Päiväkin paistaa

Aamupäivästä leivoin jouluisia muffinsseja. Sitten tartuin sellokoteloon ja astuin ulos. Siellä paistoi aurinko. Ekaa kertaa tutkinnon jälkeen tulin hymyilleeksi ihan satunnaisille asioille, kuten hassuille ihmisille.

Oli kaksi oppilasta. Jouduin siis itsekin taas koskemaan selloon. Onneksi oppilaat ovat kivoja. Niitä eivät tutkintoarvosanat liikuta, eikä muukaan vastaava turhuus. Jälkimmäinen oppilas myös kiitteli maanantaista, kun oli ollut kuuntelemassa, ja tämä taisi olla eka kerta, kun otin ystävällisen palautteen oikeasti vastaan, enkä vain kääntänyt sitä angstiksi huonosta numerosta. Huh. Mutta kylläpä tässä kesti, että näinkin pitkälle pääsin.

Pitkästä aikaa pääsin kiipeämäänkin--tai noh, pitkästä aikaa, edellisestä kerrasta oli päivää vaille viikko. Olen vaan jo ehtinyt tottua käymään seinällä kaksi kertaa viikossa , ja harvemmin tuntuu kovin vähältä. Olimme aika myöhään liikkeellä, ja sitten vielä Tapanilan parkkipaikalla auton ovi jumitti siten, ettei se lukkiutunut ollenkaan. Nerokkaana uutena autona äidin autossa ei ole ollenkaan perinteistä manuaalista lukitusta ovissa, ei siis ollenkaan semmoisia perus-lukkonappuloita. Onneksi käyttöohjeista löytyi sellainen "hätätilassa väännä tuosta niin ovi menee väkisin lukkoon"-kohta. Aika älytöntä kyllä.

Kiipeily oli väsyneehköä. Onneksi ja iloksi suosikki-kulmareittiini oli laitettu viimein taas yläköysi. Kiipesin ja ihmettelin, miten oikeasti olen uskaltanut liidata sitä. Tällä kertaa ei liidattu kuin yhtä helppoa tuttua 5-:sta. Kivaa oli silti. :)

Synkeys

En keksinyt hirvittävän pitkälle tyhjälle aamu-iltapäivälle mitään tekemistä. Siispä luin lisää Hellblazeria. Hyvinhän se aika niinkin kului. En ole ylipäänsä kovinkaan paljoa sarjakuvia lukenut, pitäisi varmaan enemmänkin. Tästä syystä törmäsin myös odottamattomaan ikävyyteen: juuri kun olin ehtinyt kiintyä tietyn piirtäjän tyyliin, vaihtuikin taiteilija. Yhyy. Hämmentävää, kun on tottunut näkemään hahmot tietyn näköisinä, ja yhtäkkiä ne muutuvat aivan eri näköisiksi.

Päivän ehkä järkevimpänä puuhana tulin ilmoittautuneeksi pitkästä aikaa pariin larppiin. Persoonaani kovin hallitseva pessimisti tosin hihkui heti, että pah, ilmoittaudu vain, et sinä kumminkaan pelaamaan pääse. Kai se on parempikin ajatella näin. Yksi suurimmista syistä, miksi kehno tutkintoarvosana sattuu niin paljon, on se, että tämän kerran--tämän ainokaisen kerran--kun rohkenin suhtautua tutkintoon optimistisesti, näin sitten kävi. Pessimistinä pettyy harvemmin, ja se harva kerta, kun jotakin kivaa tapahtuu, tulee sitäkin iloisempana yllätyksenä. Synkkää, mutta tällä hetkellä tuntuu tältä.

Illaksi oli pakko raahautua YS:n treeneihin, koska keikka on perjantaina ja tämä oli kenraali. Lähdin liikkeelle väärällä jalalla ja täysin haluttomana soittamaan mitään. Lopputuloksena kulutin hajoitukset vuorotellen sisäänpäinkääntyneen itsesäälin ja typerän vittuilun välillä. Tietenkin myös soitin aivan pieleen koko ajan. Jälkeenpäin hävetti, mutta siltikään en kyennyt ravistamaan kaikkea angstia niskastani.

Tunnelissa

Ihmisillä on monenlaisia tapoja tyhjätä päätään, kun siltä tuntuu. Jotkut meditoivat, jotkut lähtevät kävelylle, jotkut vetävät viinaa... Vaan mitä tekee pöljä pikku perfektionisti saatuaan henkisesti turpaansa tutkintolautakunnalta? Se ottaa ja menee töihin.

Nukuin pitkään ja otin aamupäivän hitaasti, niin ettei tarvinut turhaan keksiä tekemistä. Työt alkoivat vähän vaille kolme, ja sitä ennen piti käväistä varikolla palauttamassa työpuhelin, koska keikkakuski ei sellaista tarvitse. Aikaa jäi tarpeeksi myös talvivaatteiden sovitteluun. Työvaatteita on nyt melkoinen läjä, mukana myös lippis, talvilippis, pipo--ja solmio! Vähän parasta. En kyllä keksi, mitä niillä kaikilla tekee.

Ajaminen oli juurikin sopivaa pääntyhjäystoimintaa. Ensimmäinen kierros oli vähän jännittävä, kun kahden kuukauden tauon jälkeen mietin, osaanko enää. Etenkin eka jarrutus meni puristaen ajokahvaa tosi hermostuneesti, muttei siinä oikeasti ollut mitään ongelmaa. Samaa sarjaahan tämä on kuin pyörän tai auton ajo, ei se noin vain unohdu. Sen jälkeen olikin oikeasti tosi rentoa ja leppoisaa ajella rataa edes takaisin, kirota tyhmiä ovenväliinjuoksijoita ja tapella peruskorjatun junan reittikuulutuslaitteen kanssa. Kotoisaa suorastaan.

Vitutus ja paha olo iskivät vasta, kun palasin kotiin, sammutin valot ja yritin nukkua. Kauankohan minulla oikein kestää päästä yli tästä tutkintotuskasta?

Konsertto.

Päivä kului, kuten odottaa saattoi, käsittämättömän hyperaktiivisen sekavan ahdistuneissa tunnelmissa, minuutit etenivät samaan aikaan liian nopeasti ja äärettömän hitaasti. Lopulta kuitenkin kello oli 16.45 ja oli aika soittaa. Ja soitin. Lavalle päästyäni yllättäen ei pelottanut juuri lainkaan, kerrankin soitin olematta huolissani siitä, että unohtaisin jotain, soitin niin asenteella kuin lähti, ja minulla oli oikeasti kivaa. Iloa ja onnea kesti soiton jälkeen sen vartin, mikä meni lautakunnalla, kun he pohdiskelivat tuomiotani.

