Viikko päivän hinnalla!

On tässä ollut tarkoitus päivittää, moneenkin kertaan, mutta kummasti on aina löytynyt jotakin tärkeämpää tekemistä. Siispä, viime viikon tiivistelmä.

Toinen varsinainen viikko biotekniikan opiskelijana oli jo jonkin verran haastavampi kuin ensimmäinen. Fysiikassa edettiin lukioajoilta tutuista jutuista nestevirtauksiin putkiloissa, ja olin ihan innoissani, kun tuli jotain uutta, vaikkei asia vielä kamalan vaikeaa ollutkaan. Sen sijaan "palikkamatikassa" luennoitsija suuntasi perjantaina sellaisiin sfääreihin, että ainakin bioteknikkorivimme tuijotti vain suu auki viimeiset puoli tuntia eikä tajunnut sanaakaan. Toivottavasti ei ollut kovin keskeistä asiaa. Kemian perusteiden kurssi sentään jatkoi tasaisen hidasta etenemistään, missä kaikki toistetaan vähintään kolmeen kertaan. Viikon kiintoisimman luennon palkinto menee taas astrobiologialle, missä samalla tunnilla puhuttiin sekä avaruudesta, kivoista kivistä että dinosauruksista!

Koulupäivät ovat sen verran reikäisiä, että toki on edelleen aikaa paljon muullekin. YS:llä oli koesoitot, missä oli taas aivan yhtä vaikeaa kuin aiemminkin, sekä ensimmäiset harjoitukset. Kauden sellostemmat vaikuttivat melkein turhankin helpoilta. Ei edelleenkään eeppisiä sellosooloja, yhyy. Kiipeämässäkin käytiin pari kertaa. Kuten tavallista, jätin sankarsuoritukset (kuten 7a:n reitin liidaamisen) veljelleni, ja tyydyin johonkin epämääräiseen räpeltelyyn.

Viikonloppu oli mainio. Lauantaina olin Mirin kanssa avustamassa Neonhämärä-larppikampanjan neljännessä pelissä. Olimme sossutätejä, ja kävimme ahdistelemassa/auttamassa (näkökulmasta riippuen) satunnaisia peikkoja lomakeläjän kanssa. Pelin aidoin elämys oli aloitus, jonka suoritimme marssimalla Kruunuhaan Harry's Bariin jakkupuvut päällä. Paikalla ei ollut peikkopelaajia, mutta paikalliselämä oli sitäkin pelottavampaa. Hitusen tuli joukkoon kuulumaton olo. Joimme äkkiä kahvimme ja hipsimme muualle. Myöhemmin tavoitimme kaikki etsimämme peikot, ja pääsimme irrottelemaan Sysikuun keikalle, joka olikin aivan mahtava! Sunnuntai puolestaan sisälsi AOK:n syyskauden avauksen, viimeinkin. Kuten tavallista, sekä seura että ruoka olivat mainioita.

Siivouskohtaus

Olin etukäteen päättänyt, että voisin viettää vapaaviikonloppuni siivoamisen ja läksyjen parissa. Lauantaina herättyäni aloin siis siivota. Ja siivosin, ja siivosin, ja siivosin vähän lisää, nukuin välissä, ja jatkoin sunnuntaina melkein seitsemään saakka. Olisin varmaan jatkanut pidempäänkin, jollei Miri olisi piipahtanut kokkaamassa ja kahvilla. Enpä muista, milloin viimeksi olisin kokenut näin älytöntä siivoushulluuskohtausta. Teki mieli siivota ihan kaikki, ja aika suuren osan kämpästäni putsasinkin. Se, että löysin lauantai-iltana larppikrääsäkoristani pari kuollutta vyöihrakuoriaista kyllä lisäsi intoa kummasti - sen enempää niitä ei onneksi mistään löytynyt. On se vaan älytöntä, miten paljon siivottavaa näinkin pienessä asunnossa on. Vieläkin jäi monta kaappia ja nurkkaa käymättä läpi. Koska siivoilu söi niin hurjasti aikaa, tuli melkein kiire saada fyssan laskarit tehtyä sunnuntai-iltana. Niissä laskettiin muun muassa kuusitassuisen metsäkoneen maahan aiheuttama paine ja Kokki Nelosen taikinavatkaimen teho. Ensi viikolla päästään selvittämään Mansikin tilavuus.

