessa rento ohjelma: vapaata aikaa ja AOK. Ikävä kyllä oli myös hirveä kasa tekemättömiä juttuja. Suurimman osan kotona viettämästäni ajasta vei väestötieteen tehtävä, jossa piti vertailla eri maiden kokonaishedelmällisyyslukuja. Blergh, ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutta tuli se sentään lopulta tehtyä. Lisäksi jouduin soittamaan kotoa apuvoimia, kun sulake poksahti ja jätti pari sähköpistoketta ihan kuolleiksi. Ikinä en ole semmoista eläissäni vaihtanut. Uusavuton. Nyt sentään tiedän, miten se tapahtuu. AOK-kokouksessa oli kyllä leppoisaa, kuten aina, ja risotto ja sitruunapai (teletapit!) olivat nam.

Kiireellinen viikko

En taas pysy ollenkaan aikataulujeni perässä tämän blogini kanssa. Äh. En kyllä muutenkaan meinaa saada tehtyä kaikkea, mitä pitäisi. Yritänpäs nyt jotain tähän taas kuitenkin selostaa.

Tiistai oli viikon ainoa tyhjähkö päivä. Aamupäivä kului nätisti tilastotieteen tehtäviin - siellä kun viimein tuli vastaan sitä vähän matemaattisempaakin puolta, nimittäin todennäköisyysjuttuja. Ihan perus-palikka-lukiotasolla, mutta hirveitä vaikeuksia se silti minulle tuotti. Ärsyttää, miten nopeasti asiat unohtuvat. Käväisin keskustassa antropologian luennon verran. Kotiin palattuani skippasin kiipeilyn epämääräisen olon takia (varmaan lähinnä väsymystä vaan) ja jatkoin todennäköisyyksien kanssa tappelua.

Keskiviikkona aamulla aikaisin sitten käytiin tilastotieteen tehtävät läpi tunnilla, ja olin sentään saanut edes osan niistä oikein (ja tehnyt paljon tyhmiä virheitä myös, tietenkin). Oli tarkoitus olla Scapegoat-näytös kahdelta, mutta tulikin ilmoitus, että ei ole, koska yksi tanssijoista on rikkonut selkänsä. Ohoh. Siispä näyttämötaiteen sijaan jatkoin luennoilla istumista neljään asti, kiersin pari UFFia ja löysin taas takin, ja illalla soittelin YSsässä väsyneesti ja väärin. Oheisessa kuvassa näkyvä kohta se vaan jaksaa aina huvittaa. (Tsaikovskin pateettisesta. Tämä ei edes ole virhe vaan itse asiassa ihan järkevä merkintä, mutta se on silti hassu. :)

Torstaina minulla oli aamu- ja iltayhdeksän välillä yhteensä noin 45 minuuttia taukoa, jos paikasta toiseen siirtymistä ei lasketa. Aamun tilastoluennon jälkeen oli puoli tuntia aikaa syödä, sitten kiipeämään. Liidaaminen pelotti vaihteeksi älyttömästi, eikä edes hyppyharjoittelu auttanut. Itse asiassa päin vastoin - ehkä ekaa kertaa ikinä tuli sen parin sekunnin murto-osan putoamisen aikana hirvittävä tunne, että entä jos en pysähdykään ennen kuin osun maahan. Yh. Ei tällaista enää, kiitos. Kiipiessä aika riensi huomaamatta niin, että ihan vahingossa tulikin hirveä kiire pois - ehdin olla kotona vartin ennen kuin piti taas lähteä. Loppuilta meni Wiipurilaisen Osakunnan Soittajien harjoituksissa (missä siis olen keikkalaisena, vaikka olisi pitänyt tajuta olla menemättä).

Perjantaina oli psykolingvistiikkaa ja se oli taasen kiinnostavaa. Nyt itse asiassa harmittaa, että päätin ryhtyä tekemään sivuainetta sosiologiasta. Olisi pitänyt valita psykologia tai kognitiotiede. Noh, ehtiihän sitä kai myöhemminkin. Neljän tunnin luentoistuskelun jälkeen pyörähdys kotona, sello-oppilas ja TaiKiin Scapegoat-esitystä varten. Oli kyllä vielä poissaolevaisempi ja epävarmempi kuin maanantainen esitys, mutta ei kai ihmekään näin pitkän tauon jälkeen.

Maanantai.

Ei minulla yleensä ole mitään erityisesti maanantaita vastaan, mutta tämä ei kyllä ollut minun päiväni. Heti aamun aluksi meinasin suorittaa täyden henkisen hajoamisen fonetiikan harjoituskurssilla, kun en osannut vokaaleja (ei voi schwa olla noin vaikea!). Onneksi sibilantit ihme kyllä eivät tuottaneet yhtä suuria vaikeuksia, ja toonitkin olivat aika hauskoja - mutta niitä ei tarvitsekaan osata kuulla tai tuottaa kunnolla. Lounastauolla opin, että on mahdollista vihellellä monella eri tavalla, mutta loppupäivän ahkerista yrityksistä huolimatta en oppinut viheltämään palataalisesti. Päivän jälkimmäisellä luennolla sain aivoni solmuun, kun opettaja selitti supernopealla puhetyylillään semanttisten roolien polysemiasta. Blrgh.

Illalla oli vuorossa toinen Scapegoat-näytös seitsemästä. Se oli aika mitäänsanomaton. Yleisö oli tylsä, ja omaa keskittymistä ei löytynyt millään, kun olin jo pitkän päivän puuhannut kaikkea ihan muuta. Meni siis ihan rutiinilla ja asenteetta koko esitys, enkä ollut ollenkaan ainoa, jolla oli tämmöinen ongelma. Ehkä ensi kerralla sitten eri tavalla.

Lyhyt sunnuntai

Nukuin pitkään, ja muutenkaan en meinannut saada mitään tehtyä, etenkin kun tekemättömien juttujen lista oli vähän mahdottoman pitkä. Loppujen lopuksi päivän aikaansaannoksiksi jäivätkin Nochtardes-kaupunkipelikampanjahahmon yksityiskohtien säätäminen (vaikka edelleen suhtaudun ko. kampanjan alkuun muutamasta syystä tunnetasolla hirvittävän ristiriitaisesti) sekä väestötieteen johdantokurssin tehtävien tekeminen (pääosin sälää, mikä ei kyllä kiinnosta niin yhtään, mutta kuuluu pakollisena sosiologian perusopintoihin, joten josko sen nyt jotenkin saisi läpi). Kiipeämässäkin ehdin vaihteeksi käväistä. On se aina yhtä ärsyttävää huomata, että jo pari päivää normaalia pidempi tauko kertojen välissä näkyy heti.

Kaksi keikkaa

Perjantai oli ensi-iltapäivä. Tosin aamupäivä meni ihan muissa merkeissä, psykolingvistiikan luennolla. Se oli taas kiinnostava. Tällä kertaa puhumassa oli kognitiotieteilijä, jolla oli Näkemyksiä, jotka meidän laitoksen mielestä ovat vääriä. Minä kyllä pidin lähestymistapaa ihan fiksuna - ja ehkä tyyppi sai lisäpisteitä siitä, että oli ooooh niin kapinallinen ja valtavirtaa vastustava...

Illaksi sitten TaiKiin, reilu tunti hermostunutta palloilua (kun yhteisillassa on ensin se toinen koreografia, sitten vasta meidän) ja viimein koitti aika mennä lavalle. Suurin jännitysmomentti oli mikin hajoaminen juuri ennen esityksen alkua, mutta se saatiin vaihdettua, eikä siitä sitten tullut ongelmaa. Minun suurin hetkeni puolestaan on esityksen alussa, kun saan leikkiä sohvalta heräävää karvapalloa, hihii. Toinen suuri hetki on toisiksi viimeisen tanssinumeron improbiisi, joka meni ihme kyllä yleisön edessäkin oikein mukavasti. Muutenkin ensi-ilta oli onnistunut, ainakin itselläni oli hyvä meininki, ja äänisuunnittelijakin oli sitä mieltä, että soittomme sujui hyvin. Yleisöpalautetta en hirveän paljoa ehtinyt kuulla, mutta Miri ainakin oli viihtynyt. Jee. Ensi-iltabileistä päädyin lähtemään kotiin aika aikaisin, kun muu ääniosasto päätti lähteä, ja totesin, etten uskalla jäädä yksin kaikkien tanssijoiden sekaan.

Lauantaina en osannut opastaa Mirille ajoreittiä Isoon Omenaan. Olen minäkin espoolainen. Lopulta kuitenkin löysimme perille ja Lushiin. Hienoa, että semmoinen nykyjään löytyy Suomestakin. Omenasta siirryin bussilla Soukkaan treenailemaan YS-kvartetilla illan keikkaa varten. Keikka oli melko lailla Scapegoat-esityksen vastakohta: kyseessä olivat muuan synttärijuhlat Gardeniassa. Soitimme taustamusaa ja Paljon onnea vaan -variaatioita, eli perus-klassista kvartettisälää. Oli kuitenkin ihan leppoisa keikka, saimme ruokaa, joka oli oikein hyvää, ja paikka oli aivan mahtava, kasvien keskellä haahuilusta ja niiden ihmettelystä (Pippuri kasvaa täällä! Vau, ananas! Hmm, tässä avokadopuussa riippuu iso muovinen avokado!) riitti loputtomiin viihdettä.

Kenraalisyntipukki

Torstai oli aika lailla sitä samaa kuin viime päivät noin yleensä. Kymmeneltä TaiKille, ensin reilu tunti pelkkää musiikkitreeniä (Pitkä Biisi, ainoa varsinainen kappaleentapaisemme, saavutti viimein jonkinlaisen muodon) ja sen jälkeen yksityiskohtien hiomista koko hommasta. Kipaisin kotiin pariksi tunniksi, ja ehdin juuri ja juuri tehdä pari välttämätöntä hommaa kuten pestä pyykkiä ja imuroida sälekaihdinasentajien keskiviikkona jättämät sahanpurukasat pois ikkunoiden alta. Sitten taas takaisin Arabiaan, missä oli kenraaliharjoitus. Vähän jo jännitti, mutta ihan hyvin meni, enimmäkseen - ei kaikki tietenkään täydellisesti mennyt, mutta mitään isompia katastrofeja ei tullut. Kyllä se about koossa on. Nyt vaan sitten yleisö paikalle ja esittämään. Huu.

Menoa

Koska keskiviikkoaamuna ei ollut Scapegoatia, menin sitten kahdeksaksi luennolle. Tosi järkevä valinta. Olin niin väsynyt etten tajunnut mitään mistään, onneksi ei ollut kovin vaikeaa asiaakaan. Kahdella luennolla koomattuani siirryin TaiKille läpimenoharjoitusta varten. Kyllä se jo alkaa mennä jonkinmoisella rutiinilla, vaikka edelleen olisi paljon yksityiskohtia, mitä voisi hioa. Treenit kestivät sen verran pitkään, että sieltä piti suunnata suoraa YS:sään, ja siltikin saavuimme paikalle tyylikkäästi noin 45 minuuttia myöhässä. Sentään Tshaikovski oli vähän vähemmän toivoton kuin viime viikolla.

Esittävää nykytaidetta

Syntipukki söi päivän. Scapegoat-treenit alkoivat kello kymmenen kieppeillä ja loppuivat kahden maissa. Niiden jälkeen tein tyhmän päätöksen ja lähdin käymään kotona - ehdin olla siellä vähän reilun tunnin, sitten piti lähteä takaisin TaiKille läpimenoharjoitusta varten. Läpimenon avasi yhteisillan toinen teos, "Hopea - the 2nd cast", jonka näin nyt ensimmäistä kertaa. Se oli vaikuttava - etenkin musiikki! Kontrabasso ja hillitön efektipedaaliläjä <3 - joskin hämmentävä. En oikein osaa katsella nykytanssia. Välillä tuntui, että sain pahaa silmää muilta, kun hihittelin asioille. Itse asiassa suhtautumiseni nykytanssiin on aika lailla ihan sama kuin muuhunkin nykytaiteeseen (vaikkakin musiikki on hieman erikoistapaus): joskus tulee vastaan juttuja, jotka vain jotenkin selittämättömästi ovat minusta tosi hienoja ja mageita, kaikki muu saa minut lähinnä ihmettelemään, miksi ihmeessä kyseinen teos piti tehdä, tai virnistelemään, kun on niin hassua (vailla varmuutta siitä, onko koomisuus tahallista vai tahatonta vai jotain siltä väliltä).

Ensimmäisen työryhmän esityksen jälkeen osat vaihtuivat, ja me vedimme oman läpimenomme, ekan esityksen jonkinlaiselle yleisölle. Menihän se läpi. Avoimia kysymyksiä on vielä, jokunen siirtymä on kokonaan tekemättä. Henkilökohtaisella tasolla ongelmakseni nousi lavalla oleminen. Olinkin jo unohtanut, miten hankalaa se on. Olen luonteeltani ja olemukseltani melkoisen levoton ihminen, joten minulle tuottaa suuria vaikeuksia jättää pois kaikki turha elehtiminen ja ilmeily (hiusten sukimisesta irvistelyyn), saati sitten tuijottaa monta minuuttia yhteen pisteeseen sen sijaan, että kuikuilen ympärilleni, mitä muualla tapahtuu, miltä yleisö näyttää, ja niin edelleen. Ääh.

Kielitiede on kivaa.

Maanantai taisi olla viikon ainoa "normaali" päivä, eli siis ainoa päivä ilman Scapegoatia, ja vain siksi, että jouduin jättämään treenit väliin, kun ne siirtyivät aamupäivään, mikä oli ajankohtana minulle täysin mahdoton. Maanantaiaamun nimittäin avasi fonetiikan harjoituskurssi, mistä en mistään hinnasta halua jäädä pois. Ei lainkaan yllättäen, erojen tekeminen ja kuuleminen kahden eri e:n ja o:n välillä oli melkein ylivoimaista, mutta diftongien kuuleminen tuntui helpolta. Hitusen ärsyttävää, miten vaikea oman äidinkielen luomasta pohjasta on päästä ollenkaan irti. Kuten viime viikolla, vietin taas lounastauon kielitieteilijöiden seurassa (sosiaalisuutta - huu!), ja jälleen heräsi sellainen olo, että ei hitto, on tämäkin kiinnostavaa, kyllä tätäkin voisi tehdä enemmänkin, jos vain onnistuisi erikoistumaan oikeaan suuntaan. Jotenkin tämän jälkeen olin semantiikan ja pragmatiikan luennollakin ihan hereillä, ja siellä tuli jopa kiinnostavia juttuja vastaan. Bäh. Osaispa nyt jo päättää, mitä haluaa isona tehdä...