Tuomio tuli, ja se oli tyly. Palaute oli oikeasti pääosin positiivista, olivat pitäneet asenteesta ja ilmaisusta ja sen sellaisesta. Paskat siitä. Antoivat numeroksi nelosen. 4/5. "Mut hei sehän on 'kiitettävä', se on oikeesti ihan hyvä numero!" sanovat asiaa tuntemattomat. Mutta kun se nyt vaan ei ole. Meillä Stadiassa annetaan soittotutkinnoista tasan kahta numeroa, nelosta ja vitosta (jopa soitto-opettajani tämän myönsi). Viitonen on hyvä. Nelonen ei. Vittusaatana. Olisi se nyt ollut kiva edes viimeisen tutkintonsa jälkeen todeta, että meni hyvin, ja kyetä iloitsemaan siitä, että koki soittaneensa hyvin ja nautti soittamisesta. Sen sijaan jouduin taas toteamaan, että vaikka parhaani yritin, se ei riittänyt. Jää kyllä mietityttämään, tajusivatko tutkintolautakunnan tyypit, minkälainen isku tämä oli, miten pahalta se minusta tuntui. Eivät kai, tuskin ne niin ilkeitä paskiaisia kuitenkaan ovat.

Olisin voinut lähteä baariin istumaan muiden tutkinnoistaan selvinneiden ja tukijoukkojen kanssa. Ei huvittanut. Palasin kotiin. Lojuin lattialla ja itkin. Ihan kuin ei olisi tarpeeksi kurjaa ollut muuten, sain vielä puhelinsoiton kaverilta, joka oli järkkäillyt konsertin nauhoitusta. Se ei ollut onnistunut. Ei jäänyt minkäänmoista taltiointia Rautavaara-tulkinnastani, enkä pääse koskaan itse tarkistamaan, miten hyvältä tai huonolta se kuulosti.

Ei ole tuntunut näin kauhealta sitten sen kesäisen allejäännin. Onhan tämä vähän älytöntä, voisi varmasti sanoa, että liioiteltuakin, mutta soittaminen sattuu olemaan minulle äärettömän henkilökohtainen ja tärkeä asia, ja se, että jatkuvasti saan tällaista "joo olihan se kiva mutta ei tarpeeksi" -palautetta tuntuu aivan hirvittävän pahalta.

Kulutin loppuillan yrittäen eksyttää oloani fiktion pariin. Ei se ihan toiminut.

Odottelua

Huomenna on tutkinto.

Nukuin puoleen päivään ja näin hämäriä Hellblazerin inspiroimia unia, harmi ettei niistä jäänyt yksityiskohtia mieleen. Huomattava osa tästäkin päivästä vierähti sarjakuvien parissa, koska oikeastaan päivän keskeisin sisältö oli saada se jotenkin kulumaan ja pysyä järjissään. Jokusen hetken sain haaskattua askartelemalla käsiohjelman ja miettimällä etukäteen huomisen vaatteet ja muun ulkoasun. Ruoanlaittokin söi kätevästi aika paljon aikaa. Koko ajan siltikin oli jokseenkin häiriintyneen ahdistunut ja keskittymiskyvytön ja jännittynyt olo. On se älytöntä, millaiseen solmuun itsensä saa vedettyä yhden parikymmenminuuttisen soittoesityksen vuoksi. En oikeastaan varsinaisesti harjoitellut koko päivänä. Soitin jonkin verran, mutta se tuntui vähän turhalta. Vaikka toisaalta olikin sellainen olo, että pitäisi soittaa koko ajan, siitä luultavasti olisi ollut enemmän haittaa kuin hyötyä.

Päivä sisälsi luonnollisestikin paljon pohdiskelua soittoon ja tutkintoon liittyen. Tulin tänään tiedostaneeksi, että minusta on hirvittävän paljon vaikeampaa myöntää, että osaan jotain, kuin todeta, että en osaa. Viime tutkintoa odotellessani oli aika lailla pelkästään kuolemaantuomittu olo, varmuus siitä, että en tule antamaan parastani soittaessani, että en halua yleisöä kuuntelemaan, koska huonosti se kumminkin menee--peruspessimistinen meininki. Tällä kertaa asiat ovat eri tavalla. Minulla on aivan mahtava kappale, jonka oikeasti haluan esittää, minulla on sanottavaa, ja--äh--noh--niin--kyllä minä oikeastaan koen osaavani sen aika hyvin. Aina voi parantaa, aina voi hioa, mutta kumminkin, tämä on hankala kappale ja katson tehneeni kunnolla töitä sen kanssa ja saavuttaneeni jotain. Olen ainakin liikkeellä musikaalisin asentein: haluan soittaa kappaleen hyvin, koska se on hyvä kappale ja pidän siitä, en siksi, että "pitää soittaa hyvin kun on tutkinto". Käsittämätöntä kyllä, koen, että oikeasti haluan soittaa tämän tutkinnon, enkä pelkästään sen takia, että sitten se on ohi. Ja tämän todettuani on jotenkin taikauskoisesti sellainen olo, että "nyt se ainakin menee huonosti, kun sanoin sen ääneen", tai jotain vastaavaa. Äää.

Harjoittelupäivä

Lauantai oli oikein sopivasti Stadian yhteinen harjoittelupäivä, joten ei tarvinut vaivata päätään sillä, paljonko harjoittelen ja missä. Menin konsalle ja harjoittelin valmiiksi annetulla aikataululla. 45min soittoa ja sen jälkeen tauko -rytmitys kyllä tuntui taas kauhean kiireiseltä, etenkin kun olisi välillä tehnyt mieli vähän venyttää taukoja, mutta se olisi syönyt soittoajan hyvin vähiin. Kymmenestä puoli neljään konsalla viivyin, ja aktiivista soittoaikaa tuli alle neljä tuntia. Enempää en kuitenkaan uskaltanut enää, olen oikeasti vähän huolissani, että tulen harjoitelleeksi liikaa--vaikka tauolla opettajat ylistivätkin sitä, miten meillä opiskelijoilla on niin ihanaa, kun voimme harjoitella vaikka 8 tuntia jos tekee mieli. Enpä usko, että ikinä olen harjoitellut niin paljoa yhden päivän aikana. Ei kestäisi pää eivätkä varmaan kädetkään.

Konsalta kohti kotia lähdettyäni tajusin, että pitäisi varmaan kehittää joku lämmin ruoka tähän päiväänsä. Kävelin ruokakauppaan, joka oli täynnänsä ihmisiä, ja pyörin siellä ympyrää vailla aavistustakaan, mitä ajattelin ostaa. Lopulta jotakin tarttui mukaan. Siitä syntyi sitten kotosalla loimulohipastaa, joka oli oikein hyvää, mutta tietenkin se piti kaikki syödä kerralla, minkä jälkeen en kyennyt pariin tuntiin tekemään oikein muuta kuin lojumaan. Ei näin, lapset. Laiskotellessani keksin, että niin, minulta jäi kesällä kesken Hellblazer-lukuprojekti, ja tartuin siihen taas. Siinähän se loppuilta--ja hyvä pala yötäkin--meni. Olisi sen ajan järkevämminkin voinut käyttää, mutta ainakaan ei ollut tylsää.

Toistoa

Torstai ja perjantai olivat melkeinpä samanlaiset. Ilta oli melkein samanlainen molempina päivinä: siihen sisältyi yksi oppilas ja muutama tunti harjoittelua. Eri päivinä oli toki eri oppilas, joten aika erilaiset soittotunnit. Harjoittelussakin oli eronsa: torstaina soitin konsalla reippaasti kolmisen tuntia, perjantaina taidekoulun toimitiloissa kaksi tuntia. Niin paljon kuin tutkinnosta taas stressaankin, on se myönnettävä, että tavoitteellisuus on ehdottomasti soitolle hyväksi. Tulee harjoiteltua paljon, ja tällä hetkellä vielä ihmeen tehokkaasti ja keskittyneesti.

