AOK ja kätköjä

Aamupäivästä palasin Perkkaalle, ja sain vähän siivoiltua, mikä oli tosi pop. Päivän pääohjelmana oli AOK:n kokous. Lähdin aika etuajassa kohti junaa. Matkalla kävin ottamassa muistiin Perkkaan kappelin multikätkön koordinaattien laskemiseen tarvittavat numerot, ja vilkaisin Sello square! -kätköä vailla mitään odotuksia. Ihmetys oli suuri kun oikeasti jopa löysin sen--tämä kun oli se kätkö, jota minä, Miri ja Taina etsimme muuan myöhäisiltana ja löysimme vain vartijan. Purkki oli kyllä pahuksen ovela. Tästä löydöstä riemastuneena junailin Keran asemalle etsimään siellä lymyävää kätköä, mutta sitäpä en millään sieltä keksinyt.

Kätköilyn jälkeen siis Helenille, tapaamaan lukioporukkaa ja kokkailemaan. Taisi kyllä olla niin, että muut kokkasivat, minä lähinnä lojuin ja häiriköin. Kaiken lisäksi joku tyhmä flunssanyritelmä hyökkäsi kimppuuni, joten ruoka maistui vähän vaimeasti. Hyvää se silti oli. Menu sisälsi basilika-tomaatti-täytteisiä tuulihattuja, täytettyjä kanafileitä sekä pastaa tomaattikastikkeella, ja brownieta jälkkäriksi. Lähdin aika aikaisin kotiin, aikeena mennä ajoissa nukkumaan, jos vaikka flunssanrääpäle häipyisi ennenkuin on kunnolla tullutkaan. Piti tosin vielä käväistä katsomassa, löytyisikö Perkkaan multikätkö. Sopivanoloisen paikan löysinkin, mutta kun kovasti näytti, että joku ihmetteli ikkunasta puuhaani, päätin poistua paikalta.

Laaksolahtilusmuilua

Aivan mielettömän ihanaa oli nukkua vaihteeksi ilman mitään herätyskelloa häiriköimässä. Enkä sentään edes ihan koko päivää uinaillut. Heräiltyäni ajauduin Laaksolahteen syömään ja lojumaan ja pesemään pyykkiä.

Raahasin äidin iltakävelylle etsimään paria geokätköä. Ihme kyllä, ne löytyivät molemmat. Ehkä viime aikain onneton kätköilyonni on kääntymässä. En vaan pääse reissaajista eroon: pari viikkoa sitten minulla oli yksi travel bug ja yksi geokolikko. Nyt olen sitten saanut ne molemmat laitettua johonkin. Samalla on kumminkin tarttunut uusia matkaan niin, että minulla on edelleen yksi geokolikko ja yksi TB. Ne vaan on niin kivoja, että aina tulee otettua mukaan jos kätköissä on.

Aika saamaton lusmupäivähän tämä oli, mutta eipä sentään ollut mikään turha krapulapäivä.

Metrokurssijuhlaa

Voi että ja vau. Tämmöistä päivää ei ole tainnut olla sitten ylioppilasjuhlieni. Koko päivä meni aika lailla alusta loppuun juhlatunnelmisssa. Oli nimittäin metrokuskikurssin päättäjäispäivä. Opiskeltuani vuosikausia kaikenmoista haahua huuhaata, sainpa sitten yhdeksässä viikossa "oikean" ammatin.

Kurssin viralliset päättäjäisjutut suoritettiin metrovarikolla. Alkuun oli pari oppituntia, lähinnä ammattiyhdistysjutuista, sitten katseltiin ensi viikon alun työvuorot. Sen jälkeen juhlat alkuun. Otettiin kurssin päättäjäisvalokuva, ja vastoin eilistä mäkätystäni, olen varsin tyytyväinen siihen, miltä kuvassa näytän, etenkin kun asetuin reippaasti junan nokkaan kiipeämissuojan päälle patsastelemaan. Sitten jaettiin ajoluvat eli metron "ajokortit", ja kirjoitettiin työsopimukset. Paikalle saapui myös HKL:n toimitusjohtaja, joka puheensa jälkeen palkitsi kurssin parhaan suorituksen... Ja ihmetys sentään, olivat päättäneet, että se olin minä :D Teoriakokeesta tiesin saaneeni 3. parhaat pisteet, mutta ilmeisesti inssi meni oikeasti tosi hyvin, ei tätä voi muulla selittää. Sain semmoisen Siilitie-t-paidan, hih, ja huh, ja vau. Vielä päättäjäiskahvit ja kakku (tietysti pikkuisella metrojunalla koristeltu), ja virallisuudet olivat ohi.

Epävirallisemman, itse järkkäämämme juhlinnan aloitti curling Oulunkylän hallissa. Ensin hetken opastus siitä, miten tämä homma toimii, sitten vaan peliä. Curling kyllä tuntui yhtä hassulta, kuin miltä se näyttää. Kiven saaminen pesään oli älyttömän vaikeaa, aina sen heitti joko niin kovaa, että meni ohi, tai niin hiljaa, ettei päässyt lähellekään. Oli myös hämäävää, kun toisessa jalassa oli liukukenkä ja toisessa ei-liukuva, ja tilaisuudessa nähtiinkin useampi näyttävä liukastumis-pyllähdys. Harjaaminen oli hauskaa. Lopulta meidän joukkueemme voitti vastustajansa lähinnä siksi, että vastapuolen tyyppi kävi harjailemaan meidän kiveämme etuajassa.

Curlauksen päätyttyä oli ohjelmassa kurlausta. Siirtäydyimme hiljakseen, tyylikkään pussikaljoitellen, keskustaan ja siellä Cantina Westiin, missä oli järkätty ruokailumme. Ruoka oli todella hyvää, ja jälkiruoaksi syömäni mutakakku ihan parasta. Tarjoilija oli hassu, kun ei oikein osannut suomea, ja ei meinannut pysyä massatilaustemme ja muuttuvien mielipiteidemme ja höhlien vitsiemme perässä. Meno oli muutenkin mainio, kun valmistuneesta kurssiporukasta sekä opettajiemme joukosta löytyy useampi tapaus, jotka heittävät jatkuvalla syötöllä ihan käsittämätöntä läppää.

Jatkopaikkaa miettiessämme kävelimme vähäsen edes-takaisin, ja päädyimme johonkin Kasarmitorin reunalla olevaan pikkuiseen karaokepaikkaan. Siellä oli meille ihan hyvin tilaa, ja laulamaankin pääsi, kun väkeä ei ollut ihan hirveästi. Porukkamme lauluosuudesta vastasimme sitten kaksi ajo-opettajaamme ja minä. Pahus sentään, tämä on kyllä laitettava ÅBN:n ansioksi, että oikeasti lauloin ihan mielelläni ja viihdyin. Lisäksi ÅBN:ssä laulamatta jäänyt Nemo oli edelleen niin kamala, että taisi tosiaan olla kaikkien parhaaksi, että se jäi siellä väliin. Uusina aluevaltauksina lauloin yhden kaikkein aikain tylsimmistä ja kaameimmista karaokelauluista eli Mombasan (ja häpesin), ja viimeisenä lauluna Cranberriesin Zombien, joka meni yllättävän hyvin, ja muutenkin pidin kovasti. Jeejee.

Ulkonäkömäkätys ja väsyärsytys

Allaoleva sisältää tyhmää teinityttömäistä ulkonäköpähkäystä. Jos et jaksa semmoista minulta kuulla, hyppää ohitse kohtaan ==>.

Kello soi 3.45. Argh. Junassa oli spurgu, joka yritti iskeä toista samalla junalla kulkevaa metrokuskinaista, mutta mun kohdalla ei osannut päättää, olenko mies vai nainen ja ryhtyi sitten selostamaan minulle Applen tietokoneiden purkamista (enkä voi tajuta, mistä se semmoista sai päähänsä, kun ei mulla edes ollut esillä läppäriä, iPodia tai mitään omppulogon tapaistakaan).

En ole koskaan oikein hahmottanut, miltä oikeastaan näytän, enkä osannut muodostaa ulkomuodostani selkeää mielipidettä. Valokuvissa näytän lähes aina kamalalta, peilistä minua katsoo joku kumma tyyppi. Enimmäkseen olen siis tyytymätön olemukseeni. Joskus joululoman aikoihin, kuultuani kilttejä ja kauniita sanoja useammaltakin ihmiseltä, katsoin peiliin ja päätin, että en ole ruma. Eipä mennyt kauaakaan, kun eräs ulkonäkökommentti kuitenkin palautti ulkonäkökäsitykseni aiempaan tyytymättömään epävarmuuteen--ja kun mieleni muuttui niin pienestä jutusta, lienee selvää, etten missään vaiheessa ole sittenkään ollut ihan hirveän varma asiasta.

