Tilannekatsaus

Syksyn kaameimmat viikot alkavat viimein olla takanapäin. Tämän kunniaksi tässä jatko-osa edelliseen päivitykseeni: miten kävi?

• Palautin juuri proseminaariesseeni ("DNA-sirut vastaan uuden sukupolven sekvensointi mikrobiekologiassa"). Se ei ole niin hyvä kuin haluaisin, ja todennäköisesti sisältää sekä kirjoitus- että asiavirheitä, mutta eiköhän se läpi mene. Torstaina pitäisi vielä pitää aiheesta esitelmä.
• Ympäristömikron kurssi meni ihme kyllä läpi erinomaisella arvosanalla, vaikka suullinen tentti oli melkoisen kaamea elämys. Lähinnä se muistutti Alias-peliä, jossa minun ja vastapelaajani ajatusmaailmat eivät alkuunkaan kohdanneet. Geologian tentti puolestaan oli silkkaa arvailua, enkä vielä tiedä, miten sen suhteen kävi.
• Sain palautettua kaikki satunnaiset pienet kirjalliset työt ajallaan, vaikka jouduinkin vääntämään geologian "ryhmätyön" yksin, kun parini päätti luopua leikistä sopivasti deadline-päivänä.
• TAVE:n juhlakonsertti oli aivan mahtava. En usko, että olemme koskaan soittaneet noin hyvin kvartettina. Lauran kanssa esittämäni Schumannin Fünf Stücke im Volkston meni myös oikein kivasti. Kyllä tämän eteen kannatti tehdä töitä - ja kyllä soittaminen on edelleen upeaa.
• Olin viime viikon töissä. Metrojuna oli edelleen oranssi. Pitäisi varmaan mennä taas ensi viikolla.
• Luolajuttujen eteen en ole kertakaikkiaan ehtinyt tai kyennyt tekemään mitään. Kohta voisi viimein olla aikaa ja energiaa siihenkin.

Työn alla juuri nyt

Tällä hetkellä on vähän sellainen olo, että voisin mennä lakkoon ja ryömiä johonkin kivenkoloon, mistä minua ei tavoita. Tietenkin tämä on ihan oma syyni - olen vaihteeksi onnistunut haalimaan vähän liikaa tekemistä. Suurimpiin keskittyen, pitäisi selvitä muun muassa seuraavista jutuista:

• Proseminaarityö. Aiheena todennäköisesti Uusimmat sekvensointitekniikat vs. DNA-sirut mikrobiekologiassa tai jotain sinne päin. Vajaa kaksi viikkoa aikaa taikoa se jostain. Onneksi sen ei tarvitse olla kovin laaja.
• Kaameita tenttejä. Tänään oli ympäristömikrobiologian jokseenkin älytön tentti, jossa mm. yritin epätoivoisesti piirtää aukeamankokoisen kaavakuvan siitä, mihin erinäiset aineet maahan pudonneesta oksasta päätyvät (ja siten selostaa käytännössä hiilen, typen ja fosforin kierrot, rikkikin olisi tullut jos olisin osannut sen edes välttävästi). Samaisesta kammotuksesta tulee vielä suullinen osuus perjantaina. Samana päivänä on geologian jättiperuskurssin eka välitentti. Ei hajuakaan, millaisia kysymyksiä siihen tulee. En vielä ole lukenut yhtään ja olen pihalla.
• TAVE-kvartetin 5-vuotisjuhlakonsertti on ensi viikonloppuna. Pitäisi osata soittaa siellä. Ohjelmassa mm. eka solistinen esiintyminen aikoihin. Pelottaa aivan liikaa.
• Mikrobiekologian viimeinen seminaarikirjoitelma (onneksi vain sivun mittainen).
• Geologiaan parityönä essee ja esitelmä Itävallan Alppien laattatektonisesta ympäristöstä.
• Tiedonhankintakurssin tehtävät. Artikkelien etsiskely tietokannoista -harjoitukset tuntuvat lähinnä ajanhukalta, sen verran paljon sellaista olen jo harrastanut. Sen sijaan RefWorksin opettelu on kyllä varmasti hyödyllistä.
• Luolaseuran syyskokouskin lähestyy, pitäisi varmaan jotenkin perehtyä asioihin, ja viime kokouksen pöytäkirjakin on vielä tekemättä. (Ja Torholan siivousoperaation suhteenkaan ei ole pahemmin tarkempia suunnitelmia.)
• Pitäisi setviä, mistä saa halvimmalla hommattua toimivan SRT-setin (Single Rope Technique eli luolaköysitekniikoita). Ei oikeasti olisi rahaa, mutta ensi kesälle suunniteltu Ranskan-reissu vaatii. Jos ne nyt edes huolivat meitä sinne, kun emme suostu maksamaan asioita sekeillä(!). Saakelin britit.
• Töistä ilmoitettiin, että jatkossa täytyy ajaa vähintään 1 vuoro/vk tai 4 vuoroa/kk, että saa pitää henkilökuntamatkakorttinsa. Eli on kai sitten pakko saada survottua työpäiviäkin johonkin väliin.
• Kaiken tämän keskellä Tretjakovista kysyttiin, ehtisinkö ottaa uuden oppilaan. En kyllä mitenkään kykene. Olinpa kerrankin niin päättäväinen, että otin ja ilmoitin irtisanoutuvani. Tämä on ollut pidempään suunnitteilla, en vain ole saanut tehtyä. Toivon mukaan saan myös työni jatkajan järkättyä.

Ja varmaan unohdin tästä paljon kaikkea olennaista. Hohhoijaa. Koskahan sitä oppisi, että ei aina vaan voi ehtiä kaikkea?

Geeniteknistä

Lukuvuosi lähti kunnolla käyntiin, kun geenitekniikan harjoitustyöt alkoivat kaksi viikkoa sitten. Labrakurssit ovat jotakin ihan muuta kuin mikään, mitä aiemmissa opiskelupaikoissa on tullut vastaan. Kuten joskus aiemminkin olen todennut, niistä löytyvät sekä syvimmän epätoivon hetket että suurimmat onnistumiselämykset. Niinpä minun on nyt pakko vähäsen hehkuttaa.

Geenitekniikan labra taisi loppujen lopuksi olla rennoin tähänastisista: kahteen viikkoon sisältyi kyllä muutama pitkä ja ahdistavan kiireinen kaaospäivä, mutta oli myös monta lyhyttä päivää, ja paljon tyhjää aikaa, kuten geeliajojen, pesujen tai inkubointien odottelua. Kurssin aikana yritimme siirtää osan maitohappobakteeri Lactobacillus crispatuksen erästä pintaproteiinia koodaavasta geenistä rakkaaseen työjuhtaamme E. coliin, sekä etsiskelimme ihmisen glykogeenisyntaasigeeniä lihassolusta valmistetusta cDNA-kirjastosta. Jälkimmäinen onnistui paremmin kuin ensimmäinen, osittain siksi, että joku ystävällinen assari oli lisännyt geenikirjastoomme ylenmäärin etsimäämme geeniä (ettei tulisi paha mieli kun sitä ei löydykään).

Kurssi oli pahuksen siisti. Noin ylipäänsäkin tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun pääsen tekemään tällaisia juttuja. Osa työvälineistä ja reagensseista, joilla leikimme, on kohtalaisen kalliita. Monia tekniikoista, joita käytämme, ei ole ollut edes olemassa kovin kauaa. Olisi hienoa päästä joskus työhön, jossa voisi tehdä jotakin samankaltaista, mutta jos niin ei tapahdu, olen erittäin iloinen ja kiitollinen, että olen saanut edes kokeilla.

Viime yönä näin unta, jossa söin muinaisen roomalaisen kanssa bakteereja, joissa oli mausteena faagiplakkeja. Saas nähdä, kauanko nämä labraunet taas jatkuvat. Itse kurssi loppui toissapäivänä, vielä pitäisi kirjoittaa selkkari ja käydä tentissä. Seuraava labrakurssini on todennäköisesti vasta keväällä, ja siellä ei pääse leikkimään mikrobien kanssa. Tämä harmittaa minua, mutta enempää labroja ei lukujärjestykseeni oikein tänä vuonna sovi. Onneksi tiedossa on paljon kaikkea muuta mielenkiintoista.

Pallaskatti ja porkkanakakku

Paluu reissusta arkeen ei tapahtunut pehmeällä laskulla, vaan geenitekniikan luennolla heti tiistaiaamuna kello 8. Olin aika ylpeä, että sain raahauduttua sinne. Onneksi kyseessä on oikeasti kiinnostava kurssi - ja onneksi muut opinnot alkavat vasta ensi viikolla. Jäi hyvin aikaa purkaa rinkkaa, pyykätä, ja ihmetellä tulevia aikatauluja. Kävin toki viikon aikana myös syksyn ekoissa YS:n harjoituksissa ja pidin ensimmäisen soittotunnin kesäloman jälkeen.

Koska luolaton arki kaikesta huolimatta tällä hetkellä ahdistaa aika lailla, viikonloppuna piti korjailla mielialaa kivoilla asioilla. Perjantaina kävimme Mirin kanssa Korkeasaaren Kissojen yössä. Paikalla oli ehkä hieman liikaa muita ihmisiä, mutta muuten reissu oli oikein onnistunut. Kun ulkona oli kylmää ja tuulista, Amazonia- ja Africasia-talojen trooppinen ilmasto tuntui erittäin miellyttävältä. Parasta tietysti oli, että kerrankin onnistuimme näkemään kaikki kissat virkeinä ja liikkeellä.

Leijonista ja tiikereistä viis, suurimpia suosikkejamme olivat kovasti maatiaiskissaa muistuttava metsäkissa sekä aro- ja pallaskissan nimilläkin tunnettu manuli. Muut kissat hyökkäsivät innoissaan kiinni ruokaan heti, kun se oli niiden häkkiin asetettu. Korkealle katonrajaan kiivennyt manuli sen sijaan pohdiskeli ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin uskalsi lähteä laskeutumaan kohti eväitään - ja tipahti puolivälissä. Se ei pudonnut sirosti jaloilleen kuten kotikissa, vaan kömpelösti, ja jälkeenpäin se kokosi itseään hyvän tovin häntä kärttyisän oloisesti viuhtoen. Otuksen normaali kävelytyyli oli hidasta lyllertämistä maha maata viistäen. Kyseessä ei edes ollut vain tämän tyypin ominaisuus, vaan toinen, pienemmän ja nuoremman oloinen manuliyksilö liikkui samalla tavalla.

Lauantaista suurin osa kului Walesin-reissulta otettujen kuvien läpikäymiseen, niitä kun oli yhteensä noin 1400 kappaletta. Saimme ne karsittua reiluun kolmeensataan, ja vieläkin olisi varaa vähentää. Kuvat ilmaantuvat nettiin joskus, jos kaikki kuvaajat antavat luvan otostensa käyttöön. Lisäksi laitoimme ruokaa pitkään ja hartaasti. Mirin mausteinen makkarakeitto osoitti minulle, ettei keitto aina ole onnetonta litkua, josta ei mene nälkä. Itse onnistuin vaihteeksi leipomisessa ihan täydellisesti.
Porkkanakakku oli juuri sellaista kuin pitikin, eli erittäin hyvää - ja se jopa näyttikin hyvältä.

Poistuminen

Poistumispäivä oli kaikin puolin ankea. Minulla oli kankkunen, Mirillä muuten vain kurja olo monesta syystä, ja ajatus arkeen paluusta ahdisti molempia. Häivyimme majalta kahdeksan pintaan sellaisella kiireellä, että sinne unohtui vaikka mitä. Taakse jäivät myös Elina ja Jarkko, jotka jäivät nukkumaan. Heidän matkansa jatkui vielä myöhemmin päivän aikana Pohjois-Walesiin päin.

Ajomatka Lontooseen ei ollut lyhentynyt kahden viikon aikana, eikä vakiohuoltoasema ollut parantunut puolessa vuodessa. Emme sentään törmänneet ruuhkaan, vaikka oli pyhäpäivä. Sen sijaan olimme kentällä jo ennen puoltapäivää. Lento lähti vasta 15.15, joten piti koomata monta tuntia siellä. Hiljalleen elämä alkoi voittaa - sain jopa syötyä, vaikka ruoka oli ihan kamalaa, ja veitsetkin oli muutettu hyödyttömiksi tylpiksi versioiksi, varmaankin turvallisuussyistä.

Ihan liian pitkältä tuntunut lento meni puoliunessa. Kone pysäköityi Helsinki-Vantaan peränurkkaan, mistä meidät kuskattiin bussilla jonottamaan terminaalin sisäänkäynnille. Odotimme ehkä kymmenisen minuuttia ilman minkäänlaista selitystä, kunnes ihmismassa viimein mateli sisään. Rinkat poimittuamme ajelimme vielä toisella bussilla puskassa olevalle parkkipaikalle, ja sieltä viimein Mirin autolla Perkkaalle, missä olimme yhdeksän jälkeen illalla.

Ei toivoakaan, että reissaamisen jälkeen olisi kyennyt esimerkiksi purkamaan tavaroita. Söimme valmispizzan iltapalaksi - se oli huomattavasti maukkaampi kuin Heathrown kallis ravintelimuona - ja menimme aikaisin nukkumaan.

The Columns

Viimeinen kokonainen päivämme oli sunnuntai ennen Bank Holiday -maanantaita, Silloin, kuten muina vastaavina päivinä, oli mahdollisuus käydä katsomassa the Columnsia, yleensä suljettua erikoista luolamuodostelmaa, joka on itse asiassa syntynyt luolan yllä olleen kalkkiuunin jätteestä.

Harvey oli Columnsien valvojana, joten seurasimme jälleen häntä. Kun hän lähti etenemään nopsaa luolatonttuvauhtiaan, tuli krapulaiselle suomalaiselle hieman tukala olo. Vilahdimme halki Big Chamber Near the Entrancen vieraaseen sivukäytävään, missä suorastaan kipitimme yli matalahkoista poikkareista. Sitten, selittämättä lainkaan puuhiaan, oppaamme kiinnitti köyden toisen pään seinään ja lähti jatkamaan matkaa sen kanssa. Yritin kysyä, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutten saanut vastausta. Harvey hilpaisi aika ilkeän oloisen montun yli, ja katosi näkyvistä. Jäin reunalle ihmettelemään. Hieman myöhemmin hän huikkasi, että voi tulla. Edelleen aika ulalla kyselin, onko tuota köyttä siis tarkoitus käyttääkin, ja olihan sitä, se oli käsiote ja henkinen tuki.