Päivien suurin ero oli, että perjantaina aamusta kiivettiin. Oli monipuolinen kiipimäkerta: oli helppoja yläköysireittejä, yksi ihan liian vaikea yläköysireitti (greidiä ei kerrottu missään, mutta hohhoh, ei ollut kyllä mua varten), kömpelöhkö yritys liidata helppo tuttu reitti nätisti, sekä kaksi uutta liidikokeilua, helpohko ja vähän vaikeampi. Vaikeampi tapaus oli kiva ja kiintoisa ja siitä pääsisi käväisemään katossa, jos jaksaisi sinne asti. Tällä kertaa loppuivat voimat ja uskallus kesken, joskus toiste sitten lisää.

Molemmat illat sisälsivät myös Galacticaa. Katsoin 3. kauden loppuun, ja annan viralliseksi kokonaisarvosanaksi "blaah". Suurin osa kauden jaksoista tuntui täytteeltä, saippuajuonia oli aivan hillittömästi, eivätkä ne onnistuneet olemaan etäisestikään kiinnostavia. Kauden loppuhuipennuskin oli lähinnä lakidraamaa ja sellaisena niin ei-nappaava, että ihan ongelmitta saatoin pistää kesken jakson pauselle ja pitää tauon. Ärsyttävää, kun oikeasti pidin ekasta kaudesta ja suuresta osasta tokaa kautta. Yhyy. Sen verran kiintoisaa uutta käännettä kuitenkin tuohon ihan loppuun ilmaantui, että täytyy se neljäskin kausi kait sitten joskus nähdä, kun se tulee ulos.

Soitannollista

Aamulla piti kipaista hakemassa jous Vainiolta. Nyt on sitten uusi nahkanpalanen edellisen, etusormeni puhkikalvaman tilalla. Tietenkin se, että ylipäänsä se kului niin pahoin, kertoo siitä, että jousitekniikkani on pielessä ja puristan liikaa etusormella. Vähän muukin oli pielessä kvartettitreeneissä, jotka alkoivat heti, kun ehdin konsalle. Oli nimittäin lievä paniikki siitä, että konsertti, johon tähtäämme, olikin ilmoitettu olevaksi vähän reilun viikon päästä. Kehitettyämme paniikkisen harjoitusaikataulun tarkistimme vielä päivän--ja se olikin viikkoa myöhemmin, kuin luulimme. Mahtavaa. Ei siis paniikkia, vaikkei kyllä liikaakaan aikaa saada Debussy kasaan, sillä on sentään puolisen tuntia soivaa kestoa eli aika paljon tekemistä.

Kvartettitreeneistä siirryin kamarimusiikkisaliin kuuntelemaan, kun muutama tuttu sellisti soitti tutkinto-ohjelmistonsa läpi. Lisäksi käänsin pianistille sivua parissa kappaleessa, mutta taisin olla enemmän haitaksi kuin hyödyksi, kun en oikein osannut. Istuttuani melkein kaksi tuntia kuuntelemassa muita esitin Rautavaarani parille sellistille. En ollut soittanut sitä koko päivänä, enkä edes lämmitellyt ennen soittoa. Silti se meni varsin kivasti, mitä nyt vahingossa jätin muutaman tahdin soittamatta--ei niin isoja kämmejä, etteikö niistä olisi selvitty, ja yleisö tuskin edes huomasi. Hämmentävää. Kyllä tutkinto edelleen ahdistaa ja jännittää, muttei ole lainkaan sellaista paniikkia kuin viimeksi. Kyllä minä tämän kappaleen tunnen ja periaatteessa osaan, ja ennen kaikkea esityksessäni on asennetta. Räyh.

Kulutin taas pari tyhjää tuntia ennen YSsää kiertelemällä kauppoja, ja loppujen lopuksi onnistuin ostamaan ehjän läppäri/olkalaukun. Metrolla edes-takaisin Ruoholahti-Kamppi-Rautatientoria sompaillessani heräsi myös hyvin suuri into käydä ajamassa vähän. Nyt on jo ollut niin pitkä tauko, että ajatus metron ajamisesta tuntuu enemmän jännältä kuin tylsältä työltä. Ensi viikolla voisin, sitten tutkinnon jälkeen.

Tiistai

Ei mitään uutta alla auringon: aamulla herääminen oli tuskaa ja ehdin konsalle liian myöhään, ja sitten harjoituskoppiin päästyäni en keksinyt, mitä ihmettä pitäisi harjoitella. Tulinpa sitten opetelleeksi koko-puoli-asteikon, siis asteikon, jossa on vuorotellen koko- ja puolisävelaskelia. Ei siis molli eikä duuri eikä oikein edes mitään siltä väliltä. Ei sen osaamisesta taida mitään hyötyä juuri olla, vaikka Rautavaaran konsertossa sitä paljon esiintyykin. Soittotunti sentään tuntui hyödylliseltä, ja sain muistutuksia asioista, joita pitäisi vielä harjoitella, jotka periaatteessa kyllä hyvin tiesinkin.

Soiton jälkeen kävin viemässä jouseni korjaajalle pikkuista korjausta varten, ja raahauduin kotiin. Hirveän nälkäisenä meinasin jumittua koneelle istumaan suklaata syöden, mutta lopulta sain kiskottua itseni ylös ja takaisin liikkeelle. Astelin Selloon syömään ja shoppaamaan, koska olisi hirveä määrä asioita, mitä pitäisi ostaa. Kolmen tunnin kiertelyllä löysin talvitakin, mutten mitään muuta. Vähän ärsytti. Näköjään haen mahdottomuuksia, esimerkiksi pitäisi löytää uusi ehjä olkalaukku, joka kävisi repunkorvikkeesta ja läppärilaukusta. Löysin tasan yhden sopivanlaisen laukun, mutta se ei ollut kiva.

Kotiuduttuani katselin uusimman Heroesin, joka oli aikas jännä, vaikka keskittyikin ei-niin-kiintoisaan juonikuvioon. Jotenkin jäi sellainen olo, että haluan katsella lisää jotain, joten jatkoin Galacticalla. Se oli blaah. Musta on ihan OK että avaruusoopperassa on saippuaa, mutta jos koko joukossa jaksoja se saippua on oikeasti jakson keskeisenä juonena eikä vain pienenä sivujuonteena, alan kyllä kyllästyä.

Konserttokonsertti ja pelotonta liidailua

Olin konsalla hyvissä ajoin ennen päivän konserttia, että ehtisin harjoitella. Vaihteeksi ongelma ei sitten ollutkaan harjoitteluajan tai -tilan puute, vaan se, etten vaan keksinyt, mitä tässä nyt muka enää kannattaisi soittaa. Jotenkin väsähdin Rautavaaran sahaamiseen edes takaisin. Loppujen lopuksi kulutinkin sitten aikaa lähinnä juoksentelemalla ympäri taloa yrittäen keksiä puuhaa.