Tuo aamuinen spurgu väänsi näkemyksiäni vieläkin negatiivisempaan suuntaan, taas vaihteeksi. Ei edes ollut eka kerta, kun olen saanut semmoista "mitä sukupuolta sä edustat?"-kommenttia joltain ihan satunnaiselta vastaantulijalta. Yläasteella kiusaajat haukkuivat viiksekkääksi. Kai mä sitten näytän jotenkin androgyyniltä. Ei se muuten mitään, mutta kun olen ymmärtänyt, että yleisen mielipiteen mukaan naisellisen näköiset miehet on kauniita (joskin ehkä epäilyttäviä kapeakatseisten tapausten mielestä), kun taas miesmäiset naiset on rumia, piste. Päh. Suurin ongelmani taitaa olla se, etten kykene käsittämään, että kauneuskäsitykset ovat subjektiivisia. Että voi olla samaan aikaan jonkun mielestä nätti ja toisen mielestä hirvitys. Siitä sitten puhumattakaan, että oikeasti voi hyvinkin näyttää kauniimmalta, jos itsetunto on paikallaan.

==> Vaan järkevään asiaan. Tänään oli viimeinen vanhemman kuljettajan kanssa ajamani metropäivä. Normaali ajelu tuntuu jo tutulta. Päivä oli kumminkin kovin pitkä ja kovin raskas, koska unet olivat jääneet niin vähiin, että meinasin nukahtaa ajellessani. Ja joko väsymykseni on liian syvää tai kofeiinitoleranssini liian korkea, kun mikään kahvin tai EDin juominen ei enää tunnu piristävän juuri lainkaan.

Ajopäivän päätyttyä hain konsalta sellon ja menin Kulosaareen opettamaan. Oppilaskin huomasi väsymykseni, ja yritti hyötyä siitä, mutta en nukahtanut, vaan vaadin vähän soittelua. Sitten takaisin Ruoholahteen ja ääh. Oli vielä kamarimusaa päivän päätteeksi, Beethovenin käyrätorvisekstettoa vanhan musan soittimilla. Tietysti ensin unohdin, että pitäisi hakea barokkisello, sitten otin sen "huonomman", ja kun yksi viulisti kävi avautumaan, että "mikset nyt ottanut sitä hyvää, en oo ikinä nähnyt että kukaan soittaa tuolla", oikeasti suutuin. Juoksin sitten hakemaan sen "paremman". Kiinnostukseni treenejä kohtaan kyllä tippui nollaan. Niiden jälkeen vitutti niin ankarasti, että olisin niin halunnut potkaista jotain. Potkaisinkin yhtä ovea, mutta se ei oikein auttanut. Ei kestä pää enää tämmöistä väsymystä. Onneksi siihen loppuivat aamuvuorot, nyt voisi ehtiä hieman paremmin uinahdella.

Aikainen lintu ei löydä geokätköä

Koska tiesin, että yö on lyhyt, en tietenkään meinannut saada millään nukuttua. Kellon tikitys oli niin raivostuttavan häiritsevää, että sulloin sen keittiön kaappiin ja laitoin musiikkia soimaan, muttei sekään oikein auttanut. Näin taas unta, jossa ajoin huonosti, ja sitten larppasin Salaisuuksia--olikin eka uneni siihen kampanjaan liittyen.

Herätys oli 3.30. Aika jäätävää, kuten muuan kuskikurssikaverilla on tapana sanoa. Noh, oikeasti tosin nousin neljän maissa, ja möngersin hädintuskin tajuissani ekaan paikallisjunaan, joka vei minut Rautatientorin avaus(metro)junan ohjastajaksi. Oli se kyllä ihan jänskää ajella päivän ensimmäistä metroa ja tarkastella, onko radalla mitään outoa. Eipäs siellä mitään ollut. Aamuruuhka-aikakaan ei tuntunut mitenkään erityisen sumaiselta tai kiireiseltä. Ehkä ihmiset olivat kaikki päättäneet jäädä kotiin tänään. Kateeksi kyllä kävi. Hereillä pysyttely tuntui tietty eilistäkin vaikeammalta.

Ajon loputtua olisi niin kovasti tehnyt mieli mennä vaan kotiin ja nuq, mutta ehei, menin konsalle pitämään yhden soittotunnin. Se meni ihan yllättävän kivasti. Sen jälkeen päätin ihan hetken mielijohteesta lähteä penkomaan kätköä Mustikkamaalta, jotta olisin saanut Hippo-matkaötökän lähelle muita eläimiä eli Korkeasaarta. Taisinpa rämpiä ainakin tunnin verran liukkailla kallioilla ja pusikossa, mutta mitään kätköntapaistakaan en löytänyt. Pläh. Tulipas sentään ulkoilua ja liikuntaa.

Ehdin juuri ja juuri kätköilemästä ajoissa YS:n kevätkokoukseen, jossa tapahtui niin jänniä kuin ensi kauden kapellimestarin vaali. Oma suosikkini oli jo etukäteen selvä, vailla epäilystäkään. Onneksi ja iloksi suuri osa muusta orkesterista oli samoilla linjoilla, ja vaali ja valinta menivät nopsasti. Siltikään en kyllä pääse niin läheskään tarpeeksi ajoissa nukkumaan. Melkoista väsymysennätys- ja univelankeruutalkoota tämä viikko.

Hiljaisehkoa eloa

Vaikka eilisen ajot menivät oikein mukavasti, näin siltikin unta, jossa olin edelleen ajamassa koulujunaa, ja tosi huonolla menestyksellä. Siinä sitten ihmeteltiin, miksen osaa, ja päädyttiin vastaukseen, että en osaa, koska en ole ajanut tarpeeksi autoa. Ääh.

Oikeasti ajelemaan lähdin "vasta" 7.30. Väsyttipä aamusta aika ankarasti. Tuntui tosi pätevältä mennä töihin julkisilla työvaatteet valmiiksi päällä, vaikka varmuuden vuoksi heitinkin siihen päälle toisen takin, etteivät kaikki luule minua lipuntarkastajaksi. Tänään ajoin kaikki kierrokset itse (eilen vanhempi kuski ajoi osan). Päivä ei siltikään tuntunut hirveän pitkältä.

Aamuvuorossa kun olin, pääsin kotiin kolmen aikoihin. Oli kauhiasti suunnitelmissa tehdä kaikkea, mutta enpäs oikeastaan tehnyt kovinkaan paljoa. Väsäsin ruokaa pakastetusta bataattisörsselistä ja katkaravuista, eikä siitä tullut yhtään niin hyvää kuin olisin toivonut. Sain Salaisuuksien debriefin mailattua pelinjohdolle. Leivoin suuuuria myslisämpylöitä. Tartuin myöskin kynään ja siveltimiin, ja yritin taiteilla ensin yhtä univisiota paperille, ja sitten sälää Salaisuuksia-hahmoni nettisivuille, mutta ei kummastakaan tullut mitään. En osaa enää maalailla peiteväreillä--ja ne ja/tai vesivärit ovat olleet koulun kuvistunneilla sun muualla ainoita kuvataidejuttuja, jotka olen mukamas kuvitellut hallitsevani. Olisi kannattanut näköjään ennemminkin muusikkoilla eli harjoitella, mutta enpäs ehtinyt enkä jaksanut, taaskaan.

Arki = jee ?!?

Minussa on selvästi jotain tosi pahasti pielessä: viikonloppu aiheutti ahdistusta, angstia ja kaikkea mahdollista, sen sijaan sitä seurannut arkipäivä oli kaikin puolin mainio. Pelottavaa.

Aamupäivästä Elmo kävi poimimassa kyytiin äidin uudella autolla, ja ajelimme Tapanilaan kiipimään. Vähänkö parasta, että velipojut ovat käyneet peruskiipimäkurssin. Ja vähänkö Olmi on apina. Se on sentään sen 20 senttiä minua pidempi, ja kumminkin kokoisekseen tosi kevyt. Kiivettiin aika lailla samangreidisiä reittejä. Yllättäen se ei herättänyt minussa mitään kilpailuasennevammaisuutta, pelkästään ylpeyttä siitä, että pikkuveljeni osaa. Sen verran kuitenkin herätti jotain näyttämisenhalua, että tuli kiivettyä reippaammin kuin vähään aikaan. Oli kivaa, jee.

Seinältä siirryin Itäkeskukseen ja ajelemaan. Töihin ilmoittautuessani olin niinkin rohkea, että otin ja valitin minulle laitetuista älyttömistä vuoroista. Lapussa luki, että tämä päivä päättyy klo 23.56 ja seuraava alkaa 5.17. Eihän siihen olisi jäänyt nukkuma-aikaa väliin yhtään. Sain siis vähän lykkäystä seuraavan päivän alkuun, että ehkä kykenen ajamaankin jotain. Ja ajelu oli taas leppoisaa. Pitkästä aikaa pääsi uudella junalla suhailemaan, ja yllättävän nopeasti palautui muistiin, miten se käyttäytyy, ja miksi oikeasti pidän sen ajamisesta enemmän kuin vanhasta. Edes kaksituntinen tuplakierros (Itäkeskus-Ruoholahti-Mellunmäki-Ruoholahti-Mellunmäki-Itäkeskus ja sitten vasta tauko) ei tuntunut kovin pitkältä. Jälkeen keskiyön kotiin väsyneenä mutta tyytyväisenä.