Kaiken kaikkiaan tie Columnseille oli hienon vaihteleva: poikkareiden jälkeen oli tarjolla kohtalaisen korkea, portaikkomainen kiipeily, pienen puron seurailua, änkeytyminen, portin avaus, toinen änkiö, ja vielä jääkylmässä mutavedessä konttaamista. Ei mitään vaikeaa, mutta työlästä kyllä. Kun viimein saavuimme perille, saimme todeta, että reissu todellakin oli vaivan arvoinen.

Columnsien lähelle sai mennä vain kaksi kerrallaan, ja piti olla erityisen varovainen. Ei ole ihme, että muodostelma on asetettu suojelun alle, koska se todella on hyvin omalaatuisen näköinen, erilainen kuin "luonnolliset" vastaavat. Nämä Pylväät ovat kuulemma myös aivan pehmeitä, joten ne vahingoittuvat hyvin helposti. Minua viehättivät etenkin karvan näköiset pitkät ja ohuet pillit. Kuitenkaan tämä ei ylittänyt uuden lempimuodostelmani Heol Eiran lumoa.

Harvey jäi pitämään vahtia, koska muitakin seurueita oli tulossa katsomaan nähtävyyttä. Me päätimme yrittää palata itse takaisin eri reittiä kuin olimme tulleet. Sen piti olla aivan yksinkertaista, tämän vahvisti myös matkalla kohtaamamme toiseen suuntaan edennyt seurue. Ensin seuraisimme puroa kunnes se päättyisi, jolloin päätyisimme Arete Chamberiin, sieltä alas Salubriousiin, ja ylös Corkscrewsta.

Seurasimme pikku puroa, kunnes se katosi, mutta tämä toi meidät neljän suurehkon käytävän risteykseen. Meillä ei ollut aavistustakaan, mihin suuntaan pitäisi jatkaa, ja pari lyhyttä tiedustelureissua eivät asiaa valaisseet. Asemaamme hankaloitti se, että kaikkien halukkaiden nähtyä Columnsin Harvey palaisi takaisin ja ottaisi köyden pois, jolloin alkuperäisen reitin montunylitys olisi huomattavasti ikävämpi.

Päätimme pelata varman päälle, ja palasimme jälkiämme. Valinta oli luultavasti viisas, koska siihen mennessä kun olin letkan ekana ehtinyt vielä köydellisen kolon yli, Harvey ja viimeiset Pylväiltä palaavat saivat meidät kiinni. Epäilemättä olisimme toistakin kautta jossakin vaiheessa päätyneet tuttuihin paikkoihin, mutta se olisi vaatinut aikaa, ehkä liikaakin. Nyt minä johdati koko joukon takaisin samaa reittiä kuin olimme tulleet. Suunnistus sujui ongelmitta.

Harvey ja toinen tiimi lähtivät vielä katsomaan muodostelmaa, joka kuulemma näyttää mudasta syntyneeltä pienoisrautatieltä, me suomalaiset palasimme päivänvaloon. Matkalla majalle minua otti ensin päähän pätemättömyytemme reitinhaussa, sitten alkoi itkettää - tämä oli viimeinen luolaretkemme tällä matkalla, eikä taas ollut mitään tietoa siitä, milloin tänne pääsisi seuraavan kerran.

Päivä oli harvinaisen kaunis ja aurinkoinen, joten iltapäivällä lähdimme vielä katsomaan läheisessä louhoksessa olevaa kaivauspaikkaa. Kyseinen luolakaivanto oli vielä aivan aluillaan, ehkä puolen metrin syvyinen kuoppa. Paikalla tehtiin parhaillaan mittauksia, joilla yritettiin paikallistaa potentiaalisia onkaloita. Läppäristä ja piuhoista koostuvan mittaussysteemin lisäksi mahdollista kaivuukohtaa etsittiin eksoottisemmin keinoin, kaivonkatsonnalla.

Olimme aivan äimänä, kun paikalliset ihan tosissaan kävelivät ympäriinsä taikavarpu käsissään etsien jotain - kun ei edes ole varmaa, mitä sillä mukamas löytää. Meidätkin laitettiin kokeilemaan, mutta kas kummaa, mitään ei tapahtunut. Emme selvästikään olleet kosketuksissa paikalliseen maaperään, tai toisin sanoen, olimme hieman turhan skeptisiä. Tuntui uskomattomalta, että tällaista edelleen harrastetaan. Palaillessamme majalle kävimme vilkaisemassa varsinaiseen louhokseen, koska en sielläkään ollut aiemmin käynyt. Melkoinen kuoppa. Toivottavasti eivät ole tuhonneet montaa luolaa mennessään.

Koska kyseessä oli viimeinen iltamme, osa ajasta kului tarpeellisten asioiden setvintään. Laitoimme Mirin kanssa eteenpäin hakemuksemme kerhon varsinaisiksi jäseniksi. Saimme Ianin toiseksi suosittelijaksemme, toinen jäi puuttumaan. Toivon mukaan kaavailemamme henkilö suostuu. Vermeiden säätö söi myös aikaa. Ne eivät millään ehtisi kuivua aamuksi. Oikeasti järkevintä kai olisi jättää viimeinen päivä luolattomaksi, mutta se nyt vasta olisi ankeaa.

Pakollisten kuvioiden jälkeen vaihdoimme vapaalle. Viimeinen ilta luolakerholaisseurassa. Sen somin hetki oli, kun Peg-westie, yksi monista paikalla pyörineistä ihanista koirista, otti ja nukahti syliini, kun yritin neuloa. Tulin taas juhlineeksi ihan railakkaasti, ja otin turpaani Scrabblessa, vaikka pelasin tiiminä paikallisen Ashin kanssa. Nukkumaanmeno venyi pikkutunneille.

Llygad Llwchwr ja Carreg Cennen

Perjantain kohtalaisen rankan reissun jälkeen halusimme lauantaista hieman kevyemmän päivän. Siksi olimme valinneet kohteeksi Llygad Llwchwrin, pikkuluolan Black Mountainin suunnalla, mihin oppaakseemme lähti Harvey. Miri ei halunnut luolaan, mutta joutui kuskiksi, koska oppaamme autoon emme olisi mahtuneet.

Ajomatkaa oli jonkin verran. Mitä lähemmäs pääsimme, sitä hämmentyneemmäksi tulin. Epämääräiset puskatiet nimittäin näyttivät kovin tutuilta. Tämä oli tasan samaa seutua, missä olimme harhailleet reissun alkupuolella, kun olimme etsineet linnaa. Tällä kertaa jouduimme odottelemaan, kun tiellä oli lauma hevosia, ja pari autollista turisteja ottamassa niistä kuvia. Pysäköimme auton sen kärrypolun varteen, missä aiemmin tiemme olivat katkaisseet heppojen lisäksi lehmät ja lampaat, kukin vuorollaan.

Vaihtauduimme luolavermeisiin tienpientareella ja kävelimme vehreiden laidunmaiden halki luolan suulle. Matkalla törmäsimme hupaisaan kylttiin, jossa varoiteltiin, että luolailu on vaarallista. Suuaukko olikin aika huolestuttavan oloinen: parin metrin kiipeäminen todella liukkailla otteilla, sitten pää edellä ahtaaseen koloon.

Luolan alkupuoli oli kokoinaisuudessaan varsin ahdas, ja Harvey liikkui melkoista vauhtia pienehköksi sedäksi. Perässäpysyminen vaati niin paljon keskittymistä, että reittiä ei juuri ehtinyt seurata. Kaiken kaikkiaan luola tuntui hyvin erilaiselta kuin OFD, ei vain siksi, että se on pienempi, vaan koska kivikin on jotenkin vähän erilaista. Tosin se on monin paikoin yhtä lailla sileäksi hioutunutta kuin OFD:ssä, ja Harvey kertoikin, että monet koululaisryhmät tulevat tänne.

Jonkin aikaa ahtaita tunneleita koluttuamme pääsimme tilavampiin tiloihin. Oppaamme lähti poikkaroimaan leveän lammikon yli. Seurasin perässä, kunnes päädyin älyttömään spagaattiin. Kyselin, kuinka syvää vesi on, mutta Harvey ei tiennyt. Ei siis auttanut kuin kokeilla. Astuin kylmään veteen - ja se ylsi hieman yli nilkkojeni. Hah.

Lammikoiden tuolta puolen löytyi First River Chamber. Kyseisen luolan hienous nimittäin on vuolaana virtaava suuri joki, johon ei ole asiaa, ellei ole sukeltaja. Se näytti upealta korkealta kielekkeeltä katsellen. Muodostelmia ei ollut paljon, vain jonkin verran kauniita verhoja, mutta pelkästään huoneen koko ja leveä uoma riittivät tekemään siitä erityisen.

Jatkoimme matkaa, ja kävimme vielä kolmessa muussa joenvarsipaikassa ihailemassa maisemia. Yhden niistä seinässä oli hupaisa pieni vesisuihku, kuin joku olisi tehnyt seinään reiän neulalla. Lisäksi hassusti näytti siltä, kuin vierekkäisten kammioiden virtaus kulkisi aivan vastakkaiseen suuntaan. Kun käännyimme takaisinpäin, opas hieman säikäytti minut sanomalla eräässä kohdassa, että tämä "ei kai" ole reitti uloskäynnille. Sen sijaan se olikin reitti vielä yhdelle Jokikammiolle.

Koko luolalla on mittaa vajaa kilometri, joten nähtävyydet oli katseltu aika nopeasti. Paluumatkalla tosin totesin, etten luultavasti olisi millään löytänyt tietäni ulos omin avuin - niin pieni kuin luola onkin, se tuntuu hyvin sokkeloiselta. Onneksi Harvey muisti reitin, vaikka oli käynyt luolassa edellisen kerran neljätoista vuotta sitten.

Ulostulo oli todella mielenkiintoinen suoritus. Pää edellä ulos kolosta, ympärikäännös ylhäällä, ja jotenkin alas yliliukasta, vähäotteista seinämää. Loppujen lopuksi lähinnä liu'uin oppaamme syliin. Koko reissu kesti enintään kaksi tuntia, mutta se kyllä vedettiinkin melkoisen reippaaseen tahtiin.

Palasimme autolle, vaihdoimme mutaiset vermeet puhtaampiin, ja ajoimme seuraavaan kohteeseen. Carreg Cennenin linna nimittäin sijaitsi aivan lähistöllä. Nautimme ensin teetä ja voileipiä linnan kahvilassa, sitten nousimme kukkulalle ihastelemaan raunioita. Olin käynyt paikassa 20 vuotta sitten. Yllättäen se näytti nyt paljon pienemmältä. Linnan sisältä lähtevä pikkuinen luola oli edelleen herttainen. Päinvastoin kuin viimeksi, kävimme sen pohjalla asti ihailemassa flowstone-muodostelmia. Kenties parasta koko linnassa toisin olivat upeat näkyvät ympäröivään kumpuilevaan maastoon.

Maisemia pääsimme ihailemaan myös paluumatkalla, jonka taitoimme vuoristotietä pitkin. Korkeimmalla kohdalla pysähdyimme jäätelöauton luo. Aivan lähellä olisi ollut Herbert's Quarry sekä Foel Fawrin luola, jota Martin oli meille aiemmin suositellut. Emme sentään menneet sinne, vaan jatkoimme takaisin päämajalle.

Ilta oli melkoisen vauhdikas, koska ohjelmassa olivat luolakerhon kesäbileet. Ensin oli huutokauppa, jossa myytiin kasapäin enemmän tai vähemmän järkevää roinaa, perämoottorista käytettyihin luolavarusteisiin. Tuotto meni luolapelastusjärjestön tukemiseen. Tämän jälkeen alkoi varsinainen juhlinta: grillailua, juotavaa, musiikkia, ja hirveä määrä luolaihmisiä. Oli erittäin mukavaa, joskin vielä mukavampaa olisi ollut ilman pientä haikeutta taustalla. Etenkin kun paikalle oli kerääntynyt suurin osa näiden luolaviikkojemme aikana tapaamistamme ihmisistä, oli selvästi lopun alun tunnelma. Ajatus lähestyvästä kotiinpaluusta ei viehättänyt laisinkaan.

Ykkösestä Cwm Dwriin

Eilen, perjantaina, pääsimme tekemään läpireissun Ykkösestä Cwm Dwriin. Ian lähti oppaakseemme. Aiemmin olimme miettineet reissun yrittämistä keskenämme, näin jälkikäteen epäilen vahvasti, ettemme olisi löytäneet reittiä.

Alkumatkan Miri kulki kärjessä. Olimme kuin olimmekin osuneet oikeaan tiistain etsintäreissullamme, ja Letter Box oli aivan kulman takana kammiosta, jossa olimme silloin kääntyneet takaisin. Ei hassumpaa. Kyseinen Postiloota oli melkoisen kiintoisa elämys. Päätimme kokeilla suoritusta ilman apuja. Slingistä olisi kyllä voinut olla paljon iloa. Minä menin ensin, ja onnistuin juuttumaan vyöstäni kiinni pulttiin. Ian käytännössä kiskoi minut läpi. Elina hukkasi jalkaotteensa ja tarvisti myös apukäsiä. Miri puolestaan onnistui asettumaan koloon niin mukavasti, ettei kyennyt liikkumaan mihinkään suuntaan. Lopulta hänet kiskottiin kolosta slingin avulla.

Seuraava osuus oli hankalasti suunnistettava ryömintäsokkelo. Ian meni edeltä setvimään reittiä. Odottelu viileän tuulisessa ahtaassa röörissä oli minusta reissun ankein osio. Tähän asti uusi haalarini oli tuntunut erittäin vakuuttavalta ja ongelma oli ollut lähinnä ylikuumeneminen, nyt alkoi tulla kylmä. Kun Ian viimein huuteli löytäneensä reitin, olin hyvin iloinen.

Saavutettuamme Ianin hän ilmoitti, että on pieni ongelma: Divers' Pitch, yleensä vapaakiivettävä, noin 15-metrinen seinämä, oli viimeaikaisten sateiden jäljiltä käytännössä iso vesiputous. Tuntemattoman vesiputouksen varmistamaton kiipeily alaspäin ei olisi turvallisin mahdollinen tehtävä. Toisaalta, minä olin välttämättä halunnut raahata mukaan köyden, nyt siitä voisi olla hyötyäkin.