Kolmelta oli viimein konsertin aika. Tai "konsertin", kyseessä oli ikäänkuin ensi viikolla olevan tutkinnon harjoitusversio, minä ja Katariina soitimme omat kappaleemme konserttisalissa pienelle yleisölle. Olipa jännää. Ärsyttävästi välillä iski soittaessa taas täysin järjenvastainen kammo, että mitäpä jos en muistakaan, mitä seuraavaksi tulee. Ei mitään uutta sinänsä, tuohon törmään aina, kun esitän asioita ulkoa. Lisäksi totesin taas, että on vaan pahuksen raskas kappale soittaa. On myös vinkee. Vielä olisi viikko aikaa korjata kauneusvirheitä sieltä täältä ja tehdä siitä täydellinen...

Olin kuvitellut aamupäiväisen hillittömän hyperaktiivisuuteni johtuvan lähinnä lähestyvästä esityksestä, mutta eipä se mennyt pois, vaikka kuinka kaadoin energiaa raivoisaan sellonrääkkäykseen. Siksi olikin ihan kiva, että soiton jälkeen lähdettiin kiipeämään. Oli sitten sellainen liidipäivä, etten ole vastaavaa aiemmin kokenut. Ei pelottanut, vähän vaan jännitti. Liidasin kahta 6-:sta, joista toinen oli kiva ja periaatteessa tuttu jonkun kuukauden takaa (siitä otettiin sittemmin yläköysi pois, joten en ollut hetkeen päässyt kiipeämään sitä) ja toinen puolestaan ihan uusi tuttavuus. Eihän niistä puhtaan suuntaisestikaan kumpikaan mennyt, hirveää köydessä roikkuilua, mutta siltikin. On tämäkin nyt sitten, kun viikko sitten tutut 5-:kset tuntuivat ylitsepääsemättömän pelottavilta. Saas nähdä, oliko tämä ohimenevä mielenhäiriö vai mikä.

Tauoton viikonloppu

Eipä riittänyt, että tämä oli YS:n syyskauden harjoitusviikonloppu, ja siten sisälsi noin 12 tuntia orkesterisoittoa, mikä oli jo sen verran paljon, että onnistuin kipeyttämään kätöseni, mitä harvemmin soittamalla saan aikaan. Pitihän siihen viikonloppuunsa muutakin tekemistä ängetä.

Lauantai-iltana skippasin luokkakokouksen ja suuntasin sen sijaan suoraa YS-treeneistä johonkin Espoon keskuksen kieppeille juhlimaan kahden Juvenalian kamariorkesterilaisen synttäreitä lastenjuhlatyyliin. Oli vähän sikamagee linnanmuotoinen kakku, ja karkkia ja keksejä ja mehua, hassua lastemusiikkia--ja illan ohjelmanumerona kaksi tanssimattoa. Jeejee! Tulipa siis vaihteeksi hypittyä. Se on edelleen lystiä.

Sunnuntaina kipitin heti orkesteritreenien päätyttyä juna-asemalle ja ensimmäisellä junalla Turkuun. Siellä pelattiin Berliiniä. Tällä kertaa hahmoni oli mukana alusta lähtien, puuhasi paljon enemmän, ja myös näki ja kuuli paljon enemmän... kuin olisi oikeastaan edes halunnut. Oli pelottavaa. Huh. Oli myös hurjan jännää ja mageeta. Jee. Ja lisäksi oli zombi. Hih.

Kiipimävoitto

Minä, Miri sekä olmi olimme reippaina ja ahkerina Tapanilassa seinällä melkein heti, kun ovet aukesivat. Se ei tosin ole niin reipasta kuin miltä kuulostaa, koska perjantaisin talo aukeaa vasta klo 11. Olipa kumminkin pitkästä aikaa sellainen kiipeilykerta, että jäi harvinaisen tyytyväinen olo. Päätin nimittäin viimein kokeilla jonkun tutun, mutta vähän vaikeamman reitin liidaamista. Reitiksi valikoitui eräs huolellisesti harjoiteltu ja kiva kuutonen. Laitoin ensin jatkot yläköydessä kiipien, ja sen jälkeen kokeiltiin liidinä. Käsittämätöntä kyllä, se ei ensinnäkään pelottanut juuri lainkaan, eikä myöskään tuntunut mitenkään hirveästi vaikeammalta kuin yläköydellä. Tulinpa myös tipahtaneeksi köyteen kerran, itse asiassa ekan kerran köyteenhyppimisharjoituksia lukuunottamatta, eikä sekään ollut kamalaa. Vau. Pitänee liidailla lisää tuttuja juttuja, jos näin saisi kerättyä varmuutta ja rohkeutta vähän vieraampien reittien liidaamiseen.

Kiipimän jälkeen ruokaa, kahvia, hetki lojumista, ja sitten taas liikkeelle. Miri suuntasi Hämeenlinnaan, minä opettamaan. Oppilaan mentyä jäin vielä harjoittelemaan hetkeksi, vaikka vähän tehottomalta se taas tuntui.

Loppuilta meni leppoisasti ravintolassa istuen: lähdimme juhlistamaan Mirjan kandinpapereita. Pelottavaa, lukiokaveripiirissäni on taas yksi valmiimpi ihminen lisää. Satunnainen nepalilainen ravintola, johon päädyimme lähinnä siksi, että siellä sattui olemaan tilaa, oli varsin jees, ruoka oli hyvää ja tarjoilijat symppiksiä. Syömisen jälkeen kävimme vielä Javassa teellä. Ehkäpä olen tylsis ja kalkkis ja en osaa juhlia, mutta tämmöinen on kyllä minusta niin paljon kivempi tapa viettää perjantai-iltaa kuin ördääminen, ryyppääminen ja baareissa pyöriminen.

Torstai

Nukuin pitkään. Se oli ihanaa. Sen sijaan ei ollut ihanaa, että sen vuoksi aamupäivä meni aika hukkaan. Onneksi iltapäivästä ollut oppilas pakotti taas lähtemään liikkeelle. Oppilaan jälkeen tein vaihteeksi Oikean valinnan, ja menin konsalle harjoituskoppiin istumaan. Käsittämätöntä kyllä, vähän vajaan kolmen tunnin soittelun jälkeen jäi edelleen olo, etten ole soittanut juuri ollenkaan. Yritinpä kuitenkin edes.

Zzz

Jostain ihmeen syystä en tällä viikolla osaa nukahtaa niin millään. Normaalistikin olen siinä vähän hidas, mutta tämä alkaa jo olla häiritsevää. Toisaalta olen viimein nukahtamisissa onnistuttuani nähnyt koko joukon hämäriä unia. Juonellisesti tai tapahtumallisesti ei varsinaisesti ole ollut mitään epätavallista--on ollut takaa-ajoa, larppaamista, Heroesia, sen sellaista. Sen sijaan useammassa unessa on esiintynyt jokseenkin epätavallisia ilmiöitä. Eräässä unessa henkilö oli jotenkin samaan aikaan kuollut mutta kuitenkin aktiivisesti osallisena tapahtumiin, keskustelikin vielä muiden kanssa, enkä herättyäni kyennyt keksimään, miten se oli käytännössä toiminut ja ollut mahdollista. Toisessa, melkoisen ahdistavassa unessa oli instant-näkökulmanvaihdos siten, että ensin tapoin takaa-ajajani kammottavalla tavalla, ja sitten hetkeä myöhemmin elinkin kuolevan takaa-ajajan osaa. Viime yönä sentään oli vain ja ainoastaan kiva uni, jossa nerokkaasti olin samaan aikaan nukkuvaa ihmistä ympäröivien läheisten joukossa toteamassa, kuinka herttainen kyseinen henkilö on, sekä itse se nukkuva tyyppi, joka ei oikeasti nukkunutkaan, ja tunsi olonsa kovin rakastetuksi. Oi.