Paska päivä

Tämmöisiä päiviä ei vaan ole. Perkele. Vapaa, tyhjä sunnuntaipäivä Turussa, ja minä onnistun tuhraamaan sen melkein kokonaan käsittämättömään pahaan oloon ja muuhun semmoiseen.

En edelleenkään tunne itseäni tai tajua sitä, miten pääni toimii, tai siis ei toimi. Kuvittelin, että nukkumalla yön yli olisin päässyt eroon pelin aiheuttamasta masennuksesta. Ihan aamusta näyttikin siltä. Vaan kun lähdettiin sitten syömään pelinjohdon ja hangaroundien kesken, jostain nousi uudelleen ihan yhtä kurja olo. Lähdin ruokapaikasta yksikseni ja päädyin jokirantaan istumaan. Kuvittelin taas, että noh, kyllä tämä tästä, ja yritin liittyä muiden seuraan kahville, mutta sekin oli virhe, koska ahdistus palasi saman tien. En tajua. Tottahan minua vitutti se, että karaoket jäivät laulamatta, mutta naurettavaa se nyt on, jos siitä tuollaisen olon saa. Kai se oli ennemminkin taas sellainen ulkopuolisuuden tunne--kun kaikki muut innoissaan hehkuttivat kuinka se-ja-se lauluesitys oli niin mieletön ja kuinka oli mietitty omaa biisiä ja kuinka se esitys sit meni jne jne. Menin sitten yksikseni Mirille mököttämään. Pikkuisen auttoi, kun kerran sattui sello olemaan matkassa, ja soittelin Rautavaaran konserttoa hirvittävän rumasti ja vihaisesti.

Päivän hyvät hetket syntyivät, kun lähdin Mirin ja Riikan kanssa Kupittaanpuistoon, tarkoituksena parkour-hyppely. Sen sijaan kiipesin puuhun ja olin hyvän aikaa siellä. Sillä aikaa Miri sai itsensä rikottua parkouria haittaavasti, joten päädyimme kävelemään ja katselemaan puistoa. Törmäsimme yllättäen tivoliin, ja menimmekin sinne. Vinkeetä. Eipä siellä paljon muuta tosin tehty kuin ajeltiin törmäilyautoilla ja syötiin jätskit.

Tivolireissun jälkeen päätin, että nyt pois tästä kaupungista. Lähdin siis Miriltä kävelemään tavaraläjäni kanssa kohti bussipysäkkiä etsiskellen samalla pankkimaattia, että olisi käteistä millä maksaa bussilippu. Kävelin kierroksen Tuomiokirkolle saakka näkemättä yhtään automaattia. Joen toiselta puolen sellainen löytyi--vaan sepäs ei antanutkaan minulle rahaa! Ei myöskään mikään muu parista kokeilemastani maatista. Johan nyt. Irkkiin kurkkaamalla selvisi, että Nordean kortit temppuilivat muillakin. Just näin. Tämä tästä päivästä vielä puuttuikin.

Dare pelasti tilanteen pyörähtämällä paikalle ja lainaamalla käteistä lippuun. Kun viimein pääsin bussiin, oli matkakin oikeastaan aika mainio, kun tajusin, että minulla on katsomattomia Heroes-jaksoja koneella. Ne eivät kuitenkaan muuttaneet sitä tosiseikkaa, että kokonaisuutena päivä oli käsittämättömän paska. Ei tämmöisiä enää. (Helppohan se on sanoa. Helppo on myös tiedostaa, että jossain järjettömässä angstissa rypeminen on typerää. Vaan kun ei se häviä pois vain sillä, että sen käskee mennä pois.)

Esiintymistä ja esiintymättömyyttä

Onni onnettomuudessa sellonunohdukseni kanssa: sainpa nukkua jokusen tunnin pidempään kuin ilman kämmäystäni. Tuli kyllä tarpeeseen. Heräiltyäni olin niin pirteä, että jopa otin ja tiskasin ennen kuin lähdin kohti konsaa. Konsalta sello mukaan ja äkkiä Kamppiin ja bussilla Turkuun. Olin siellä vähän ennen yhtä, eli vain kolmisen tuntia myöhemmin kuin oli aluperin tarkoitus. Miri ratkaisi logistiset ongelmani poimimalla minut pysäkiltä, ruokkimalla ja heittämällä sitten Sigyn-salille.

YS:n Turun oleilu jäi minulta vähän puolinaiseksi, kun en osallistunut kaikkeen toimintaan, kuten linnakierrokseen, taikka karonkkaan. Enpä myöskään päässyt loistamaan Turku-tuntemuksellani, kun en edes tiennyt, missä sijaitsee lähin Alko... Konsertti oli kuitenkin erittäin jees, sali oli reippaasti parempi soittaa kuin rasittavan akustiikkahäiriöinen Helsingin yliopiston sali. Henkilökohtaisesti taisin soittaa vähän huonommin kuin Helsingissä. Tämä johtui siitä, että eksyin esityksenkin aikana ajattelemaan muita asioita, eli siis lähestyvää larppia. Oli vähän kumma tunne, että lavalla jännitti, mutta ei lainkaan se, mitä oli tekemässä, vaan se, mitä oli tapahtumassa esiintymisen jälkeen.

Siis, heti keikan jälkeen vaihdoin hahmon vaatteisiin, ja yllättävän vaivattomasti siirsin itseni parilla bussilla S-Osikselle. Siellähän nimittäin pelattiin suorastaan legendaarinen Åbo By Night -vampyyrikaraokepeli. Ei haitannut, että tulin myöhässä, pääsin ihan hyvin mukaan meininkiin. Hulluutensa hukannut malkaavini Pirre Vasenkari viihtyi suorastaan loistavasti, kun yllättäen kukaan ei ollutkaan unohtanut hänen olemassaoloaan. Mutta mutta. Sainpa kokea yhden larppiurani suurimmista antikliimakseista. Kun aika lailla koko päivän pelaaja hitusen jännitti sitä laulamista, ja sitten pelin aikana myös hahmo oli aika täpinöissään siitä, että nyt pitäisi esiintyä, kun kerran voisi saada sen hetken verran näkyvyyttä, että varmistaisi muillekin, että todella on totta ja oikeasti olemassa... Sen jännittämisen jälkeen tuntui harvinaisen pahalta, kun yhtäkkiä peli päättyikin ennen kuin olin laulanut niin mitään. Tietysti taisi tuntua erityisen ikävältä siksi, että olin valtavan väsynyt, ja olin syönyt aika vähän ja juonut jonkin verran. Vaan raukkamaisesti pelin jälkeen häivyin saman tien yksikseni Mirille. Parempi lähteä paikalta pilaamasta ilmaa, kun peli oikeasti oli vinkeä. Harmi, että minun osaltani kävi näin, mutta ei se ole kenenkään vika. Sikäli myöskin ikävää, että joku muu ei olisi piitannut näin paljoa, minulla vaan on toisinaan tapana suhtautua asioihin vähän liiankin suurella tunteella.

Työssäviihtymistä ja sählää

Univelat saavuttivat semmoisen pisteen, etten enää kyennyt nousemaan siihen aikaan, kun olin ajatellut. Oli vaan pakko torkkua vielä puolisen tuntia. Selvisin konsalle siten, että ehdin harjoitella jokusenkymmentä minuuttia ennen sellotuntia. Ei se oikein riittänyt, mutta oli varmaan silti ihan hyödyllistä rähmiä Boccherinia modernilla sellolla barokkisellomaikkani kanssa. Soitettuani laitoin sellon kaappiin, mikä oli moka, mutta tajusin sen vasta paljon myöhemmin.

Klo 14.03 alkoi ensimmäinen työvuoroni metrokuskina. Olin tosin paikalla Itäkeskuksen taukotilassa puolisen tuntia ennen sitä. Eikä tämä ihan oikea työvuoro ollut, vaan sellainen, jonka ajoin vanhemman kuljettajan kanssa. Olipa silti ihan oikeaa työtä juuri sellaisena kuin se on, matkustajat kyydissä ja kaikkea. Oli kyllä rentoa ja leppoisaa. Ihan ihmeellistä ajaa oikeaa vuorojunaa, jonka edessä on pelkkää vihreää valoa koko ajan, ja jonka ei tarvitse koko ajan kysellä valvomosta sitä sun tätä. Radiotakin sai kuunnella, mutta se pätki aika pahasti. Pitäisi poltella metronajomusiikkia CD:lle, sitten olisi mahtavaa. Työpäivän ainoa varjopuoli oli, että väsytti kauheasti, eikä auttanut vaikka kuinka joi kahvia ja energiajuomaa.