Ilta olikin sitten aivan vapaa, ainoa semmoinen tällä viikolla, joten suuntasin Tapanilaan. Ei kyllä kauhean paljoa tullut mitään ihmeellistä kiivittyä. Menin muutamaa vaikeaa reittiä lähinnä semmoisella "muuvi kerrallaan ja varmistaja kiskoo köydestä ylös" -tekniikalla. Kotona olisi vielä pitänyt tehdä miljoona juttua, mutta en jaksanut oikein mitään. Sen sijaan olen ryhtynyt katsomaan Heroesia uudelleen alusta. Joo, 1. kausi oli oikeasti hyvä. Harmittaa, kun 3. kausi on niin päätön.

Syntipukkiviikonloppu

Suurin osa viikonlopusta vierähti Scapegoatin treeneissä, lauantaina yhdestätoista jonnekin lähemmäs viittä, sunnuntaina kymmenestä kolmeen. Edistystä on tapahtunut: meillä on jo alku ja keskikohta. Loppu puuttuu edelleen, mutta onhan tässä vielä neljä päivää ensi-iltaan... Spektaakkeli on myös kehittynyt sellaiseen suuntaan, että me sellistit olemme ennemminkin koriste- ja efektielementti kuin varsinaisia muusikkoja. Meillä on noin yksi (1) kappale, jossa on varsinaisesti sellististä soiteltavaa, loppu äänimaailma koostuu lähinnä erilaisista, enemmän tai vähemmän vinkuvista ja kirskuvista pitkistä äänistä ja muusta vastaavasta. Mikäs siinä - oikeasti on aika jännää osallistua tämmöiseen proggikseen, mikä on ihan täysin erilainen kuin mikään, mitä olen aiemmin tehnyt. Hevisellismiä ja silleen.

Sunnuntaina suuntasin vielä Scapegoat-harkoista YS-kvartettitreeneihin. Kotona olin joskus kahdeksan jälkeen. Ei mikään maailman rentouttavin viikonloppu, mutta tulipa ainakin soiteltua paljon kaikenlaista.

Tiivis torstai, psykolingvistinen perjantai

Ah. Viimein päivät alkavat vaihteeksi olla sopivan täysiä - melkein liian kiireisiä, mutta ei ihan. Torstai oli melkeinpä minuuttiaikataulutettu: lähdin tilastotieteen luennolta vartin verran etuajassa, että ehtisin kiipeämään. Kiipeilyllekin oli vain vajaa kaksi tuntia aikaa, joten tuli sitten revittyä tarkoituksella hankalia reittejä (jotka eivät menneet) ja lopuksi vielä boulderoitua (jestas, se on niin eri laji, en osaa yhtään). Jäi juuri sopivasti aikaa syödä kotosalla, sen jälkeen Valo- ja äänisuunnittelun laitokselle heviselloilemaan. Meillä on muutama biisi enemmän tai vähemmän koossa - vielä kun tietäisi, mihin kohtaan esitystä ne tulevat, vai tulevatko yhtään mihinkään.

Olin päättänyt, että illalla ilmoittaudun viimein Rangaistussiirtola-larppiin, ja loppujen lopuksi sen sitten teinkin, joskus yhden jälkeen yöllä, kun en saanut unta. Tämäkään hahmo ei ole alkuunkaan sen tyyppinen, mitä parhaiten pelaan. Hm. Valtsikan kurssien käymisellä näkyy olevan sivuvaikutuksia: olen kehittänyt syksyn aikana itselleni kaksi hahmoa. Toinen on antropologi, toinen poliitikko. Hups.

Perjantaina alkoi periodin viimeinen uusi luentokurssi, psykolingvistiikka, jota olin odottanut suurella kiinnostuksella - ja sepä otti ja ylitti odotukseni. Alkupuolisko oli enemmän tai vähemmän semantiikasta ja pragmatiikasta tuttua tavaraa, mutta sekin alkoi tuntua kiinnostavammalta, kun asioita pohdittiin selkeästi siitä vinkkelistä, voisiko näiden juttujen perusteella päätellä jotain ihmisten ajattelusta yleensä. Sen jälkeen sitten alettiin käydä asioita enemmän psykologisesta näkökulmasta, käytiin läpi psykologian tutkimusmenetelmiä - ja tiding, opettaja alkoi puhua aivokuvantamisesta, ja vietin lopputunnin tuijottaen sitä vuorotellen suu auki ja idiootisti virnistellen. Aivosähkökäyrästä voidaan oikeasti osoittaa piikkejä, joiden voidaan suht koht varmasti katsoa liittyvän esimerkiksi semanttiseen prosessointiin? Kielitiedettä, joka on ihan oikeasti mitattavaa? Miksei kukaan ole puhunut tämmöisestä aiemmin missään vaiheessa opintojani?! Miksei tämmöistä tutkimusta tehdä vielä paljon, paljon enemmän? Vau. Lisää tämmöistä!

Kielitieteellisen aloituksen jälkeen loppupäivä oli musiikillinen: lisää Scapegoat-treenejä sekä oppilas. Sen jälkeen saavuin kotiin aivan koomaväsyneenä, mutten kuitenkaan loppujen lopuksi osannut mennä ajoissa nukkumaan.

Laiskaa ajattelua

Aamulla jätin tilastotieteen tentinpalautustunnin väliin, että ehtisin nukkua, ja näinkin sitten surumielistä unta onnettomasta Snapesta, joka vain halusi, että joku rakastaisi sitä (agh, Potter-teemaiset unet vaan pahenevat). Ehdin keskustaan lounasaikaan mennessä, ja istuin päivän kaksi muuta luentoa. Molemmat olivat sellaisia "ei minua oikeasti kiinnosta tämä yhtään, mutta tarvitsen jotain tekemistä" -juttuja, tosin väestötieteen johdanto jopa onnistui oikeasti olemaan kiintoisa. Semantiikassa ja pragmatiikassa taas törmäsin siihen, että olen ihan liian käytännönläheinen ja laiska ajattelija, en kertakaikkiaan jaksa perehtyä asioihin ihan noin syvällisesti.

Luentojeni jälkeen törmäsin Siltavuorenpenkereen ruokalassa sattumalta vanhaan stadialaistuttuun, joka osoittautui kohtalotoveriksi: molemmat opiskelevat satunnaisia asioita yliopistolla, kummallakaan ei oikeastaan ole vielä soitonopettajaksi valmistumisen jälkeenkään mitään aavistusta siitä, mitä haluaisi tehdä isona, kun vähän kaikki kiinnostaa, etenkin kun haluaisi mieluiten jonkun homman, josta olisi mahdollista joskus työllistyäkin. Liekö näin, että nyky-Suomella on tapana tuottaa tämmöisiä kilttejä tyttöjä, joilla on ammatinvalintaongelma - tunnen nimittäin pari muutakin vastaavaa tapausta - vai onko tämä vain tyypillistä yli kahden-, alle kolmenkympin kriiseilyä, tai jotain? Tätä voisi varmaan pohtia enemmänkin jos ei a) olisi laiska tekemään semmoista ja b) kiire kouluun.

Illalla oli tietysti YS-treenit. Soitimme huonosti. Tshaikovski pyörii haudassaan.

Opiskelullista

Yliopiston toinen periodi alkoi maanantaina kahdella luennolla. Ensimmäinen, Articulatory Phonetics Practice Course, muistutti mieleen, miksi kielitiede on kivaa. Kurssin tavoite siis on harjoitella ääntämään IPA-aakkoston tavallisimmat äänteet. Aloitimme "helpoista": i, u, a, p, t ja k, sekä muutama eri versio näistä. Tunnin jälkeen oli sellainen olo, ettei enää osaa puhua ollenkaan mitään. Hihii. Hilpeää. Ja hillittömän vaikeaa. Luennon jälkeen löysin itseni hämmästyksekseni lounaalta muutaman kielitieteilijä/-teknologiopiskelijan seurassa. Jotenkin ihan ihmeellistä havaita, että niin, tosiaan, mulla ehkä voisi olla jotain yhteistä näiden muiden pääaineopiskelijoiden kanssa. Päivän toinen luento, Semantiikan ja pragmatiikan jatkokurssi, sitten muistutti, miksi oikeastaan haluaisin opiskella jotain muuta. Liian korkealentoista ja kielioppiteoreettista minun makuuni - ja juuri semmoista sälää, mitä meidän laitoksella nimenomaan tehdään. Loppupäivä luentojen jälkeen meni lojuessa, mutta koska olin jo tehnyt päivän aikana jotain "hyödyllistä", se ei pahemmin häirinnyt.

Eilinen eli tiistai sisälsi tasapainoisesti vähän kaikkea: ensin Scapegoat-treenit, sitten antropologian luento (jossa katsottiin video !kung-kansasta, AKA ju|'hoaseista, joiden kielessä on paljon naksausäänteitä, niin että minulla oli vaikeuksia keskittyä mihinkään muuhun kun kieli oli niin vinkeän kuulloista <3) sekä illalla kiipeilyä (joskin melkoisen väsynyttä sellaista, vaikka yhtä 7a:ta yläköydessä räpiköinkin ylös neljän muuvin verran).

Tiivistys ja kiipimys

Hm. On tämä nyt taas jotenkin kummallisen vaikeaa pitää yllä säännöllistä blogipäivittelyä - etenkin kun ottaa huomioon, että minulla on yleisesti ottaen liikaa tyhjää aikaa.

Tiivistelmänä viime viikosta: oli yliopiston väliviikko, elikäs ikäänkuin lomaa, mikä nyt ei varsinaisesti juuri eronnut normaalista. Kulutin aikaa muun muassa kirjoitellen hahmoa tulevaan turkulaiseen kaupunkilarppikampanjaan, ja väsäillen hahmoni nettisivuja. Onkin ollut suunnaton vajaus larppirintamalla. Lisäksi oli parit Scapegoat-treenit (edelleen odotan jännityksellä ja hämmennyksellä, millainen tuosta oikein loppujen lopuksi tulee), yksi hyvin lyhyt luento (vaikka olikin väliviikko) sekä kiipeilyä ja AOK:n kokous Olgalla perjantai-iltana.

Eilinen eli sunnuntai yhdisti edellämainitut kiipimän ja AOK:n. Aamupäivästä uhmasin syysmyrskyä ja kävin antamassa ääneni. Tämän jälkeen lukioporukka kasaantui ja ajeli Tapanilaan kiipeilyekskun merkeissä. Koska Kiipeilykeskuksessa ei saa opettaa, tämä tarkoitti, että minä kiipeilytin neljää ihmistä. Hieman raskastahan se oli varmistaa niin montaa vuorotellen. Onneksi Tapanilassa on itsevarmistushärvelit, niin että ihmiset pystyivät roikkuilemaan seinällä myös itsenäisesti. Uskoakseni kukaan seurueesta ei saanut kiipimäkokeilusta elinikäisiä traumoja... Lukioseurueen poistuttua jäin vielä itse kiipeämään Elmon kanssa. Liekö joku pätemis/näyttämisvaihde jäänyt päälle, mutta pitkästä aikaa löytyi niitä kauan kaivattuja onnistumisen elämyksiä. Uskaltauduin onsightaamaan kahta 6b:tä. Puhtaasti ei mennyt kumpikaan, mutta loppuun asti molemmat, ja vain yhdellä tai kahdella köyteentulolla. Jee! Tämmöisiä kiipimäpäiviä saisi olla useamminkin.

Unia, muksuja ja loikka

Jostain syystä olen nähnyt viimeisen parin viikon ajan toistuvasti unia, joissa on paitsi supersankareita, myös Harry Potter -vaikutteita, mikä on aika kummallista, kun en ole viime aikoina mitään potterismia pahemmin harrastellut. Eräänä yönä muun muassa oli uni, joka sekoitti Heroesia, Potteria ja X-Meniä: kuuluin hyvis-supersankarijoukkoon, joka puolusti supersankari/noitakoulua (yhdistelmä Xavierin koulua ja Hogwartsia) pahisjoukkoa vastaan, joka puolestaan oli suoraa Heroesista nyhdetty. Oma supervoimani oli luonnollisestikin lentäminen, ja olin koko unen ajan pukeutunut Ropeconiin hommaamaani kirkkaankeltaiseen takkiin. Toissayönä unessani oli enemmän Potteria kuin supersankareita, ilmeisesti olin suorittamassa jotain tehtävää Dumbledoren laskuun. Viimeyönä puolestaan oli joku valtaisa supervoimaisten mutanttien kokoontuminen, jossa yritin päteä kiipeämällä, missä olin huono, mutta onneksi uni päättyi siihen, että lentelin suunnattoman ihmismassan yläpuolella... Kivoja unia tämmöiset kyllä. Jee.

Supersankaruutta olisi kaivattu tosielämässäkin, kun käväisin Kirkkonummella pitämässä selloesittelyjä, peräti kolmelle iltapäiväkerhomuksuryhmälle peräkkäin, kolmessa eri koulussa. Tuli siis samalla Kirkkonummen seudun sightseeingkin suoritettua. Ensimmäiset muksut olivat riiviöitä, ja heittelivät kärrynpyöriä ja kuperkeikkoja samalla kun soitin. Mitään toivoakaan pitää niitä kurissa tai järjestyksessä - ja niitä oli vain kuusi. Toisen ryhmän muksut olivat ihmeen kilttejä, vaikka niitä oli aika monta. Kolmas ryhmä oli pienin, mutta paikkasi tämän olemalla kaikkein pirullisin. Olin juuri ehtinyt pakata selloni pois, kun muksut palasivat luokkaan sanoen, että oikea kerhotäti oli ihmetellyt, miksi me nyt jo lopetettiin, pitäisi vielä jatkaa. Katsoin kelloa, ja olin ymmälläni, koska minusta olimme jo pitäneet 30-45min musiikkituokion, mikä oli tarkoituskin. Käväisin siis kysymässä tädiltä, ja joo, kyllä, oli ihan korkea aika lopettaa. Muksut vain olivat päättäneet jallittaa tyhmää vierailevaa tätiä - ja läheltä piti, etten ottanut ihan täydestä. Enhän minä osaa odottaa, että kiltit pikku muksut valehtelisivat päin naamaa vain huvin vuoksi. On se vaan niin, että vaikka kuinka olen epävarma sen suhteen, mikä minusta tulee isona, on ainakin päivänselvää, että luokanopettajaa minusta ei tule

Muksuista selvittyäni pääsin seinälle purkamaan agressioitani - tai kehittämään niitä. Saamarin Intia, sanon minä. Roikuin siinä varmaan vartin, ja ei, ei vaan etene. Rasittaa vähän sanoinkuvaamattomasti, että 6b:n reitti on muka niin vaikea, että pääsen tasan tokaan jatkoon asti ja sitten en vaan millään pääse eteenpäin. Sen jälkeen uskaltauduin liidaamaan yhden helpohkon 6a+:n, ja tulin tehneeksi vahingossa melkoisen hyppyharjoituksen. Olin jo kiskonut löysää viimeistä klippiä varten, kun totesin, että njäh, en mä jaksa klipata tätä, liian vaivalloista, ja hyppäsin köyteen antamatta pahemmin varoitusta suunnitelmistani. Tulin sitten alas about puoliväliin seinää - ehkä pisin putoaminen, mitä olen kokeillut. Hups. Itse asiassa se oli aika siistiä.