Päivällä väsytti, kun nukkuminen tökki, mutta puuhakasta oli siitä huolimatta. Konsalla olin ennen yhdeksää. Aamuinen harjoitteluyritys oli tosin aika säälittävä, ja kvartettitreeneissäkin juteltiin enemmän kuin soitettiin. Säestysharjoitukset tulivat ja menivät. Niiden jälkeen koitti päivän suuri koettelemus: kävin Kirkkonummella pitämässä soitinesittelyn noin kymmenen pikku riiviön ryhmälle. Muksut olivat mainioita, mutta myös kovin kovaäänisiä ja jestas, en minä niin alkuunkaan osaa pitää sellaisia kurissa. Sielläpä sitten soittelin niille kaikkea kivaa, ja ne juoksivat ympäri luokkaa minkä ehtivät. Huhhuh. Ei olisi minusta luokanopettajaksi. Kirkkonummelta palattuani havaitsin harmikseni, että on pari tuntia vapaata aikaa. Pahus. Onneksi osan siitä sain kulutettua jousitusten väsäämiseen. Lopun kiertelin kauppoja. Pitäisi ostaa talvitakki ja kengät ja läjä vaatteita. Eipä löytynyt. Viimein oli kello YS-harjoitusten verran. Puoli kymmenen jälkeen kotiin.

Sitä samaa

Hyödytöntä linjausta jatkoi tämäkin päivä. Nukuttuani liian vähän ja huonosti en meinannut herätä niin millään. Otin jääkaapista maidon laittaakseni sitä kahviin, ja kaadoinkin sen sijaan kahvikupin vieressä olevaan lasiin. Jee. Olin konsalla taas jonkun tunnin myöhemmin kuin oli tarkoitus. Soitin vähän ja kävin soittotunnilla, joka ihme kyllä oli ihan OK. Ja takaisin kotiin lusmuamaan.

Soittamisen ja opinnäytteen sijaan ilta meni makaronilaatikon kokkaamiseen, Scrabbleen, irkkaukseen sekä Galactican ja Heroesin katseluun. Yhyy. Sentään Galactica oli edes pikkuisen jänskempi kuin muutamat aiemmat jaksot, ja Heroes oikeasti aika jännä.

Blääh

Johan tässä ehtikin olla useampi tehokas ja toimiva päivä. Tänään vaihteeksi olin enemmän "tämän päivän olisi ihan hyvin voinut jättää väliin" -linjalla.

En onnistunut raahautumaan konsalle kahdeksaksi, vaan vasta yhdeksän pintaan, enkä ehtinyt harjoitella juuri yhtään, kun piti tavata eräs opettaja. Kyseinen tapaaminen taisikin olla päivän hyödyllisin sisältö: sain setvittyä, miten ja mistä saan työharjoitteluopintoni kasaan. Tämän jälkeen kulutin monta tuntia melkoisen hyödyttömästi olemalla yhtyeenjohtokurssin orkesterissa, eli siis koekaniinina orkesterinjohtoa opiskeleville. Oli se sikäli valaisevaa, että tuli ainakin selväksi, miten tärkeää on, että orkesterinjohtajalla ottaa selkeästi ohjat käsiinsä ja tilanteen haltuunsa, eikä anna epävarmuutensa näkyä liikaa. Orkesterisoiton ja syömisen jälkeen sain jopa harjoiteltua pari tuntia.

Illalla kiivettiin. Tai siis, Elmo kiipesi. Minä lähinnä valitin ja rähmäsin. Alkaa hiljalleen mennä hermo siihen, että liidaamisen pelottavuus syö kaikki voimat ja taidot nolliin. Ei meinaa onnistua niin mikään. Hirveällä tappelulla sain loppujen lopuksi liidattua kokonaan yhden ihan helpon negareitin, mutta ei sillä saanut kovin aikaansaanutta oloa aikaan. Grr. Kotiin päästyäni tosin totesin, että ihan järjetön nälkä, olisikohan taas jollain syömisen ja unen puutteella ollut vaikutusta siihen, miten surkealta meno tänään tuntui, mutta enpä oikeastaan usko.

Päiväni päätteeksi tulin vielä katsoneeksi Galacticaa, ja alkaa hiljalleen olla vähän epätoivoinen olo 3. kauden suhteen. Voisiko joku ystävällisesti palauttaa hahmoille edes ne vähät aivosolut, mitä niillä aiemmin oli? Ei oikeasti voi olla ihmiset noin tyhmiä, vaikka me yleisesti ottaen tyhmiä ollaankin.

Opinnäytteilyä

Herättyäni onnistuin kiskomaan itseni henkiseen solmuun tyhmillä tunteiluasioilla, mutta pään paikoilleen ruuvaaminen onnistui myös kohtalaisen nopeasti, kun oli siihen selkeä tarve ja syy: opinnäyte. Omistin päiväni kokonaan sille. En loppujen lopuksi tainnut kirjoittaa kovinkaan paljoa tänään, sen sijaan setvin lähteitä, järjestelin olemassaolevaa tekstiä ja viilasin pilkkuja. Pätkä litterointiakin tuli tehtyä.

Hyödyllisyys ja ahkeruus lopahtivat, kun iski nälkä, ja sen jälkeen havainto, että lähikauppa on kiinni. Eipä ollut käynyt mielessäkään, että isänpäivä on niin suuri juhla, että sulkee aina auki olevan pikkukaupan. Hups. Onneksi jotain syötäväntapaista kotoakin sai kasaan. Sitten taas työn pariin. Illasta yritin myös soittaa vähäsen, mutta keskittyminen oli täydellisesti hukassa. Pitäisi löytää se taas. Aina se karkaa ja piiloutuu johonkin.

Ahkeruutta ja visioita

Vaikka kuinka olisi tehnyt mieli nukkua puoleen päivään, se nyt vaan ei sopinut. Kiskoin itseni liikkeelle ja Pasilan kirjastoon poimimaan potentiaalisen lähdekirjan, joka osoittautuikin oikein käyttökelpoiseksi. En kuitenkaan vielä ehtinyt edetä kirjoituspuuhiin, koska piti mennä soittamaan YS:n Pave-kvartetin kesken. Täytynee tunnustaa, että aiemmin minulla oli paha tapa nähdä tämä epävirallinen tavoitteeton kvartettiharrastelu lähinnä ajanhaaskauksena. Nyt, kun tiedän, että soittotunnit loppuvat jouluun ja muutenkin soittopuuhat koulun puolesta häipyvät, arvostan tällaista ihan uudella tavalla. Soiteltiin muun muassa Pergolesin Stabat materia, joka on hyvin kaunis. Lisäksi oli ruokaa, ja sitten oli jälkiruokaa. Nerokkaana tapauksena onnistuin paitsi juomaan reippaasti kahvia, myös syömään melkoisen kasan suklaata ja jätskiä. Mikäs sen parempi idea kuin yhdistetty kofeiiniyliannostus ja sokerihumala...