Myöhään illalla kotiin ja säätämään. Melkoinen pakkauspähkäily, kun tarvitsi läjätä niin konsertti-, larppi- kuin kiipeilykamatkin. Kun viimein alkoi näyttää valmiilta, ajattelin asetella kaiken mukaantulevan yhteen paikkaan--ja yhtäkkiä kauhukseni tajusin, ettei sello olekaan täällä. Eipä tietenkään, kun jätin sen konsalle. Konsa aukeaa huomenna klo 10. YS-bussi Turkuun lähtee klo 8. Ei toimi. Siispä soitin äänenvalvojalle (joka onneksi oli vasta juuri hammaspesulla, ei vielä nukkumassa) ja ilmoitin, etten ole siinä bussissa. Voihan sählinki. Mitähän ihmettä huomisesta oikein tulee.

Onnistumisen ilo

Tulipa taas stressattua ja hermoiltua niin, ettei mitään rajaa. Olin kuullut huhua, että yhden peruuntuneen inssin takia ajaisin ekana, mutta sepä ei pitänyt paikkaansa, vaan olinkin vuorossa toisena. Jouduin siis istuskelemaan varikolla odottelemassa pari tuntia, ennen kuin pääsin ajonäytteilemään. Olin sitten niin levottoman jännittyneen hyperaktiivinen, ettei mitään rajaa, hyvä kun kykenin paikoillani istumaan paria minuuttia pidempään. Inssikin meni vähän samoissa merkeissä, mutta jotenkin sain pääni pidettyä sen verran kylmänä, että jopa ajattelin, mitä puuhasin. Matka Itäkeskuksesta Mellunmäkeen tuntui melkoisen pitkältä. Ihme kyllä en unohtanut mitään, enkä kämmännyt, vaikka juna oikein bonus-yllärinä hajoili ihan itsekseen ilman, että se olisi kuulunut inssin suunniteltuihin kuvioihin. Sain kiitosta onnistuneesta suorituksesta. Kyllä tuntui mahtavalta. Sittenpä vain lykkäsivät käteeni seuraavien arkipäivien ajo-ohjelman. Pääsen ihan oikeasti ajelemaan matkustajat kyydissä. Hurjaa. Sain myös työkännykän ja -vaatteet. Varmaankin näytän HKL-uniformussa varsin viralliselta, vaikkei solmiota tullutkaan ainakaan vielä.

Inssi-ihmetyksissäni virnistellen palauduin Perkkaalle, ja onnistumiseni kunniaksi söin lounaaksi paitsi pizzaa, myös erittäin hyvää Carte d'Or -kahvijätskiä. Ruokatauko oli juurikin riittävän mittainen, noin tunnin. Sitten metrot pois mielestä ja sello tilalle.

Illan ohjelmassa oli YS:n kauden pääkonsertti Helsingissä. Se ei jännittänyt oikeastaan yhtään. Sen sijaan oli vain ja ainoastaan kivaa. Yleisöä oli mukavasti. Kantaesittämämme Markku Klamin sight - energy - vague - ocean sai hyvän vastaanoton. Ja sitten se Shostan 5. sinfonia. Olen sen ennenkin jo todennut, mutta toteanpa taas, että on se vaan älyttömän hieno kappale. Soittoni oli taas niin hevisellismiä, ettei mitään rajaa. Toisaalta sinfonian 3. osassa kyllä riitti herkkyyttä ja hehkutustakin, meinasi ihan itkettää kun oli niin kovin surullista soitto. Eipä ole taas hetkeen tuntunut näin hienolta orkesterikeikkailu. Keikan jälkeen oli karonkantapaista Manalassa, missä salaatti oli ihan valtava. Aika ajoissa lähdin tosin kotiin. Vaan että oli mainio päivä.

Kätköilyhuonoutta ja metrounisuutta

Vaihteeksi unissakin näkyi metroja. Tässä ajelin yksin useampaa junaa, jotka jotenkin jollain tasolla muistuttivat Lintsin Hurjakurun lauttoja, vettäkin siellä oli. Sitten tietenkin sattui jokin katastrofi ja kaikki junat jäivät tunneliin ja jouduin setvimään sitä. Lentämistäkin unessa harjoitin. Unen lopussa kaikkein hienoiten, kun nousin metrotunnelissa olevan korkean kohdan yläosaan, avasin luukun ja astuin päivänvaloon--ja löysin itseni jonkun korkean kerrostalon katolta. Melkoisen jännittävä maantiede mahtoi olla tuolla metrolinjalla.

Herättyäni jatkoin metroilua, eli siis taasen ajamaan. Taas tuli vastaan jo oikeaa matkustajajunaa ajavia, inssin läpäisseitä kavereita, ja inssijunaakin ohiteltiin. Oma ajo oli vähän unista--Myllypuro-Kontula-välillä keksin yhtäkkiä jostain, että olen juuri tulossa Vuosaareen, vaikka se on toisella haaralla. Hups. Ajelun jälkeen kävin konsalla syömässä ja Kulosaaressa opettamassa, ja sitten alkoikin vapaailta.

Tarjolla olisi ollut karaoketreenejä, mutta päätin, että parempi jättää väliin tänä nimenomaisena iltana. Sen sijaan ajattelin kätköillä ja shoppailla. Ensin Selloon shoppaamaan. Siellä törmäsin sattumalta äitiin, ja sain haaskattua rahaa paitsi tarpeellisiin keittiötarvikkeisiin, myös uusiin lenkkareihin ja takkiin. Lisäksi kuulin ihan parhaita uutisia: pikkuveljeni olivat kuulemma juuri käyneet kiipeilyalkeiskurssin. Lisää kiipeilyseuraa Helsingissä, jipii!

Kävimme äidin kanssa ihmettelemässä Sellon kattoparkin kätköä, mutta eipä näkynyt. Jatkoin yksikseni Manorial Maple -nimistä kätköä kohti. Oletin sen olevan puussa, joten kiipesin useampaan. Kätköä ei löytynyt, mutta kivaa oli. Päivän ainoaksi kätkökseni jäikin sitten yksi jo ennalta tuttu loota, johon pudotin geokolikon ja otin matkaan ötökän. Vielä kotiin palaillessani katselin kaihoisasti Alone in the Dark -putkiloa. Sinne pääsisi ihan hyvin mönkimään yksin. Varusteet ja vaatteet vaan puuttuivat, ja kello oli niin paljon, että parempi suunnata hiljakseen nukkumaan. Huomenna on inssi. Kurssikaverini sanoin, "Apua! Kääk!".

Asu, ajo ja soi

Pähkäiltyäni pitkin yötä ÅBN-hahmoni karaokebiisivalintaa olisin mieluusti nukkunut pitkään, mutta samaisen hahmon puvustus oli myöskin mietittävänä. Siispä hovipuvustajani UFFin suuntaan heti sen auettua, että olisi aikaa. Tehtävä oli vaikea, kun puuttui selkeä visio. Ollako tätimäinen, pöhkö, asiallinen, tyylitön, vai mitä ihmettä... Jotain sentään tarttui mukaan, ja päivän mittaa löytyi muutama muu täydentävä palanen. Päivän päätteeksi ilokseni sain todeta, että siinäpä se, asu kasassa. Kohtalaisen asiallista, mutta kuitenkin aika pöhlää tuli.

Muuten päivään sisältyi kamarimusiikkia ja ajelua. Kvartettisoittelu Suaven kanssa sisälsi sekä keskenään että opettajan kanssa harjoittelua, varsin hyödyllistä ja tehokastakin jopa. Metroharjottelussa puolestaan oli lopun alun tuntua. Meitä oli vain kolme (aiemmin iltavuorossa oli aina 9 ihmistä), koska porukka vähenee sitä mukaa kun inssit etenevät. Saimmekin ihmetellä vastaantulevia vuorojunia vanhemman kuljettajan kanssa ajelevia kurssikavereitamme. Oma ajonäytekin lähestyy hurjaa vauhtia. Sen aiheuttama ahdistus muistuttaa etäisesti sitä, minkä sellotutkinto sai aikaan. Ei kiva.

Yllättävä väsypäivä

Piti siis tosiaan heräillä ajoissa, että ehtisi Helsinkiin. Onnekseni olen oikeasti kehittänyt suhtautumistavan, jonka mukaan klo 5.00 ei ole aikaisin. Silloinhan ensimmäiset ammattitoverini ovat jo olleet puolisen tuntia töissä. Ei se siltikään kauhean kivalta tuntunut, eikä sekään, että junailtuani itseni Perkkaalle jouduin saman tien lähtemään kohti varikkoa. Siellä ensimmäiset onnekkaat ajelivat jo inssiajojaan. Sain myöskin kuulla päässeeni teoriakokeesta läpi vallan hyvällä menestyksellä. Ajoharjoittelussa meitä oli seitsemän yhdessä junassa, joten ajoaikaa ei juurikaan tullut. Ihan hyvä vain, olin niin väsynyt, että pilkin suurimman osan ajasta. Sentään pysyin hereillä sen pätkän, jonka itse ajoin.

Sain hypätä koulujunan kyydistä Ruoholahdessa, joten pääsin harvinaisen kätevästi konsalle. Siellä kulutin monta tuntia palloillen ja tuijotellen johonkin koomaväsyneenä. Viimein saapuivat lapsoset, ja saatiin ryhmätunti vedettyä. Vielä piti vääntäytyä YS:n kenraaliharjoitukseen. Väsymyksestä huolimatta hiukset heiluivat vaihteeksi normaaliin tyyliin Shostaa soitellessa, parit viime treenit kun ovat menneet vähän vetelehtien.