Hyvä yritys

Kalenterissani ei lukenut maanantain kohdalla mitään. Joskus kesällä olisin pitänyt tätä hyvänä asiana, nykyään näen tämmöisen valtavana ongelmana. Onneksi tällä kertaa päivä täyttyi yllättävän kätevästi. Käväisin keskustassa syömässä, kirjastossa ja ostamassa muutaman enemmän tai vähemmän tarpeellisen asian. Sen jälkeen soittelin kotona pikkuisen hetken, ja lähdin kävelylle. Samalla tuli poimittua muuan multikätkö, jonka koordinaatit selvitin jo aikaa sitten.

Ikävä kyllä, illalla ajantapponi sitten meni mönkään. Sain ilmoittauduttua seuraavaan turkulaiseen kaupunkilarppikampanjaan ja pohdiskeltua hahmoideaani. Tulin myös avanneeksi suuni irkkikanavalla, mikä on yleensä virhe, koska ennemmin tai myöhemmin sanon kuitenkin jotain tyhmää. Yliluonnollisen taitavasti sainkin kiskottua pääni solmuun. Eipä aikaakaan, kun olin vakuuttunut siitä, että koko kampanjaan lähteminen on oikeastaan huono idea, en kuitenkaan osaa pelata hahmoa, ja kaikki muut (tai ainakin ihmiset, joiden mielipiteitä arvostan) pitävät minua täytenä ääliönä. Lopulta päädyin suunnattomaan yleiselämäahdistukseen. Jep. Ei näinkään.

Epäkiinnostavuusennätys?

Voisin kertoa oopperasta, jota käväisin katsomassa (Abélard ja Héloïse, Sellosalin viisivuotisjuhlien tilausteos - oli kyllä vaikuttava ja hieno) taikka sen jälkeen seuranneesta kiipeily-yrityksestä (ihme kyllä se itse asiassa eteni epätoivoisesta räpellyksestä yhteen helppoon, mutta täysin pelottomaan köyteenhyppimisliidiharjoitukseen, sekä vain vähäsen tappelemista ja köydessä roikkumista vaatineeseen 6c:n yläköysittelyyn), mutta nääh. Sen sijaan ajattelin kertoa syvällisesti siitä, miten siivosin kylpyhuoneen. Hiphei. Onneksi kenenkään ei ole pakko lukea!

Ensinnäkin, vihaan vessan siivoilua yli kaiken, ihan kuten kaikkea muutakin siivoamista, mutta vielä enemmän. Siispä siinäkin vaiheessa, kun olin todennut, että nyt kyllä pitäisi, välttelin sitä viimeiseen asti. Tämän vuoksi tartuin toimeen joskus kymmenen kieppeillä sunnuntai-iltana. Ensi töikseni totesin, että pitäisi varmaan tyhjätä lavuaarin alta hajulukko (onkohan tämä nyt oikea sana, aluksi ajattelin, että nukkasihti, mutta se ei kyllä ole), koska lavuaari ei oikein ole vetänyt viime aikoina. Se helposti irroitettavaksi tarkoitettu putkilonpala ei kuitenkaan ollut kovin pahasti tukossa. Sen sijaan selvästi muut osaset vaikuttivat ällöttävän möhnäisiltä - liekö niitä kukaan koskaan putsannut? Jospa minä vaikka yrittäisin. Ryhdyin siis nyhtämään niitä irti.

Päädyin pian epätoivoiseen tilanteeseen, jossa kaikki lavuaarin alta löytyvät lyhyet, muoviset putkenpätkärinkulat ja tiivisteet olivat selkeästi poissa paikoiltaan, mutta eivät kumminkaan lähteneet irti millään. Mietin jo, pitäisikö antaa olla ja soittaa huomenna talkkari, mutta ei! Pakkohan niiden on jotenkin irrota, kun ne on jotenkin siihen kiinnitettykin. Lopulta havaitsin, että pitäisi ruuvata irti siinä lavuaarin aukon keskellä oleva ruuvi. Sillähän se sitten koko homma irtosi, lavuaarin aukon metallijuttu mukaanlukien. Tämän jälkeen putsasin kaikki osaset erikseen hammasharjan kanssa, ja ihme kyllä onnistuin vielä kiinnittämään ne takaisin paikoilleen niin, että lopputulos ei edes vuoda (paitsi jos juoksuttaa vettä hetken aikaa niin kovaa kuin kraanasta saa tulemaan... hmh, äh).

Että näin. Tietysti tämän putkinaissankarittaruuden jälkeen vielä oli jäljellä se kaikki muu normaali vessansiivoilurutiini, mutta tähän verrattuna rätin kanssa lattialla konttaaminen ei ollut kovinkaan kamalaa. Sain lopulta urakkani päätökseen joskus lähempänä keskiyötä. Tulipa tehtyä - ja tulipa selostettua. Jjjooh. Ei näin.

Keikalla on kivaa!

Suurin osa lauantaipäivästä hävisi johonkin, kuten päivillä on tällä hetkellä tapana tehdä. Jälleen ainoa saavutus oli, että sain tehtyä ruokaa. Kesän vakioajankulutusmetodini eli kirjoittaminen ei ole aikoihin oikein inspiroinut - liekö syynä viimeisimmän ficcini saaman palautteen vähäisyys, vaiko ihan vain yleinen inspiraation puute, en tiedä. The Metrotarinakaan ei oikein ole edennyt, koska tarinaan pitäisi miettiä myös se kaikki sisältö, mikä ei liity metroon, henkilöhahmot, ihmissuhdekuviot sun muu, mikä on osoittautunut yllättävän hankalaksi. Kai nyt, kun olen tottunut käyttämään valmiita hahmoja ja enemmän tai vähemmän valmiita ihmissuhdekuvioitakin.

Illalla junailin Vantaan Bäckbyhyn soittelemaan Suaven kanssa muuan työkaverin häihin. Oli meinaan kivaa soittaa pitkästä aikaa keikka yhdessä, vaikka se olikin tanssimusahumppaa (ihan oikeasti soitettiin kaksi humppaa, päinvastoin kuin yleensä, jolloin "humppa" on vain huolimattomasti käyttelemäni yleisnimike). Innokkaita tanssijoitakin löytyi, ja ylipäänsä vaikuttivat olevan oikein hyvät bileet, ihmisillä oli kivaa. Ihmeellisen hyvältä tuntui saada kiittelevää palautetta, siitäkin huolimatta, että musiikillisesti keikan vaativuustaso oli melkoisen matala. Pahus sentään, tällaisia keikkoja saisi olla enemmänkin. Jos tarvitsette häihinne/juhliinne/mihin vain soittajia, tiedätte kenen puoleen kääntyä! ;)

Viikko vierähti

Ja taas sarjassamme monen päivän megapäivitys, koska jotenkin päivittäinen päivittely tuntuu ylitsepääsemättömältä, vaikka aikaa siihen kyllä olisi ihan hyvin.

Tiistai oli juuri sopivan täysi päivä. Aamulla oli aikaa vähän harjoitella Tsaikovskin Pateettisen stemmaa, sen jälkeen keskustaan luennoille. Tilastotieteen työpajassa rasitti, kun muut eivät tajunneet asioita, antropologian luennolla olin onnessani kun hassut sukulaisuuskäsitejutut huvittavat (minusta on mainiota, kuinka esim. joissain kulttuureissa äitiä ja tätejä ei erotella, vaan niille on vain yksi yhteinen sana). Illalla oli vuorossa kiipimää, joka oli vähän ärsyttävää. Olin päättänyt, että kiipeän Intian, 6b, mutta enpä kiivennyt. Ei voi olla mokoma reitti niin vaikea, että jämähdän tokan pultin kohdalle täysin - mutta niin siinä aina vaan käy. Grr.

Keskiviikkona tekeminen jakautui ihan surkeasti. Luento klo 8-10, sen jälkeen perinteinen kahvilajumitus, ruokaa - ja sitten oli vielä kolme tuntia tyhjää aikaa. Ei oikein viitsi lähteä kotiin niin lyhyeksi ajaksi, siellähän ehtisi olla vain tunnin. Sen sijaan jumitin lisää kahvilassa, missä yritin lukea tilastotieteen tenttiin ja suunnitella YS-stemmiksiä. Sitten sain puhelinsoiton, että odotteluni syy, heviproggiksen harjoitus, olikin peruttu. Äääh! Onneksi hetken säädön jälkeen kävi ilmi, että ko. peruminen oli väärinkäsitysten tulos, ja pidimme treenit kuitenkin, pienemmällä kokoonpanolla. Hevitreenien jälkeen olikin taas pari tuntia tyhjää aikaa. Päädyin istuskelemaan konsan kahvioon, ihan vain nostalgisoinnin ilosta. Viimein kello oli 18.30, ja vuorossa päivän viimeinen ohjelmanumero, YS:n sellosektion stemmikset. Soolosellistinä olin vetovastuussa. Enpä tiedä, kuinka tehokasta tai hyödyllistä oli, mutta saatiin ainakin kahlattua Tsaikkari läpi. Kotona olin kymmenen kieppeillä. Lähdin siis aamulla kotoa ennen kahdeksaa, ja olin kotona kymmenen jälkeen, mutta käytännössä ohjelmoitua toimintaa päivästä oli semmoiset kuusi tuntia. Ei hyvä. En pidä, en.

Torstaina oli tilastotieteen johdantokurssin tentti. Se oli söpö, ihan kuin olisi yläasteelle palannut. Siinä oli mm. "täydennä puuttuvat numerot tekstiin taulukon perusteella" -tehtävä, "totta vai valetta?" -väittämiä, sekä henkilökohtainen inhokkini, piirakkadiagramminpiirustustehtävä (perfektionisti vihaa kun pitää piirtää ympyrä ilman harppia). Tentin jälkeen loppupäivä oli enimmäkseen hengailua, mutta onneksi edes semi-sosiaalista sellaista. Kävin äidin kanssa Sellossa, muun muassa tuli tilattua varasilmälasit (joissa on tummat muovikehykset, ihan erilaiset, kuin normaalit hengettömät lasini). Sen jälkeen tapasin Keskustassa muinaiset musaopistoaikaiset triokaverini. Oli nostalgista, edellisen kerran käytiin kahvilla vuosi sitten kesällä. Tulipa taas pohdittua, miten on omassa elämässä tullut ehkä tehtyä vähän vähemmän fiksuja valintoja esim. opiskelupaikkojen suhteen. Tietysti, kuten minulle muistutettiin, koskaan ei ole liian myöhäistä vaihtaakaan...

Perjantai oli klassinen tyhjä päivä. Oppilaskin peruuntui. Aamupäivän kulutin lähinnä makaronilaatikon kokkailuun. Uskaltauduin testaamaan jauhelihan korvaamista soijarouheella, ja ihan yhtä hyvinhän tämäkin toimii (ja maksaa vähemmän). Hämmentävää. Illalla kiipeilyä. Tällä kertaa oli liidipäivä. Ihan ylpeä olen, että liidasin neljä reittiä, vaikka kolme olikin ihan helppoja ja se neljäs, 6a:n onsight-yritys, meni ihan hirveäksi räpeltämiseksi ja köydessä roikkuiluksi. Tappelinpa silti kuitenki loppuun asti vaikka pelotti. Jee.

Että tämmöistä. Pitäisi varmaan joko ryhtyä päivittämään päivitäin tai sitten edes postaamaan näitä useammassa palassa. Olen vaan niin laiskimuslusmu.

Monta päivää

Lauantai sisälsi sekä liikuntaa että kulttuuria. Aamupäivällä kiipeilyä - otin ihan tarkoituksella vähän rennommin enkä edes yrittänyt ihan mahdottomia, ettei tulisi niin päänseinäänhakkaamisolo kuin viimeksi. Yhden Tapanilan hilpeimmistä ja persoonallisimmista reiteistä, Saturnuksen, linjalle oli tullut uusi reitti, jonka nimi oli tietenkin Jupiter. Hii. Aika hauska sekin.

Iltapäivällä suuntasin yliopiston päärakennukselle, missä leikin vähän aikaa lipunmyyntitätiä, ja sillä tienasin itselleni ilmaisen sisäänpääsyn Helsingin Vanhan musiikin viikon Acis ja Galatea -barokkioopperaan. Händelin musiikki oli ihanaa ja soittajat ja laulajat hyviä, mutta lavashowssa oli makuuni vähän liikaa sälää - esimerkiksi kuoron kumihanskat ja kengänsuojat sekä toiseksi viimeisen kappaleen aikana saliin kävelleet suojapukutyypit menivät vähän yli. Varmaan ne olivat niin syvällisen symbolisia, etten vaan tajunnut. Minä olen sikäli tylsä, että ottaisin barokkini mieluusti barokkina.

Sunnuntaista suurin osa meni Hyvinkäällä, kun vanha kunnon Suave-kvartetti kasaantui pitkästä aikaa harjoittelemaan muuan hääkeikkaa varten. Eipä oltukaan nähty piitkiin aikoihin. Soittelu oli toisarvoista, päivän ensisijainen sisältö oli kuulumisten vaihtoa. Yksi meistä neljästä on jopa oikeasti oman alan töissä soitonopettajana tänä vuonna. Kolmesta muusta yksi opiskelee lastentarhanopettajaksi, yksi on töissä tarhassa avustajana, ja minä teen kaikkea ihan muuta. Ei ole kovin moni muukaan valmistuneista vuosikurssilaisistamme varsinaisesti koulutustaan vastaavissa hommissa. Tämmöistä se on. Ensin opiskelee alaa viisi vuotta, ja sen jälkeen miettii, mitähän sitten tekisi isona.