Kotiin palattuani oli melkoisen ADHD-olo. Joko siitä huolimatta tai mahdollisesti sen ansiosta sain tehtyä asioita (pestyä paljon pyykkiä ja viimeinkin vaihdettua kattolampun--ei tarvi enää elää pimeydessä!) sekä Asioita, eli sörkittyä opinnäytettä. Jopa niin innolla, ettei edes myöhään puolenyön jälkeen nukkumisesta ollut tulla mitään, kun kaikenlaiset ideat eivät jättäneet rauhaan. Näköjään olen viimein alkanut uskoa siihen, että minun on mahdollista saada työni joskus valmiiksi. Itse asiassa nyt tuntuu siltä, että hitto, jos olisin herännyt tällä tavoin edes pari viikkoa aiemmin, olisin vielä voinut valmistua jouluksi. Toisaalta, ei kai minulla ole mikään hirveä kiire valmistua. Ei muuten kuin siinä mielessä, että nyt arvostan itseäni entistä vähemmän, kun en saanut koulua ohjeajassa käytyä.

Hyperaktiivisen puuhailuni ohessa koin myös hämmentävän valaistumisen hetken. Yhtäkkiä tajusin, että hetkinen, ihan oikeasti tulen valmistumaan viimeistään keväällä. Se on sitten siinä. Yksi koulu käyty. Sen jälkeen, jos haluan, voin vaikka vaihtaa elämäni suuntaa ihan täysin. Ryhtyä tekemään jotain ihan muuta. Myönnettäköön, että "ryhdyn etsimään töitä sellonsoitonopettajana" ei ole kovin lähellä "mitä tehdä seuraavaksi elämässä"-listani kärkeä. Kielitieteen opiskelupaikkakin on tietysti olemassa, senkin suhteen pitäisi kai jotain tehdä--kyllä varmaan yritän sieltä ainakin kandin paperit kyhätä kasaan, niistä ei puutu mitenkään älyttömän paljoa. Mutta niistä viis, aloin kumminkin saman tien kaivella pääsykoejuttuja netistä. Luulen, että jonkinlaisen mielenrauhan saadakseni minun täytyy käväistä koettamassa onneani Sibelius-Akatemian pääsykokeissa, siellä kun on AMKista valmistuneille muusikoille 2,5-vuotinen maisterinkoulutusohjelma. En oikeastaan edes kauheasti usko sinne pääseväni, mutta yksi asioista, joita tähänastisessa elossani kadun, on se, että en päässyt Akatemialle kun sinne hain, ja se, että hain sinne vain sen ainoan kerran, heti lukion jälkeen. Toisaalta, olen myös pähkännyt pitkään sitä, olisiko minun oikeasti alunperinkin pitänyt lähteä opiskelemaan jotain ihan muuta. Jospa vaikka piruuttani kävisin keväällä myös biologian pääsykokeissa. Olen aina halunnut opiskella perinnöllisyystiedettä.

Perjantai

Perjantai alkoi reippaasti kiipeilyllä. Ensin tosin käväisimme varuste.netissä, josta mukaan tarttui sekalainen kokoelma jatkoja. Kokeilimmekin niitä Tapanilassa saman tien. Toistaiseksi kaikki tuntuivat yhtä hankalilta, vaikka kuinka olivatkin olevinaan erityisen helposti ja kätevästi klipattavia... Oli taas liidipainotteinen kiipeilykerta. En edelleenkään uskaltautunut tekemään mitään ihmeellistä, vaikein kokeiluni oli yksi tuttu viitosen reitti, jossa on hassua spagaattitaiteilua kahden seinän välissä. Olmi sen sijaan kiipesi ekan oikean onsightinsa. Jei. Vaan minäpä sain tapeltua yläköydellä toisenkin 7- reitin melkein loppuun saakka. Huh.

Kiipeilyn jälkeen uhmasin hirvittävää pimeää ja märkää ja tuulista säätä ja raahauduin opettamaan. Soittotunnin jälkeen suuntasin saman tien Mirjalle AOK-kokoustelemaan. Ruoka oli taas aivan mahtavaa, erityisesti cannelonit ja oikeaa suklaata sulattamalla väsätty kaakao. Saunassakin pääsin pitkästä aikaa käymään. Leppoisaa oli.

Ahdistuksia ja Saavutus

Näin taas huvipuistoteemaista unta. Niitä on viikon sisään tullut vaikka kuinka monta. Tässä nimenomaisessa unessa hiipparoin joidenkin kavereiden kanssa salaa maksamatta sisään Lintsille. Juuri kun olimme palanneet sieltä kotiin, tulikin Lintsiltä joku tyyppi ihan ovelle kyselemään, ehtisinkö ehkä palata sinne töihin, tarvisivat Rinkeliin vaksia. Omatuntokin vähän soimasi sen pummivierailumme jälkeen, joten lupauduin. Hm. En kyllä keksi mitään hienoa selitystä sille, mitä alitajuntani yrittää näillä huvipuistounilla viestittää.

Eilisen ahkeruuden jälkeen tänään en tietenkään päässyt ajoissa liikkeelle. Matkalla kohti kvartettiharjoituksia bussi ensin jumitteli pysäkeillä, kun liian monta lastenvaunullista yritti sovittautua sisään, ja sitten kuskikin vielä ajoi harhaan. Myöhästyin siis. Onneksi en hirveän paljoa. Kvartetin jälkeen istuin kaikessa rauhassa ruokalassa syömässä, kunnes törmäsin tietoon ja oivallukseen, että jopa ihmiset, joiden en edes ole tiennyt tekevän opinnäytettään, ovat siinä puuhassa minua paljon edellä. Jäin hetkeksi yksin istumaan pöytään ja tuijottamaan tyhjyyteen.

Pidettyäni päivän soittotunnin palauduin Perkkaalle, istahdin matolle, levitin taas lähdekirjat ympäriinsä, avasin Opinnäytteen ja tuijotin sitä. Jos ne muutkin kykenevät, miksi minä en? En keksinyt yhtään syytä. Aloin kirjoittaa. Kun muutamaa tuntia myöhemmin lopetin, olin saanut aikaan useamman sivun tekstiä. Olo oli todella voitokas. Syvästi toivon, että tämä oli jonkinlainen käännekohta tässä toivottomalta tuntuneessa taistelussani. Palkkioksi itselleni leivoin vielä myöhään illalla muffinsseja, ja vaihteeksi nekin onnistuivat.

