Minä, Miri sekä olmi olimme reippaina ja ahkerina Tapanilassa seinällä melkein heti, kun ovet aukesivat. Se ei tosin ole niin reipasta kuin miltä kuulostaa, koska perjantaisin talo aukeaa vasta klo 11. Olipa kumminkin pitkästä aikaa sellainen kiipeilykerta, että jäi harvinaisen tyytyväinen olo. Päätin nimittäin viimein kokeilla jonkun tutun, mutta vähän vaikeamman reitin liidaamista. Reitiksi valikoitui eräs huolellisesti harjoiteltu ja kiva kuutonen. Laitoin ensin jatkot yläköydessä kiipien, ja sen jälkeen kokeiltiin liidinä. Käsittämätöntä kyllä, se ei ensinnäkään pelottanut juuri lainkaan, eikä myöskään tuntunut mitenkään hirveästi vaikeammalta kuin yläköydellä. Tulinpa myös tipahtaneeksi köyteen kerran, itse asiassa ekan kerran köyteenhyppimisharjoituksia lukuunottamatta, eikä sekään ollut kamalaa. Vau. Pitänee liidailla lisää tuttuja juttuja, jos näin saisi kerättyä varmuutta ja rohkeutta vähän vieraampien reittien liidaamiseen.
Kiipimän jälkeen ruokaa, kahvia, hetki lojumista, ja sitten taas liikkeelle. Miri suuntasi Hämeenlinnaan, minä opettamaan. Oppilaan mentyä jäin vielä harjoittelemaan hetkeksi, vaikka vähän tehottomalta se taas tuntui.
Loppuilta meni leppoisasti ravintolassa istuen: lähdimme juhlistamaan Mirjan kandinpapereita. Pelottavaa, lukiokaveripiirissäni on taas yksi valmiimpi ihminen lisää. Satunnainen nepalilainen ravintola, johon päädyimme lähinnä siksi, että siellä sattui olemaan tilaa, oli varsin jees, ruoka oli hyvää ja tarjoilijat symppiksiä. Syömisen jälkeen kävimme vielä Javassa teellä. Ehkäpä olen tylsis ja kalkkis ja en osaa juhlia, mutta tämmöinen on kyllä minusta niin paljon kivempi tapa viettää perjantai-iltaa kuin ördääminen, ryyppääminen ja baareissa pyöriminen.
No comments:
Post a Comment