Aamupäivästä leivoin jouluisia muffinsseja. Sitten tartuin sellokoteloon ja astuin ulos. Siellä paistoi aurinko. Ekaa kertaa tutkinnon jälkeen tulin hymyilleeksi ihan satunnaisille asioille, kuten hassuille ihmisille.
Oli kaksi oppilasta. Jouduin siis itsekin taas koskemaan selloon. Onneksi oppilaat ovat kivoja. Niitä eivät tutkintoarvosanat liikuta, eikä muukaan vastaava turhuus. Jälkimmäinen oppilas myös kiitteli maanantaista, kun oli ollut kuuntelemassa, ja tämä taisi olla eka kerta, kun otin ystävällisen palautteen oikeasti vastaan, enkä vain kääntänyt sitä angstiksi huonosta numerosta. Huh. Mutta kylläpä tässä kesti, että näinkin pitkälle pääsin.
Pitkästä aikaa pääsin kiipeämäänkin--tai noh, pitkästä aikaa, edellisestä kerrasta oli päivää vaille viikko. Olen vaan jo ehtinyt tottua käymään seinällä kaksi kertaa viikossa , ja harvemmin tuntuu kovin vähältä. Olimme aika myöhään liikkeellä, ja sitten vielä Tapanilan parkkipaikalla auton ovi jumitti siten, ettei se lukkiutunut ollenkaan. Nerokkaana uutena autona äidin autossa ei ole ollenkaan perinteistä manuaalista lukitusta ovissa, ei siis ollenkaan semmoisia perus-lukkonappuloita. Onneksi käyttöohjeista löytyi sellainen "hätätilassa väännä tuosta niin ovi menee väkisin lukkoon"-kohta. Aika älytöntä kyllä.
Kiipeily oli väsyneehköä. Onneksi ja iloksi suosikki-kulmareittiini oli laitettu viimein taas yläköysi. Kiipesin ja ihmettelin, miten oikeasti olen uskaltanut liidata sitä. Tällä kertaa ei liidattu kuin yhtä helppoa tuttua 5-:sta. Kivaa oli silti. :)
No comments:
Post a Comment