Ikävä kyllä en kumminkaan päässyt lopettamaan päivää iloisissa merkeissä, vaan löysin uusia ja entistä käsittämättömämpiä ahdistuksen syitä. Sain nimittäin facebookitse kutsun ala-asteluokkani luokkakokoukseen. Luokan, johon en oikein koskaan kokenut sopeutuvani, ja jonka koin enimmäkseen joko vihaavan minua tai pitävän minua niin merkityksettömänä luuserina, ettei sitä kannata edes vihata. En taida uskaltaa mennä sinne. Suhtautumiseni on jo valmiiksi niin nurja, että hajoilisin vaan. Olen ihan varma, että ne ihmiset pitäisivät kaikkia saavutuksiani mitättöminä ja ylpeyden aiheitani tyhminä. Tämä ei varmaan ole reilua niitä ihmisiä kohtaan, koska tuskin ne oikeasti näin ajattelevat. Samalle illalle on kuitenkin tarjolla myös juvenalialaistuttujen kanssa hengaamista, ja siinä seurassa en koe itseäni hylkiöksi, joten hyvä tekosyykin luokkakokouksen väliinjättämiselle löytyy.

Toimiva päivä

Tämmöisiä minun päivieni kuuluu olla, eikä semmoisia, että lojun kotona ihmettelemässä. Herätys ennen seitsemää, konsalla 8.15. Harjoittelua. 10-12 kvartettitreenit. 12-> säestysharjoitus. Tällä kertaa meni isommitta ongelmitta, taikka peräti jopa hyvin. Jee. Syömään. Sen jälkeen oli tarkoitus lähteä pitämään lapsosille selloesittelyä, mutta se siirtyikin ensi viikkoon. Uhkasi tulla hirveä tyhjä kohta päivään. Käväisin äänestämässä HYY:n edarivaaleissa ja arvoin, mitä oikein tekisin. Valitsin kuin ahkera ihminen, ja palasin konsalle harjoittelemaan vielä vähän. Soittelu oli tosin aika väsynyttä. Soin siis itselleni pitkän kahvitauon ennen siirtymistäni YS-treeneihin. Niiden jälkeen, klo 21, saatoin tyytyväisenä todeta, että siinä oli se päivä.

Oikeasti tällaiset alusta loppuun aikataulutetut päivät ovat minulle tutun ja turvallisen tuntuisia. Toki vähän raskaita, ei niitä koko ajan jaksa, mutta niistä tulee tyytyväinen ja ahkera olo. Ikävä kyllä tällä hetkellä tällaisia päiviä on ehkä kerran parissa viikossa, ja ihan liikaa niitä "iltapäivällä on yksi oppilas, ei mulla mitään muuta sit koko päivänä olekaan"-mallisia päiviä.

...vaan onhan siihen syykin, miksi päiväni ovat tänä syksynä usein tyhjähköjä. Itsehän tyhjäsin, että ehtisin tehdä opinnäytettä. Ehtisin joo, jos vain osaisin, kykenisin, jaksaisin, pystyisin, mitä lie. En oikeasti käsitä, mikä siinä mättää. Sain tänäänkin koululla suunnattoman ahdistuksen aikaan, kun muutama kaveri esitteli omaa opinnäytettään. Siltikään en saa itseäni potkittua tekemään yhtään mitään. Miten se voi olla näin suunnaton mörköpeikko se opinnäyte?

(PS. Kuulin kyllä siitä kouluammuskelusta. En vaan katso tarpeelliseksi kommentoida sitä sen ihmeemmin.)

Voittoisaa

Kerrankin päivä, jonka aikataulutus meni harvinaisen täydellisesti kohdalleen. Vaikka ei yhtään innostanut, sain raahattua itseni kahdeksan junaan ja Helsinkiin. Saavuin konsalle niin ajoissa, että ehdin harjoitella pari tuntia ja vielä käydä syömässäkin ennen sellotuntiani. Tunti oli myös varsin jees, Rautavaara meni kokonaisuudessaan ulkoa, ja muutenkaan ei ollut niin epätoivoinen olo kuin viime viikolla. Saas nähdä sitten, mitä käy, kun huomenna taas on säestysharjoitus.

Soiton jälkeen kotiin ja sieltä melkein saman tien seinälle. Tänääkään en vielä mitään suurta liidisankaruutta uskaltanut yrittää, yksi "enemmän otteita kuin seinää"-tasoinen reitti ja yksi 5- tarjosivat ihan riittävästi tekemistä. Etenkin se 5-, muotoseinää kun oli, tuntui hurjan pelottavalta. Huu. Yläköysittelyn puolella sen sijaan tapahtui todellinen voitto. Sain kiivettyä muotoseinästä 7- reitin! Whii ja vau! Eka seiskalla alkava reitti, minkä olen jotenkin onnistunut tappelemaan toppiin saakka. Sen ansiosta jäi tämänkin päivän kiipeilyistä oikein hyvä mieli. Kotiinkin palasin sen verran aikaisin, että voisin jopa päästä ajoissa nukkumaan.

Berliinivisiitti

Maanantaiaamupäivä oli varmaankin yhtä hyödyllinen kuin se olisi Pääkaupunkiseudulla vietettynä ollut. Soitin pari tuntia, lähdin kaupungille, ostin tarpeellisia asioita ja kävin syömässä, palasin Mirille ja soitin vähän lisää. Tosin aikaa meni sosiaalisuudentapaiseenkin, kun Susanna ilmaantui ja Mirikin käväisi, mutta sain silti jonkin verran soiteltua, ja olin ihan tyytyväinen.

Iltapäivästä aloin väsäillä ruokaa. Hiljakseen illan ropeporukka valui paikalle. Oli tiedossa Tiemuksen Berliini-peli, minulle ensimmäinen laatuaan. Vähäsen jännitti, osaanko ollenkaan (ropekokemusta kun minulla ei juurikaan ole), puhumattakaan siitä, kykenenkö pelaamaan hassua hahmoani alkuunkaan oikein. Ensimmäiset pari tuntia kumminkin kulutin kyökin puolella odotellen, että hahmoani kaivattaisiin kuvioihin. Väkersin uunijuuressysteemiä (josta järjenvastaisesti tuli tosi hyvää) ja suklaakeksejä ja keittelin pelinjohdolle espressoa.

Ruokatauon jälkeen minua viimein kaipailtiin peliin. Hii. Pelikertani oli hitusen hajainainen, mutta eipä se haitannut, olin osannut odottaakin sitä. Ja sitten kun asioita tapahtui, se oli aina hyvin jännää. Hahmokin tuntui istuvan minulle paremmin kuin odotin, vaikka paha sitä tietysti on itse sanoa, osaako antaa itsestään oikeanlaisen kuvan. Pelin päätyttyä jäi vain olo, että ääh, haluaisin saman tien jatkaa tästä. Toivottavasti seuraava pelikerta on pian.