Maanantai alkoi huolestuttavan tyhjänä. Jossain vaiheessa laiskaa aamupäivää tajusin ryhtyä luonnostelemaan listaa mahdollisista tehtävistä asioista, ja kas kummaa, kyllähän niitä löytyi. Loppupäivän sitten yritin vuorotellen tehdä niitä tai vältellä niiden tekemistä. Käväisin myös Teatterikorkealla sovittamassa teh heviproggiksen - oikealta nimeltään muuten Scapegoat - vaatetusta. Oli aika mielenkiintoinen... Joo-o, melkoinen performanssi tästä tosiaan tulee.

Turha torstai, puuhakas perjantai

Torstai oli sarjassamme "päiviä, jotka olisi voinut vaikka jättää väliin". En koskaan päässyt päivän ainoalle luennolle asti, koska kiitos VR:n täydellisen liikennekaaoksen totesin, että äh, en jaksa vaivautua, kun olisin väistämättä reippaasti myöhässä. Ei sillä, että siellä olisi mitään läsnäolopakkoa, mutta kylläpä silti tunsin itseni lusmuksi. Sentään päädyin kumminkin lopulta Helsingin puolelle, poimimaan korjatut kiipeilykengät suutarilta ja hamstraamaan nuotteja yhtä keikkaa varten. Illalla mentiin kiipimään, ja melkein sain itkupotkuraivarin kun en vaan osaa. Se on jokseenkin häiritsevää, kun kiipeilyseura liidaa reittejä, joita itse en pääse edes yläköydessä. Äh. Kaiken lisäksi kulutin suurimman osan päivästä hermoillen siitä, saako juuri nettiin survomani ficci yhtään palautetta - aika vähän sai ja lähinnä vain parilta vakiolukijalta/kaverilta.

Perjantaina olin tehokas ja leikin kotia. Pesin pyykkiä, silitin, ja kaiken päälle opettelin parsimaan sukkia. Pelottavaa. Kaikkea sitä eksyy tekemään, kun on liikaa aikaa. Iltapäivästä oli oppilas ja sen jälkeen heviproggiksen treenit. Tuli taas keksittyä paljon outoja ääniä, joita sellosta löytyy. Lisäksi todettiin, että on tasapainollisesti hyvin haastavaa esim. soittaa seisoen ja moshaten samalla. Käsittämätön performanssi tästä kyllä tulee...

Hiusmallailua

Tiistai oli aika lailla lisää sitä samaa. Meinasin vallan hermostua, kun luento loppui 15 minuuttia etuajassa, koska sen takia jäi kaiken muun tyhjän ajan lisäksi ylimääräinen 45 minuuttia tapettavaa aikaa kahden luennon väliin. Ääh.

Keskiviikko sentään oli vähän järkevämpi päivä. Kahdeksalta tilastotieteen luento, sen jälkeen jo perinteeksi muodostunut aamupäiväkahvilajumitus. Näitä seurasi päivän jännittävin ohjelmanumero: käväisin Lorealilla hiusmallina. Olen aiemminkin kokeillut tuommoista pari vuotta sitten, mutta on se aina vähän jänskää, kun ei voi tietää, mitä ne keksivät. Tämä oli vain leikkauskoulutus, joten ei tullut uutta väriä. Eivät muutenkaan mitään kauhean omituista tehneet, vaan vähän lyhensivät ja kevensivät ja kerrostivat, niin että nyt minulla on vaihteeksi enemmän kihartuvat hiukset, jee! Ainoana haittapuolena on myös enemmän epämääräisen mittaisia hiussuortuvia, jotka yrittävät koko ajan tulla tielle - mutta äkkiähän ne kasvavat. Kannatti ehdottomasti käydä kyllä, menen varmaan vielä toistekin.

Illalla oli tavanomaisten YS-treenien perään syyskokous. Se sujui kohtalaisen reippaasti, ja ylläripylläri onnistuin jälleen kerran välttämään kaikki muut nakit paitsi soolosellistin viran, josta en ajatellut lähteä kulumallakaan, koskapa viihdyn siinä oikein mainiosti.

Tyhjää

Sunnuntaina lupaavan aktiivisesti ja sosiaalisesti alkanut aamupäivä lopahti kuin seinään, kun tuli Laaksolahdessa syöytä niin paljon, että yhteistuumin olmin kanssa totesimme, jotta olkoon, siirretään kiipeily maanantaihin. Siispä ahkeran toiminnan asemesta palasinkin kotiin lojumaan, enkä edelleenkään saanut niin mitään tehtyä. Tuijotin vaan ficci-mailini inboxia. Ei voi olla ihminen näin kärsimätön. Argh. Olisin voinut lukea tenttikirjoja, olisin voinut soittaa, tai vaikka mitä muuta, mutta jotenkin mikään vaan ei huvittanut.

Maanantaille piti olla puuhaa, päivä päätyi kuitenkin olemaan ihan samaa sarjaa kuin sunnuntai. Reipas alku kiipeilyseinällä - tai noh, reipas ja reipas, jotenkin voimatonta oli meno, mutta ainakin tuli onsightattua yksi 6a eikä se edes juurikaan pelottanut, alkaa siis vaihteeksi olla ihan kohtalainen liidimeininki. Sen jälkeen kuvittelin, että minulla on kiire, vaan yhtäkkiä ilmaantuikin tekstiviesti, joka ilmoitti, että iltapäivälle sovitut heviproggiksen treenit onkin peruttu. No voihan. Äh. Sen sijaan käväisin keskustassa lounaalla ja heittämässä läjän kiipeilykenkiä pohjattaviksi, ja palasin kotiin ihmettelemään. Sentään jotain tekemisen yritystä oli ilmassa, muun muassa kävin kirjastossa metsästämässä soitettavaa yhdelle keikalle, koitin setviä mahdollista YS-stemmispäivää ja leivoin myslimuffinsseja, mutta kokonaisuudessaan, aika harakoille meni tämäkin ilta. Pläh.

Kaiken kaikkiaan, pahoin pelkään, että minulla on tällä hetkellä turhan vähän keskittymistä ja aktiivisuutta vaativaa tekemistä. Kuten päivällä tänään tuli todettua, minun tapani tehdä asioita vaan on sellainen, että mitä vähemmän on aikaa, sitä enemmän saan tehtyä - eli siis käänteisesti, kun aikaa on hirveästi, en saa tehtyä yhtään mitään. Tyhmää, mutta totta. Onneksi kohta vaihtuu yliopistolla periodi, ja sitten on vähän enemmän opintoja edes.

Tapahtumatonta

Lauantain aamuvuoro oli sitten oikeasti täydellinen tyyppiesimerkki perustyöpäivästä, jolloin ei tapahdu yhtään mitään. Seitsemän kierrosta rauhaisaa ajelua. En tainnut edes kuuluttaa kuin yhden kerran, ja sekin oli sen takia, että Mellunmäessä en meinannut saada ovia ollenkaan kiinni, kun aina sinne juoksi joku väliin, ja tämähän alkoi ärsyttää niin, että oli ihan pakko vähän valistaa matkustajia aiheesta. Koska ei vaan ole mahdollista odottaa kaikkia, niin kivaa kuin se olisikin. Jos joka asemalla odottaisi puoli minuuttia ylimääräistä, radan lopussa olisi seitsemän minuuttia myöhässä.

Kotiin palattuani yritin kauheasti tehdä jotain, mutta ei se oikein onnistunut. Jostain käsittämättömästä syystä teki mieli soittaa Vivaldin sonaatteja, joten tein sitten niin, paitsi että siitä tuli kädet kipeiksi (mikä soittokunto?). Sen jälkeen innostuin kaivamaan tanssimaton laatikosta, ja hypin pari biisiä, mutta siitä tuli jalat kipeiksi (mikä kunto?). Sitten lähinnä jumitin tuijottamaan läppärin ruutua toivoen, että jotain kivaa tapahtuisi (ts. lähinnä, että saisin viimeisimmän ficcini takaisin betalukijaltani), mutta ei mitään oikein tapahtunut. Joo. Kyllä oli hyvin jännittävä päivä.

Metroa ja muuta

Alkuviikko sujui jo tutuksi tulleeseen tyyliin: paljon tyhjää, pari luentoa. Vaihteeksi tosin en kirjoittanut juuri lainkaan, lähinnä edelleen pähkäilin, mihin projektiin pitäisi keskittyä, vai olisiko syytä vaihteeksi yrittää keskittyä esimerkiksi opiskeluun. Iso osa tyhjästä ajasta meni kotitöitä tehdessä. Tiistaina piti siirrellä ja suojata huonekaluja, koska keskiviikkona ikkunaremonttireiskat hyökkäsivät ja vaihtoivat ikkunat. Torstaina sitten siivoilin niiden jälkiä.

Perjantaina eli tänään käväisin ajelemassa metroa ekaa kertaa yli kuukauteen. Ensimmäisen kierroksen alussa oikeasti ihan vähän jännitti, ja ensimmäiset noin kolme jarrutusta olivat ehkä vähän keskimääräistä varovaisempia. Sitten rutiinit napsahtivat päälle, ja se oli ihan sitä samaa ja tuttua taas. Ei mitään uutta alla auringon. Toimintaa päivään tarjosi Kalasatamassa radalla heilunut satunnainen laitapuolen kulkija, jolle pääsin huutamaan. Tämä tyyppi sentään oli eri raiteella kuin juna, jota ajoin - aiemmin kesällä kävin komentamassa spurgusedän ylös radanvierustalta laiturin päästä samalla asemalla, mutta silloin se oli ihan peräti samalla raiteella kuin minä. Mikähän ihme siinä Kalasatamassa on, kun kaikki haluavat siellä hypellä radalle?

Maanantai

Ehkä sunnuntaisen metrokirjoittelun tuloksena näin vaihteeksi metrounta, sitä samaa, mitä aina: juna ei suostu pysähtymään, vaikka on täysi jarrutus päällä. Tällä kertaa uni jopa jatkui siihen asti, että päädyin törmäämään radan lopussa olevaan puomiin, mihin juna sitten viimein pysähtyi. Myöhemmin samassa unessa onnistuin vahingossa eksymään raiteilta. Aika taitavaa. Ilmeisesti jotenkin ikäänkuin ajelin jossain Vuosaaressa, vaikka asema ja kääntöraide olivatkin ihan vieraita. Lisäksi oli talvi, pimeää ja lumista. Mietin tämän jälkeen loppupäivän ajan, että pitäisi soittaa Lihtiin ja kysyä töitä, mutta en sentään vielä oikeasti päässyt niin pitkälle.

Aamupäivä meni Tapanilassa. Mahdollisesti saattoi tulla vähän liian tiivis kiipeilyputki tähän viikon sisään - käytiin seinällä torstaina, lauantaina ja nyt taas maanantaina, ja tällä kertaa tuntui, ettei ollut yhtään voimia tehdä mitään. Liidasin kuitenkin kaksi reittiä, eikä pelottanut. Päinvastoin, ekan reitin vikan klipin tienoilla totesin, että ääh, pitäisi klipata, ei millään jaksaisi, päästän mieluummin irti ja tipun köyteen - ja sitten tein niin. Vau. Huomattavaa edistystä.

Kiipimän jälkeen oli vuorossa häröilyä ja hevisellismiä Teakilla Scapegoat-proggiksen merkeissä. Selloni päätti hajota satunnaisesti, tai tarkemmin ottaen piikki, jonka ruuvi ei suostunut kiristymään enää ollenkaan. Korjaaja kutsuu. Ärsyttävä ylimääräinen säätö tuommoinen. Improvisointi tuntui edelleen haastavalta, mutta sentään meillä alkaa oikeasti olla pari biisintapaista koossa. Ehkä tuosta joskus tulee valmista.

Lusmuilua

Arpominen kirjoitusprojektien väilllä eteni sunnuntaina siihen, että kirjoitin toissakesäisestä allejäännistä debriefintapaisen - enemmän tai vähemmän todenmukaisen kuvauksen siitä, mitä tapahtui. Lisäksi tuli kirjoitettua myös viimeinen luku tarinalle, joka siitä saattaisi alkaa. Enää siis puuttuvat ne 16 lukua siitä välistä... Saapi nähdä, tuleeko sitä koskaan jatkettua.

Muuten päivä sisälsi kokoelman yrityksiä tehdä jotain järkevää, joista suurin osa kuitenkin lopahti kesken ja päädyin vain takaisin tuijottamaan läppärin ruutua. Sain sentään lähetettyä yhden tarpeellisen mailin, lajiteltua kasan satunnaisia papereita ja soitettua vähän, lähinnä kahlasin läpi taas vaihteeksi Haydnin D-duurin ja Shostan ekan konserton ekoja osia. Mistähän ihmeestä sitä löytäisi harjoittelumotivaatiota, kun ei ole mitään soittoprojektia mihin selkeästi tähtää? Soittotunteja alkaa kyllä tosissaan olla ikävä jo tässä vaiheessa. Snif.

Lauantai

Kulutin eilisen tyhjät hetket arpomalla, kirjoittaako nyt sitten "oikeaa" tekstiä vaiko lisää fanficciä. Loppujen lopuksi en tehnyt kumpaakaan. Sen kunniaksi kirjoitankin nyt taas tänne.

Maahan palannut Miri ilmaantui aamupäivällä kertomaan kaikki jännittävät matkakuulumiset Hollannista. Käväisimme syömässä Sellossa - ja onnistuin kehittämään hillittömän kiireen, kun oli "vain" tunti aikaa etsiä ruokapaikka ja syödä. Kuten tavallista, olin turhan hätäinen ja oikeasti aika riitti ihan hyvin. On se lahjakasta, kun periaatteessa täysin tyhjiin vapaapäiviinkin saa luotua aikataulupaniikin.

Ehdinpä kumminkin ajoissa kotiin ja Tapanilaan kiipimään. Siellä meni toki sitten sulkemisaikaan eli kello kuuteen asti. Uskaltauduin harjoittelemaan köyteen hyppimistä, ja sen jälkeen sain ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan liidattua pari reittiä aivan rennosti ja letkeästi. Aika helppoja ne molemmat kyllä olivat, mutta kumminkin, yksi on-sight, ja toisessakin tulin köyteen vasta ennen tokavikaa klippiä. Voitto! Jee!