Vielä suuremmin yllätin itseni, kun viimein saavuin kotiin. Yhtäkkiä väsymyksen yläpuolelle oli noussut into tehdä vielä jotain kivaa, kun olin sentään jo kahdeksan kieppeillä kotosalla. Päädyin sitten leipomaan lakritsimuffinsseja. Niistä tuli aika hyviä. Enpä tajua, mistä ihmeestä tämmöisen energisyyden rosvosin.

Yökin meni sitten taas myöhäiseen, kun intouduin valikoimaan biisiä Åbo By Nightiin ja surffailin pitkin poikin kaiken maailman karaokesivuja.

Sinne, tänne ja takaisin

Perjantain metrokursseilu sisälsi kiintoisan ja ihan liian lyhyen Hakaniemen valvomoon tutustumisen ja monta hieman unettavaa luentoa HKL:n pääkonttorilla. Sitten oli vielä oppilas konsalla, ja viikonloppu alkoi.

Aloitin viikonlopun vaihtamalla tyyliä. Suunta oli kohti Turkua, Salaisuuksia-kampanjan välipeliin (ja minun osaltani ensimmäiseen varsinaiseen peliin, koska ekan osan etäpelasin). Siispä laittauduin Perkkaalla teinigootiksi parhaani mukaan, ja hyppäsin ensimmäiseen mahdolliseen bussiin. Kyseisen uuden hahmon kirjoittaminen oli aikanaan jotenkin kauhean hankalaa, enkä oikein ollut varma, haluaisinko mokomaa tyyppiä pelata, mutta pelin myötä päätin, että haluan kyllä. On ihan erilainen kuin edelliset kampanjahahmoni, enkä oikeastaan muutenkaan ole ikinä tämän oloista tyyppiä pelaillut. Peli oli muutenkin aika mainio, hiljaisia ja tylsiä hetkiä ei oikeastaan ollut yhtään. Hip. Ja oli taas hauskaa olla niin hämärän näköinen, että kaikki mummot katsoivat pitkään.

Salaisuuksia-välipeli päättyi lauantaina iltapäivästä. Istuimme pelinjälkeis-hihkumassa Puolalanpuistossa vähän aikaa. Muilla oli ollut vähän erinäköinen peli: suurin osa edellisen kampanjan lähimmästä kontaktiryhmästäni kuuluu tässä kampanjassa asialliseen kolmekymppiseen porukkaan, kun minun hahmoni puolestaan ryhmittyy teinipoppooseen, hihii.

Pelin jälkeen suunta kävi silakkamarkkinoiden, Mirin kämpän ja ruoan kautta kohti Helsinkiä. Siellä oli Nelonen-kommuunin tuparit. Vähän laimeahkot bileet ainakin minun osaltani, vaikka oli niillä hauskatkin hetkensä. Bileistä poistuttuamme esittelin autoporukallemme (Miri, Susanna ja Tiemus) Pasilan trainspottauskätkön. Siellä oli jännää öiseen aikaan, mutta asemalla ei juurikaan näkynyt junia. Sitten tietenkin palailin muiden muassa Turkuun. Järkevää.

Sunnuntaina Turussa kiivettiin Ispoisissa mukavan kokoisella porukalla, kuka enemmän, kuka vähemmän. Tutustuin Kulmaan, joka on ilmeisesti 5+. Aika jees. Alan hiljakseen tottua siihen, millaista kalliolla on kiivetä. Kiipeämisen jälkeen syömään mentäessä porukasta oli enää jäljellä minä, Miri ja Taina. Paninissa oli hyvää ruokaa, ja paluumatkalla bongasimme ihan yllättäin yhden geokätkönkin.

Paljon syömisen ja ahkeran kiipeilyn jäljiltä illasta iski semmoinen kooma, että kun olisi pitänyt suunnata viimeiseen bussiin, tajusin istuvani Mirin sohvalla niin raatona, ettei lähtemisestä tullut mitään. Pitää sitten herätä huomenna viideltä. Se varmaan on paljon järkevämpi vaihtoehto.

Ihmeen helppo päivä

Pläh. Turhaan kai yritän selittää käyttäytymistäni jotenkin järjellisesti, ei se vaan toimi. Tänään olin nukkunut vielä vähemmän kuin eilen, mutta päivä vaan meni paljon helpommin ja ilman mitään ihmeellistä ahdistumista. Aamuseitsemältä metrovarikolle. Päivä koostui pelkästään luennoista sun muusta höpinästä, ei ajoa enää. Ja sitten päivän päätteeksi teoriakoe. Se oli pitkä. 16 sivua vastailtava, ei siihen meinannut kahden tunnin koeaika riittää millään. Sain sentään kaikkeen jotain, päinvastoin kuin moni muu. Vähän toista kuin autokoulun teoriakoe.

Metropäivän päätyttyä vietin muusikkopäivää, ensin oppilas Kulosaaressa ja sitten kvartettia konsalla. Käsittämättömästi minulla ei edes ollut mitään ongelmia väsymyksen suhteen, ihan pirteältä ja läsnäolevalta tuntui. Debussytä oli innostava soittaa uuden opettajan kanssa. Saatanpa sittenkin ehkä pitää biisistä.

Äiti kävi poimimassa minut konsalta, ja sitten Perkkaalle. Sain tarpeellisia ja hyödyllisiä synttärilahjoja, kuten sähkövatkaimen ja juustohöylän. Jonkinlaisen lahjana pidin myös sitä, että äiti suostui taas värjäilemään hiuksiani. Nyt niistä tuli oikeasti aika mustat. Ei se ero tietysti niin valtavalta näytä, kun muutenkin olen niin tumma, mutta hyvä silti. Hahmollani vaan kuuluu olla mustat hiukset. Muutenkin ilta-yömyöhä meni Salaisuuksien proppisäätämiseen. Hahmoni puuhista ja kontakteista minulla on kovin hatarat tiedot, mutta ainakin ulkoasu on harkittu, se sitten vissiin on tärkeintä... Pakkaaminen jäi vähän kesken. Kai sitä jotenkin huomenna saa rojunsa kasaan ja itsensä Turkuun. Taas.

Burnout

Eilisillan aikataulutöppäilyhavainto ahdisti niin paljon, etten meinannut saada nukuttua ollenkaan. Kivapa sitten oli herätä ennen seitsemää, että ehtisi ajoissa joka paikkaan. Väsytti järjettömästi. Aamupäivän saldo oli pari kuppia kahvia ja pullo EDiä, lopputuloksena jonkinasteinen hereilläolo ja kofeiinitärinä--jälkimmäistä en yleensä ikinä saa aikaan, joten tämä kertoo jo paljon.

Sello mukaan konsalta ja sitten varikolle. Ajoharjoittelua aamusta. Oli ihan jees. Sen sijaan teoriatunnilla ilmeni ikävyyksiä, jotka hajoittivat. Huominen koulupäivä onkin tunnin pidempi kuin olin kuvitellut. Se aiheutti taas päällekäisyyden kalenteriini. Aih. Vielä kun päälle saimme arviot viime viikkojen ajeluistamme, ja mulla oli taas yksi huonoimmista mitä näkyi porukasta löytyvän--ja perkele, mielestäni ajan ihan hyvin ja kehtaan sen sanoakin--oli hirveä olo taattu.

Onneksi piti paeta varikolta etuajassa, että ehtisi YS:sään. Poistuin takavasemmalle ja itkeskelin yksikseni matkalla, etteivät muut joutuneet tölläämään. YS-treenitkin tuntuivat hirveiltä. En olisi vaan jaksanut soittaa, ja vielä vähemmän olisin jaksanut samalla järkkäilemääni aikataulusäätöä. Aamupäivällä sain jo peruttua ensi viikolta vanhan musan konsertin. Illalla sitten jouduin säätämään huomisia kvartettitreenejä. Olisin halunnut jättää ne väliin, kun kerran istuvat kovin huonosti aikatauluun ja jaksaminen on nollassa. Ilmeisesti kuitenkaan äänensävyni puhelimessa ei ollut tarpeeksi itkuinen ja surkea, koska kaverit eivät joustaneet, treenit on pidettävä. Voi vittu, oikeasti. Ei voi olla tämmöistä tämä elo. Ei minulla periaatteessa edes pitäisi olla paljoa ohjelmaa, joten miten on mahdollista, että koko ajan kaikki menee päällekkäin ja vapaata aikaa on niin vähän, etten edes ruokakauppaan ehdi? Ja kuinka kauan ylipäänsä voi tämmöistä jaksaa? Voisinpa väittää, että tänä päivänä hyvinkin aavistin, miltä burnout tuntuu. Ei kivalta.