Luikertelimme läpi ryömintöjen laskeutumisen alkuun, ja totesimme, että varmistettuna se olisi aivan OK. Ian tulisi alas viimeisenä ilman varmistusta. Minä viritin köyden, kiinnitin itseni, ja lähdin alas ensimmäisenä, Mirin varmistamana. Kiipeily oli helppo, otteet suuria ja hyviä, ja maanalaista vesiputousta alas kiipeäminen oli hillittömän hienoa. Myös näkymä alhaalta oli upea, kun ylhäällä olevien lamput valaisivat ryöppyävän veden. Etukäteen hieman pelkäämäni osuus olikin sitten loppujen lopuksi reissun parasta antia.

Divers' Pitchin jälkeen olimme Cwm Dwrin alueella, enemmän tai vähemmän tutuissa paikoissa. Kävimme katsomassa sumppua, josta sukeltajat alunperin olivat päässeet Ykkösestä luolaston muihin osiin. Monessa kohdassa katossa oli vaahtoa, eli vesi oli ollut todella korkealla, paljon päidemme yläpuolella. Maata peitti hieno hiekka, jossa ei vielä ollut yhtään saappaanjälkeä - olimme ensimmäiset paikalla tulvan jälkeen. Käväisimme myös vilkaisemassa Päävirtaan. Vettä oli edelleen aika paljon.

Lyhyen tauon jälkeen Ian vei meidät katsomaan nähtävyyttä, Heol Eira -nimistä muodostelmaa. Sinne pääsy vaati kiipeilyä todella mutaista ja liukasta luiskaa ylös. Siitä selvittyämme näimme pitkiä pillejä ja muuta jännää, mutta varsinaisen helmen luo piti vielä ryömiä matalan osion läpi ja kavuta vähän lisää.

Muodostelmasta tuli ehdottomasti uusi suosikkini koko luolastossa. Se näyttää flowstonelta, mutta on itse asiassa pehmeää, valkoista moonmilkiä, kuin lunta, mistä nimikin on peräisin - Eira on lumi kymriksi. Loivaa lumirinnettä alas valui vettä pikkuisina aaltoina, ja oman lisänsä maisemaan toivat katon tippukivet, pillit ja heliktiitit. Paikan kuvaileminen on vaikeaa, eikä siitä myöskään saanut hyviä valokuvia, mutta se on todella vieraan ja omalaatuisen näköinen, ja erittäin kaunis.

Heol Eiran jälkeen lähdimme suorinta tietä kohti Cwm Dwrin uloskäyntiä: ensin Piccadillyn ja Nether Rawlin isojen helppojen käytävien kautta Smithyyn, sitten Main Routen pikku traversejen yli lohkaretukokselle, siitä läpi, Jaman halki ahtaisiin osioihin, missä sain mennä edellä, ja tuttujen, työläiden ryömintöjen kautta ulos.

Ulkona oli kaunis, aurinkoinen päivä. Väsymys ja nälkä olivat melkoiset, mutta olo oli voittoisa. Reissu oli viimein ollut sellainen eeppinen seikkailu, mitä olin kovasti kaipaillut. Aivan mainiota!

Yksi One to Cwm Dwrin hyvistä puolista on, että luolan luukulta majalle on vain lyhyt kävely. Ikävä kyllä ruoka ei ollut valmiina odottamassa. Sen sijaan saimme teetä suihkuun. Koska uusi haalarini oli ollut oiva, kulutin hetken pesten vanhaa haalariani, joka siirtyi eläkkeelle. Hämmentävän hyvin kyllä kesti Stadian haalari luolia.

Maja alkoi olla täynnä luolaharrastajia. Söimme, istuimme hetken, ja suoritimme taas yhden nihkeän Tesco-reissun, koska aina puuttuu jotain. Vaikka olisi kovasti tehnyt mieli kuunnella paikallisten luolajutustelua, nukkumaan piti vetäytyä ajoissa, koska seuraavana aamuna oli tiedossa varhainen herätys.

Vapaalla

Torstai oli vapaapäivä. Aamulla tavoitin viimein Phoenixin edustajan puhelimitse, ja hän kertoi kaupan olevan lomalla. Ei siis luolavermeitä sieltä. Miri tarvitsi akuutisti uuden haalarin, ja muutenkin halusimme luolashopata. Siispä lähdimme kohti Cardiffia ja Up and Underia.

Koska aamiaistarpeita ei oikein ollut, päätimme syödä matkalla pubiaamiaisen. Sopivan pubin löytäminen vain osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Päädyimme ajamaan Cardiffiin asti, missä harhailimme epätoivoisesti lähiössä, jossa ei tuntunut olevan kuin kampaamoja. Lopulta ostimme leipomosta hätäkäntyt, jotka maistuivat lähinnä kuolemalta, ja niiden voimin marssimme ostoksille.

Haalareita oli tarjolla tasan yhtä Warmbacin valmistamaa mallia, joka oli aika kallis, ja jonka koot olivat vähintäänkin kiintoisat. S oli minulle selvästi liian pieni, M ihan liian iso, vaikka saman merkin M-kokoinen aluspuku on kuin mittoihini tehty. Myyjä juoksi kiltisti varastoon ja takaisin vermeitä kantaen. Sieltä sattui löytymään sopivasti yksi S+-kokoinen haalari, joka oli minulle aika hyvä. Mirillekin löytyi enemmän tai vähemmän sopiva versio. Vasta luolakokeilu näyttää, miten nämä oikeasti toimivat. Muutakin pientä tarttui mukaan, vaikka esimerkiksi säädettäviä tai järkevän kokoisia polvisuojia kauppa ei edelleenkään myynyt.

Kun kerran mukana oli pari ensi kertaa Cardiffissa vierailevaa, ja kun Jarkko vieläpä oli katsonut Doctor Whota ja Torchwoodia, menimme syömään Bayhin, ja hyppimään Millennium Centren eteen. Peilipylvääseen oli liimattu isoja värikkäitä mansikkatarroja, alueella purettiin jonkun festivaalihäppeningin rakenteita, ja Torchwoodin takasisäänkäynti oli edelleen muistoseinä Children of Earthin jäljiltä. Aika eri näköistä kuin edellisellä kerralla. Eräästä Mermaid Quayn monista ruokapaikoista hankittu satunnainen lounas oli oikein hyvä. Sen jälkeen käänsimme selkämme Cardiffille, ja asetimme GPS:n kohti Swanseaa satunnaisen pienen rantapaikan kautta.


Satunnaisranta Llantwit Major -nimisessä kylässä osoittautui aivan mainioksi. Laskuvesi oli ollut matalimmillaan kolmen maissa, me olimme paikalla neljän-viiden välillä, jolloin se oli vielä varsin alhaalla. Kävelimme rantaa eteenpäin kohti lupaavia rantakalliossa näkyviä kolosia. Kallio oli tosi omituista, kuin valtavista tiilistä tehtyä, ja rantakivikko täynnä kaikkea jännää, kuten levää, simpukoita, hassuja äyriäisiä, merivuokkoja, kaloja ja muuta jännää. Otimme paljon kuvia. Rantakallion koloset eivät olleet varsinaisia meriluolia, mutta ihan somia luolanpoikasia kuitenkin. Vesi alkoi hiljalleen nousta, ja käännyimme takaisin. Kun pääsimme parkkipaikalle, rantaviiva oli muuttunut huomattavasti.

Jatkoimme ajelua. Pysähdyimme kahville vastaantulleeseen Farmer's Armsiin, joka ei ollutkaan maalaispubi, vaan varsin hienon oloinen ruokapaikka. Pelkän kahvin juonti siellä tuntui aavistuksen vaivaannuttavalta, mutta kahvi oli kenties parasta, mitä tässä maassa on tullut vastaan.

Tiedossa oli vielä pakollinen Tesco-visiitti, ja kello oli paljon. Swanseaan olisi vielä paljon matkaa. Totesimme järkevämmäksi kulkea kaupan kautta lähtöruutuun. Taas jäi Swansea näkemättä - joka kerta sinne on oltu menossa, koskaan ei vielä ole päästy perille asti. Ehkä ensi kerralla...

Majalla odotti iloinen yllätys: meidät ensimmäiselle OFD-reissullemme vienyt Ian oli ilmestynyt paikalle. Juttua riitti niin paljon, ettei ristikoista tai neulomisesta tullut mitään. Muutenkin majalle oli alkanut virrata luolaharrastajia viikonlopun bileitä varten. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen saimme aikaan jonkinlaisen suunnitelman kolmelle jäljelläolevalle luolapäivällemme.

Pikavisiittejä

Keskiviikko ei ollut reissun onnistunein luolapäivä. Tavoitteemme oli mennä Cwm Dwrin ryömintöjen jälkeisiin luolaston suurempiin osiin selvittämään, miten sieltä kuljetaan Confluenceen ja kohti Ykköstä. Retkemme kuitenkin jäi lyhyeksi, kun osalle seurueesta sisäänkäynnin pystysuora betoniputkilo sekä ryöminnät aiheuttivat liikaa ahdistusta. Olin vaihteeksi johdossa, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin kääntyä ympäri. Siispä pyörähdimme ahtaimman ryöminnän alussa, ja palasimme pinnalle.

Katselimme hetken louhoksen ympäristöä. Majalla tapasimme Lelin ja Iainin, jotka olivat tulleet setvimään lämpimän veden puutetta. Lämmin suihku olisi kyllä tiedossa, mutta sitä pitäisi odotella puolisen tuntia.

Koska päivän luolailu oli sisältänyt vasta yhden tunnin mittaisen pyrähdyksen, jäimme Mirin kanssa arpomaan, pitäisikö tehdä toinen reissu. Toisaalta olisin kovasti halunnut setviä Cwm Dwrin sunnistushaasteita, toisaalta ajatus saman tien sinne palaamisesta ei oikein houkutellut. Lopulta päätimme lähteä kahden kesken pienelle kierrokselle Kakkoseen.

Ylämäkeä kavutessamme totesimme molemmat olevamme jokseenkin jäässä, ja viimein oven saavutettuamme emme aluksi meinanneet edes saada sitä auki. Hieman mietitytti, oliko koko reissu sittenkään kovin hyvä idea.

Kaikesta huolimatta änkesimme heti sisäänkäynnin jälkeen Mini-Columnseille johtavan kiipeilyn juurelle, ja kapusimme ylös. Kiipeily ei ollut kovin hankala eikä kauhean pelottava, joskin minun mitoillani huomattavasti helpompi kuin Mirin. Pois minipylväiden luota kuljimme pidempää, vähemmän kiipeilyllistä reittiä. Matkalla hämmästelimme ilmassa leijaillutta palavan kynttilän hajua. Olimme aiemmin kuulleet Lelin lainanneen luolan avaimia jollekin vähän epämääräiselle porukalle. Mitähän he oikein puuhasivat?

Sisäänkäynnin lähistön risteyspaikassa pidimme mietintätauon. Kummankaan olo ei ollut erityisen hehkeä, joten mikään kovin eeppiseen emme ryhtyisi. Lähdimme käymään pikaisesti Speedy Caverilla, jotta Mirikin näkisi paikan. Ylös kiipeäminenkin olisi houkutellut, mutta alas laskeutuminen olisi takuuvarmasti ollut epämiellyttävä elämys, kun kivi on raastavan karkeaa, ja Mirillä oli sekä haalareissa että pitkiksissä iso reikä takamuksessa. Poistuimme siis takavasemmalle. Jouduimme vielä tappelemaan hyvän tovin oven kanssa, ennen kuin se meni lukkoon. Tämänkin reissun kestoksi jäi noin tunti.

Majalla meitä odotti lämmin suihku, Elinan kokkaama kasvissoppa ja mukava takkatuli. Koska emme vielä olleet käyneet kertaakaan pubissa, harkitsimme sinne suuntaamista. Ensin kuitenkin odottelimme, että Kakkoseen iltareissulle lähtenyt Vince seurueineen palaisi. Heidän ilmannuttuaan kuulimme kummia: joku oli rikkonut luolamuotoja Edward's Shortcutin alueella. Kerroimme havaitsemastamme oudosta hajusta. Sitä tämä seurue ei ollut huomannut, mutta kovasti kyllä epäilytti, olisiko asialla ollut molemmissa tapauksissa se sama outo porukka.

Yhdeksän jälkeen siirryimme Ancient Britoniin. Siellä opin, että kakku ja jälkiruoka ovat aivan eri asia, ja että Old Rosiessa on todella hyvä hyötysuhde. Otimme hassuja valokuvia ja ihailimme söpöä pubikoiraa. Joskus puolenyön maissa palasimme majalle, missä söimme vähän iltapalaa, juttelimme hetken takan ääressä yhdelle motoristisedälle, ja möngimme nukkumaan joskus kahden jälkeen.

Letter Boxia etsimässä

Tiistaiaamuna aurinko näyttäytyi, ei ollut satanut hetkeen, ja tiedotteet lupailivat kohtalaisen selkeää säätä. Viimeinkin tilaisuus viedä Elina ja Jarkko Ykköseen.

Liikkeellelähtö sujui kovin hitaasti, mutta viimein, yhden maissa, olimme valuneet alas rinnettä ja luolan luukusta sisään. Alkuosio alkoi jo tuntua minulle niin tutulta, että voisin hyvin kuvitella vieväni ihmisiä sen läpi. Virta sen sijaan oli ihan toinen juttu. Vesi oli korkeammalla kuin millään aiemmalla Streamway-kävelylläni. Koska se ei silti ollut liian korkealla, kuljimme ylävirtaan sitä pitkin. Se tuntui aika työläältä.

Kuljimme kuivemman uoman päähän Boulder Chamberin kallistuvalle kivilaatalle. Tästä eteenpäin, kohti Cwm Dwria ja Kakkosta, ei kukaan meistä ollut mennyt, mutta nyt päätimme kokeilla. Apunamme oli pala luolakarttaa, ja joukko epämääräisiä, puoliksi unohdettuja selityksiä.

