Päivä kului, kuten odottaa saattoi, käsittämättömän hyperaktiivisen sekavan ahdistuneissa tunnelmissa, minuutit etenivät samaan aikaan liian nopeasti ja äärettömän hitaasti. Lopulta kuitenkin kello oli 16.45 ja oli aika soittaa. Ja soitin. Lavalle päästyäni yllättäen ei pelottanut juuri lainkaan, kerrankin soitin olematta huolissani siitä, että unohtaisin jotain, soitin niin asenteella kuin lähti, ja minulla oli oikeasti kivaa. Iloa ja onnea kesti soiton jälkeen sen vartin, mikä meni lautakunnalla, kun he pohdiskelivat tuomiotani.
Tuomio tuli, ja se oli tyly. Palaute oli oikeasti pääosin positiivista, olivat pitäneet asenteesta ja ilmaisusta ja sen sellaisesta. Paskat siitä. Antoivat numeroksi nelosen. 4/5. "Mut hei sehän on 'kiitettävä', se on oikeesti ihan hyvä numero!" sanovat asiaa tuntemattomat. Mutta kun se nyt vaan ei ole. Meillä Stadiassa annetaan soittotutkinnoista tasan kahta numeroa, nelosta ja vitosta (jopa soitto-opettajani tämän myönsi). Viitonen on hyvä. Nelonen ei. Vittusaatana. Olisi se nyt ollut kiva edes viimeisen tutkintonsa jälkeen todeta, että meni hyvin, ja kyetä iloitsemaan siitä, että koki soittaneensa hyvin ja nautti soittamisesta. Sen sijaan jouduin taas toteamaan, että vaikka parhaani yritin, se ei riittänyt. Jää kyllä mietityttämään, tajusivatko tutkintolautakunnan tyypit, minkälainen isku tämä oli, miten pahalta se minusta tuntui. Eivät kai, tuskin ne niin ilkeitä paskiaisia kuitenkaan ovat.
Olisin voinut lähteä baariin istumaan muiden tutkinnoistaan selvinneiden ja tukijoukkojen kanssa. Ei huvittanut. Palasin kotiin. Lojuin lattialla ja itkin. Ihan kuin ei olisi tarpeeksi kurjaa ollut muuten, sain vielä puhelinsoiton kaverilta, joka oli järkkäillyt konsertin nauhoitusta. Se ei ollut onnistunut. Ei jäänyt minkäänmoista taltiointia Rautavaara-tulkinnastani, enkä pääse koskaan itse tarkistamaan, miten hyvältä tai huonolta se kuulosti.
Ei ole tuntunut näin kauhealta sitten sen kesäisen allejäännin. Onhan tämä vähän älytöntä, voisi varmasti sanoa, että liioiteltuakin, mutta soittaminen sattuu olemaan minulle äärettömän henkilökohtainen ja tärkeä asia, ja se, että jatkuvasti saan tällaista "joo olihan se kiva mutta ei tarpeeksi" -palautetta tuntuu aivan hirvittävän pahalta.
Kulutin loppuillan yrittäen eksyttää oloani fiktion pariin. Ei se ihan toiminut.
No comments:
Post a Comment