Tunnustettakoon loppuun, että YS-treeneistä selvittyäni kylläkin oli noin tunti vapaata ja kauppojen aukioloaikaa jäljellä käytettäväksi meikkien osteluun viikonlopun larppia varten. Se oli aika pop. Illalla vaihteeksi irkkasin kun olisi pitänyt esim. opiskella metroteoriaa. Siitäkin sain vain pahan mielen. Ilmeisesti en saisi olla onneton, koska kuulemma saan aina kaiken mitä haluan. Niin kai sitten. Olen vaan kiittämätön paska, kaikkien muiden luonnevikojeni lisäksi.

(...ja oikeastaan tiedän, että suurimmaksi osaksi tämä ahdistus johtuu vain liian vähäisistä unista. Ensi yön unet vaan jäävät vähintään yhtä lyhyiksi...)

Alhaalta ylös, ylhäältä alas

Päivä alkoi vähän nihkeästi. Kiireesti konsalle harjoittelemaan ja vanhan musiikin harjoituksiin eli pikkolosello-sello-kaksoiskonserttoa veivaamaan. Sieltä hirveällä kiireellä proppiostoksille. Reilu kaksi tuntia aikaa luoda Salaisuuksia-hahmoni tyyli. Ensimmäiseltä UFFilta löysin vain mahdollisesti vaatteet ÅBN-hahmolle, seuraavalta sitten enemmän sellaista kuin olin alunperin etsinyt, ja niin hirveällä kiireellä ravasin ja sovittelin, että kävi kyllä liikunnasta. Äkkiä kaupasta jotain evästä messiin ja metrossa naamaan, sitten vielä Itäkeskuksessa samaa pikavauhtia jatkaen hiusväri- ja meikkiostoksille. Kaikkea tarvitsemaani en saanut ostettua, mutta edes osan. Kamalaa oli, en yhtään tykkää kiirepaniikkiproppishoppailusta.

Metrovarikolla päivä kääntyi yllättäen paljon parempaan suuntaan. Vaikka aikataulussamme luki muuta, tänään valittiinkin palvelunumerot, eli siis käytännössä työvuorot ja ajo-ohjelmat. Ihme kyllä, en sitten päätynytkään sijaiskuljettajaksi, vaan sain "ihan oikean" oman numeron, eli teen säännöllisesti samanlaisia työpäiviä. Ja kaiken päälle vielä sain semmoiset hassut vuorot, että teen koko ajan iltaa, joten töihin pääseminen ihmeellisiin aamuaikoihin ei tulekaan olemaan ongelma. Nytpä sitten tiedän minuutin tarkkuudella milloin olen töissä toukokuun alusta aina syyskuun loppuun saakka. Mainion metropäivän kruunasi se, että ajoharjoittelussa olikin yllättäen opettajana hassu "vieraileva tähti".

Kotiin päästyäni olin ihan yliväsynyt ja kaamean nälkäinen, mutta ennen kuin ehdin harkita syömistä tai nukkumista, huomasin hirveitä. Ensinnäkin, huomiset YS-treenit ovat jo viideltä normaalin 18.30:n asemesta, joten menevät reippaasti päällekkäin metrokurssin kanssa. Yksinään tämä ei olisi suuremmin häirinnyt, mutta kun vittusaatana, havaitsin myös, että jostain mystisestä syystä olen jättänyt YS:n Helsingin konsertin merkkaamatta kalenteriini, ja se on ensi viikon torstaina, jolloin on myös vanhan musan konsertti, jossa piti esittää se pikkolosellosysteemi. Olen siis tuplabuukannut ko. iltaan kaksi konserttia, joista kumpaakaan en periaatteessa voisi jättää soittamatta. Tämän tajuaminen sai aikaan semmoisen itseinhon, että olisi tehnyt mieli repiä hiuksia ja hakata päätä seinään. Mutta eipä tässä kai auta kuin ilmoittaa muille vanhan musan juttua työstäneeile ihmisille, että soitto peruuntuu, koska en osaa lukea aikatauluja.

Hyvä syntymäpäivä

Ei minulla varsinaisesti ole mitään synttäreitä vastaan, mutta harvemmin olen omaani mitenkään isosti juhlinut. Paras synttäripäiväni tähän mennessä oli pari vuotta sitten, kun pelattiin Pelageya: Clarissie. Tänään oli sitten ehkä toisiksi paras. Muun muassa siksi, ettei perinteistä synttärimeininkiä pahemmin ollut, mitä nyt muutama kakku-tekstiviesti ja yksi ihan oikea kakku...

Olenpa epäsynttärillinen siinäkin mielessä, että kyllä paljon mieluummin löydän itseni synttäriaamuna kivan ihmisen sylistä kuin onnittelulaulua hoilaavien sukulaisten seasta. Oli myös ihanaa, kun aamupäivällä ei ollut kiireen häivää mihinkään. Ei ollut mitään suunniteltua ohjelmaa päivälle, joten ei haitannut, vaikka liikkeellelähtö venyi. Saimme silti Daren kanssa aamupalan syötyä ennen kuin hevikaraoken jatkoja Mirillä viettäneet ilmoittelivat heräilleensä.

Ei sitä kuitenkaan kokonaista tyhjää vapaapäivää sopinut heittää hukkaan lojuilemalla, saati sitten uhrata jollekin hyödylliselle puuhailulle. Jalkani olivat edelleen ihan hajalla toissapäivän hyppelyn jäljiltä, joten liikunta ei oikein houkutellut. Geokätköily sen sijaan olisi kivaa, samoin luolat. Näiden yhdistämiseen päädyttiin, ja taisi olla voittajien valinta, koska löysimme paljon muutakin mukavaa kuin kätköt. Siispä minä, Dare, Miri ja Riikka ajelimme lentokentän suunnalle. Etsittävien listassa oli viisi kätköä, mutta jämähdimme ensimmäiselle, "Lentokentän lohkareille". Paikka oli aivan mainio, siellä oli niin kivaa kiivettävää kiveä kuin monennäköistä luolantapaista koloa, joihin mönkiä. Itse kenkäpuutteisena ja raihnaisena jätin kiipeilyn paremmin osaaville ja keskityin enemmän luoliin. Kätkökin löytyi.

Päivän toiselle kätkölle päästäksemme kuljimme pitkän matkaa ikävähkössä maastossa lentokentän aidanviertä. Nopsasti löytyi myös "Ilmaherruus"-kätkö, mutta kätköpaikkana toimineet bunkkerinrauniot eivät olleet puoliksikaan niin kiintoisia, kuin se, että kätkökuvauksen mukaan paikalta löytyisi myös luola. "Luola" oli vähän harhaanjohtava sanavalinta, koska ei se ollutkaan mikään luonnonluola, vaan jonkinmoinen tunneli, jossa oli putkiloita ja lamppuja sun muuta. Jännää. Ja taas pääsin kastelemaan kenkäni, kun Mirin kanssa kahlailimme tarkastelemaan sen sisältöä. Paluumatkalla tietysti vielä astuin suonsilmäkkeeseen, etteivät vain kengät ehtisi liikaa kuivua. Yritin myös etsiä yksikseni kolmatta kätköä näköalakalliolta, mutta ei tärpännyt.

Kaikilta alkoi olla energia aika lopussa kun viimein palailimme Mirille ja saimme aikaan ruokaa. Jälkiruoan puuttuessa Miri käväisi huoltsikalla ostamassa Daim-kakun. Se siis oli sitten synttärikakku. Kynttilänkin sain, se tosin oli niin iso, ettei sitä viitsinyt iskeä kakkuun. Ja sen sammuksiin puhaltaminen oli niin hillitön operaatio ja muutenkin olo sen verran väsyhysteerinen, että jestas, meinasin oikeasti tikahtua nauruuni, kyyneleet vaan valuivat. Enpä muista, milloin olisin viimeksi noin älyttömästi nauranut. Huhhuh.

Kerrankin osoitin järkevyyttä ja reippautta, ja sain tavarani kasattua ja itseni raahattua viimeiseen junaan pois Turusta, yöksi kotiin Espooseen. Olipas mainio pääsiäisloma, ja vinkeä synttäripäivä. Ihan liian äkkiä vain meni.

Hevikaraoke, viimeinkin!

Aamupäivästä leivoin taas, tällä kertaa sipulisämpylöitä. Tuplakokoinen taikina oli niin iso, että melkein hävisin sille, mutta lopulta selvisin eeppisestä taistelusta voittajana. Kaiken lisäksi sämpylöistä tuli oikeasti tosi hyviä. Hassua, kun taikinia oli piimäpohjainen, enkä yhtään pidä piimästä. Sipuli sopii sämpylöihin hienosti.

Vaikka paikat olivat lahjaisan jumissa edellispäivän parkour-pomppimisen jäljiltä, menimme Miri ja minä siltikin kiipimään. Vähän kevyemmin kyllä kuin viimeksi. Oli aika kankeaa menoa, ja loppui kuin seinään, kun Miri vielä onnistui loukkaamaan kätensä, auts. Nälkäkin alkoi olla, joten pikaisesti pois ja jotain random-sörsseliä kasaan.