Tie lohkaretukoksen läpi, ohi sumpun, löytyi varsin helposti ihmisvirran sileäksi hiomia kiviä seuraten. Sen jälkeen alkoivat suunnistushaasteet. Kuljimme läpi pitkähkön kapean tunnelin, jonka seinissä oli pieniä kristallipalleroita ja piikkejä. Sen jälkeen ryömimme matalaa tunnelia alaspäin, kävelimme vähän ja saavuimme kammioon, jossa oli pieni vesiputous. Siellä kiipesimme ylös yhtä seinämää ahtaahkoon tunneliin, jossa nousimme vielä yhtä tasoa ylemmäs ryömintään.

Vielä pätkän helppokulkuista tunnelia edettyämme löysimme oikealta puoleltamme valtavan kuilun. Tämän oli pakko olla Pwll Twll, yksi selkeä maamerkki reitillä kohti luolan muita osia. Seurasimme vastakkaiseen suuntaan johtavaa, helposti kuljettavaa käytävää kammioon, jonka oletimme olevan karttaan merkitty Collapse Chamber. Siitä lähti monta tunnelia, joista parhaalta vaikutti haastavasti kapeneva, sitten lohkareiden ali menevä reitti.

Lopulta löysimme itsemme tilavasta kammiosta, jonka lattialla oli irtokiviä, ja jonka yhtä seinää alas virtasi puro. Sekä minun että Mirin suunnistus- ja kartanlukutaidot väittivät, että Letter Boxin, selkeän maamerkin ja haasteen läpireissuilla, pitäisi olla tässä. Korkeissa seinissä oli ylhällä monia koloja, ja kammiosta myös lähti eteenpäin yksi pitkälle jatkuvalta vaikuttava tunneli. Letter Boxin olisi pitänyt olla erittäin tunnistettava näkemiemme valokuvien perusteella. Emme tosin edes olleet varmoja olisiko se tähän suuntaan kiipeily vai laskeutuminen. Olimme myös käyttäneet jo niin paljon aikaa, että meidän oli pakko kääntyä takaisin.

Paluu takaisin tuttuihin luolaston osiin kävi paljon nopeammin, kun reittiä ei tarvinnut etsiä. Ykkösen tunneleihin päästyämme alkoi seurue jo olla hieman väsynyt. Kiipeily Lowe's Passageen osoittautui haastavaksi. Elinan tipahdettua alas pelottavan näköisesti varmistamattomasta yrityksestä totesimme, että jo ylös livahtanut Miri saisi varmistaa muiden nousut. Vaikka olin aiemmin onnistunut kiipeilyssä ilman varmistusta, säikähdyksen jälkeen en halunnut kokeilla onneani.

Etenimme kuivien osioiden läpi kohtalaisen reippaaseen tahtiin. Kuljimme taas molempien kaapelivarmistettujen poikkareiden kautta. Lopulta olimme ulkona noin 18.20, kun ilmoittamamme paluuaika oli 19. Reissu oli ollut melkoisen raskas, ja nousu mäkeä ylös tuntui loputtomalta. Illalla ei juuri jaksanut tehdä muuta kuin syödä, ratkoa ristisanoja, tuijottaa luolakarttaa, ja mennä aikaisin nukkumaan.

Vapaa, muttei luolaton

Maanantaiaamuna autoilimme taas ihmisten ilmoille. Aikomus oli mennä Phoenix-luolavermekauppaan, mutta sepä ilmeisesti onkin auki vain tilauksesta. Paikalla ei ollut ketään, puhelin meni vastaajaan, ja alkoi vielä sataa kaatamalla. Sen sijaan laitoimme GPS:n viemään meidät lähimpään apteekkiin, jotta Miri saisi tippoja onnettoman viallisen silmänsä avuksi. Apteekki löytyi Pontardawen kylästä, missä se oli kauppakadun varressa. Kävelimmekin sitten sen päästä päähän. Mukaan tarttui leipää ja welsh cakeja leipomosta. Muut ruokaostokset teimme Tescossa, joka oli aivan kulman takana, kun sekin tosiaan sijaitsee Pontardawessa, mitä en ollut aiemmin edes tajunnut.

Majalle palauttuamme pidimme palaverin. Kello oli aika paljon, ja sää kovin sateinen. Minulla oli takana viiden luolapäivän putki, olkoonkin että osa retkistä oli hyvin kevyitä. Päätimme, että voisimme viettää vapaapäivän - mutta ei suinkaan luolavapaata.

Vuonna 1990 olin käynyt Dan-yr-Ogofin näytösluolien ja dinosauruspuiston pihassa, mutta emme silloin menneet käymään. Nytpä viimein pääsin tutustumaan paikkaan. Se olisi luultavasti ollut suurempi elämys 20 vuotta sitten. Dinosaurukset metsän siimeksessä olivat mainioita, mutta kovin muovisen näköisiä.

Show cavet olivat pahuksen ahdistava kokemus. Betonipäällysteiset lattiat, rakennetut valaistussysteemit ja muu luolan kesytys tuntuivat todella inhottavilta. Luukku oikeaan villiin DYO:hon olisi kiinnostanut kovasti. Cathedral Cavessa, jonka harrastajat tuntevat Tunnel Caven nimellä, soi kovalla äänenvoimakkuudella Pachelbelin Kaanon. Yök. Luola oli kaunis, mutta luonnontilaisena se olisi ollut vielä paljon ihanampi. Pikkuinen Bone Cave oli täytetty näyttelyllä: tekoeläimillä, -ihmisillä ja muulla sälällä.


Loppujen lopuksi paras ja ilahduttavin osuus taisi olla kotieläintarha. Siellä oli muun muassa pikkuisen strutsin näköisiä rheoja, minipieniä poneja, kilejä, lampaita (ainahan niitä Walesissa on) sekä laamoja, joita voi rapsutella. Olivat kyllä somia.

Koska luolaretkettömän päivän jälkeen oli hieman ylienerginen olo, lähdin lihapulla- ja lohkoperuna-aterian jälkeen Jarkon ja Elinan kanssa iltakävelylle. Nummimaisema oli kaunis, ja auringonlasku upea korkealta kielekkeeltä katseltuna.

Ilta sujui totuttuun tapaan takkatulen loimussa, tosin ilman paikallisseuraa. Steve oli poistunut päivän aikana töihin mennäkseen, ja majalle majoittuneet enduro-pyöräilijät eivät olleet kovin sosiaalisia.

Kakkosen nähtävyyksiä

Eilen eli sunnuntaina olin ensimmäistä kertaa luolaretken vetovastuussa, koska Miri oli kiinni luolamajan Duty Officerina. Kohteeksi valitsimme muutaman enemmän tai vähemmän helpon ja tutun paikan OFD II:sta. Suunnistaminen jännitti etukäteen hieman, koska tähän mennessä tekemillämme reissuilla se ei ollut varsinaisesti ollutt vahvuuteni. Otimme tueksi ja turvaksi mukaan valokuvasta tulostetun palan luolakarttaa.

Aluksi lähdimme etsimään Bagpipe Chamberia ja Wall of Deathia, jotka olimme Mirin ja Daren kanssa löytäneet maaliskuussa. Reitti oli selkeä surveyssä, ja muistinkin sen varsin hyvin. Olimme perillä puolessa tunnissa, vaikka pysähdyimmä matkalla ihailemaan muodostelmia. Kuolonseinälle johtava käytävä poikkariharjoitteluineen oli sympaattinen. Ketään ei kiinnostanut kokeilla seinämän ylitystä, joten palailimme sisäänkäynnin suuntaan. Emme kulkeneet takaisin jälkiämme, vaan kartasta löytyneen toisen reitin kautta minitraverseille ja siitä Gnome Passageen päin.

Seuraava tavoitteemme oli Mini-Columns, jossa olin käynyt vain kerran. En ollut mitenkään varma reitistä, mutta hämmentävää kyllä onnistuin valitsemaan joka risteyksessä saman tien oikean röörin. Kävimme kurkistamassa aivan sisäänkäynnin lähelle vievästä korkeahkosta kiipeilystä alas, mutta emme kokeilleet sitä, vaikka minun kovasti olisi tehnyt mieli.

Pidimme pientä ruoka- ja vesitaukoa sisäänkäynnin lähistöllä, kun Gnome Passagen suunnalta alkoi kuulua ääniä ja näkyä valoa. Sieltä ilmestyi parivaljakko Cave and Crag -kerhosta, jonka kanssa oli majalla tullut juteltuakin. Selvisi, että olimme kaikki aikeissa etsiä seuraavaksi Speedy Caver -nimisen paikan, joten päätimme jatkaa matkaa yhdessä. Oletin, että meillä olisi nyt helppoa, kun matkassa oli kokeneempia luolaajia, mutta loppujen lopuksi taisin itse suunnistaa enemmän, toiset kun olivat välillä hieman hämmentyneitä. ("Never say you're lost. You're just a little confused.") Ilman seuraa emme tosin olisi tunnistaneet etsimäämme kohdetta, koska en ollut sitä aiemmin nähnyt.

Speedy Caver osoittautui lähemmäs 10 metriä korkeaksi kiipeilyksi jyrkähköä, hyvin, hyvin karkeaa flowstone-rinnettä ylös. Kiipeäminen oli työlästä, mutta ylhäällä sai vaivanpalkaksi ihastella oikein hienoja luolamuodostelmia. Alastulo oli nimen mukainen vauhdikas osuus: varovaista liukumäenlaskua, joka todella testasi haalarin kestävyyden. Pari vuotta uskollisesti palvelleisiin Stadian opiskelijahaalareihini ilmestyi ensimmäinen repeämä, tosin vain takataskuun.

Matkalla sisäänkäynnille kohtasimme taas toisen seurueen - he olivat aiemmin eronneet seurastamme ja läheneet kohti sisäänkäyntiä kiipeilyn asemesta. He olivat kuitenkin eksyneet matkalla ja kiertäneet vahingossa kehää. Se ei ole OFD:ssä lainkaan harvinaista. Poistuimme luolasta yhtä matkaa.

Majalla Miri kokkasi meille luolaruokaa. Aika lailla kaikki paitsi me ja Steve olivat joko lähdössä pian tai jo poistuneet paikalta. Ilta uhkasi muuttua todella hiljaiseksi, kun kaikki muut menivät päiväunille. Koska minulle alkoi tulla mökkihöperö olo, olin tyytyväinen, kun lopulta muutkin innostuivat lähtemään ilta-ajelulle.

Kävimme Henhrydin putouksilla. Vettä oli sielläkin melkoisesti enemmän kuin edellisellä vierailulla, ja syksyisen kaihoisan haltiametsän sijaan laaksossa oli, kuten infotaulussakin luki, kelttiläistä sademetsää. Paikka vain on aina yhtä ihana.

Miri halusi suklaata, joten jatkoimme vielä Tescoon - mutta sepä olikin kiinni! Vaikka seinässä lukee suurella 24h, toisaalta löytyi kyltti, joka selvensi, että megamarketti on auki yhtäjaksoisesti maanantain kello kahdeksasta lauantain kello kymmeneen, mutta sunnuntaina vain 10-16. Sentään viereinen huoltoasema pikkukauppoineen on oikeasti aina auki. Sieltä saimme suklaan, sipsejä, ja muuta terveellistä naposteltavaa illanistuskelun iloksi.

Kakkoskierros

Lauantai oli Elinan ja Jarkon ensimmäinen luolapäivä, ja etenkin kun vettä tuli edelleen taivaan täydeltä, kohteeksi valittiin OFD II. Siispä perus-luola-aamiainen, eilisen jäljiltä edelleen läpimärät luolakamat päälle, ja hyvin, hyvin sumuisen ja kostean maiseman halki ylös Kakkosen luukulle.

Reissumme oli aika samanlainen kuin muiden vetämät esittelyreissut, esimerkiksi se, jolle Ian meidät vei puolitoista vuotta sitten - tosin ilman Edward's Shortcutin pelottavia poikkareita. Alas Corkscrewta ja Salubriousia, Trident, Judge ja Swamp Creekin kourat, vielä alavirtaan, kurkistus Maypole Inletiin, vierailu Selenite Tunnelissa ja Shatter Pillarilla, ja takaisin hieman eri reittiä, minitraversejen ja Big Chamber Near the Entrance läpi. Etenimme sujuvasti, ja yllätin itseni ylittämällä the Kaamean Holen ennen Maypole Inletiä, vaikkei olisi ollut pakko.

Retki oli kiintoisa myös moneen kertaan paikat nähneille, koska sateen jäljiltä luolaston "kuiva" yläosakin valui vettä. Kaikenlaisia pieniä puroja ja vesiputouksia oli yllättävissä paikoissa, kuten Gnome Passagessa ja Arete Chamberissa, ja yleensä hyvin matalassa Salubrious Streamissa sai jalkansa märiksi. Tämä oli kostein OFD II -reissu mitä olen tehnyt, jos päävirtaan asti ulottuneita vierailuja ei lasketa.

Koska oli viikonloppu ja sateista, yläsisäänkäynnillä oli monta muutakin seuruetta. Ihme kylä törmäsimme muihin vasta aivan loppumatkasta. Jälkeenpäin tosin kuulimme, että eräs hieman eksynyt porukka oli ollut yläpuolellamme jossakin vaiheessa ja nähnyt valomme. Majallakin oli enemmän väkeä kuin moneen päivään, vaikkakin paikalliset olivat sitä mieltä, että oli hyvin rauhallista.

Sadepäivän Ykkönen

Olimme suunnitelleet, että eilinen eli perjantai olisi vapaapäivä, koska iltapäivällä hakisimme Jarkon ja Elinan juna-asemalta. Pitkään reissuun ei olisi aikaa, ja seuraavina parina päivänä olisi luolareissuja tiedossa. Edellisenä päivänä alkanut rankkasade jatkui edelleen, ja aamiaisen aikana valot välkkyivät, kun ulkona ukosti.

Sadesää on ongelmallinen luolaharrastuksen kannalta, koska monet paikat tulvivat. Toisaalta olimme jo pitkään haaveilleet OFD I:n näkemisestä tulvaoloissa. Päätimmekin tehdä lyhyen kuvaus- ja katselureissun Ykköseen. Steve antoi meille kyydin sisäänkäynnin lähelle, jottemme joutuisi tarpomaan sateessa.

Vettä valui sisäänkäynnille niin vuolaasti, että kun yritin saada luukkua auki ja takaisin lukkoon, kastuin aivan läpimäräksi. Jo sisäänkäynnin lähistöllä luola näytti erilaiselta kuin yleensä. Vettä virtasi paikoissa, missä edellisellä reissulla ei ollut pienintäkään puroa. Päävirran ääni kuului kauas ja oli hurjan voimakas. Kun pääsimme Pluto's Bathin takana olevalle joen osalle, saimme varmuuden siitä, että vesi todella oli korkeammalla kuin mitä olimme koskaan nähneet. Tunnelin reunoille oli kasaantunut vaahtoa. Valokuvien ottaminen oli vaikeaa, koska ilma oli täynnä pisaroita ja vesihöyryä.