Perusteita

Keskiviikkona oli odotuksia vastannut kaamea kapula. Sen vuoksi liikuin kotoa vasta illan YS-treeneihin. Ensikosketus Savoyn tanssiaisiin ei herättänyt suurta ihastusta, vaan pikemminkin päinvastoin. Nuotit olivat hirveän hankalat, joten prima vista-soitto niistä kuulosti kamalalta, eikä itse musiikkikaan ollenkaan vakuuttanut. Huh, saapi nähdä, mitä tuosta proggiksesta oikein tulee.

Torstaina olin ensimmäisellä fysiikan luennollani. Kurssi on agroteknologian laitoksen Fysiikka I, mistä johtuen luennoitsija vähän väliä viittasi pellolle ja navettaan. Jo ensimmäisen viikon aikana on tullut selväksi, että me HEBIOT-opiskelijat olemme niin pikkuinen porukka, ettei kukaan missään juuri millään tavoin huomioi meitä. Eipä se haittaa, samoja luonnonlakeja perusbiologit, maajussit ja farmaseutit kai noudattavat kuin mekin. Torstain toinen luento oli astrobiologiaa, missä toistaiseksi keskityttiin käymään läpi tähtien ja planeettakuntien syntyä. Kurssi vaikuttaa kyllä oikein jännältä ja lupaavalta. Luentojen välissä kävin Leppävaarassa pitämässä yhden soittotunnin, ja jälkimmäisen luennon jälkeen pidin toisen keskustan tuntumassa. Ahkera päivä.

Perjantaina kävin taas palikkarautalankakemiassa ihmettelemässä, miksi vaivauduin heräämään sitä varten. Sen jälkeen tapoin aikaa monta tuntia kiroten lukujärjestykseni ärsyttävää reikäisyyttä, kunnes oli aika päivän toisen luennon. Sekin oli kunnon alkeiskurssi, "Matematiikka tutuksi". Tuli siellä sellaistakin asiaa, mitä en oikeasti muistanut yhtään. Päinvastoin kuin kemiassa, matikassa oikeasti koen kaipaavani nimenomaan tällaista peruspalikkakertailua.

Perjantai-illan ohelmassa oli kiipeilyä. Sielläkin törmäsin perusteisiin, kun henkilökunta tuli huomauttamaan minulle puutteista varmistustekniikassani. Odottamaton kritiikki asiassa, jonka luulin osaavani oikein hyvin, sai minut sitten murenemaan palasiksi siihen paikkaan. Joskus olen elätellyt toiveita, että voisin jotenkin oppia tästä luonneviastani eroon, mutta en vaan tajua, miten, kun ei se tunnu kehittyvän, vaikka kuinka ikää ja elämänkokemusta karttuu. Sain sentään kuitenkin koottua itseni, ja tappelin yläköydessä melkein ylös asti yhtä jännää 7a:n reittiä, jossa oli pari erittäin eeppistä muuvia.

Valmis, muttei kypsä

Biotekniikan opintoni alkoivat pehmeällä laskulla: rautalangasta väännettyjä kemian perusteita maanantai- ja tiistaiaamuna, ja tiistaina Johdatus biotekniikan opintoihin, missä tutustutaan alaan sekä askarrellaan HOPSia. Muitakin luentoja olisi tiistaina ollut, mutta tällä viikolla jätin ne väliin, ja suuntasin sen sijaan wanhalle tutulle keskustakampukselle, päärakennuksen pieneen juhlasaliin, missä järjestettiin Humanistisen tiedekunnan lukuvuoden ensimmäinen publiikki. Surevaksi omaiseksi paikalle lupautunut äiti olikin kipeänä, joten vastaanotin HuK-tutkintotodistukseni ja join yliopiston tarjoaman skumpan ihan yksikseni. Oli kyllä elämäni antikliimaktisin valmistujaistilaisuus. Tosin kandi nyt on tutkintonakin aika mitäänsanomaton, suurimalle osalle ihmisistä vain pakollinen väliporras matkalla kohti sitä varsinaista tavoitetta eli maisterin papereita.

Valuin kotiin tuntien oloni ennemminkin synkäksi ja masentuneeksi kuin vapautuneeksi tai tyytyväiseksi. Tietysti menin sitten vielä pahentamaan asiaa ryhtymällä avautumaan ihmisille vaikeista asioista irkissä. Jotenkin onnistuin ahdistuneesta tunnelmasta huolimatta laittautumaan enemmän tai vähemmän edustavaksi, ja vaikkei oikein olisi tehnyt mieli, lähdin illaksi Boan fuksisitseille Uudelle.