Syömisen jälkeen lauleskelin itsekseni pari toivelaulukirjaa läpi valikoiden. Illalla oli nimittän vuorossa hevikaraokea. Jännää. Viimeinkin oikeasti pääsin sinne asti. Olipa siis ensimmäinen kerta, kun lauloin karaokea niin, että paikalla oli muitakin kuin tuttuja. Ensimmäinen biisi meni jännittäessä, mutta sen jälkeen tuntui helpommalta. Parhaaksi vedokseni taisi jäädä Stratovariuksen Hunting High and Low, monessa muussa biisissä (lauloin aika monta) tuli jotain yllättäviä takaiskuja. Vaan eipä ollut Nightwish sittenkään liian korkeaa, ja lauloinpas hamsterilaulun (Fishmaster: Hamster! A dentist!...). Oli aivan älyttömän hauskaa, ja muillakin tuntui olevan. Rokkibaarista löytyi ihan hämmentävä joukkio lahjaisia laulajia, joita oli kiva kuunnella. Hevikaraoke on ehdottomasti parempi juttu kuin tavallinen iskelmähumppakaraoke.

Pomppimista, leipomista ja tähtiportti

Aamulla leivoin sämpylöitä eilen tekemästäni taikinasta. Minusta oli ihan mystistä, että se toimi, vaikka oli ollut yön jääkaapissa. Seesamisämpylöistä tuli kyllä aika hyviä, ja etenkin kasisolmun muotoiset olivat aikas hienojakin vielä.

Sämpyläaamupalan jälkeen suunnattiin ensin etsimään yksi geokätkö, joka löytyi nopsasti ja sisälsi kivan hippo-matkaötökän, ja sitten ryhdyttiin parkour-pomppimaan ympäriinsä. Dare ja Miri jo asiaan vähän perehtyneinä opastivat juttuja minulle ja Riikalle. On kyllä vinkeä harrastus tämäkin. Jotkut asiat onnistuivat ihan yllättäen (kuten kaltevaa seinää ylös juokseminen), toisista taas löytyi yllättäviä vaikeuksia (niinkuin kaiteen ali heilahtelusta). Ennakkoepäilyksistäni huolimatta en rikkonut mitään, en edes itseäni.

Hyppipomppimisen jälkeen väsättiin Mirin kanssa ruokaa. Keksittiin myös leipoa fetakeksejä. Melkoinen leipomispäivä. Keksit olivat oikein hyviä teen kanssa.

Illaksi suunnattiin Paraisille saunomaan. Ennen saunan lämmittämistä ja sinne asettumista tosin yritettiin etsiä paria kätköä. Ne vaan osoittautuivat liian vaikeiksi (vaikeusastetta pidempään etsimällämme oli kokonaista 1/5... jep, huonoja oltiin). Mutta ei se löytämättömyys niinkään haitannut, koska etsinnän yhteydessä ihmeteltiin niin kalkkilouhosta kuin aiheeseen liittyvää taidettakin, paitsi että minusta se on niin selvä Stargate etten ole vastaavaa ikinä luonnossa nähnytkään. Hii.

Pääsiäisturkuilua

Inhottavaa oli herätä lomallakin epämääräiseen kiireen tunteeseen. Piti viimeistellä pakkailu ja tiskata, sitten roudata läjä tavaraa Laaksolahteen. Siellä en ehtinyt kauaa lojua, kun oli jo aika hypätä Turun junaan.

Turussa kiivettiin, kuten tavallista. Tylsän sään takia sisällä, ja olipa taas niin ruosteessa ja hakusessa sekin vähä, mitä joskus ehdin oppia. Pah. Sitä valitellessani sain tietenkin kuittailua ja ilkeilyä osakseni typerän kilpailuluontoisen asenteeni takia. Se on kyllä ollut pinnassa viime päivinä, lähtien töppäilyistäni ajoharjoitteluissa. Näinpä untakin tuossa, jossa masennuin niin paljon huonosta ajelustani, että uhkasin hypätä vauhdissa ulos liikkuvasta junasta. Äh. Vaikka kivaahan se kiipiminen toki oli, en muuta väitä.

Kiipeilyn jälkeen syötiin ihmeen hyvää parsa-kapris-vuokaa, ja sitten vielä käytiin kiipeämässä yhteen melkoisen jännään geokätköön. Tyylillemme uskollisina minä ja Miri tietenkin menimme ylös ja totesimme, että hmm, mitenkähän täältä sitten tullaan alas... Susanna ja Tainakin seurasivat "hyvää" esimerkkiä. Dare sentään ajatteli sen verran, että odotti alhaalla ja tuli sitten perässä köyden kanssa. Olisi sieltä ilmankin alas päässyt, se vain olisi ollut paljon pelottavampaa.

Muiden hajaannuttua tapoimme Mirin kanssa aikaa muun muassa katsellen mainiota kiipeilydokumenttia ja Idolsin finaalia, selaillen karaoken biisilistaa, leipoen sekä suorittaen kaivauksia siinä muinaisjäänteiden kerrostumassa, joka on keittiön kaappi.

Sammutusta

Aamupäivä oli soittoisa: aikaisin konsalle harjoittelemaan sekä modernia että pikkoloa selloa. Sitten treenit pikkololla. Aika vinkeetä kyllä on, soitamme viulu-sello-kaksoiskonserttoa kokoonpanolla pikkolosello-barokkisello-basso-cembalo. Mitään viuluja tarvita. Siihen vielä perään tunti modernia selloilua, ohjelmassa Boccherinia, hiphip.

Kahdeksi taasen metrovarikolle. Rataosaston tyypiltä tuli kovasti nippelitietoa radasta, vaan sen jälkeen muuttui meno kiintoisaksi, kun oli alkusammutuskoulutus. Päästiin leikkimään sammutuspeitolla ja pikapalopostilla ja suihkimaan niin hiilidioksidi- kuin jauhesammuttimillakin. Aika samanlaista kuin Lintsin viimevuotinen vastaava, mutta vähän yksityiskohtaisempaa. Jauhesammutellessani kääntyi tuuli juuri niin tismalleen oikeaan aikaan, että sain naamalleni niin jauheet kuin savutkin.

Ajoharjoittelussa oli vaihteeksi "normaali" M100-juna, joka tuntuikin tutulta ajaa. Siltikään en ollut etäisestikään tyytyväinen. Pah.

...vai tarvitaanko...

Jos oli maanantai hyvä ajopäivä ja eilinen vähän epämääräinen, tänään olin vaan paska. Juna oli vanha nokkajuna, eli niitä ihan ensimmäisiä vuorojuniksi tehtyjä, mitä liikenteestä löytyy. Siinä oli melkoisen laiskat jarrut, etenkin edelliseen M200-rakettiin verrattuna, enkä sitten niin millään oppinut pysäyttämään sitä oikein. Muutenkin kämmäilin ihmeesti, en kai sitten ollut kovin hyvin hereillä, kun oli heti iltaharjoitteluvuoron perään aamuvuoro. Vaikka opettaja oli oikein mukava ja kiltti, sainpa silti itseni väännettyä siihen "en osaa, olen paska" -tilaan, niin, että olisin vain halunnut juosta kotiin, vetää peiton pään yli ja mököttää.

Enpä tiedä, mikä oli syy ja mikä seuraus, mutta tuon jälkeen koko päivä vitutti ja ärsytti ja suututti ja masensi ja kaikki oli tyhmää. Meillä oli kyllä ihan kiinnostavaa (joskin pelottavaa) teoriaoppia metrotunneleista pelastuslaitoksen kannalta. Eivät ole kyllä yhtään siistejä ja jänskiä paikkoja, vaan lähinnä erikoisia ja hankalia.

Jouduin lähtemään kesken vikalta teoriatunnilta, joten nyt en tiedä sitten kaikkea työvuoroista ja ajosarjoista. Siitä ja pikaisesta siirtymästä huolimatta myöhästyin YS-treeneistä. Kun vielä harjoituspaikan vaksi oli töykeä ja kapellimestari--vaikkakin leikillään--sanoi "tsot tsot" kun tulin myöhässä paikalle, niin olin ihan hajoamaisillani. Urheasti kuitenkin soitin Shostan ekan osan kolmesti putkeen läpi, kun seuraavan kauden kapellimestaritarjokkaat esittäytyivät.

Viimein kotiin, missä päivän osaamattomuus-teemaa täydentäen en osannut siivota vessaa enkä leipoa. Myslisämpylät eivät kumminkaan kärähtäneet, ja ehkä ne ovat ihan syötäviäkin, vaikka tulikin öljyn unohduttua low-fat-versio.

Mitään taukoja tarvita

Vaihteeksi päivä, joka vierähti aika lailla vailla vapaahetkiä: aamusta konsalle soittelemaan Debussyä kvartetilla. Pahuksen ykköskvarteton eka osa jäi loppupäiväksi päähäni soimaan. Konsalla myös ruokaa ja kahvilakohtaamisia.

Konsalta varikolle. Siellä tuli tietoa niin laatu- ja ympäristöohjelmasta kuin turvallisuusseikoista ja varapoistumisteistäkin. Vähän jäi pelottamaan, että uskaltaako sitä mennäkään liikenteeseen ajamaan, kun matkustajien joukossa voi olla ties mitä huumeveikkoja, ellei pahempaakin. Ehkäpä päivän olennaisin aikaansaannos kumminkin oli, että saimme suunniteltua kurssimme päättäjäispäivän illanvieton. Jeejee.