Illalla leivoin maapähkinävoi-suklaamuffinsseja, ja kuulin lisää Hollannin-matkamuisteloja, ja jatkoin kirjoitusprojektien pähkäämistä. Ihan päätöntä, mutta olen vaan niin tottunut kesän aikana siihen, että koko ajan on jotain kirjoitettavaa meneillään, että nyt tuntuu oudolta, kun ei olekaan. Hm.

Lisäksi, tuntuu muuten suunnattoman oudolta kirjoittaa tällaista taas pitkästä aikaa, siis tämmöistä päiväkirjamaista selostusta siitä, mitä päiväni sisälsi. Miten se on joskus voinut tuntua luontevalta ja järkevältä? Mitä ihmeen järkeä minun on tällaista nettiin änkeä, eihän tämä nyt oikeasti ole mitenkään päin katsottuna yhtään kiinnostavaa.

Bloginherättely-yritys

Ei tämä bloginpito tahdo näköjään millään lähteä uudelleen käyntiin. Johtuuko sitten siitä, että kirjoitan muuten aika paljon, vaiko siitä, etten yksinkertaisesti koe, että elämässäni tapahtuisi mitään, mikä kiinnostaisi ketään - paha sanoa. Ehkä vähän molemmista. Jospa nyt taas yrittäisin.

Sain viimein vaihteeksi loppuun yhden varsin pitkän ficin. Ylläripylläri, olisi edelleen lisää ideoita uusiin tarinoihin. Olisi kyllä ollut jo pidemmän aikaa myös idea suomenkielisestä, "ihan oikeasta ja vakavamielisestä" kirjoitelmasta, mutta jotenkin en tunnu ikinä pääsevän siihen asti. Niin kauan kuin kirjoittaa fanficciä, sen ei tarvitsekaan olla "hyvää", se on vaan pöhköä fanityttöilyä omaksi ja muiden fanityttöjen iloksi. "Oikean" tekstin pitäisi olla sitten oikeastikin hyvin kirjoitettua, ja siinä pitäisi olla jotain Sisältöä, mitä ikinä se onkaan. Perfektionismin saa pysymään kurissa kun lähtee olettamuksesta, että "roskaa se kuitenkin on". Jos siitä luopuu, tulee paljon nopsemmin seinä vastaan.

Kiipeäminen on syksyn mittaan lähtenyt myös jokseenkin käyntiin. Yläköysittely alkaa taas sujua ihan mukavasti, liidaamisen kanssa olisi vielä paljon paljon tekemistä. Se kun edelleen pelottaa niin paljon, että välttelen sitä. Vaatii hirveän henkisen taistelun, että saan itseni pakotettua yrittämään edes yhtä helppoa reittiä joka kerta. Äh. Ehkä se tästä hiljalleen.

Mitä opiskeluun tulee, sain 15 opintopistettä tyhjästä, kun hyväksilukivat kaikki Stadian yleiset opintoni suoraa. Hah. Helpolla pääsin. Koska egyptologian puoliarvosana on niin iso, että se kelpaa kokonaiseksi sivuaineeksi, ei minulta sitten oikeasti puutu kandista enää kuin yksi sivuaine (tulee luultavasti olemaan sosiologia), morfologian ja fonologian harjoituskurssin kirjatenttilaajennus (lukeminen etenee pahuksen hitaasti kun asia on niin kuivaa) sekä kandintyö (josta en edelleenkään tiedä, miten se tehdään, koska proffa ei ole vastannut mailiini). Mutta jees, miettimäni varovainen tavoite, että yrittäisin saada sen paperin kasaan tänä vuonna, ei oikeasti ole ollenkaan epärealistinen.

Arki on lomaa

Näin se näköjään on: ei inspiroi tämä bloginkirjoittelu tällä hetkellä. Aikaa kyllä olisi, mutta se menee ensisijaisesti ficciin - ehkä osittain sillä taka-ajatuksella, että kun tämä kouluvuosi nyt tästä joskus pyörähtää kunnolla käyntiin, niin sitten ei tuommoiselle turhalle fiktiolle ehkä enää olekaan aikaa. Pitäisi siis saada keskeneräistä tarinaa kasaan nyt, kun vielä voi.

Toistaiseksi lukukauden alku on ollut hämmentävä kokemus. Minulla on kokonaista kolme luentoa viikossa. Alunperin piti olla neljä, mutta puheviestintä peruuntuikin, kun kuulin, että mitä todennäköisimmin saan sen suoraa hyväksiluettua Stadian opinnoilla, samoin kuin pakollisen ruotsin ja englannin. Hih, vältyn tympeiltä yleisiltä opinnoilta, jee. Tämä päivien tyhjyys on jotain semmoista, etten muista, milloin olisin vastaavaa kokenut. Tietysti viime vuonnakin oli paljon tyhjää, mutta se oli "varattua" tyhjää aikaa. Koskaan ei voinut vain olla ja viihtyä ilman, että ahdistuisi siitä, ettei ole parhaillaan soittamassa tai tekemässä opinnäytettä. Tällä hetkellä ei ole mitään vastaavaa suurta työn alla. Odottelen kyllä proffalta selvitystä siitä, miten kandintyö käytännössä tapahtuu, mutta ei sen eteen ainakaan juuri nyt ole mitään aktiivisesti tehtävissä. Siispä, käyn parilla luennolla ja käytän loppuajan miten ikinä huvittaa - istumalla kahvilla keskustassa, kirjoittamalla, leipomalla, niin edelleen.

Varmana syksyn merkkinä, YS:n kausi pyörähti käyntiin tällä viikolla. Tiistaina olin koesoittolautakunnassa. Orkesteriin halukkaita oli vaihteeksi hurja määrä, viulisteja kuuntelimme peräti 14 kappaletta. Tuntui taas suunnattoman hämäävältä istua pelottavana lautakuntaihmisenä pelottelemassa soittajia, ja sitäkin kurjemmalta joutua tekemään päätöksiä siitä, kenet valitsemme, kun kaikkia ei mitenkään voi. Toivon kovasti, että ne, jotka eivät tänä vuonna mahtuneet mukaan, uskaltavat ja jaksavat hakea myöhemmin uudelleen. Keskiviikkona sitten olivat ensimmäiset harjoitukset. Jokavuotiseen tapaani voisinkin siis hehkuttaa taas, että hyvänen aika, ihmiset, sinfoniaorkesterissa soittaminen vaan on jotain niin mahtavaa, että ei sitä voi ymmärtää jos ei ole kokeillut. Jee. :)

Mahtavaa lisäksi on, että tähän syksyyn sisältyy myös yksi siisteimmistä proggiksista, mitä olen aikoihin ollut tekemässä: muuan Teatterikorkeakoulun koreografialopputyö hevi-teemalla. Sitä varten testailimme keskiviikkona sellojen mikitystä ja särön ja muiden efektien kanssa soittelua. Whii. Kyllä, tänä syksynä musta tulee hevisellisti. Nii.

Vapaus!

Viikonloppuna olivat sitten viimeiset työvuorot. Olivat vielä varsin siedettäviä: lauantaina työt alkoivat kuudelta, sunnuntaina vasta yhdeksältä (tosin kestivät sitten viiteen myöhäisen alun takia). Olin molempina päivinä puolet ajasta varalla eli päivystämässä, ja toisen puolen ajoin osaa keikasta, mikä tarkoitti kolmea kierrosta. Ei ollenkaan paha. Etenkin eilinen tosin tuntui aivan suunnattoman pitkältä, vaikkei ollut kuin seitsemän tunnin plus ruokatauon mittainen.

Kun eilen ajoin viimeisen pätkän Mellunmäestä Itäkeskukseen, virnistelin koko matkan kuin sekopää, ja kun kävelin viimeistä kertaa ulos taukotilasta, oli varmaan onnellisempi olo kuin koko kesänä tähän asti. Jes! Vapaus! Viimein! Tämä nimittäin tarkoitti myös, että olen nyt ajanut sen kaksi vuotta, minkä sitouduin tekemään kun tuolla aloitin. Ei siis enää oikeasti oo pakko jos ei haluu. Kyllä varmaan jokunen keikka tulee vielä tehtyä, mutta ensin pidän kyllä reippaan tauon. Ihanaa. Ei enää töitä. Jee!

(Todettakoon tosin, että niin paljon kuin olen aiheesta tänä kesänä rutissutkin, en kuitenkaan kadu sitä, että hain ja pääsin tuonne töihin. On se ollut tavallaan myös hillittömän siistiä, ja olen oikein tyytyväinen, että tuli kokeiltua tuokin työ, voi sitten todeta tehneensä ja kokeilleensa ja tietävänsä, millaista se on.)

Kesän viimeiset vapaapäivät

Enää kaksi päivää töitä jäljellä, loistavaa! Torstai ja perjantai olivat siis kesän viimeiset vapaapäivät ennen kesän viimeisiä työpäiviä. Koulunalkutunnelmissa kuitenkin mentiin: torstaina olin niin järjettömän ahkera, että raahauduin yliopistolle kuuntelemaan siirtymäinfoa. Tällä hetkellä minusta oikeasti näyttää, että kandin paperien kasaaminen vuodessa ei ole mitenkään älytön ajatus, mutta saapi nähdä, miten käy.

Perjantai oli kesän perinteitä noudattava. Nukuin pitkään, ja jumitin useammaksi tunniksi nettiin ennen kuin sain edes aamukahvia keitettyä. Kävin kotoa poissa sen verran, että pidin yhden soittotunnin, muuten lähinnä nysväsin ficciä. Illalla leivoin muffinsseja.

Lisäksi, hain uudet silmälasit niiden hävittämieni tilalle. Onneksi oli niin nopea optikkoliike, että sain alle viikossa nämä uudet. Ulospäin näyttävät ihan lähestulkoon tismalleen samalta kuin vanhat, mutta lasien takaa katsellen ero on huima. Ovat nimittäin selkeästi edellisiä vahvemmat, koska johonkin ihmeeseen näköni oli häipynyt. Enpä taas ollut muistanutkaan, että näinkin hyvin voi nähdä. Vau.

Ai niin.

Onhan mulla tämmöinen blogikin. Vois ehkä joskus tätäkin päivittää. Tunnustettakoon, että olen oikeasti liukunut asetelmaan, jossa päivitän ficci-blogiani useammin kuin elämä-blogiani. Hitusen hävettää, vaikka toisaalta, niin tyhmää kuin ficci onkin, on se kyllä aika reippaasti jännittävämpää ja kiinnostavampaa kuin arkielämä.

Viimeksi tuli siis kirjoitettua conin aikoihin, mistä on melkein kolme viikkoa aikaa. Mitäpä sen jälkeen on tapahtunut? Eipä juuri mitään. Pääosin lähinnä metron ajelua ja kirjoittamista. Jossakin vaiheessa, kuten aina väistämättä tapahtuu, lakkasin olematta älyttömän synkeän angstinen ja ryhdyin olemaan taas enemmänkin yleisen blaah ja joinain päivinä jopa ihan jee. Tässä viimeisen viikon sisällä viimein iski päälle se totuus, että ei pahus, mahtavaa: työt loppuvat sunnuntaina ja koulu alkaa, ihan oikeesti! Ei tarvitsekaan olla loppuikääni metrokuski, voin taas vaihteeksi opiskella! Sain jopa ilmoittauduttua parille kurssille ja mietittyä sivuaineita. Näyttäisi olevan tulossa niinkin pelottavan järkevän oloinen yhdistelmä kuin tilastotiede ja sosiologia tai antropologia, syystä että joskus pari vuotta sitten, kun oikeasti opiskelin kielitiedettä (päinvastoin kuin viime vuonna), totesin, että sosiolingvistiikka kiinnostaa eniten. Tai noh, kaikkein eniten kiinnostaisi semmoinen aito kenttätyö, että mennään puskaan keräämään tietoa tuntemattomasta kielestä x, mutta lienee aika hankalaa päästä semmoista ihan oikeasti tekemään.

Töissä tapahtunutta: pääsin eräänä päivänä ajamaan varikolle vietävää kuuden vaunuparin junaletkaa. Se oli siiiistiä. Normaali matkustajajuna siis on pituudeltaan kolme vaunuparia, joten kuusi vaunuparia on tuplasti pidempi kuin sellainen, eli siis tuplasti pidempi kuin metroasemat, eli vähän pahuksen pitkä. Melkein 300 metriä pitkä metro. Jee. Että nyt on sekin kokeiltu.

Lisäksi, viime viikolla minä mäntti menin ja hävitin silmälasini töissä ollessani. Tavanomaiseen tapaan ne olivat minulla rintataskussa, kun oli aurinkolasit päässä. Tulin Mellunmäkeen reippaasti myöhässä, ja lähdin kipittämään vauhdilla junan päästä toiseen, että saisin vähän aikataulua kiinni. Puolivälissä junaa huomasin, että lasit eivät enää olekaan siinä, missä niiden pitäisi olla. Tarkistettuani, että ne eivät ole päässäni ("Ei, kyllä nää on aurinkolasit, ei nää ole silmälasit"), käännyin ja palasin takaisin etsien niitä, mutta eipä näkynyt, ei niin missään. Ei kuulunut myöhemminkään, vaikka soitin ja pyysin, että laittaisivat vartijan vilkuilemaan, näkyisikö. Sinne siis jäivät, johonkin Mellunmäen metroaseman lähtölaituriin. Levätköön rauhassa. Olivat ekat lasini ikinä, ja ehtivätkin olla jo käytössä semmoiset kymmenisen vuotta. Ehkä se oli jo aikakin hankkia uudet.

Tympeä conitilitys

Jokseenkin vanhaa mökkihöperöä kaavaa toistaneen viikon jälkeen oli viikonloppuna vuorossa Ropecon. Parin edellisvuoden con-entryni ovat olleet melkoisia tilitys-selostuksia. Ei sinänsä ihmekään, koska kiitos liian vähän nukkumisen ja satunnaisen syömisen sekä toisaalta taas lukemattomien kivojen ja kiinnostavien ihmisten ja ohjelmanumeroiden, coni tapaa olla melkoista tunteiden ja tunnelmien vuoristorataa. Olen jotenkin alkanut pitää Ropecon-viikonloppua jossain määrin koko kuluneen vuoden kuvaajana. Tänä vuonna se ainakin onnistui kuvastamaan kesän tunnelmia todella onnistuneesti, mikä ei todellakaan ole hyvä asia.