Jatkoimme eteenpäin the Stepille, missä yleensä tarkastetaan veden korkeus vertaamalla sitä tiettyyn kiviaskelmaan. Tällä kertaa koko askelmasta ei näkynyt vilaustakaan, vaan sitä peitti ainakin puoli metriä valkoisena kuohuvaa vettä. Melu oli korviahuumaava. Kokeilimme uittaa jalkojamme vedessä, ja sen voima oli hurja. Tuollaiseen virtaan astuminen olisi itsemurhaa.



Käännyimme ympäri, ja palailimme takaisin hiljakseen, sivukäytäviä tutkien. Harkitsimme, koittaisimmeko löytää tiemme kuivan Dug Outin läpi vaijeripoikkareille, mistä olisi hyvät näköalat, mutta koska olimme aika epävarmoja reitistä ja Mirin silmälasit niin huurussa ettei hän nähnyt mitään, jätimme tällä kertaa väliin.

Ulkona satoi edelleen, mutta oli myös varsin lämmintä - tuntuma oli trooppinen. Lähdimme kohti majaa tietä pitkin, koska yleensä käytetty metsäpolku oli yltä päältä liukkaassa mudassa. Emme olleet vielä kovin pitkällä, kun vastaan tuli auto, joka pysähtyi. Sieltä kyseltiin, yövymmekö majalla, ja onko meillä avaimet. Osoittautui, että kyseessä oli kolmen luolasukeltajan porukka. Saimme heiltä kyydin, ja päästimme heidät sisään.

Vaihtauduttuamme puhtaisiin ja kuiviin vaatteisiin totesimme, ettei meillä ole mitään syötävää. Lähdimme siis ajelemaan. Lähipubeissa lounas oli jo ohi eikä illallista ollut vielä tarjolla, joten jatkoimme saman tien Neathiin, jätimme auton parkkiin, missä nerokkaasti minimipysäköintiaika oli 24h, ja menimme lähimpään ruokapaikkaan. Mirin seitsemän eri lihan annos oli hurja, ja vaikka oma kanapurilaiseni oli pieni, suklaakakun jälkeen oli ähky.

Jaken ja Elinan juna saapui ajallaan. Loppuillan ohjelmassa olivat perussaapumiskuviot: tavarat mökille, Tesco-reissu, ja istuskelua takkatulen ääressä juomien kera. Luolasukeltajilla oli mukanaan ihana koira, jota oli kiva rapsutella.

Kohti Kolmosta

Tänään aikaisemmilta reissuilta tuttu Martin saapui oppaakseemme. Alunperin suunnitelmissa oli ollut retki Dan-yr-Ogofiin laakson toiselle puolelle, mutta sään vuoksi oli pakko vaihtaa suunnitelmia. Vettä satoi jatkuvasti, ja DYO tulvii sateella tukkoon niin, ettei sieltä pääse ulos. Sen sijaan Martin tarjoutui viemään meitä jonkin matkaa OFD III:a, luolaston perimmäistä nurkkaa kohti.

Menimme sisään tutun OFD II:n yläsisäänkäynnin läpi, ja etenimme ulkoaosaamaamme reittiä Gnome Passageen ja Corkscrewlle. Sieltä kiipesimmekin ylös aivan vieraaseen rööriin, uusiin maisemiin. Tie Kolmoseen sisälsi muutaman haastavan lyhyen kiipeilypätkän, ja hieman ahtaita pieniä tunneleita, joihin olisi ollut hyvin helppo eksyä. Kuljimme ohi Timo's Tablen, Bhowani Junctionin, ja saavutimme the Crevassen, ensimmäisen ison haasteen, joka Kolmoseen haluavien täytyy selvittää.

Nimensä mukaisesti Crevasse on syvä railo, jonka ylittäminen vaatii kiipeilyä liukkailla otteilla, ja poikkarointia sen hemmetin kuilun yli. Mikään tästä ei varsinaisesti ole älyttömän vaikeaa, mutta se on tasan sellaista toimintaa, mitä luolissa eniten pelkään. En ikipäivänä olisi lähtenyt yrittämään ylitystä ilman varmistusta, kuten monet kokeneet harrastajat tekevät. Onneksi Martinilla oli köysi. Sen turvin pääsin yli ja takaisin ilman ongelmia. Hirvitti katsellakin, kun Martin ja sitten myös Miri poikkaroivat kymmenien metrien syvyisen, mudan reunustaman kuilun reunalla ilman varmistusta.

Crevassen jälkeen olisi pitänyt laskeutua reilu kymmnen metriä joko vapaakiiveten tai tikkailla, joita meillä ei ollut. Pian tämän jälkeen olisi saapunut the Traverseille, monessa luolavalokuvassa esiintyville näyttäville, todella korkeille ja varsin haastaville poikkareille. Kenties Miri olisi sinnekin Martinin matkassa voinut mennä, mutta minä tunnen rajani, ja kuilukammoisena olin ilmoittanut jo etukäteen, että en siihen lähtisi. Siispä käännyimme takaisin.

Paluumatkalla pysähdyimme ihastelemaan Straw Galleryn muodostelmia. Kun jatkoimme matkaa, minä kuljin edellä, ja onnistuin valitsemaan väärän suunnan melkein joka risteyksessä. Suunnistustaitonikaan eivät siis oikein vakuuttaneet. Sentään minitraverset Gnome Passage - Big Chamber Near the Entrance -välillä eivät tuottaneet suurta tuskaa.

Martin selosti matkan varrella luolapsykologiaa. Kuulemma yleisen teorian mukaan on kolme tasoa. Ensimmäisellä niistä, harrastuksen alussa, tekee mitä hyvänsä muiden perässä, kaikki on älyttömän siistiä, eikä mikään pelota, kun ei vaan tajua pelätä. Toisella tasolla herää tajuamaan, mikä kaikki voi mennä pieleen - tähän minä kai olen jämähtänyt. Kolmas, kypsän luolailija taso on sellainen, jossa on löytänyt tasapainon innostuksen ja varovaisuuden välillä. Vielä jos joskus löytäisin sen balanssin.

Vaikka reissumme ei ollut erityisen pitkä, vietimme maan alla nelisen tuntia. Käsittämätöntä kyllä, minulla oli taas kuuma suuren osan ajasta, vaikka pukeuduin vain päällyshaalariin ja kerrastoon. Aiemmin välissä käyttämäni puuvillaiset asiat ovat tosiaan viilentäneet.

Pinnalla satoi kaatamalla. Majalle päästyämme olimme märempiä kuin OFD1-reissun jälkeen. Oli selvästi ollut viisasta jättää DYO väliin, vaikka pahus sentään, olisin niin halunnut sen nähdä! Yritin kysellä Martinilta ja myöhemmin toiselta kerholaiselta Steveltä ideoita muista alueen luolista, joissa kannattaisi käydä, mutta niitä ei oikein tuntunut löytyvän. OFD on niin ylivoimainen, että paikalliset eivät vaivaudu menemään pienempiin koloihin.

Saapuminen ja Ykköskierros

Eilinen oli kenties kesäni odotetuin päivä: viimeinkin vaihdoin maiseman luolaisampaan. Siirtymäkuvio oli tuttu, vaikka häsläystä oli tällä kertaa aiempaa enemmän. Aamun ensimmäisenä jännitysmomenttina kamerani näytti hajonneen, mutta alkoi sitten mystisesti taas toimia. Kentälle ajettuamme havaitsin jättäneeni tiettyihin luoliin vaaditun vakuutuskortin kotiin, joten ei auttanut kuin palata hakemaan se. Onneksi aikaa oli paljon.

Lento oli myöhässä ja möykkyinen. Perillä auton nouto meni totuttuun tapaan, ajomatka Penwylltiin oli yhtä pitkä ja raskas kuin aiemmin, ja huoltsikkaruoka yhtä kaameaa. Tescossa shoppailu oli juuri niin kaoottinen ja hysteerinen elämys kuin odottaa voi, kun koko seurueen muodostimme minä ja Miri.

Kaiken ankeuden jälkeen South Wales Caving Clubin majalle saapuminen oli kuin kotiinpaluu. Paikalla oli paljon mukavia ihmisiä, paitsi paikallisia, myös kroaatteja ja yksi australialainen. Ilta sujui leppoisasti takkatulen ääressä juoden ja jutustellen.

Tänään heräsimme yhdeksän maissa ja kokkasimme perinteisen luola-aamiaisen, eli munia, pekonia ja papuja. Kahdentoista kieppeillä olimme valmiina ja varusteissa - ja ulkona alkoi sataa kuin suihkusta. Päivän luolareissuksi olimme valinneet juuri OFD1-johtajapätevyyden saaneen Mirin ensimmäisen oman retken, ja Ogof Ffynnon Ddu 1 on luola, jolla on taipumus tulvia, jos sataa paljon. Hetken odotuksen jälkeen sadekuuro onneksi laantui, ja lähdimme kohti luolan suuta.

Olimme molemmat käyneet OFD1:n peruskierroksen läpi useampaan kertaan, joten tämän oli tarkoitus olla helppo ja tuttu aloitusreissu. Sitä se myös oli. Etenimme ripeästi, ja selvisimme kaikista haastavammastakin kohdista ongelmitta. Suunnistusepävarmuutta oli vain yhdessä lohkareikossa. Varmuuden vuoksi olimme varanneet reissua varten kuusi tuntia aikaa. Käytimme siitä kaksi ja puoli.

Minulle reissun suurin hankaluus ja ikävyys oli (yhden pelottavan kolonylityksen lisäksi) lämpötila. Olin kokeilumielessä pukenut ylleni uuden täyden varustukseni: tekninen kerrasto, luolailuun suunniteltu fleece-haalari, ja päällimmäisenä opiskelijahaalari. Lopputuloksena minulle tuli nopeasti aivan tolkuttoman kuuma, ja koska luolassa riisuminen olisi vaatinut turhaa säätöä, pääsin kokemaan sellaisenkin elämyksen, että koko reissun ajan oli ihan liian lämmin. En ole enää varma, että se on yhtään kylmyyttä parempi vaihtoehto, sen verran tuskaista oli.

Luolasta poistuessamme pelastimme sisäänkäynnille tippuneen rupikonnan. Matka mäkeä ylös majalle tuntui loputtoman pitkältä ja tukalalta. SWCC:n suihkut olivat edelleen mainiot, ja saimme jopa aikaan oikeasti hyvää luolaruokaa, vaihteeksi kanaa ja riisiä aiempien reissujen pastamömmön asemesta.


Iltamme iloksi lähdimme vielä satunnaisajelulle. GPS:ssä oli kaksi merkintää Carreg Cennenin linnalle. Molemmat osoittautuivat vääriksi. Päädyimme satunnaisiin paikkoihin keskellä puskaa. Näimmepä sentään hevosia, lehmiä ja lampaita tiellä, ja todella kauniita maisemia. Paikalliset pikkutiet ovat sen verran kapeita ja jyrkkiä, että välillä hirvitti. Ei ollut rentouttavin mahdollinen huviajelu. Urhoollisesti rattia pyöritellyt Miri oli aika kuitti päivän jälkeen.

Toimintalomaa

Toissaviikon perjantai oli kesän viimeinen metrotyöpäiväni. Lauantaina kävin soittamassa varsin hilpeän hääkeikan, missä esitimme kahdella sellolla Metallicaa, Apocalypticaa ja tanssihumppaa. Sunnuntai oli virallinen siivoushulluuspäivä. Tämän jälkeen eli tasan viikko sitten katsoin virallisesti olevani lomalla. Vaikka kolmen viikon kesäloma on oikeasti ruhtinaallinen kesänsä pääosin töissä viettävälle opiskelijalle, on tässä kummasti ehtinyt tulla sellainen olo, että päivät loppuvat kesken.

Kuluneen lomaviikkoni aikana olen ehtinyt käydä kahdesti kiipeämässä Salmisaaressa, seikkailla köysiradoilla Flowparkissa, ihmetellä elikoita Luonnontieteellisessä museossa, leikkauttaa hiukseni kätevämpiin mittoihin, viimeistellä villasukat, ostaa lankoja ja aloittaa uuden neuletyön, hankkia reissua varten puuttuvia asioita, käydä pari kertaa lenkillä, sekä viettää todella rennon ja hilpeän selloviikonlopun Artjärvellä (ohjelmassa mm. mölkkyä, Apocalypticaa ja Perseidit). Tylsää siis ei ainakaan ole ollut! Parin seuraavan viikon suunnitelmat näyttävät vähän vähemmän vaihtelevilta: huomenna lähdemme Walesiin, missä ohjelmassa on luolia, luolia ja lisää luolia. Whii.

Taas mennään

Työt jatkuivat, kuten oli tarkoituskin, eikä siinä mitään sen ihmeempää. Puuha ei muutu sen jännittävämmäksi, vaikka tiedostaakin sen, että hetkenä minä hyvänsä joku saattaa päättää päättää päivänsä metrojunan alle. Toki pelästyn aina hirveästi, jos asemaa lähestyessäni näen jonkun laiturin turvarajan väärällä puolella, tai havaitsen jonkun kävelevän rataa kohti, mutta tämä ei ole mitään uutta. Viikonlopun aamuvuoroissa loppujen lopuksi suurin haaste oli, kuten tavallista, hereillä pysyttely. Onneksi ne olivat tämän kesän viimeiset aamuvuorot. Vielä on jäljellä neljä iltaa, sitten on metroilu tältä erää ohi ja pääsen lomailemaan. Elättelen toiveita, että ensi kesäksi saisin jonkun hassun harjoittelupaikan, eli niitä harvinaisia ja paljon metsästettyjä oman alan töitä.

Muissa uutisissa: kun kiipeilyseurasta on vajausta, koska Olmi huitelee jossain Afrikassa, päätin näköjään aloittaa lenkkeilyn, tai jotain sinne päin. Koska en osaa tehdä asioita ilman selkeitä ohjeita, valitsin valmiin sohvaperuna-aloittelijoiden juoksuohjelman, ja olen jopa onnistunut seuraamaankin sitä jo kolmen viikon ajan. Nyt ajattelin vaihtaa toiseen, jossa on tavoitteena jaksaa juosta 5 kilometrin lenkki. Saapi nähdä, miten käy. Ikinä en ole niin pitkään jaksanut, kestävyyslajit kun eivät koskaan ole olleet minun juttuni.