Ajoharjoittelussa riitti yllätyskäänteitä. Päivän junassamme, vanhassa M100:ssa, oli jos jonkinmoista juttua kun teimme lähtötarkastusta, muun muassa klassinen "pesuajokytkin päällä"-jippo. Pesuajokytkin päällä juna etenee vain ja ainoastaan parin kilometrin tuntinopeutta, eikä sen päälläoloa näe mistään paitsi itse ko. kytkimestä, joka taas on paikassa, jota harvemmin tulee katseltua. Opettavaisten (ja ehkäpä jopa opettajan laittamien) pikkujuttujen lisäksi siellä oli kuitenkin myös yksi oikea vika, jonka vuoksi sitten yhden kierroksen jälkeen ajoimmekin junan takaisin varikolle. Varikolta saimme vaihdossa vähän parempaa tilalle: kaksi vaunuparia M200:sta eli uutta junaa. Siistiä, uutta ei olekaan päästy ajelemaan sitten yöajoviikon. Vähän oli kosketus hakusessa, mutta on se vaan se uusi juna niin kiva kun se kiihtyy kuin raketti. Vroooooom.

Työmatkapähkäilyä

Ruoanlaitto on kyllä vaan hidasta ja aikaavievää puuhaa. Taas haaskasin lähestulkoon koko aamupäiväni, kun väsäsin bataattisörsseliä. Tuli siitä sentään ihan syötävää, ja ehdin jopa syödä ennen kuin lähdin varikkoa kohti. Soittaminen jäi taas kokonaan. Sen sijaan yritin oikolukea Olgan gradua, ja ihmettelin ÅBN-hahmoani.

Metrossa puhuttiin tänään työvuoroista, ja sain tietää kurjia asioita. Lähinnä sen, että jos minulle sattuisi tulemaan ennen viittä alkava työvuoro, en pääse töihin millään. Koska en enää asu Helsingissä, HKL ei korvaa taksia. Työpaikkakuljetuksiinkin pääsee kyytiin vain Helsingin puolelta, ja niistä aikaisin on varikolla vasta viiden pintaan, eli ei tarpeeksi aikaisin. Mitään julkisiahan noin aamusta ei kulje. Vaihtoehdoksi siis näyttäisi jäävän joko 15 kilometrin pyöräily varikolle (auts, ei onnistu), tai taksin maksaminen itse (ei kiva). Jos vaan pystyisi niitä aikaisimpia vuoroja välttämään... Se tosin on vähän vaikeaa, kun me kesäkuskit olemme alinta kastia, emmekä pahemmin pääse valitsemaan vuorojamme, vaan joudumme tyytymään niihin, mitä jäljelle jää, kun muut ovat valikoineet omansa.

Ajelu sujui tänään jotenkin erityisen mukavasti, jarrutukset osuivat nätisti kohdalleen, ja muistin joka kerta testata sähköjarrut liikkeelle lähtiessäni ja ottaa pitkät valot pois päältä ennen asemaa. Ehkäpäs minusta vielä kuski tulee.

Kivempi kallio, sama putkilo

Pääsin sitten viimein kalliolle oikeissa olosuhteessa: heräiltyämme suuntasimme Mirin kanssa Rollareille, ja siellä oli aurinkoista ja niin lämmintä, että välillä tarkeni t-paidassakin. Sainpa kiivettyä, nelosia ja muutaman vitosen reitinkin. Ei se niin mahdotonta ollutkaan, vaan kivaa. Luovemman tuntuista kuin seinällä kiipeily, vaikkakin sormille ilkeämpää. Viimeksi lumisateessa yritetty Rock Vandal jäi minulta vieläkin kesken, kun kiipeilykengissä oleilusta suuttuneet varpaat eivät suostuneet jammautumaan halkeamaan.

Ahkeran kiipimän jälkeen väsytti niin, että kokkaussuunnitelmat vaihtuivat "jotain minkä voi sulloa uuniin"-linjalle. Muutenkin iltapäivä Perkkaalla meni lähinnä apaattiseksi lojumiseksi: illan suunnitelmat riippuivat muiden ihmisten aikatauluista, eikä riittänyt energia kuin siihen, että odoteltiin jotain tietoja saapuviksi. Ilo oli suuri kun känny viimein soi. Tiemus ei ehtinyt matkaamme, Darelle sen sijaan ei juuri jätetty vaihtoehtoja, kun kerran oli menossa takaisin Turkuun Mirin kyydillä. Siispä kun pelistään ehti, poimittiin kyytiin ja roudattiin putkiloon. Sikäli hyvä näin, että meillä oli vain yhdet isot kumisaappaat, näin kenenkään ei tarvinut kastella jalkojaan... eikun... no joo.

Siellähän se tunneli oli, edelleen yhtä hillittömänä kuin eilen. Vähän paremmin varustautuneina yritimme kurkistella pientä tunnelia, josta kuului outoja ääniä, ja johon olimme eilen lopettaneet etenemisemme. Emmepä edenneet vieläkään: se vaikutti syvenevän vähän liikaa. Geokätkö sentään tänään löytyi. Sen käsiinsä saaminen vaati kohtalaisen syvässä vedessä kahlailua, joten pöhköimpänä minä sitten lähdin sen perään, saappaat teipattuina jalkoihin. Eipäs moinen teippaus ollut kuin henkinen tuki, nätisti ne saappaat imivät vettä. Onneksi kastuminen ei ole vaarallista. Whii. Mistähän näitä putkiloita löytäisi lisää... Putkireissun jälkeen Miri ja Dare käväisivät vielä Perkkaalla kääntymässä, ja sitten lähtivät ajelemaan Turkua kohti. Harmi että viikonloppu loppui jo, mieluusti olisin viettänyt enemmänkin aikaa näin. Vinkeää oli.

Vaan tyytyväisenä siitä, ettei minun enää tarvinut lähteä mihinkään, menin kylpyyn lojumaan. Kyllä sitä mieluiten kastuu kirkkaassa lämpimässä vedessä, joka ei haiskahda likaviemäriltä.

Kallio ja Putkilo

Kello 5.00 ei ole aika, jolloin mieluiten lauantaiaamuisin herään. Heräsinpä kuitenkin. Aikaisemminkin varmaan joudun kesän töiden vuoksi heräilemään. Aamupäivä meni vähän turhauttavissa merkeissä metrokurssilla. Ajettiin ihan pari pätkää ja vähän työnnettiin junaa toisella junalla säilytyshallin päästä päähän, mutta ne väliajat, joissa pidettiin taukoa ja odoteltiin, ja odoteltiin, ja sitten vähän odoteltiin... Huoh.

Metrosta päästyäni käväisin ostoksilla Itiksessä, tietenkin vältellen parhaani mukaan Hulluja päiviä. Viimeinkin sain ostettua verhot. Kotona taiteilin ne sitten paikoilleen. Jep, kyllä ne ovat aika kivat. Mustavalkoiset, valkoisella pohjalla mustia lehtiä, vähän kuin köynnösten varjokuvia.

Vaan sitten Miri ilmaantui ja hysteria alkoi. Emmepä kauaa ehtineet istua, kun loistoidean saaneina keräsimme kiipeilykamppeet ja hyppäsimme autoon. Kohde oli Käärmekallio, topokirjan "koulukallioksi" luokittelema, hyvin helppoja reittejä sisältävä paikka. Helppoja ja helppoja, olihan siellä tietysti se kakkoseksi luokiteltu pätkä joo, mutta sitä laskematta, yhden reitin pääsin ylös asti, greidinä huima 4. Kyllä se vaan vaikealta tuntui. Melkoisesti hämäsi kun koko seinä oli positiivinen, siitä nyt puhumattakaan, että se oli kiveä... Vitosentapaista yritin, en oikein päässyt, mutta silloin olikin jo vähän pimeämpääkin. Hyvin menee: eka kalliokiipeilyreissuni oli lumisateessa, tämä toinen sitten yöllä kuun loisteessa.

Eikä siinä vielä kaikki: ylös kiipeämisen luontevaksi jatkoksi päätimme mönkiä syvyyksiin, muuan kiintoisan geokätkön perään. Aivan käsittämätön paikka oli kyllä. Hillittömän käsittämättömän älyttömän järjettömän mielettömän magee. Sori vaan, Turku, mutta Luolavuoren luola ei kyllä ole mitään tähän verrattuna. Se tosin on paljon kauniimpi ja siistimpi, kun kerran on luonnonluola, ja haiseekin paremmalle kuin tämä epäilyttävä viemäriputkelo, tai mikä sitten olikaan. Eipä ole pitkään aikaan pelottanut niin paljoa kuin tässä putkilossa/tunnelissa kömpiessä. Enkä olisi ikinä uskonut, että tuommoisia paikkoja on olemassakaan. Äääääää. Ei voi tajuta. Wau.