Perjantai oli ihanan harvinaisesti vapaapäivä, joten aamulla ehdin nukkua pitkään - ja sen jälkeen hajoittaa pääni soittamalla työnjohtoon, ja tilittää Pääkaupunkiseudulle hengaamaan saapuneelle Mirille, miten kurjaa elämätön elämäni on. Lopulta sain itseni kasattua, ja ajelimme Otaniemeen. Lähinnä kuuntelin muutamaa kiinnostavaa puheohjelmaa. Kotiin lähdin aikaisin, jotta ehtisin edes vähän nukkua.

Lauantaina aamulla herätys ennen neljää ja töihin puoli kuudeksi. Oli kyllä mahtavan pirteä olo. Töiden jälkeen kumminkin raahauduin coniin, missä jälleen pääasiallisesti katselin puheohjelmia sekä vinkeän gaalan - aivan loistava musikaali! - ja hengasin tuttujen seurassa.

Jatkoin viimevuoden conissa aloittamaani "pukeudu hahmoksi, jota kukaan ei tunnista"-linjaa pikaisesti kasatulla X-Menin Jubilee-asustuksella. Tuttujen kilteistä kommenteista huolimatta tunsin oloni siinä lähinnä hölmöksi, "hm, miksihän mä oikeastaan edes vaivauduin?" -tunnelmissa. Muutenkin, siinä missä viime vuonna koin kuuluvani moneen joukkoon, tänä vuonna en tuntenut kuuluvani mihinkään. Oli lähinnä täydellisen ulkopuolinen olo koko ajan, en oikein osannut sanoa yhtään mitään kenellekään, ja tietysti kehitin sitten jokseenkin päättömän alemmuuskompleksin siitä, miten fiksuja, aikaansaavia, kauniita, sosiaalisia jne jne kaikki muut vaikuttivat olevan. Johtuiko sitten siitä, että olin ylettömän väsynyt kiitos töiden, vai mistä, mutta lopputuloksena vietin sunnuntaiaamun työvuoron ahdistuneissa tunnelmissa, ja totesin sen jälkeen, että parempi skipata conin sunnuntai kokonaan.

Täh

Jahah. Viikko hävisi johonkin, en vaan tajua mihin. Töihin, kai, lähinnä. Ainoat vapaapäivät olivat keskiviikko ja sunnuntai, joista keskiviikkoon sisältyi oppilas ja vähän siivoilua, sunnuntai puolestaan meni ihan alusta loppuun Helenin polttareissa, jotka kait olivat ihan onnistuneet, uskoisin.

Alkaa vaan ihan tosissaan hajottaa tämä tämänhetkinen elämäni. Tai siis, lähinnä sen puute, sekä ihan liian vähä nukkuminen. Lauantaina ajoin toisen pakkojarruni kuukauden sisään, ja tällainen typerä huolimaton kämmäily eli siis epätäydellisyys sai minut romahtamaan sen verran täysin, että seuraavat pari tuntia lähinnä itkin - onneksi sitä ei kukaan juurikaan huomaa kun siellä yksin ohjaamossa istuu. Ficistäkin tuli vaihteeksi vähän negatiivista palautetta, ja sekään ei varsinaisesti tehnyt minua iloiseksi. Perfektionismi ei aina ole hyvästä. Ei edes koskaan.

Voisi jo kohta loppua tämä kesä. Perkele. En jaksa.

Blblbl

Perjantaina jatkoin mökkihöperöitymistä, vaikka ulkona oli kaunis päivä. En oikein keksinyt, mitä ihmettä sillä muka pitäisi sitten yksikseen tehdä. Illalla sentään laitoin nenääni ulos sen verran, että kävin hakemassa yhden geokätkön. Se oli puussa, mihin oli kiva kiivetä. Pahus kun ehtisi joskus oikeastikin kiipeämään taas. Onneton kesä tämä, kun aikataulut ovat koko ajan ihan pielessä.

Lauantai, sunnuntai ja maanantai olivat aamuvuoroa. Illat menivät niin väsyneissä merkeissä, etten pahemmin edes kirjoittanut, lähinnä vaan tuijotin näyttöä. On mulla vaan pahuksen jännittävä elämä.

Kaavamaista

Tiistaina aamupäivä ficciä, ilta töitä. Keskiviikkona puoliltapäivin oppilas ja puoleenyöhön asti töitä, ja ärsytys siitä, kun ei voinut kirjoittaa. Torstaina tarina valmiiksi. Harvinaista kyllä, tuli vaihteeksi kirjoitettua jotain, mikä yritti olla edes vähän älyllisesti haastavampaa, vaikka toki fanficciä edelleenkin. Ihan tyytyväinen olen lopputulokseen. Sen jälkeen tosin jäi häiritsevän levoton ja tyhjä olo, josta en ole vieläkään päässyt eroon.

Torstain iltapäivästä jopa peräti käväisin keskustassa kahvilla kavereiden kanssa. Siellä valtavan, kesäisen ihmismassan, lukemattomien katusoittajien ja jätskikioskien ja mansikkakojujen seassa kävellessä tuli ihan semmoinen olo, että täh, mitä ihmettä minä täällä teen, olen jostakin ihan eri maailmasta oikeasti. Alkaa jokseenkin mökkihöperöittää tämä kesäelämäni.

Rokkia, riisivanukasta, Ranskan-muistoja ja ratarasvaa

Työnjohto oli suuressa ystävällisyydessään ja viisaudessaan lätännyt minulle taas sen aikaisimman mahdollisen vuoron mahdollisimman nihkeälle päivälle. Perjantaina siis herätys kolmen jälkeen (paitsi että heräsin 2.40 ihan noin muuten vaan, tiding) ja töihin. Onneksi kiltti työkaveri ajoi vikan kierroksen, joten pääsin kotiin jo puoliltapäivin ja ehdin sitten vähän levätä ja koota itseäni ennen iltaa. Illalla nimittäin saapuivat Miri ja Dare, joiden kanssa suunnattiin Stadionille Iron Maidenin keikalle. Olipa eka kerta, kun olin siellä jotain keikkaa katsomassa, ja olipa aivan hillittömästi väkeä, koko paikka ihan täynnä. Lämppärit olivat blaah, mutta Maiden aivan mahtava! Kyllä tuli taas todistettua, että aina jaksaa rokata, vaikka olisi kuinka väsynyt: täysillä tuli hypittyä ja heiluttua ja huudettua koko parituntinen. Jee. Tämä olikin sitten koko keikkakesäni tässä, koska mitään muuta ei ole tiedossa, mutta olipa ainakin se kesän ainoa keikka oikein loistava.

Keikan jälkeen ei ollut energiaa lähteä pois Pääkaupunkiseudulta, joten majoitin ihmiset luokseni. Lauantaina käväisimme hommaamassa Mirille kasan kirsikkakolaa hassusta jenkkikaupasta, sitten ajelimme Turkuun. Yllätin itseni ajamalla reippaasti ja rohkeasti ison osan matkasta. Ei se oikeasti ole niin kauheaa, paitsi liikkeellelähtö ja pysähtyminen... Turussa Mirillä oli suunnitteilla mustariisivanukasprojekti. Keittely veikin monta tuntia, mutta aika hyvää ja jännää tuli. Satunnaisia ihmisiä saapui hengaamaan, syömään sitä ja katsomaan höhlän Sunshinen. Itse onnistuin loppujen lopuksi syömään niin paljon vanukasta ja jätskiä ja juomaan päälle sen verran liikaa kahvia, että lopputulos oli täysin hysteerinen ja jopa hitusen huono olo. Sitten vietin loppuiltani katsellen Pasilaa ja hihittäen kippurassa kun se oli niin hupaisa. Hups.

Sunnuntain aamupäivä meni myös Pasilan parissa. Ihan liian pian piti kuitenkin raahautua junaan ja takaisin kotinurkille. Ei sielläkään tosin mitään ikävää ollut, vaan ihan mukavaa ihmisten näkemistä. Joukko lukiotuttuja, aveceja ja muita kasaantui hetkeksi maahan palanneelle Olgalle syömään, jutustelemaan sekä kuulemaan ja katselemaan matkamuistelmia. Oi että, palmuja, mielettömiä rantakallioita, Nizza... Yhyy, kyllä haluais taas Etelä-Eurooppaan. Ehkä sitten ensi kesänä.

Arki alkoi taas maanantaina, vanhalla tutulla kaavalla: aamupäivä kirjoittelua, alkuiltapäivästä töihin. Siellä olivat huollon sankarit vähän rasvailleet rataa. Yleensä kun rata on rasvattu, se tuntuu korkeintaan aamuvuoron alkupuoliskon ajan. Tällä kertaa olivat sitten laittaneet niin runsaalla kädellä, että vielä meidän iltavuoron viimeisillä kierroksillakaan ei voinut jarruttaa ihan normaalisti. Pari sadekuuroa saivat kiskot niin liukkaiksi, että junat luistelivat ihan miten sattuu. Onneksi tämä oli minusta itse asiassa ihan hauska juttu: olipa vaihteeksi vähän erilaista, ja joutui välillä ihan tosissaan keskittymään ajamiseen.

Metrowindows iskee!

Keskiviikko oli ihan tavanomainen aamuvuorotyöpäivä, vuoro alkoi mukavasti vasta 6.30, ja aika kului ajellessa vaihteeksi kohtalaisen sujuvasti musiikkia kuunnellen ja seuraavaa pöljää fanfic-ideaani kehitellen. Viimeisen tuplakierroksen jälkimmäisellä kierroksella uuden junan ajotietokone meni yhtäkkiä ensin mustaksi, sitten siniseksi. BSoD metrossa! Whihii, naureskelin sille loppukierroksen ihan innoissani. Vähänkö. Hih. Ei se tosin junan menoa haitannut muuten kuin että asemakuulutuksia ei saanut, mikä oli tavallaan vähän pettymys. :P

Vapaa alkuviikko

Maanantai-tiistai oli viikonlopunkorvike, ja tyypilliseen tyyliin varsin täysi sellainen. Maanantaina suuntasin aamupäivällä kaupungille haaskaamaan rahaa outoihin (kirsikkakolaa Mirille) ja vähemmän outoihin (pari CD:tä) asioihin. Tarkoitus oli jatkaa suoraa Turkuun, mutta tietysti unohdin asioita kotiin ja sähläsin julkisten aikataulut sun muun niin, että loppujen lopuksi päädyinkin vielä kipittämään kotiin. Luonnollisesti kun on vapaapäivä ja ei varsinaisesti mitään aikataulua, pitää aina säntäillä päättömästi paikasta toiseen kuin olisi kovakin kiire. Jee.

Turkuun saavuin joskus iltapäivästä. Loppuilta sisälsi naureskelua keppien kanssa köpöttelevälle Mirille, mutta ei mitään ilkeitä jekkuja, koska olen liian kiltti semmoisiin, sekä omituista viihdettä (Blueberry - melkoisen halluinen länkkärileffa, sekä pari jaksoa Doctor Who:ta - kyseiseen päättömään scifi-klassikkoon pitäisi kyllä tutustua tarkemmin).

Tiistaina aamupäivä meni samaan tyyliin lusmuten ja aikaa kulutellen. Illaksi junauduin Pääkaupunkiseudulle, jotta ehdittiin Olmin kanssa Rollareille. Kuten tämän kesän tyyliin tuntuu kuuluvan, oli taas ollut hirmuisen pitkä kiipeilytauko, eikä oikein tullut niin mitään mistään. Se on aina niin hieno tunne, kun on molemmille käsille hyvät otteet, mutta ei vaan jaksa pitää niistä kiinni millään, piste. Pläh. Sentään tuli todettua, että nelosen reitit tuntuivat kuitenkin niin helpoilta, että niiden kiipeämisessä ei enää oikein ole järkeä.

Haasteeton loppuviikko

Parin haastavan päivän jälkeen oli vastapainoksi melko lailla täysin tapahtumaton loppuviikko, perjantaista sunnuntaihin iltavuoroa töissä. Aamupäivät kirjoittelua. Töissä ei torstain jälkeen oikeastaan edes tapahtunut juuri mitään. Siinäpä se.

Haasteita elämään

Pitikin mennä sanomaan. Eipä tullut tylsää. Keskiviikkoaamupäivänä ennustelin, että "tästä tulee vaikea päivä", ja olin harvinaisen oikeassa. Turun visiittini tarkoitus oli harjoitella köysitekniikoita luolareissuja varten sekä roolipelata. Molemmat jäivät tekemättä. Sen sijaan tuli tutustuttua toimintaan onnettomuustilanteessa. Emme olleet päässeet vielä kalliolle asti lainkaan, kun Miri onnistui tipahtamaan jonkin matkaa. Se rysäys, mikä siitä lähti, oli kyllä pelottavimpia koskaan kuulemiani ääniä. Sitten opin, että oma reaktioni kriisitilanteeseen on maaninen tarve tehdä jotain, mielellään jotain fyysistä. Juoksin selvittämään osoitteemme, juoksin vastaan ambulanssia, juoksin vastaan toista hätäautoa, ja raivasin hätähenkilöstölle kulkutietä puskan halki suorastaan raivoisasti. Hyperaktiivisen alkuhässäkän jälkeen oikeastaan koko loppupäivä sisälsi lähinnä hillittömän pitkästyttävää huolestunutta odottelua sairaalassa - oli se sinänsä toki osittain kiinnostavaakin, että kyseinen ympäristö oli minulle ihan vieras. Kun lopulta saatiin uutisia, alkoikin jo pian olla vierailuaika ohi. Siirryimme Daren kanssa Mäkeen Guitar Heron pariin. Se on kyllä lysti peli, ja hyvin auttoi ajatukset pois kaikesta muusta.

Torstaina piti lähteä liikkeelle kohtalaisen ajoissa, jotta ehtisi töihin. Bläääh. Junassa kohti Helsinkiä silmälaseistani tippui yhtäkkiä toinen sanka, ihan noin vain. Just. Oli siis ruuvit löysällä. Hyvä mennä ajamaan metroa, jos ei näe kunnolla. Onneksi minulla oli Itäkeskuksessa vajaa tunti aikaa ennen työvuoron alkua, joten ehdin korjauttaa ne ongelmitta. Työpäivä alkoi tavanomaisen tapahtumattomaan tyyliin, mutta kolmannella kierroksella tapahtui kummia. Tuuli oli heitellyt Kulosaaren siltatyömaalta jotain ihme valtavia styroksilevyjä pitkin rataa. Yksi juna sitten ihan hajosikin siihen, että oli ajanut niistä yli. Minäkin ilmeisesti raahasin jotain lätyskää mukanani koko matkan Kalasatamasta Ruoholahteen, mutta juna sentään kulki kumminkin ihan normaalisti. Kiitos tämän härdellin, liikenne sitten olikin useamman tunnin sekaisin. Että sekin vielä. Hiphei. Kyllä on haastava viikko tämä.

