Geeniteknistä

Lukuvuosi lähti kunnolla käyntiin, kun geenitekniikan harjoitustyöt alkoivat kaksi viikkoa sitten. Labrakurssit ovat jotakin ihan muuta kuin mikään, mitä aiemmissa opiskelupaikoissa on tullut vastaan. Kuten joskus aiemminkin olen todennut, niistä löytyvät sekä syvimmän epätoivon hetket että suurimmat onnistumiselämykset. Niinpä minun on nyt pakko vähäsen hehkuttaa.

Geenitekniikan labra taisi loppujen lopuksi olla rennoin tähänastisista: kahteen viikkoon sisältyi kyllä muutama pitkä ja ahdistavan kiireinen kaaospäivä, mutta oli myös monta lyhyttä päivää, ja paljon tyhjää aikaa, kuten geeliajojen, pesujen tai inkubointien odottelua. Kurssin aikana yritimme siirtää osan maitohappobakteeri Lactobacillus crispatuksen erästä pintaproteiinia koodaavasta geenistä rakkaaseen työjuhtaamme E. coliin, sekä etsiskelimme ihmisen glykogeenisyntaasigeeniä lihassolusta valmistetusta cDNA-kirjastosta. Jälkimmäinen onnistui paremmin kuin ensimmäinen, osittain siksi, että joku ystävällinen assari oli lisännyt geenikirjastoomme ylenmäärin etsimäämme geeniä (ettei tulisi paha mieli kun sitä ei löydykään).

Kurssi oli pahuksen siisti. Noin ylipäänsäkin tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun pääsen tekemään tällaisia juttuja. Osa työvälineistä ja reagensseista, joilla leikimme, on kohtalaisen kalliita. Monia tekniikoista, joita käytämme, ei ole ollut edes olemassa kovin kauaa. Olisi hienoa päästä joskus työhön, jossa voisi tehdä jotakin samankaltaista, mutta jos niin ei tapahdu, olen erittäin iloinen ja kiitollinen, että olen saanut edes kokeilla.

Viime yönä näin unta, jossa söin muinaisen roomalaisen kanssa bakteereja, joissa oli mausteena faagiplakkeja. Saas nähdä, kauanko nämä labraunet taas jatkuvat. Itse kurssi loppui toissapäivänä, vielä pitäisi kirjoittaa selkkari ja käydä tentissä. Seuraava labrakurssini on todennäköisesti vasta keväällä, ja siellä ei pääse leikkimään mikrobien kanssa. Tämä harmittaa minua, mutta enempää labroja ei lukujärjestykseeni oikein tänä vuonna sovi. Onneksi tiedossa on paljon kaikkea muuta mielenkiintoista.

Pallaskatti ja porkkanakakku

Paluu reissusta arkeen ei tapahtunut pehmeällä laskulla, vaan geenitekniikan luennolla heti tiistaiaamuna kello 8. Olin aika ylpeä, että sain raahauduttua sinne. Onneksi kyseessä on oikeasti kiinnostava kurssi - ja onneksi muut opinnot alkavat vasta ensi viikolla. Jäi hyvin aikaa purkaa rinkkaa, pyykätä, ja ihmetellä tulevia aikatauluja. Kävin toki viikon aikana myös syksyn ekoissa YS:n harjoituksissa ja pidin ensimmäisen soittotunnin kesäloman jälkeen.

Koska luolaton arki kaikesta huolimatta tällä hetkellä ahdistaa aika lailla, viikonloppuna piti korjailla mielialaa kivoilla asioilla. Perjantaina kävimme Mirin kanssa Korkeasaaren Kissojen yössä. Paikalla oli ehkä hieman liikaa muita ihmisiä, mutta muuten reissu oli oikein onnistunut. Kun ulkona oli kylmää ja tuulista, Amazonia- ja Africasia-talojen trooppinen ilmasto tuntui erittäin miellyttävältä. Parasta tietysti oli, että kerrankin onnistuimme näkemään kaikki kissat virkeinä ja liikkeellä.

Leijonista ja tiikereistä viis, suurimpia suosikkejamme olivat kovasti maatiaiskissaa muistuttava metsäkissa sekä aro- ja pallaskissan nimilläkin tunnettu manuli. Muut kissat hyökkäsivät innoissaan kiinni ruokaan heti, kun se oli niiden häkkiin asetettu. Korkealle katonrajaan kiivennyt manuli sen sijaan pohdiskeli ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin uskalsi lähteä laskeutumaan kohti eväitään - ja tipahti puolivälissä. Se ei pudonnut sirosti jaloilleen kuten kotikissa, vaan kömpelösti, ja jälkeenpäin se kokosi itseään hyvän tovin häntä kärttyisän oloisesti viuhtoen. Otuksen normaali kävelytyyli oli hidasta lyllertämistä maha maata viistäen. Kyseessä ei edes ollut vain tämän tyypin ominaisuus, vaan toinen, pienemmän ja nuoremman oloinen manuliyksilö liikkui samalla tavalla.

Lauantaista suurin osa kului Walesin-reissulta otettujen kuvien läpikäymiseen, niitä kun oli yhteensä noin 1400 kappaletta. Saimme ne karsittua reiluun kolmeensataan, ja vieläkin olisi varaa vähentää. Kuvat ilmaantuvat nettiin joskus, jos kaikki kuvaajat antavat luvan otostensa käyttöön. Lisäksi laitoimme ruokaa pitkään ja hartaasti. Mirin mausteinen makkarakeitto osoitti minulle, ettei keitto aina ole onnetonta litkua, josta ei mene nälkä. Itse onnistuin vaihteeksi leipomisessa ihan täydellisesti.
Porkkanakakku oli juuri sellaista kuin pitikin, eli erittäin hyvää - ja se jopa näyttikin hyvältä.