Olin etukäteen päättänyt, että kun nyt kerran on valmistujaispäivä ja kaikkea, bileissä voisi irrotella oikein vapautuneesti. Viis keskiviikon kello kahdeksan kemian luennosta. Niinhän siinä sitten kävikin, että aiempi angsti haihtui kuin tuhka tuuleen, kun sen päälle kaatoi tarpeeksi viinaa. Yhtään en varmastikaan vaikuttanut vanhemmalta taikka viisaammalta kuin nuorimmat fuksit, vaan ehkä pikemminkin päinvastoin. En tosin sentään kaatanut pöytää, kuten eräille toisille kävi... Jatkoillakin tuli istuttua jonkin aikaa, mutta selvisin sentään viimeisellä yöbussilla kotiin. Oli kyllä vinkeät bileet.

Elämää ja peliä

Loppuviikko orientoivia meni nopeasti, ja fuksiporukka alkoi hiljalleen tuntua tutulta. Ehkä joukkoon sopeutuminen ei olekaan mahdotonta, vaikka outo vanhus olenkin. Tutustuminen ja hengaaminen taisi olla sitä hyödyllisintä antia viikosta, virallinen osuus ei minulle sisältänyt juuri mitään uutta. TVT-ajokortti, jonka joudun nyt tekemään, kun sitä ei aiemmin minulta ole vaadittu, huvittaa minua suuresti. Lisäksi tulin ostaneeksi Biotekniikan Opiskelijoiden Ainejärjestön eli Boan haalarin, joka käsittämätöntä kyllä on täysin saman värinen kuin vanha Stadian haalarini, eli nykyinen virallinen luolavaatteeni.

Torstaina käväistiin Tapanilassa seinällä, vaihteeksi mukana minun ja olmin lisäksi myös Miri ja Dare. Sujui ihan mukavasti. Pitäisi oikeasti kiivetä enemmän vaikeampia reittejä, niin voisi joskus kehittyäkin. Illalla leikimme Mirin hankkimilla maskeeraustarvikkeilla. Opin, että hirvittävän näköisten haavojen tekeminen ei ole kauhean vaikeaa, kun taas uskottavien kuhmujen aikaansaaminen on lähes mahdotonta, ja että arpivaha on pahasta.

Syy vamma-askarteluun oli viikonlopun peli, johon suuntasimme perjantai-iltana. Bravo Beach Hospital nimittäin oli, kuten nimikin vihjaa, sotasairaalapeli. Peli oli jatkoa reilu vuosi sitten pelatulle Bravo Beach Patrolille, ja aika lailla kaikki edellisen pelin taistelusta selvinneistä hahmoista olivat mukana. Me jatkohahmojen pelaajat nukuimme pe-la-yön rauhaisasti offgame, ja rysähdimme peliin näyttävän verisesti lauantaiaamupäivänä. Peli oli hyvin erilainen kuin edellinen osa, mutta yhtä lailla mainio erinäisistä järjestäjätiimiä häirinneistä tosielämän hankaluuksista huolimatta.

Pääsin olemaan hysteerinen päänsä lyönyt ihminen, jolla on tärkeää sanottavaa, mutta jota kukaan ei usko (ja joka vielä loppujen lopuksi tainnutettiinkin kun se oli häiriöksi). Sen jälkeen oli vuorossa runsaasti angstaamista pahoin loukkaantuneen kaverin vuoksi, sotaoikeudenkäynnin sivustakatselua, suojeluhälytystä seurannut yleinen kaaos ynnä muuta jännää. Kolmen laivaston teknikon porukkamme selvisi koettelemuksesta yhteisvoimin, vaikka huhun mukaan meillä oli murhaajakin kannoillamme.

Ikävä kyllä yhdistelmä pelin aikana syntynyttä ruoka/nestevajausta, väsymystä, pelin henkistä rankkuutta ja kunnollisen purkutilaisuuden puuttumista sekä yleistä epävakautta sai aikaan sen, että pelin jälkeen suoritin jo pelipaikalla satunnaisen henkisen hajoamisen. Ajatus siitä, että pitäisi vielä jäädä paikalle roikkumaan, tuntui täysin mahdottomalta, joten ajelimme kotiin. Sunnuntai menikin palautuessa. Pelailtiin Gloomia ja katseltiin Kuninkaan paluuta. Debriefin viimeistelyn jätin maanantaille.