Lisäksi, mulla on älytön söpöeläinkausi päällä. Tulipa muun muassa selattua läpi tämä sivusto, joka oikeasti melkeinpä voittaa Cute Overloadinkin. Tekisi mieli hommata lemmikki. Onneksi se on käytännössä täysin mahdoton ajatus, koska ei aika mitenkään riittäisi, enkä kykene pitämään edes huonekasveja hengissä. Pitää tyytyä helppohoitoiseen ja pörröiseen kahvinkeitinhomeeseen.

Metrokuskin osa

Ensimmäisenä kesänäni metrossa tapahtui eräs synkkä välikohtaus. Töihin palattuani ajattelin, että kun tuosta on kerran selvinnyt, tuskin enää toiste tarvitsee. Kuskien joukossa on ihmisiä, jotka ovat olleet metrossa vuosikausia ilman yhtään allejääntiä. Se, että niitä sattuu kohdalle useampi, on harvinaista. Ikävä kyllä, niinkin voi tapahtua, ja tapahtui minulle, toissapäivänä.

HS uutisoi (27.7.2010 23:54):

Nuori nainen loukkaantui pahoin puoli yhdentoista aikaan illalla jäätyään itään päin kulkeneen metrojunan alle Rautatientorin metroasemalla.

STT:n tavoittaman silminnäkijän mukaan nainen oli tipahtanut metroraiteelle noin 22.40, juuri kun metro oli tulossa asemalle.

Pelastusviranomaiset saivat uhrin esiin junan alta. Tarkkaa tietoa naisen tilasta ei ole. Hänet on viety sairaalahoitoon.

Näiden uutisointi häiritsee aina minua. Vaikka pyrkimyksenä on mahdollisimman neutraali sävy, jotenkin tekstistä saa sen kuvan, että juna on tarinan pahis, joka äkkiarvaamatta tulee ja ajaa yli. Tarinan hyviksiä ovat pelastusviranomaiset, jotka saivat kuin saivatkin uhrin pelastettua. Lisäksi uutinen olisi aivan samanlainen, jos metro olisi automaattinen. Toisinaan toivon, että kuskin näkökulma olisi jotenkin mahdollista saada esiin, vaikka en itse keksikään, miten sen uutiseen saisi sisällytettyä.

Tunnustettava on, että toisesta kerrasta toipuminen tuntuu helpommalta kuin ensimmäisestä, osittain kenties siksi, että tällä kertaa uhri jäi henkiin. Helpotti myös, kun tiesin etukäteen, miten kuvio etenee sen jälkeen, kun olen hätäjarruttanut ja soittanut apua. Lisäksi tällä kertaa jälkiselvittelyt hoidettiin paljon paremmin: minusta lähinnä tuntui, että apua ja tukea oli tarjolla liikaakin, vaikken sitä juurikaan kokenut tarvitsevani.

Lauantaina olisi tarkoitus palata töihin. Kyllä se hieman jännittää.

Ropecon '10: Esitelmöintiä

On kaksi blogipostausta, jotka olen tähän mennessä tehnyt joka vuosi: vuodenvaihdosmärehdintä ja Ropecon-tilitys. Siispä, vaikka muuten vietänkin hiljaiseloa, ryhdistäydyn nyt ainakin sen verran, että sanon pari sanaa con-kokemuksestani 2010.

Tämän vuoden conin jälkitunnelmaksi jäi, että se oli hieman light-versio. Kokemus ei ollut niin intensiivinen kuin monena aiempana vuonna. Osasyy on se, että yövyin kotona, ja nukuin aivan tarpeeksi - tosin en tiedä, olisinko muuten koko conista selvinnytkään, koska olin aamuvuorojen takia herännyt kolmena edellisenä päivänä neljältä. Päinvastoin kuin yleensä, tanssiharjoituksiin tai tanssiaisiin en osallistunut tällä kertaa lainkaan, osittain siksi, ettei huvittanut, osittain siksi, että lauantain asustukseni oli täysi luolavarustus, ja tanssahtelu kuumassa haalarissa kumisaappaat jalassa ei oikein houkutellut. Muutenkaan en katsastanut kovin montaa ohjelmanumeroa. Suurimman osan ajasta taisin viettää kiertäen ympyrää Dipolissa Mirin kanssa satunnaisten vastaantulleiden tuttujen tai muuten vaan puheliaiden ihmisten kanssa jutellen. Sen lisäksi tuli kuunnelta muutamaa kiintoisaa puheohjelmaa, katseltua leffoja, pelailtua hassussa konsolipelilarpissa sekä hankittua kasa pehmomikrobeja (E. coli, S. cerevisiae sekä C. difficile) Kaubamajasta.

Enemmän kuin mikään muu, tätä conia väritti se, että ensimmäistä kertaa koskaan olin järjestämässä puheohjelmaa. Pidimme Mirin kanssa kesäkuussa perustetun Suomen luolaseuran edustajina yleisluontoisen johdatuksen luoliin ja luolaharrastukseen. Esitelmän jälkeen Dare pelautti tähän liittyvän ropen. Kuten minulla on tapana noin yleensä, stressasin esitelmästä aivan suunnattomasti. Olin valmistautunut hyvin, jopa harjoitellut tekstini läpi etukäteen, mutta en siltikään kokenut oloani kovin varmaksi. Asiaa ei auttanut, että minun osuudekseni oli tullut luennoida luolatieteestä, aiheesta, josta en oikeasti mitenkään kovin paljoa tiedä, kun en ole geologiaa ikinä opiskellut. Ainoa osa-alue, josta olin kohtalaisen varma, olivat luolamikrobit.

Suuri osa perjantaista meni koostaessa lopullista powerpoint-tiedostoa erillisistä osuuksistamme, ja lauantaina ennen esitelmää oli mahdoton keskittyä kunnolla mihinkään. Lisähaastetta saimme, kun juuri ennen esitelmää havaitsimme, ettei luentosalin tietokone näyttänyt kaikkia Mirin osuuden valokuvia lainkaan. Edes osaavien tietotekniikkataitajien avustuksella asiaa ei saatu korjattua, joten oli pakko pärjätä vajaalla kuvituksella.

Kun viimein oikeasti pääsin puhumaan, jännitys väistyi kokonaan, ja olo oli hämmentävän itsevarma. Edes se, että yleisö joutui oikomaan muutaman möläyttämäni asiavirheen, ei menoa hidastanut (vaikka jälkeenpäin ottikin ankarasti päähän). Ajoituksemme meni aivan nappiin, saimme sanottua kaiken mitä halusimme, ja ehdimme vastata pariin kysymykseenkin. Yleisö jopa pysyi paikalla oikein kiltisti, eikä liuennut kesken muihin menoihin. Nähtäväksi jää, innostuiko kukaan kuulijoista itse luolaharrastuksesta - lähinnä ihmiset tuntuivat olleen kauhuissaan pöhköistä puuhistamme. Kaiken kaikkiaan esitelmöintikokemus oli niin positiivinen, että voisihan tällaista harkita toistekin tekevänsä, senkin uhalla, että se hieman häiritsi muihin conirientoihin keskittymistä.

Metrossa tapahtuu

Kuten kolmena edellisenäkin kesänä, "kesäloma" merkitsee minulle muutamaa kuukautta oranssin junan ohjaamossa. Tänä vuonna aloitin täyspäiväisen metrotyön toukokuun alusta, ja jo ensimmäisten piiiiitkien tylsien päivien jälkeen tuntui, kuin olisin ollut töissä kuukausikaupalla. Toukokuu oli kaiken kaikkiaan aika rauhallinen. Jostakin syystä metrossa jännitys ja toiminta kasaantuu, ja tällä viikolla sitä on ollut enemmän kuin edellisen kuukauden aikana yhteensä.

Tiistaina eli toukokuun viimeisenä päivänä vietin suurimman osan ajasta taukotilassa neuloen, kun kerran olen ylimääräinen kuljettaja. Otin toki myös ajaakseni muutaman kierroksen, ja niistä jälkimmäinen keräsi koko potin. Remontissa olevan Kulosaaren aseman virtakiskokatko jotenkin aiheutti junaani vaihtosuuntaajavian, joka saa aikaan sen, että kaikki 220V jännitteellä toimivat laitteet ovat poissa pelistä. Näihin sisältyvät muun muassa ajovalot. Vika ei häipynyt helpoilla kääntöraiteella kokeiltavilla tempuilla, joten pääsin ajelemaan valottomalla junalla. Tunneliin toki laitettiin valot päälle, ihan vain minua varten. Matkalla itään tuli satunnainen vahinkohätäpuhelu, jotten vain pääsisi pitkästymään.

Vuosaaressa vartija tyhjäsi junan, ja siirryin kääntöraiteelle odottamaan rikkinäisen vaunuparin vaihtoa ehjään versioon. Siellä huomasin ilokseni, että vartijalta oli jäänyt huomaamatta nukkuva sankari. Koska minulla oli aikaa vain jokunen minuutti, sain sitten itse herätellä tyypin ja taluttaa hänet ehjään vaunupariin. Onneksi tämä oli mahdollista - jos kyseinen tyyppi ei olisi pysynyt jaloillaan, olisi voinut mennä aika haastavaksi. Risan vaunuparin irroittaminenkin tuotti minulle suurta päänvaivaa, kun ensin unohdin sulkea ovet, sitten avata ne. Lopulta kuitenkin pääsin takaisin liikenteeseen ehjän junan kanssa. Asemalla vielä vartija kävi poimimassa junastani aika epäilyttävän näköisen, ilmeisesti omistajattomana siellä lojuneen salkun. Kaikeksi onneksi tämän hässäkän jälkeen sain lähteä kotiin.

Eilen eli torstaina oli ainakin yhtä reipas päivä, ja toiminta vielä jakautui monelle kierrokselle. Onnistuin sankarillisesti selvittämään ruuhkan jälkeiset kytkennät Mellunmäessä, missä pääsin avustamaan uusien junien pätkinnässä ilman kunnon ohjeita. Kun olin vienyt viiden vaunuparin junan varikolle ja palasin taukotilaan odottamaan toista letkaa, kävikin ilmi, että Vuosaaren kytkennät olivat menneet pahemman kerran pieleen, kun jokin rikkinäinen vaunupari oli sotkenut kuvioita. Siellä oli jumissa kuski, jonka olisi pitänyt ottaa juna Itäkeskuksesta, eikä ketään muuta ylimääräistä näkynyt missään, joten minä päädyin ajelemaan kyseisen kierroksen. Tässä vaiheessa aika lailla kaikki junat olivat myöhässä, ja liikenne muutenkin hieman sekaisin.

Kalasataman asemalta Sörkkaa kohti lähdettyäni häkellyksekseni huomasin laitapuolen kulkijan, joka kaikessa rauhassa tallusteli radalla kohti tunnelin suuta. Tyyppi oli eri puolella kuin minä, joten pääsin ajamaan ohi, mutta tietenkin itään päin kulkeva liikenne jouduttiin pysäyttämään sen ajaksi, kun vartijat kävivät pelastamassa papan. Tämä ei varsinaisesti edistänyt aikataulujen kiinnisaamista. Ja minä kun olin toivonut, että voisin viettää päiväni taukotilassa tenttiin lukien - mutta ainakaan ei ollut tylsää!

Bioinfosta Bardeihin

Eipä näytä aktiivisuuteni riittävän jokapäiväiseen päivittämiseen, tai edes useampaan kertaan viikossa. Siispä taas tiedossa tiivistelmää.

Bioinfon kurssi päättyi, itse asiassa viikko sitten. Sen aikana muun muassa rakennettiin hieno fylogeneettinen puu Uuden-Seelannin lentokyvyttömien lintujen evoluutiosta, löydettiin lintuinfluenssavirus, ja vertailtiin geeniekspressiota normaaleissa ja syöpäisissä soluissa. Hieman harmittaa, että kurssi on ohi, koska se oli tosi kiintoisa ja toisaalta leppoisa. Voipi olla, että tämän jälkeen täytyy odottaa vuosi-pari ennenkuin pääsen opiskelemaan alaa lisää.

Pääsiäinen, eli siis viime torstai-illasta maanantaiaamupäivään, meni aika erikoisissa merkeissä: osallistuin ensimmäistä kertaa Bardien kevätleirille. Kyseessä siis on kokoontuminen, jossa soitetaan, lauletaan, tanssitaan, näytellään, ja kaikkea muuta mukavaa. Alunperin tämä kai on lähtenyt liikkeelle larppien lieveilmiöistä, mutta mukana on myös ihmisiä, jotka eivät koskaan ole larppaamista kokeilleet.

Leiri oli kokonaisuudessaan oikein mainio elämys. Oli ihanaa päästä laulamaan kuorossa, kokeilemaan tarinateatteria, tanssimaan renessanssitansseja ja soittamaan irkkumusaa - kaiken kaikkiaan tekemään kaikenlaista, mitä yleensä ei tule tehtyä. Toisaalta leirissä oli myös nurjat puolensa, jotka kenties opettivat minulle jotakin itsestäni. Niin kauan kuin oli järjestettyä, aikataulutettua ohjelmaa, minulla oli hauskaa. Kun se illalla loppui ja alkoi vapaamuotoinen hengailu, ahdistuin. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, enkä vaan osannut olla. Päädyinkin menemään aikaisin nukkumaan, myös viimeisenä iltana, jolloin jamit olisivat jatkuneet pitkälle aamuyöhön. En oikein vieläkään tiedä, mistä tämä tarkalleen johtui. Aamulla tunnelma oli taas korkealla ja illan angsti kadonnut kuin tuhka tuuleen. Harmillista.

Leiriltä jäi uusien tuttavuuksien ja elämysten lisäksi muistoksi tyhmä flunssa. Eilinen menikin kokonaan toipumisen yrittämiseen. Yritin myös opiskella kasvifysiologiaa, mutta siitä ei tunnu jäävän päähän kuin satunnaisia yksityiskohtia.