Työviikko

Työviikko kesti neljä päivää, lauantaista tiistaihin. Vaikka lauantai parituntisten unien jälkeen oli ehdottomasti päivistä kauhein, eivät ne muutkaan turhan mukavia olleet. Sentään kävi tuuri, että muut aamuherätykset eivät olleet täysin mahdottomia, puoli seitsemän maissa vasta piti olla töissä, nukuttua tuli silti aivan liian vähän. Osittain siksi, että en vaan millään nukahda kun yritän mennä nukkumaan, riippumatta siitä, miten vähän olen edellisinä öinä saanut unta, sekä siksi, että maagisesti herään lähes aina jokusen kymmentä minuuttia ennen kuin kello soi, vaikka se olisi soimassa 4.50.

Töissä oli kohtalaisen tapahtumarikasta, muun muassa bongasin Kalasatamassa radan yli huvin vuoksi juoksentelevia muksuja, pendelijunat olivat vähän hukassa ja eksyksissä niin, että näyttötaulut näyttivät mitä sattuu ja valot asettuivat väärin, ja sitten tiistaina väsyneen viikon päätteeksi tulin ajaneeksi ekan pakkojarruni. Ajoin siis punaisia päin, jolloin juna automaattisesti jarruttaa pysähdyksiin. Kyseinen punainen valo oli täysin päättömässä paikassa odottamatta, syynä asetinlaitehäiriö, mutta olisi minun silti pitänyt olla sen verran valppaana, että olisin tajunnut jarruttaa ajoissa, eikä vasta 30 metriä ennen tolppaa, mikä ei millään riittänyt. Noh, tulipa sitten kokeiltua tuokin. Ajovirheilmoitus on täytetty, ja hävettää, mutta minkäs teet.

Metroilevien aamupäivien lisäksi työviikko sisälsi edelleenkin runsaasti kirjoittelua, sekä oppilaan maanantaina. Tiistaina jatkoin suoraa töistä ensin kaupungille katsomaan pääkaupunkiseutulaisia kavereita ja sieltä junalla Turkuun. Keskiviikko on viikon ainoa vapaapäivä, joten toki sille pitää olla tarpeeksi puuhaa, ettei tule tylsää...

Konsertti ja herätys

Perjantaina oli Aholansaari Sinfoniettan konsertti Herättäjäjuhlilla - kyseisellä orkesterilla siis on körttitausta, ja se esiintyy perinteisesti aina kesällä kyseisillä juhlilla. Tänä vuonnahan herännäiset juhlistelivat peräti Espoossa, ja konsertti oli tuttuakin tutummassa Tapiolan kirkossa. Päivään sisältyi kenraaliharjoitus, sen jälkeen tarpeeksi pitkä tauko, jotta ehti ihan kotiin vaihtamaan vaatteita, ja keikka illalla kello 21.30. Onnistuin saamaan aikaan melkoisen hyperin mielialan ennen konserttia, ja se pysyi yllä koko keikan ajan. Soitto sujui varsin hyvin, sekä omalta osaltani että käsittääkseni ihan yleisestikin. Vaikka vielä tauolla totesin soittajakaverille, että Prokofjev oli suosikkini koko ohjelmistosta, konsertin jälkimmäisen puoliskon täyttänyt Beethoven oli kuitenkin osaltani ehdottomasti kaikkein hauskin kappale ja paras elämys. En tiedä, johtuiko siitä, että oli tuttu biisi, niin että pystyi keskittymään musiikkiin ja kokonaisuuteen sen sijaan, että ihmettelee vain omaa stemmaansa, mutta päälle puolituntinen sinfonia meni ihan älyttömän nopeasti ja kokonaisuudessaan todella hilpeissä fiiliksissä. Vielä keikan jälkeenkin oli niin intoutunut olo, etten meinannut malttaa paikoillani pysyä.

Ikävä kyllä keikan loputtua noin 23.30 oli jokseenkin kiire kotiin ja nukkumaan. Ystävällinen liikennetyönjohto oli nimittäin lätkäissyt minulle lauantaiksi aina yhtä ihqun Hyvin Aikaisen aamun. Herätys siis oli kello 3.15 ( - ja vastustan kiusausta kehittää tästä ja Herättäjäjuhlista jotain tyhmää verbaalista huumorinyritystä). Ehdinkin mukavasti nukkua ehkä kaksi tuntia... Töissä oli melkoisen kamala olo ja suunnattomia vaikeuksia pysyä hereillä. Ei ollut yhtään kivaa siis.

Musisointia

Tämäpä on ehdottomasti kesän musiikillisin viikko. Maanantain työpäivän jälkeen kaikki illat ovat menneet Aholansaari Sinfoniettan harjoituksissa. Tiistaina kävin vielä kaiken lisäksi ennen treenejä pitämässä soittotunnin maahan palanneelle yksityisoppilaalleni. Oli ihanaa havaita, että oppilas jopa muisti vielä vaikka mitä huolimatta pitkästä soittotauosta. Oppilaat ovat parhaita. Oma soitto on treeneissä sujunut vaihtelevasti, ja kotiharjoittelu jäänyt ihan liian vähiin, kun aamupäivät ovat kuluneet (...kukaan ei varmaan arvaa...) fanficciin sun muuhun turhaan. Ohjelmisto ei tosin ole sellojen osalta kovin vaikea, pahimmat paikat ovat Beethovenissa, jota olen jo soittanut aiemmin, joten selviän aika vähällä vaivalla. Prokofjev on lysti, ja Barber erikoinen ja kaunis. Ei ollenkaan hassumpi tapa viettää kesän ainoa näinkin pitkä vapaa (peräti neljä päivää).

Keskiviikkona tuli myös vähäsen kiivettyä, Rollareilla. Lanttumaakari (5c), sekä Liidi Master (6a, nimestään huolimatta yläköysiteltynä vain toki, kuten kaikki muukin) menivät vaihteeksi mainioissa flow-tunnelmissa ja ihmeen sujuvasti, mutta Alumetsä (6b) ja Sianlihan Orjat (6a) voittivat minut ihan täysin: ensinmainittua en päässyt paljon alkua pidemmälle, ja jälkimmäisessä jämähdin samoin ihan alussa olleeseen kulmanylitykseen. Vaihteeksi tulikin sitten tapeltua niin ahkerasti, että jaksoin hädin tuskin pitää kivestä kiinni, joten loppujen lopuksi Elmo joutui käytännössä kiskomaan minut ylös että saatiin köysi pois. Lystiä. :D Harmittaa vaan, että epävakaa sää ja ristiin menevät aikataulut aiheuttavat sen, ettei tänä kesänä millään ehdi kiivetä kovin usein.

Kaksi päivää, kaksi elämää

Sunnuntaina olin pitkästä aikaa oikein kunnolla sellisti: päivän täyttivät Aholansaari Sinfoniettan kesäperiodin avausharjoitukset, kello 12-18. Oli mukavaa, kun olin peräti harjoitellut stemmani kunnolla etukäteen, ja yksi kappaleista oli ennalta tuttu, niin että tuli soitettua jopa ihan oikeinkin aika paljon. Kuten Aholansaaren jutuissa yleensä, ohjelmisto on kiintoisa. Tuttuna kappaleena on Beethovenin 4. sinfonia, joka on aina kiva. Sen lisäksi on pari aariaa Mozartin Così fan Tuttesta, sekä ne kiintoisimmat biisit, Prokofjevin Alkusoitto juutalaisista teemoista ja Barberin Knoxville: Summer of 1915. Ihan kauhean hyvää kuvaa kokonaisuuksista ei vielä saanut, kun oli pelkät jouset paikalla, mutta jännää ja kivaa joka tapauksessa. Ja hyvä, että sain kesääni edes yhden tämmöisen soittoperiodin.

Maanantaina oli työpäivä, joten olin taasen metrokuski, kuten suurimman osan kesästä. Päivä oli harvinaisen tapahtumarikas, tai ainakin sisälsi yhden huomattavan erikoisen tapahtuman. Tulin tavalliseen tapaan Kalasatamaan keskustan suunnasta, kun olin näkevinäni liikettä laiturin päädyssä. Varuillani ajelin sitten laiturin päähän selkeästi tavallista hitaammin. Ja jep, siellä oli kuin olikin ihminen, semmoinen laitapuolen kulkijan näköinen setä, joka seisoskeli radanvarressa, virtakiskon vieressä, heti aseman jälkeen. Täh. Ihan rauhalliselta vielä näytti, pisti tupakaksikin siinä. Oltuani hetken suu auki ihmeissäni ja soitettuani valvomoon kävin sitten huutamassa sille laiturilta, että "tulepas nyt pois sieltä". Käsittämätöntä kyllä, kaveri tulikin ihan kiltisti, asteli laiturin reunan luo, kiipesi laiturille ja tuli junaan kyytiin. Ei sillä mitään junanallemenoaikomuksia selvästikään ollut, mutta täysin mysteeriksi jäi, mitä helvattua se siellä metroradalla sitten oikein teki. Kaikkea sitä näkee.

Kesäkeikka

Onneksi ja iloksi perjantain työpäivä alkoi vasta 6.29. Jos olisi ollut aikaisemmin, en olisi selvinnyt päivästä millään. Ajeltuani puolikkaan työpäivän verran ja päivystettyäni varakuskina pari tuntia menin pukuhuoneen retkisänkyyn nukkumaan puoleksitoista tunniksi - tai lepäämään ennemminkin, koska vaikka kuinka väsytti, nukahtaminen ei oikein onnistunut. Tämän jälkeen vietin reilun tunnin kierrellen Itäkeskuksen kauppoja etsien itselleni jotain kivaa kesäistä keikkavaatetta, mikä osoittautui yllättävän vaikeaksi, mutta löysin sentään lopulta jotain.

Illan ohjelmassa oli YS:n kvartettikeikka eräissä synttäri/kesäjuhlissa. Illan isäntä haki meidät paikalle avoautolla. Saattoipa olla eka kerta, kun olen ollut sellaisen kyydissä. Vähänkö oli siistiä, whii. Keikka muuten ei ollut mitenkään erityisen siisti, koska aikataulut ja muut järjestelyt paikan päällä olivat niin avoimet, kukaan ei osannut tarkalleen kertoa meille, milloin soitamme, eikä edes missä pitäisi soittaa. Saimme kuin saimmekin kuitenkin lopulta settimme soitettua, ja suurimmaksi osaksi soitin kohtalaisen oikein, mitä nyt yhden Bachin Gavotin alun mokasin kahdessa kolmesta kertauksesta. Itse asiassa soittaessa tuli parikin kertaa hämmentävästi sellainen olo, että pahus, tämähän kuulostaa hyvältä, ihan oikeasti. Joskus nimittäin unohdan täysin, että olen tosiaan soittanut aika kauan enkä ole ihan täysin huono. On kiva joskus huomata osaavansa jotain. Olin keikalta kotona vasta joskus kymmenen jälkeen, kun aamulla olin lähtenyt kotoa viideltä. Olipa hitusen pitkä päivä.

Eilen oli vapaa lauantai, ja yritin olla tehokas ja tehdä laiminlyömiäni hommia kotona, siivosin vessan ja muuta vastaavaa, sekä katselin orkesteristemmoja. Toki siinä sivussa tuli myös kirjoiteltua ficciä sekä luettua Green Marsia (jotta välillä voisi tuntea harrastavansa oikeaakin kirjallisuutta).

Pihallaolevaa

Torstaina oli vaihteeksi Aikainen Aamu. Herätys 3.15, parin kilometrin kävely Pitäjänmäen asemalle, henkilökuntakuljetuksella Ruskeasuon varikon kautta metrovarikolle ja ajelemaan klo 5.22. Kyllä oli pirteä olo.

Töiden jälkeen illalla piti vielä raahautua YS-kvartettitreeneihin Vanhalle. Luonnollisestikin olin siellä ihan pihalla. Ei se niinkään, että olisin soittanut väärin, mutta kun en esimerkiksi mitenkään kyennyt hahmottamaan eräitä yksinkertaisia rytmikuvioita (tahtilaji 3/4, tahdissa neljäsosatauko+kahdeksasosatauko ja sitten kolme kahdeksasosanuottia - häh mitä häh?).

Bussissa Espoo-Helsinki-välillä istuessani väsyneeseen mieleeni iski hämmentävä ja häiritsevä ajatus: tämä tämänhetkinen elämäntilanteeni ei oikeasti kestä kuin kesän ajan. Olen jo täysin tottunut identiteettiini metrokuskina, joka käyttää vapaa-aikansa fanficciin, ja tuntuu, kuin olisin elellyt tällä tavoin ties kuinka kauan. On vaikea uskoa, että muutaman kuukauden kuluttua minun pitäisi olla oman alan töitä etsivä pätevä sellonsoitonopettaja sekä kielitieteenopiskelija. Tämä on niin paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa tämä kesäeloni, jatkuvasta rättiväsymyksestä huolimatta.

Väsyy

Töissä alkoivat taas aamuvuorot. Argh. Erityisen kivoja niistä tekee se, etten vapaapäivinäkään oikein osannut nukkua, vaan jotenkin heräsin ilman mitään herätyskelloa neljän-kuuden tunnin unien jälkeen. Aika väsynyttä tämä elämä nykyjään.

Muutenkin työpäivä oli nihkeähkö: suljin ovet liian nopeasti Mellunmäkeen saavuttuani ja sain haukut tädiltä ja sedältä, jotka olivat jääneet kyytiin kääntöraiteelle ihan vain siksi, etteivät ehtineet ulos ("Miksi te teette tällaista? Ihan kauheaa joutua tänne!" sanoi täti). Lisäksi minulle oli lätkäisty seuraavaksi työpäiväksi kello 4.30 vuoro, mihin minun ei ole käytännössä mahdollista päästä muuten kuin taksilla omaan laskuuni, mutta vihainen puhelu työnjohdolle korjasi alkuaikaa vähän vähemmän mahdottomaksi.

Illalla yritettiin taas kiivetä, ja tällä kertaa se jopa onnistuikin. Sää näytti epävakaiselta, mutta ajelimme silti Rollareille, ja vaihteeksi kävi tuuri ja ei satanut. Vähän märkää kivi kuitenkin oli aiempien sateiden jäljiltä, ja kun oli niin väsy, tuntui, kuin joku olisi ottanut ja lisännyt painovoimaa. Puh. Oli se silti kiva edes yrittää.