Kolmas kerta...

Kun aloitin musiikkipedagogin AMK-tutkintoon johtavat opinnot Stadiassa syksyllä 2003, olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi. Olin iloinen ja ylpeä, että olin päässyt opiskelemaan juuri sitä alaa, mihin kaikkein eniten halusin, vaikka tiesin jo silloin, ettei se ollut millään tavoin järkevä valinta. Useampikin vanhempi ja viisaampi ihminen oli sanonut, että älä nyt hyvänen aika fiksu nuori ihminen sille tielle lähde, kun muitakin vaihtoehtoja on. Jälkiviisaasti voinen todeta, että ehkäpä he tiesivät, mistä puhuivat.

Kun aloitin Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan yleisen kielitieteen laitoksella syksyllä 2004, olin vuotta vanhempi kuin nuorimmat fuksit. Olin huolissani siitä, että olisin omituinen tapaus, mutta onneksi vuosikurssillani aloitti useampi paljon vanhempikin opiskelija. Sitä paitsi olin ylettömän onnellinen siitä, että minulla oli yhtäkkiä valtava määrä uutta ja erilaista opiskeltavaa. Pelkän soittamisen asemesta voisin lukea kaikenmoista hassua, suorittaa opintoja tenttimällä kirjoja, kirjoittaa esseitä - minulle oli oikeasti tullut perinteistä koulunkäyntiä ikävä jo yhdessä vuodessa. Olin toki alusta lähtien tietoinen siitä, että yleinen kielitiede on alana hyvin teoreettinen, eikä mitenkään turhan rationaalinen valinta sekään, mutta siitä viis, voisihan sitä pääainetta vaihtaa myöhemminkin. Tärkeintä oli, että saisi opiskella kaikkea kivaa.

Kun eilen aloitin Helsingin seudun biotekniikan koulutusohjelmassa, olin kuusi vuotta vanhempi kuin nuorimmat fuksit, ja vanhempi kuin kukaan ryhmämme tutoreista. Ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö olisi enemmän kuin vähän omituinen tapaus. Taskussani oli jo yksi ammattikorkeakoulututkinto, ja HuK-paperit pitäisi saada ensi viikolla. Kumpikaan aiemmista aloista ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole tuntunut ihan oikealta, monesta eri syystä. Useampaan otteeseen näiden kahden päivän aikana on tullut ihmeteltyä, miten hitossa minä ikinä kuvittelin, että uusien opintojen aloittaminen tässä vaiheessa olisi millään tavalla hyvä idea. Toisaalta, useampaan otteeseen olen myös ajatellut, että pahus sentään, miksen minä ole lähtenyt opiskelemaan jotain tällaista jo aikaa sitten? Alaa, joka on samaan aikaan kiinnostava teoriatasolla, mutta myös hyvinkin käytännönläheinen, ja jolla voi oikeasti saada aikaan jotain konkreettisesti hyödyllistä?

Tänään kiersimme Viikin kampusta, ja olo oli kuin muksulla jouluna, kun ihastelin kaikkea jännää ja kiehtovaa, mitä biotieteellisestä tiedekunnasta löytyy. Saatan olla outo, kun minusta oli jotenkin ihan mahtavaa kuunnella tutkijoiden innokasta selostusta projektista, jossa tarkastellaan pelloilla kasvavia homeita ("Meillä on tässä semmoinen 500-600 maljaa, joihin viljeltyjä erilaisia homeita parhaillaan pyrimme tunnistamaan..."--"Tässä on tämmöinen tosi kaunis punainen väri tässä homeessa") - mutta tässä tapauksessa outouden luulisi olevan juuri oikeanlaista.

Yhtä innoissani olen toki ollut kahden edellisenkin kouluni alkumetreillä. Ainahan minä pidän kaikesta uudesta ja kiiltävästä. Aika näyttää, oliko tämä valinta sen toimivampi kuin edelliset. Jos ei, luulen, että tämä sai kyllä olla viimeinen kerta, kun olen fuksi. Nytkin on jo niin jälkeenjäänyt olo, että neljättä kertaa en enää kestäisi.