Sokeria, sormi ja bionörttäystä

Viime viikonloppua kuvaa parhaiten sana "sokerihumala". Lauantaina käväisin aamulla kiipimässä. Luolapuuhat eivät olleet tehneet minusta siinä yhtään taitavampaa, ja keinotekoinen seinä tuntui todella mitäänsanomattomalta märkään kalkkikiveen verrattuna. Tämä pieni liikuntatuokio ei millään tavalla tasapainottanut muita puuhia. Kiipeilyn jälkeen nimittäin oli AOK:n kokous, jossa oli fondueta, skumppaa, suklaakakkua ja hirveä määrä karkkia. Huh. Olin juuri ja juuri ehtinyt toipua tästä sunnuntaiaamupäivään mennessä - ja silloin oli vuorossa kvartettisoittelua, missä tarjolla oli ainakin viittä eri laatua jätskiä, muffinsseja, suklaakakkua ja muuta mukavaa. Huhhuh.

Maanantaina marssin vihdoin viimein YTHS:lle näyttämään tammi-helmikuun vaihteessa murjomaani vasenta nimetöntäni, joka ei edelleenkään oikene kunnolla. Kuten olin odottanutkin, lääkärisedän näkemys oli, että noh, se on nyt tuollainen, ehkä se siitä vielä suoristuu, tai sitten ei. Sen sijaan en ollut odottanut veikkausta, että se on ehkä alunperin murtunut. Ei se nyt niin kipeä ollut. Asian todellinen laita selvinnee röntgen-kuvista. Joka tapauksessa, tämä vähän vänkyrä sormi on puhtaasti kosmeettinen haitta, koska se kuitenkin toimii ihan normaalisti. Ei kovin eeppinen kiipeilyvamma.

Bioinfossa oli eilen Unix-päivä. Tuli kerrattua kaikkea hyödyllistä, minkä olin jo ehtinyt unohtaa, ja uusiakin juttuja tuli vastaan. Tänään jatkettiin samalla linjalla, mutta geneettisemmin, eli leikittiin EMBOSS-paketin ohjelmilla. Minulla on edelleen suuria vaikeuksia suhtautua tietokoneella tapahtuvaan opiskeluun. Minusta on jotenkin omituisen ahdistavaa, kun opettaja tulee kurkkimaan olan takaa, mitä nörttäilen, ja kovin turhauttavaa, kun isohkon ryhmän on pakko edetä hitaimman mukaan. Toisaalta, on tämä ehdottomasti paljon lystimpää kuin perinteisellä luennolla istuskelu. Tuntuu käsittämättömältä, että on ihmisiä, jotka oikeasti elättävät itsensä genetiikkanördäyksellä. Kelpais kyllä mullekin.

Ruudun äärellä

Pari päivää on mennyt aika lailla aamusta iltaan näyttöä tuijottaen. Eilen alkoi bioinfon harjoitustyökurssi. Ensimmäisenä päivänä lähinnä pläräsimme PubMedia ja Ensemblia (Hauskinta jälkimmäisessä on katsella, minkä kaikkien elukoiden genomit on sekvensoitu. Lisähauskuutta saa viemällä hiiren kunkin elikon kuvan päälle sen omalla sivulla). Tämä tuntui hieman turhalta, koska en usko oppineeni kovinkaan montaa asiaa, mitä en olisi itse saanut selville tarkastelemalla sivuja hetken aikaa. Tänään oli jo paljon hyödyllisempi päivä: tutustuimme tilastodatan käsittelyyn SPSS:llä. Ei siitä yhdessä päivässä kauhean kattavaa kuvaa toki saanut, mutta nyt olen sentään edes kokeillut kyseistä ohjelmaa.

Kotia kohti palaillessani olen molempina päivinä kuvitellut tekeväni vielä jotain, mutta jotenkin mystisesti olen vain jämähtänyt läppärin taa, ja viettänyt käytännössä koko illan siinä saamatta aikaan yhtään mitään. Olen katsellut paljon luolakuvia sekä höpissyt luolista irkissä, satunnaissurffaillut, ja lukenut huonoa ficciä, koska en jaksa kirjoittaa itse. Tänään päivän suurin aikaansaannos taisi olla muutaman hankalan keskustelun käyminen ilman henkistä hajoamista. Kyllä tämä jo alkaa kovasti arjelta taas tuntua.

Historian hämäristä

Ihmiset toisinaan (tai oikeastaan varsin usein) ihmettelevät, mistä minä kehitän näitä kaikkia kummallisia harrastuksia ja puuhia. Vaikka joskus saattaakin vaikuttaa, että ne ilmaantuvat ihan puskan takaa, ei asia yleensä ole näin. Helsingin metroon minulla on pitkä suhde, joka muuttui hiljalleen kauhusta kiinnostukseksi, ja harkitsin vakavasti biotieteiden opiskelua jo lukioaikanani. Minulla on myös pitkä historia luolaihmisenä.

Welmu 10 v. kirjoitti lyhyesti ja ytimekkäästi vaaleanpunaiseen päiväkirjaansa:
"22.7.-94
No, tänään luin, kirjoitin, ja käytiin Torholan luolassa ja uimassa. Siinä kaikki."

Ohessa kuvatodisteet. Tämä oli ensimmäinen luolareissuni Suomessa. Sitä ennen olin jo käynyt Briteissä Cheddar Show Cavessa, mutta sitä ei kyllä oikein voi laskea, koska siellä oli sähkövalot ja tasoitetut lattiat. Katselin kyllä silloinkin kaihoten isompia ihmisiä, jotka menivät oikeasti seikkailemaan tunneleihin haalarit päällä ja otsalamppu kypärässä. Olisin varmasti ollut tyytyväinen, jos olisin kuullut, että päädyn "isona" itsekin tuollaista harrastamaan.

Post-luola-low

Ei voi olla arkeen palaaminen näin vaikeaa! Maanantaina oli pakko herätä ajoissa ja mennä parin kurssin ensimmäisille luennoille. Mikrobifysiologia, -biotekniikka ja -genomiikka -nimihirviön taa piiloutui ihan mielenkiintoisen oloista asiaa, maat-metsiksen tarjoama biokemman palikkakurssi puolestaan vaikutti aika rautalankaväännöltä. Kummallakaan luennolla en meinannut pysyä hereillä, ja ajatuksissani olin koko ajan jossain Maypole Inletissä. Olin myös täydellisen epäsosiaalinen ja kärttyilin bioteknikkokavereille minkä ehdin.

Illalla YS-äänenjohtajakvartetissa soitellessa tuli ehkä ensimmäistä kertaa koskaan sellainen olo, että mitä pahuksen järkeä tämmöisessä näpertelyssä on. Onhan se melkoinen ero harrastusten välillä, kun toisessa virheen tekeminen tarkoittaa jotain pikku säröääntä, jota kukaan tuskin huomaa, toisessa mahdollisesti putoamista johonkin pohjattomaan railoon. Luolailu menee harrastuksistani varmasti kärkeen sekä vaarallisuus- että pelottavuusasteikolla. Kenties juuri sen vuoksi onnistumisen kokemukset ovat sen parissa niin mahtavan tuntuisia, ja paluu maan alta pinnalle tuottaa niin suuria vaikeuksia.

Eilisen lojuin suosiolla kokonaan kotona. Pyykkäilin luolamutaisia kamppeitani ja osallistuin Varsinais-Suomen luolatutkimuksen toiminnan suunnitteluun - eli käytännössä vietin sellaisen välipäivän, joka olisi paremmin sopinut maanantaihin. Tänäänkin tuntuu, että pää on edelleen Penwylltissä, mutta sentään pysyin mikrobiluennolla hereillä (ja pohdin kovasti luolamikrobeja kun puhuttiin litotrofeista), sekä onnistuin pitämään edes jokseenkin koherentin soittotunnin. Vielä olisi tarjolla YS-treenit.

Kaipa tämä arki tästä taas lähtee rullaamaan. Sitä en tiedä, helpottiko reissu pitkin lukuvuotta minua vaivannutta yleistä ahdistusta ja hajoilua, vai pahensiko vain.

Maanantaina 15.3. klo 8.45, Kirjurinkuja, Espoo

Sunnuntaina reissusta oli jäljellä enää kurjin ja tympein osuus. Aikainen herätys, hirmuinen ahtausoperaatio jotta kaikki haiseva luolasälä menisi rinkkaan, haikeat jäähyväiset mökille ja paikalliskontakteille, ja viimeinen ajelu ei-oikeasti-sinisellä PYS-rekkarisella vuokra-autollamme. Ajomatka Lontooseen tuntui taas paljon todellista kolmea tuntiaan pidemmältä. Huoltoasema oli ihan samanlainen ja yhtä ankea kuin edellinen vaikkei sama ollutkaan, ja sieltä hankittu englantilainen aamiainen aika kaamea kokemus.

Olimme kentällä hyvissä ajoin. Siellä oli ahdistavan paljon väkeä, ja mikä ahdistavinta, myös muita suomalaisia. Lentokin oli hieman myöhässä ja tuntui loputtoman pitkältä. Se vei meidät ohi auringonlaskun pimeään ja lumiseen ja pahuksen kylmään kotimaahan. Yritin kaivaa lohtua siitä ajatuksesta, että aiomme vielä palata Etelä-Walesiin, monta kertaa. Tästä huolimatta eivät kyyneleet olleet kaukana päivän aikana. Aivan uskomaton viikko. On vaikea käsittää, että se on nyt ohi.

Sunnuntaina 14.3. klo 16, lento Heathrow-Helsinki

Lauantai oli viimeinen kokonainen päivämme Penwylltissä, joten väsymyksestä huolimatta päätimme tehdä vielä yhden reissun Ogof Ffynnon Dduhun. Kohteeksi valitsimme muutaman meille vieraan paikan yläsisäänkäynnin suunnalta. Surveyn valokuvat kamerassa lähdimme suunnistamaan kohti Bagpipe Chamberia ja Nyth Bran Seriesiä.

Miri vastasi kartanluvusta kuten aiemminkin, ja hyvin vastasikin. Päädyimme juuri sinne, mihin olimme halunneet. Säkkipillikammiosta kohti Nyth Brania kulkeva tunneli oli hyvä paikka poikkariharjoittelulle. Muutaman hauskan luolamuodostelman ohitettuame se kuitenkin päättyi ei-niin-kivaan poikkari/kiipeilykohtaan kahden valtaisan Chasmiin aukeavan kuilun yli. Myöhemmin Chris kertoi meille, että paikan lempinimi on "Wall of Death". Dare oli ainoa, jonka rohkeus riitti edes ylittämisen kokeilemiseen, ja takaisintuloon hänkin kaipasi köyden turvaa. Etenemisemme päättyi siis siihen, ja Nyth Bran Series jäi tällä kertaa näkemättä.

Seuraava ideamme olisi ollut käydä katsomassa laskeutumista Swamp Creekin kautta Mainstreamiin, mutta aikaa ei ollut enää niin pitkään reissuun. Päätimme sen sijaan palata sisäänkäynnin tuntumaan katselemaan paikkoja. Labyrinthiin johtavan tunneli katkaisi myös joku saakelin railo - niitä OFD II:ssa riittää. Lisäksi luolasto osoitti jälleen kerran uskomattoman vaihtelevuutensa. Parinkymmenen metrin etäisyydeltä sisäänkäynnistä löysimme ensin lyhyen tunnelinpätkän, jonka seinät olivat hyvin kaunista kiveä ja lattiassa yllättävän syviä lätäköitä, sitten pitkän ahtaan röörin, jonka pohjalla oli älytön polviin asti yltävä mutakerros. Lopuksi tarkastimme vielä alhaalta päin kiipeilyn, jonka olimme eilen jättäneet väliin. Ei se mahdottomalta näyttänyt, mutta kovin korkea se kyllä oli, ja mutaisten saappaiden kitkattomuus ei varsinaisesti lisännyt intoa kiipimätemppuiluun. OFD II:sta poistuttuamme kävimme vielä ottamassa muutaman kuvan ja peräti pätkän videota Cwm Dwrin hilpeästä sisäänkäyntiputkilosta.

Majalle palasimme niin ajoissa, että Readingin luolailijat eivät vielä olleet siellä, joten meillä oli hyvin tilaa siistiytyä ja syödä. Mudan irroittamiseen saappaista meni varmaan vartti, ja pizzan lämmittämiseen piti kysyä ohjeita paikallisilta, koska uunikin oli kaasukäyttöinen eli ihan kumma.

Odotin, että loppuilta kuluisi neuloen, ja osan ajasta näin vietinkin, mutta suurimman osan siitä vei tärkeiden asioiden setviminen Chrisin kanssa. Maksoimme yöpymisemme - peräti parikymmentä puntaa per nenä koko viikosta - ja liityimme luolakerhoon jäsenkokelaiksi. Saimme myös melkoisen penkomisoperaation ja monen monen Pant Mawr Potin ja Dan-yr-Ogofin kartan jälkeen käsiimme peräti kaksi OFD:n surveyta, sekä pääsimme ihastelemaan tietokoneella olevaa 3D-mallia luolastosta. Pakkaaminen oli pakko jättää aamuun, koska luolaroina oli yhä läpimärkää.

Lauantaina 13.3. klo 10.15, SWCC hut

Perjantaina heräsin epämääräisen pahaan ja ahdistuneeseen oloon. Myöhemmin asiaa mietittyäni totesin, että fiilis oli tasan sama kuin ennen jotain kauheaa soittotutkintoa. Edessä oli viikon ja elämäni suurin luolareissu, hartaasti pohdittu ja odotettu retki Cwm Dwrista OFD II:n yläsisäänkäynnille.

Aamiainen ei tahtonut upota, mikä oli hieman huolestuttavaa, kun tiesin, että tiedossa on vähintään neljä tuntia maan alla. Oppaamme Martin oli sanonut ilmaantuvansa yhdeltätoista, ja luolaan laskeutuisimme puoliltapäivin. Olimmekin reippaina ja innokkaina aivan valmiita yhdentoista kieppeillä. Martinia vain ei näkynyt. Ei auttanut kuin odotella.

Odottelu oli suurin piirtein yhtä kivaa kuin ennen sellaista edellämainittua soittotuntkintoa. Kello lähestyi kahtatoista. Juuri, kun Dare oli menossa noutamaan puhelinta soittaakseen oppaallemme, tämä ilmestyikin paikalle. Kaiken päälle teknisenä ongelmana Martin oli unohtanut saappaansa, mutta majalta saatiin kaivettua suurin piirtein sopivat. Noin 12.30 pääsimme viimein etenemään.