Turkuliidailua

Päinvastoin kuin eilen, tänään oli aamupäivällä turha arpoa, olisiko nyt edelleen kipeähkö olo vaiko eikö. Olin päättänyt, että lähden Turkuun ja kiipeän, ja tästä myös pidin kiinni. Lisäksi olin päättänyt roudata sellon mukaan, jottei koko maanantaiaamupäivä menisi turhaan lusmuiluun. Muuten hyvä, mutta jostain käsittämättömästä syystä juna, johon sinisen laatikkoni kanssa raahauduin, oli niin täysi, että tuli vaikeuksia mahtua sinne. IC-junien (samoin kuin Pendolinojen) tavarahyllyt ovat niin pienet, ettei sello sovi sinne. Minulla oli käytössä vain yksi istumapaikka, yhtä ainoaa ylimääräistä vapaata ei näkynyt koko vaunussa. Siihenpä sitten änkeydyin, sellolle jalkatila ja minulle istumatila ja jalat käytävässä. Näköjään sekin on mahdollista. Onneksi suuri osa porukasta jäi pois Karjaalla(?!). Mysteeriksi jäi kumminkin, miksi ihmeessä ne kaikki ihmiset halusivat vaihtaa kaupunkia sunnuntaipäivänä klo 11 junalla.

Turussa oli hyvin suuri kiusaus jämähtää Mirille lojumaan ja jättää kiipimät kiipimättä, mutta onneksi kumminkin lähdettiin. Olipa nimittäin varmasti opettavainen ja hyödyllinen kiipeilykerta. Liidasin yhden helpon reitin kokonaan ja pikkuisen hankalampaakin yli puolen välin, ja varmistin useamman Mirin liidin. Tällä kertaa--päinvastoin kuin olisin odottanut--oma kiipeäminen tuntui varmistamista pelottavammalta. Harjoiteltiin myös köyteen hyppimistä, mikä oli edelleen pelottavaa, muttei kumminkaan mitenkään ylitsepääsemättömän kamalan tuntuista edes varmistaessa, vaikka aika tehokkaasti sinkosinkin irti lattiasta ja seinää kohti. Yläköysittelyn puolella pääsin testaamaan minulle uutta tiiliseinäreittiä, joka oli todella vinkeä, voimat vaan lopahtivat kesken. Sitä pitää ehdottomasti päästä jatkamaan.

Kiipimän jälkeen loppupäivä menikin aika lusmulinjalla. Tutustuin Mirin espressokeittimeen, joka oli hypetyksensä ansainnut. Aivan ihanaa kahvia. Jee. Katseltiin myös harvinaisen pöhkö Nakertajat-elokuva. Onneksi olen harvinaisen pöhkö ihminen, ja hihittelin kippurassa kaikille älyttömille hölmöyksille ja yleiselle kasariudelle. Hihih.

Joskus näinkin

Heräsin flunssaisimpaan oloon, mitä muistan aikoihin kokeneeni. Ei semmoiseen epämääräiseen kuin pari viikkoa sitten, vaan perinteiseen nuhakuumeeseen. Minen tajua, mistä ihmeestä tämä tuli ja miksi juuri nyt. Onhan se tietysti kiva, kun olen jo ehtinyt todeta, että yleensä tällaisilta vältyn.

Aamupäivällä vielä arvoin, mitä päivälläni teen, lojuako nyt sitten kotona flunssailemassa vaiko eikö. Leivoin appelsiini-suklaamuffinsseja, jotka epäonnistuivat, taas. Jossain välissä tämän huonon leipomisputken on kyllä pakko loppua, mutta ei näköjään tänään. Mirja käväisi synttäriteellä. Sen jälkeen minun oli tarkoitus lähteä kiipeämään, mutta vaihteeksi osoitin melkoisen epätavallista harkitsevaisuutta ja päätin jättää väliin. Tuskin siitä mitään olisi tullutkaan.

Loppupäivän lähinnä lojuin vuorotellen sängyllä ja matolla. Järkevän tekemisen yritelmänä jatkoin soittotuntimateriaalien uudelleenlitterointikierrosta opinnäytettä varten--joskus sekin on tehtävä, jos meinaan näitä materiaaleja joskus johonkin käyttääkin. Enemmän aikaa taisi kumminkin mennä irkissä ja Facebookissa.

Ääh

Jälleen kerran oli hieno suunnitelma päivän kulusta, ja jälleen se meni pieleen. Aamupäivällä tein oikean valinnan ja raahauduin konsalle, missä sain harjoiteltua kaksi tuntia oikein tehokkaasti. Sen jälkeen siirryin Leppävaaraan syömään ja shoppaamaan synttärilahjaa. En niin tykkää lahjojen ostelusta, mutta toisaalta niitä on kyllä kiva antaa ja saada.

Sello selässä ympäri Selloa ravaaminen oli melkoista urheilua, joten kun olin saanut lahjan ostettua ja sen jälkeen pidettyä yhden soittotunnin, oli aika väsy. Kun yritin vielä vähän harjoitella--olin ajatellut soittaa vielä toiset kaksi tuntia--tuntui siltä, että en vaan pysty. Muutenkin oli vähän kumma olo. Siispä kotiin, missä totesin, että muutaman päivän minua ahdistellut nuha on oikeasti joku flunssayritys. Taas. En ala, ei mulla näin usein ikinä ole sellaisia. Tämä flunssayritys teetti myös kuumeyritelmän, enkä sitten saanut loppuiltana oikein mitään tehtyä. Ihan syvältä tämmöinenkin.

Lisää liidailua

Kulutin aamupäivän kotosalla puuhaten muka-hyödyllisiä, kuten kirjoitellen nuotteja oppilaille. Olen näköjään jo luovuttanut sen suhteen, että olisi mitään toivoa valmistua jouluksi, joten jälleen päädyn taas koko ajan välttelemään opinnäytettä, ihan niinkuin koko kesän jo tein. Millähän aion oikeasti ikinä saada sitä tehtyä?

Päivän jokseenkin onnettoman oloisen sello-opettamisyrityksen jälkeen oli vuorossa liidikurssin toinen (ja viimeinen) päivä. Aloitin sen kärttyisänä, kiitos hirveän kiireen oppilaan luota kotiin ja sieltä Tapanilaan siirtyessä. Kärttyisyys kumminkin vaihtui aika nopeasti vaihtelevantasoiseen pelkoon, kun ryhdyttiin harjoittelemaan putoamista. Ensin hypittiin löysään yläköyteen, sitten negalla löysähköön liidiköyteen. Mitään hirmuisen pitkiä putoamisia ei kokeiltu, mutta ihan tarpeeksi näissäkin oli jännitystä. Putoajan osassa ollessani totesin, että itse tippuminen on itse asiassa aika hauskaa ja jänskää, sen sijaan se hetki, kun pitäisi päästää seinästä irti ja lähteä tippumaan, on pelottava. Varmistamisessa tietysti jännäsin, miten kovaa lennän päin seinää, kun Elmo on selvästi minua painavampi. Aika kovaa kyllä, mutta selvittiin sentään. Tätä pitäisi selvästi harjoitella paljon lisää... Pahus vaan kun se on niin pelottavaa.

Putoamistreenien lisäksi tietysti kiivettiinkin. Taisinpa liidata illan aikana kaikkiaan viisi eri reittiä, joskaan ei mitään 5-:sta vaikeampaa. Oikeasti aika ovelaa, miten paljon pelottavampia ja hankalamman tuntuisia ihan helpoistakin reiteistä liidattuina tulee. Nyt vain tuli liidattua jo niin iso osa tutuista helpoista reiteistä, että kohta pitäisi siirtyä vaikeampiin. Huu.