Olin konsalla hyvissä ajoin ennen päivän konserttia, että ehtisin harjoitella. Vaihteeksi ongelma ei sitten ollutkaan harjoitteluajan tai -tilan puute, vaan se, etten vaan keksinyt, mitä tässä nyt muka enää kannattaisi soittaa. Jotenkin väsähdin Rautavaaran sahaamiseen edes takaisin. Loppujen lopuksi kulutinkin sitten aikaa lähinnä juoksentelemalla ympäri taloa yrittäen keksiä puuhaa.
Kolmelta oli viimein konsertin aika. Tai "konsertin", kyseessä oli ikäänkuin ensi viikolla olevan tutkinnon harjoitusversio, minä ja Katariina soitimme omat kappaleemme konserttisalissa pienelle yleisölle. Olipa jännää. Ärsyttävästi välillä iski soittaessa taas täysin järjenvastainen kammo, että mitäpä jos en muistakaan, mitä seuraavaksi tulee. Ei mitään uutta sinänsä, tuohon törmään aina, kun esitän asioita ulkoa. Lisäksi totesin taas, että on vaan pahuksen raskas kappale soittaa. On myös vinkee. Vielä olisi viikko aikaa korjata kauneusvirheitä sieltä täältä ja tehdä siitä täydellinen...
Olin kuvitellut aamupäiväisen hillittömän hyperaktiivisuuteni johtuvan lähinnä lähestyvästä esityksestä, mutta eipä se mennyt pois, vaikka kuinka kaadoin energiaa raivoisaan sellonrääkkäykseen. Siksi olikin ihan kiva, että soiton jälkeen lähdettiin kiipeämään. Oli sitten sellainen liidipäivä, etten ole vastaavaa aiemmin kokenut. Ei pelottanut, vähän vaan jännitti. Liidasin kahta 6-:sta, joista toinen oli kiva ja periaatteessa tuttu jonkun kuukauden takaa (siitä otettiin sittemmin yläköysi pois, joten en ollut hetkeen päässyt kiipeämään sitä) ja toinen puolestaan ihan uusi tuttavuus. Eihän niistä puhtaan suuntaisestikaan kumpikaan mennyt, hirveää köydessä roikkuilua, mutta siltikin. On tämäkin nyt sitten, kun viikko sitten tutut 5-:kset tuntuivat ylitsepääsemättömän pelottavilta. Saas nähdä, oliko tämä ohimenevä mielenhäiriö vai mikä.
No comments:
Post a Comment