Cwm Dwrin viemäriputkilo oli yhtä hilpeä kuin viimeksikin, ja oli hyvä, että olimme kokeneet sen jo etukäteen. Sama päti ryöminnän alkupuoleen - se kipaistiin tällä kertaa läpi reippaaseen tahtiin, minä letkan johdossa. Keltaisella varoituskyltillä pysähdyimme ja vaihdoimme järjestystä: Martin meni kapeimman osion edeltä, minä toisena, melkein naama oppaan saappaanpohjissa. Eilen meidät säikäyttänyt oikeasti todella matala kohta jatkui vain jotakin metrejä. Sen jälkeen ryömimistä oli vielä jonkin matkaa, mutta se ei ollut erityisen ahdasta. Pian putkahdimmekin jo suureen kammioon.

Seuraava osio kulki nimellä Cwm Dwr Jama, missä Jama kuulemma tarkoitti "piece of cake passagea" jollakin itäeurooppalaisella kielellä. Ryöminnän jälkeen se todella oli sitä, vaikka kävely tapahtuikin taasen tuttuun käsiäkin hyödyntävään tyyliin, yli ja ali lukemattomien liukkaiden lohkareiden. Jaman päässä meitä odotti lohkaretukos eli boulder choke, joka oli niin hankala suunnistettava, että Martinkin joutui hetken hakemaan oikeaa tietä siitä läpi. Löydyttyään reitti myös osoittautui varsin luovaksi luikerteluksi lohkareiden väleissä. Sen päätti hupaisa korkkiruuvikäännös.

Eteneminen jatkui helpohkona, ja Martin piti yllä reipasta tahtia. Ylitimme muutaman kolon loikaten, pätkän poikkaroiden, ja laskeuduimme lattian tasolle kohdassa, josta olisi myös voinut lähteä kattoon jokusen kymmenen metrin korkeuteen jatkamaan traversointia. Saavuimme Smithyyn, jonka tunnisti helposti isosta kolosta lattiassa. Laskeuduimme kolon pohjan tasolle sen oikeaa reunaa kiertävää käytävää pitkin. Maasto muuttui hiljalleen kosteammaksi. Cwm Dwr -osuuden lopussa odotti the Confluence, tie päävirtaan. Tunnistusmerkkinä oli hieno hainevää muistuttava kivi keskellä kammiota.

Seuraava osuus olisi lähes kilometrin kävely maanalaisessa virrassa, ja Martin oli etukäteen varoitellut, että tällä kertaa olisi mahdoton välttyä uintireissuilta. Veteen siis. Loppujen lopuksi jokiosuus osoittautui helppokulkuisemmaksi kuin olin pelännyt. Etenimme edelleen vauhdikkaasti, eikä matka kokonaisuudessaan tuntunut kovin pitkältä. Pahuksen kylmä ja märkä tämä pätkä sen sijaan oli. Jokea halkoivat samanlaiset suuret vetiset kuopat eli potholet kuin OFD I:ssä, mutta täällä niiden yli ei päässyt kävelemään tankoja pitkin. Suurimmissa altaissa ainoa vaihtoehto oli hypätä veteen ja pulikoida yli. Varusteeni eivät selvästikään olleet tähän suunnitellut, ja vähitellen alkoi olla niin kylmä, että sormet tuntuivat jääpuikoilta, enkä tahtonut pysyä pystyssä edes helpossa maastossa.

Jokiosion aikana näimme paljon kaikkea hienoa - Marble Showersin mustavalkoinen kivi ja vesiputoukset sekä sokea valkea luolakala olivat nähtävyyksistä mainioimmat. Puolimatkassa kiersimme sumpun kuivan Great Oxbown kautta, mistä jokeen palaaminen vaati hieman haastavaa kiipimätemppuilua, ja meille lyhyempiraajaisille Martinin käsiä lisäotteeksi.

Joki jatkui yhtä kylmänä, ja uiskentelua vaativia altaitakin tuli vielä. Kun saavutimme tutun nousun ylös joesta Maypole Inletiin, olin aivan syväjäässä. Joesta ylös kiipeäminen ja nousu tikkaille olivat tiistailta tuttuja liikesarjoja, ja menivät rutiinin ja epätoivon voimalla. Nousu suikerosta ylös puolestaan tapahtui aivan eri tietä kuin viimeksi, ja huomattavasti haastavamman tuntuisesti. Temppuilu ilman varmistuksia useiden metrien korkeudella puron pohjan yläpuolella oli aika pelottavaa, mutta minulla oli niin kylmä, etten jaksanut olla kovin kiinnostunut. Kenties koko retken pahin hetki oli, kun olin itse päässyt ylös tuttuun onkaloon puron yllä, ja odottelin myös Mirin ja Daren kiipeävän ylös. Hytisin kylmästä, ja pelkästään repun avaaminen jotta saisin vettä ja suklaata oli kohmeisille sormilleni älytön haaste.

Lopulta olimme kaikki onnellisesti ylhäällä tutuissa OFD II:n tunneleissa. Minua etukäteen kammottanut kuilunylitys meni lähes hypotermisissä fiiliksissäni ihan noin vain, kun ei ajatus ollenkaan liikkunut. Siitä eteenpäin kaikki oli helppoa ja tuttua, ja hiljalleen lämpökin palaili jäseniin. Teimme jopa sightseeing-keikan Tridentin, Judgen ja Swamp Creekin muodostelmien luo, ja aivan lähellä sisäänkäyntiä poikkeismme katsomaan Mini Columnseja (sekä seinissä olevia kuolleita, hajoavia kärpäsiä). Martinin tarjoava reitti pois olisi vaatinut sen verran haastavan näköistä kiipeilyä, että päätimme jättää sen väliin. Sen sijaan palasimme jälkiämme sisäänkäynnin tuntumaan.

Viimeiset metrit sisäänkäynnille ja ulos aurinkoon, viitisen tuntia sen jälkeen kun olimme laskeutuneet Cwm Dwrin betoniputkiloon. Tuntui epätodelliselta kävellä mäkeä alas majalle. Me sitten todella teimme sen läpireissun, eikä se edes ollut niin rankka kuin olin pelännyt! Mitään mahdottoman vaikeaa ei tarvinut tehdä. Eniten tuskaa tuotti kylmyys, ja siitä selviäisi paremmilla varusteilla. Sitä paitsi kylmissänikin kykenin aivan hyvin haastaviin kiipeilypätkiin ja muuhun vastaavaan. Nummen rinnettä kävellessä alkoi melkein itkettää. Tämä oli epäilemättä mahtavin luolareissuni ikinä, ja noin ylipäänsä yksi hienommista kokemuksistani koskaan.

Lämmin suihku oli niin tajuttoman ihana elämys, etten olisi halunnut tulla ollenkaan pois. Nälkä kuitenkin lopulta pakotti. Pastamömmö oli edelleen luolan jälkeen erittäin maistuvaa. Hämmentävää kyllä, väsymyskään ei ollut ylitsepääsemätön. Niinpä käväisimme vielä Ancient Britonissa yksillä.

Pubista palattuamme majalla oli aivan hurjasti porukkaa, koska siellä oli alkamassa Readingin yliopiston luolakerhon luokkakokouksentapainen. Hetken heidän hilpeää menoaan katseltuamme vetäydyimme nukkumaan. Kerrankin uni tuli saman tien.

Perjantaina 12.3. klo 9.45, SWCC hut

Vapaapäivän jälkeen oli taas luolapäivä, ja tavoitteena kulkea OFD-systeemin keskimmäisen, meille vieraan sisäänkäynnin Cwm Dwrin kautta Mainstreamille. Marssimme siis läheiselle louhokselle ja etsimme luolan.

Olimme etukäteen kuulleet, että Cwm Dwr on täynnä ahdasta ryömintää, minkä vuoksi se ei ole isompien ihmisten suosiossa. Kun avasimme lukitun oven, kävi pian selväksi, että tämä tosiaan on jotakin ihan muuta kuin luolaston kaksi muuta sisäänkäyntiä. Luolan alku oli pieni kolo, jonka lattiassa oli betoninen tuubi suoraa alaspäin. Kaikkea muuta kuin kutsuvan näköinen viritys.

Dare meni edeltä, hävisi putkiloon, ja mönki alaspäin kauhean kiroilun säestämänä. Kun siitä kuitenkin pääsi alas ja vielä ylöskin, pitihän sitä kokeilla. Mirille alasmenossa oli ongelmansa, minulle se ei tuottanut pulmia. Putkilo oli selvästi suunniteltu minun kokoiselleni ihmiselle.

Haastava alku toi meidät isoon kammioon. Siellä jouduimme hetken hakemaan oikeaa jatkosuuntaa, mutta aika vaivattomasti se löytyi. Sitten vastassa oli sitä odotettua ryömintää. Se ei kuitenkaan ollut puoliksikaan niin pahaa kuin olisi voinut olla. Odotimme kohtaa, jossa se muuttuisi ikävämmäksi. Jostakin syystä olimme kaikki saaneet Martinin puheista sen kuvan, että SAS Chamberissa, noin ryöminnän puolivälissä, olisi "varoitus, ahtaita tiloja" -kyltti, hauska vitsi sinänsä.

Keltainen varoituskyltti tuli lopulta vastaan tilassa, joka oli hyvin pieni miksikään varsinaiseksi nimetyksi kammioksi. Jatko puolestaan näytti erittäin ahtaalta, eikä sen perusteella voinut sanoa, kuinka pitkälle tämä ahtaus jatkuisi. SAS Chamberin jälkeen piti olla vielä melkein sata metriä ryömittävää. Minä en ainakaan uskonut, että kantti kestäisi ihan niin pitkää matkaa noin ahtaassa röörissä. Aikamme asiaa pähkäiltyä päätimmekin kääntyä takaisin.

Kuljin edellä, ja aiemmin ohittamaamme isohkoon tilaan palattuani huomasin virheemme. Tässä oli oikea SAS Chamber. Edellinen tila oli ollut jokin muu onkalo, ja olimme olleet jo yli puolivälissä ryömintää, jäljellä enää parikymmentä metriä. Koska päätös palata pinnalle oli kuitenkin jo tehty, pidimme siitä kiinni. Jälleen alun betonituubi osoittautui muille vaikeammaksi kuin minulle, vaikka ei se kiva ollut minustakaan, kun sen reunoja alas valuva jääkylmä vesi vei sormista tunnon.

Palasimme luolamajalle pitämään pienen tauon ja palaverin. Koska Cwm Dwr oli antanut meille köniin, piti keksiä vaihtoehtoinen toimintasuunnitelma. Tällaiseksi sopi jo aiemmin mietitty kartoitus/harhailureissu OFD II:n maisemiin.

Edelliseen retkeen verrattuna tämä päivän toinen oli leppoisa ja helppo, mutta myös opettavainen. Saimme muun muassa selville muutaman matkan ensimmäisellä reissullamme hämäräksi jääneen jutun. Olimme silloin onnistuneet kiertämään ympyrää, eli saapumaan yhteen ja samaan tilaan kahta eri kautta kuitenkaan sitä tunnistamatta. Shale Chamberin olimme oikeasti paikantaneet oikein, ja Gnome Passageen olisi päässyt montaakin kokeilemistamme reiteistä, jos vain olisi jatkanut kyllin pitkälle. Lisäksi opimme, ettei kaikkia edes ihan lähellä sisäänkäyntiä olevia pieniä tunneleita ole merkitty karttaan.

Kun ennen kuutta möngimme taas päivänvaloon, väsytti jo melkoisesti. Ilta kuitenkin venyi pitkäksi, kun luolamajalle saapui vanha luolakerholainen, Chris, jolta kuulimme paljon jännää ja hassua juttua luolasta, kerhosta ja epätavallisista pelastusoperaatioista.

Torstaina 11.3. klo 9.30, SWCC hut

Keskiviikkona pidimme välipäivän, vaikka aamulla muut haaveilivatkin singahtamisesta maan alle. Itse koin vahvasti tarvitsevani tauon. Taukopäivän vietimme ajelemalla ympäri eteläistä Walesia.

Päivän ensimmäinen kohde oli Up and Under, kiipeily- ja luolailuroinaa myyvä kauppa Cardiffissa. Sieltä mukaani tarttui luolasäkki, vedenpitävä pussi ja luolaharrastajien suosimat litteät, pehmeät polvisuojat. Tämän enempää aikaa emme Walesin pääkaupungissa viettäneet, vaan lähdimme ajelemaan poispäin ruokapaikkaa etsien.

Ruokapaikan asemesta löysimme kerrassaan pysäyttävän varoituskyltin, jossa oli ankalla ratsastava lapsi. Valokuvattuamme tämän ihmeen risteilimme ympäri kaamean lähiön jossakin Porthcawlin lähellä seuraillen mystisiä kylttejä, joissa oli ankan kuva ilman lasta. Ne eivät vieneet meitä ankkaravintolaan, vaan Kenfig Reserven pihaan, eli jonkinlaiselle ulkoilu/koiranulkoilutusalueelle.

Jatkoimme matkaa satunnaiseen suuntaan aikomuksenamme mennä syömään ensimmäiseen siedettävän oloiseen paikkaan. Sellaiseksi valikoitui jossakin Taibach-nimisessä paikassa sijaitseva pubi. Sieltä saimme oikein kelvon lounaan.

Syötyämme käväisimme apteekissa, missä opimme, että ilmeisesti britit eivät syö magnesiumia lihaskramppeihin. Viereisestä satunnaiskempparikaupasta sitä kuitenkin löytyi, mitä lie käyttötarkoitusta varten.


Lähdimme lähestymään kotia, mutta matkalla teimme vielä päivän parhaan pysähdyksen Penwylltin lähinähtävyyden, Henrhydin vesiputouksen luona. Olin käynyt paikalla aiemmin vuonna 1994. Pidin siitä silloin, ja pidin siitä nyt. Vesiputouksen taakse pääsi yhä, ja laakso, jossa se sijaitsi, oli mielettömän kaunis, oikea haltiametsä.

Viimeinen vierailukohteemme oli taas vaihteeksi Tesco. Sen jälkeen palasimme kämpille, missä oli pihassa luvattomia telttailijoita, sisällä pariskunta vanhoja luolailijoita, ja horisontissa hurja metsäpalo. Iltapuhteenani neuloin valmiiksi ekan villasukan.