Mitäs tässä

Vähän on jäänyt taas vähille tämä päivittely, mutta eipä ole ollut paljoa sanottavaakaan. "Juhannus"viikonloppu meni odotetun kaavan mukaan: fanficcia ja töitä. Kirjoitettuani yhden pitkän stoorin aloitin toisen, kun nyt kerran inspiraatiota tuntuu riittävän. Maanantai-tiistai oli viikonloppuni, joka sekin (kas kummaa) sisälsi paljon kirjoittamista ja elämätöntä netissä roikkumista.

Maanantaina sentään näin muutaman kaverin, ja eilen oli kovasti tarkoitus kiivetä, mutta yritys kaatui siihen, ettemme löytäneet mitään paikkaa missä semmoista voisi harrastaa. Ulkona oli sateista, ja Pääkaupunkiseudun sisäkiipeilypaikkatilanne kesällä on käsittämättömän surkea: Tapanila on kiinni, Kumpula on remontissa, näköjään jopa Kauniaisten palloiluhallin boulderseinäkin pois laskuista kun ko. halli on kesälomalla. Jäljelle jää Myllypuro, jossa käyminen kuulemma ei juuri ole tyhjää parempi vaihtoehto, sekä Pasilan cave, johon nyt seuraavaksi voisi yrittää mennä, kun sen pitäisi jopa olla auki. Plääh. Kiipeilyn kariuduttua kävin sen sijaan etsimässä yhden ihan lähistölleni ilmaantuneen geokätkön. Ihan hauskaa vaihtelua kotona möllöttämiseen sekin oli.

Juhannusangstia

Juuri sopivasti juhannusaattona aiemmin tehokkaasti epämääräisen elämäahdistuksen hävittänyt fiktioon uppoutuminen jotenkin lakkasi toimimasta. Koko päivän oli satunnaisen, selittämättömän onneton olo. Ehkä se liittyi siihen, että kaikki muut juhlivat juhannusta, minä vaan mökötin kotona ja sitten menin illaksi töihin - toisaalta, ei minulla ole koskaan ollut mitään juhannusperinteitä, enkä ole parina aiempanakaan vuonna mitenkään ihmeemmin jussia juhlinut. Vaihtoehtoinen selitys löytyy fanficista: monta viikkoa ahkerasti väkertämäni yli 30 000 -sanainen stoori eteni viimeiseen lukuunsa, jota en oikein osaisi enkä haluaisi kirjoittaa. Asioiden lopettaminen on muutenkin minusta aina ollut mahdottoman ikävää ja vaikeaa.

Peruspäivä

Aamupäivä ficciä, iltapäivä töitä. Juhannuksen ajaksi odotettavissa lisää samaa kaavaa.

Töissä oli taas semmoinen tuuri, että olin koko päivän päivystämässä eli varalla, mutta liikennetyönjohto komensi minut ajamaan päivän loppuun tuplakierroksen, joten ajelin siis. Olin jälkimmäisellä kierroksella menossa itää kohti, kun Kamppiin pysähdyttyäni koko liikenne pysäytettiin, koska jossakin Myllypuro-Kontula välillä oli bongattu joku älypää radalla hiippailemassa. Siinäpä sitten odoteltiin päälle vartti, että kyseinen sankari saataisiin haettua sieltä pois. Pitkästä aikaa tulin kuulutelleeksi oikein kunnon höpöhöpökuulutuksia. Etenkin kun valvomo ilmoitti, että nyt saadaan liikenne taas liikkeelle, ja hihkaisin laiturilla epätietoisina palloilleille matkustajille, että "No niin, nyt on henkilö saatu pois radalta ja päästään jatkamaan ajelua, kyytiin vaan sieltä ja lähdetään! Loistavaa!" (tai jotakin sinne päin)

Viihdyttävä vapaa

Tänään oli viikon ainoa vapaapäivä. Heräsin 7.30 ilman herätyskelloa, mutta hetken aikaa hereillä oltuani päätin, että pah, ja menin takaisin nukkumaan. Ei huono valinta. Lähdin sitten hitaasti liikkeelle, kirjoittelin lisää turhaa fanficciä ja tein spagettia ja jauhelihakastiketta ehkä ekaa kertaa koskaan tai ainakin tosi pitkään aikaan. Koska posti toi Aholansaari Sinfoniettan kesäperiodin nuotit, tuli pitkästä aikaa soitettuakin. Orkesteristemmojen lisäksi soittelin kaikkea satunnaista, mitä huvitti, kuten Bachin 3. sarjan Preludia ja Popperin Elfentanzia (en tietenkään osannut yhtään, kuulosti varmasti kauhealta ja naapurit kärsivät, mutta kivaa silti).

Illalla menin leffaan katselemaan isoa vihaista vihreää tyyppiä. The Incredible Hulk oli varsin jees. Ikävä kyllä en kykene mitenkään objektiivisesti vertaamaan sitä Iron Maniin, joka onnistui heittämään minut täydelle fanityttövaihteelle. Hulk on yleisesti ottaen minusta vähän bläh supersankari, kun se nyt vaan on iso ja voimakas ja tyhmä kuin saapas, vaikka sen arkihenkilöllisyys kuinka olisi fiksu ja harkitsevainen tiedetyyppi. Soundtrackin osalta Hulk kyllä voittaa Rautamiehen, oli paljon vaikuttavampi musiikki. Miinuspisteitä sille sen sijaan tulee runsaasti Liv Tylerista, jota vaan en voi sietää, yök. Ja yleisesti ottaen antaisin pluspisteitä viimeisestä kohtauksesta, mutta tässä vertailussa siinä ei kyllä olisi mitään järkeä...

Koettelemus

Neljän päivän aamuvuoroputki takana, ensimmäinen laatuaan, ja siitä selvittiin. Itse asiassa se meni helpommin kuin odotin, mutta osittain sen vuoksi, että sain "helppoja" vuoroja. Lauantaina kuuteen, sunnuntaina seitsemään, maanantaina 6.30. Ainoa oikeasti aikainen päivä oli eilen, jolloin piti ajaa avausjunaa Ruoholahdesta klo 5.17. Poikkeusliikenteelle tyypillisesti kaikenlaista pientä sattui ja tapahtui, rikkonaisia junia ja muuta, mutta jälleen omalla kohdallani mikään ei näkynyt paitsi siinä, että jokainen myöhästymistä aiheuttava asia sotkee liikennettä nyt paljon aiempaa pahemmin, kun Kulosaaren sillan toinen puoli on kokonaan pois käytöstä (itse asiassa kokonaan pois, piste, kun ei siinä ole kiskojakaan nyt).

Olen viimein alkanut myös nähdä suurimman hyvän puolen, mitä minulle on sanottu aamuvuoroissa olevan. Nimittäin sen, että töiden ehtii hyvinkin joskus jopa tehdä jotain, jos ei ole ihan liian väsynyt. Lauantaina oli YS:n kaudenkaatajaiset, joista toki lähdin aikaisin pois, mutta pääsinpä pyörähtämään paikalla. Sunnuntaina pidettiin epävirallinen AOK-kokous puolen vuoden vaihtonsa jälkeen maahan palanneen ulkomaankirjeenvaihtajan kunniaksi. Maanantai- ja tiistai-illat menivät perinteisemmissä tunnelmissa: töistä kotiin päästyäni jämähdin lojumaan lattialla ja tuijottamaan tietokonetta. Tämmöistä tämä varmaan tulee olemaan aika lailla koko kesä. Ei kovin jännittävää.

Aikainen viikonloppu

Kiitos aina yhtä hilpeän työvuorokierron, tämän viikon viikonloppu oli torstai-perjantai. Kahdesta vapaasta torstai oli toiminnallisempi: aamupäivällä pyörähdin keskustassa hoitamassa asioita (mutten vieläkään saanut kielitieteen perusopintokokonaisuutta rekisteröityä), illalla kiipesin Tapanilassa. Oli taas aika hapuilevaa menoa pitkän tauon jälkeen, mutta ainakin oli paljon uusia reittejä räpellettäväksi, osa oikein kivojakin.

Perjantaina mökkihöperöidyin viettämällä käytännössä koko päivän neljän seinän sisällä. Hämmentävää, miten vähän voi päivänsä aikana tehdä. Lähinnä taas uppouduin fiktioon monissa muodoissaan: katselin Housea, kirjoitin ficciä sekä luin Red Marsia. Ostin koko Mars-trilogian Ruotsin-reissulla, ja nyt alkuviikosta aloin lukea sitä. Tunnustettava on, että koska luin trilogian sen ensimmäisen ja ainoan kerran joskus yläasteella, en oikeasti muista siitä juuri mitään. Siitä huolimatta silloinen lukukokemus oli niin vaikuttava, että pelkästään kirjan aloittaminen aiheutti kylmiä väreitä. En voi kuin ihmetellä, miksen ole hankkinut näitä omaksi ja lukenut uudelleen ja useammin jo aiemmin. Vau.

Päivää

Aloitin päiväni pudottamalla hillovoileivän näppikselle, tietenkin hillopuoli alaspäin. Auts. Siinäpä sitten opettelin, miten Macbookin näppäimet saa nyhdettyä irti. Ihme kyllä en hajottanut mitään, ja sain pahimmat tahmat poistettua. Sen jälkeen aamupäivä olikin kohtalaisen aikaansaava, sain koottua kaikki Jäljet-kampanjan tekstituotokseni ja lähetettyä ne eteenpäin. Illan työvuorossa oli vaihteeksi koko päivän keikka, eli piti ihan ajaakin eikä vain istua ihmettelemässä että pitäisikö ajaa. Mukavan paljon nopeammin ne päivät noin sujuvat.

Metrossa tapahtuu

Aamupäivä upposi, kuten odotettavissa oli, debriefiin ja fanficiin. Jotenkin huvittavaa, että tällä hetkellä näköjään oikeasti kaikki vapaa-aikani menee kirjoittamiseen - ja kaiken lisäksi semmoisen sälän kirjoittamiseen, mikä tuskin koskaan näkee päivänvaloa. Debriefit sentään päätynevät nettiin kun joskus ne saan kasaan. Joskus sitä miettii, että josko kirjoittaisi jotain oikeaa, jotain ihan omaa, missä ei ole lainattuja hahmoja tai jonkun muun kehittämiä juonikuvioita ja maailmaa, mutta se vaatisi jonkun oikean inspiraation, ja semmoista ei ole vielä tullut vastaan.

Töihin taasen iltavuoroon. Koska minut oli laitettu koko päiväksi varalle eli päivystämään sen varalta, että johonkin tarvitaan ylimääräistä kuskia, odotin, että tiedossa on rauhaisa ja tylsähkö päivä. Ajettuani kolme kierrosta työkavereiden iloksi ajattelinkin, että loppuillan voisin istua kahvinkeittimen vieressä ja tappaa aikaa. Sen sijaan vaihteeksi sattui ja tapahtui: Itäkeskuksen ykkösraiteelle jämähti juna, jossa oli sairaskohtaus. Koska kohtauksen saanutta ei syystä tai toisesta voitu siirtää, juna jumitti IK-ykkösessä päälle puoli tuntia, ja muu liikenne seisoi myös. Sittenpä oli loppuillan ajan liikenne jokseenkin sekaisin ja täysi kaaos, ja varalla olevana sai istua jännittämässä jokaisen Itikseen pysähtyvän junan kohdalla, löytyykö siihen kuskia, vai pitääkö itse ajaa. Minulla kumminkin kävi loppujen lopuksi tuuri, ja ei mennyt ylitöiksi, päinvastoin kuin monella muulla.

Jälkiä sun muuta

Hups. Onpa paljon päivittämättä. Onneksi suuri osa siitä on nopsasti selostettu: viime viikon ke-pe oli töissä aamuvuoroa. Se oli silkkaa murhaa. Kun kolme aamuvuoroa on noin tappava kokemus, odotan kauhulla sitä, kun niitä tulee neljä putkeen. Erästä työkaveria lainatakseni, meidän aamuvuoroilla "todella oppii, mitä on väsymys, ja miltä tuntuu, kun lähinnä vaan haluaa kuolla". Että näin. Illat lojuin lattialla puolitajuttomana ja kirjoitin fanficcia.

Perjantaina, vaikka olin sen kolmannen aamuvuoron jälkeen melkomoisen solmussa, suuntasin Turkuun, missä oli Jäljet-kaupunkipelikampanjan viimeinen peli. Onneksi sain pelin aikana nukuttua kunnolla, muuten ei olisi tullut mistään mitään. Peli oli, noh, sanotaan vaikka että kysymyksiä ja keskustelua herättävä. Heti pelin alussa pelaaja oli saada offgame-hepulin siitä, että "oikeasti koko kampanja olikin vain unta ja mitään tästä ei oikeasti tapahtunut", mutta asetelmasta sentään nousi paljon melkoisen syvällistä pohdiskelua todellisuuden luonteesta ja muusta sellaisesta. Ikävä kyllä, kun peli sunnuntaina päättyi, loppuratkaisu oli niin kammottava, että se jätti vähän pahan maun. Itselläni kävi tuuri, ja hahmoni selvisi takaisin "oikeaan" alkuperäiseen todellisuuteen, mutta moni muu jäi ikuiseen helvettiin kärsimään. Joo, elämä on, oikeastikin tapahtuu ikäviä asioita, jne, mutta ei se tee siitä kivaa. Tiedän viimeisen Toinen Totuus -pelin jälkeen vähän turhan hyvin, miltä tuntuu, kun on sivullinen uhri ja oma rakas hahmo kuolee tyhmästi voimatta itse vaikuttaa asiaan juuri mitenkään. Se on harvinaisen syvältä. Kiitos tämän, pelin jälkeen ei jäänyt kovin pahaa postlarpangstia, vaan ennemminkin yleismaailmallinen "blah".

Sunnuntaina pelin jälkeen oli tarkoitus mennä kiipeämään, mutta kallion kieppeille ajettuamme totesimme, että ei vaan jaksa, ja menimmekin vain uimaan. Sen jälkeen pääsin viimein tutustumaan Guitar Heroon. Hii. Oli ennalta arvattavissa, että joko en osaa ja vittuunnun täysin, tai sitten olen saman tien kohtuunäppärä ja pidän. Pidin. Ehkä ammattilaismuusikkoudesta on jotain hyötyä hassuissa soittamista simuloivissa peleissä.

Maanantaina Turusta kotiin ja töihin. Siinä se. Arjessa taas, ja sitähän riittää koko kesäksi. Iltavuorot sentään ovat siedettäviä.