Minussa on selvästi jotain tosi pahasti pielessä: viikonloppu aiheutti ahdistusta, angstia ja kaikkea mahdollista, sen sijaan sitä seurannut arkipäivä oli kaikin puolin mainio. Pelottavaa.
Aamupäivästä Elmo kävi poimimassa kyytiin äidin uudella autolla, ja ajelimme Tapanilaan kiipimään. Vähänkö parasta, että velipojut ovat käyneet peruskiipimäkurssin. Ja vähänkö Olmi on apina. Se on sentään sen 20 senttiä minua pidempi, ja kumminkin kokoisekseen tosi kevyt. Kiivettiin aika lailla samangreidisiä reittejä. Yllättäen se ei herättänyt minussa mitään kilpailuasennevammaisuutta, pelkästään ylpeyttä siitä, että pikkuveljeni osaa. Sen verran kuitenkin herätti jotain näyttämisenhalua, että tuli kiivettyä reippaammin kuin vähään aikaan. Oli kivaa, jee.
Seinältä siirryin Itäkeskukseen ja ajelemaan. Töihin ilmoittautuessani olin niinkin rohkea, että otin ja valitin minulle laitetuista älyttömistä vuoroista. Lapussa luki, että tämä päivä päättyy klo 23.56 ja seuraava alkaa 5.17. Eihän siihen olisi jäänyt nukkuma-aikaa väliin yhtään. Sain siis vähän lykkäystä seuraavan päivän alkuun, että ehkä kykenen ajamaankin jotain. Ja ajelu oli taas leppoisaa. Pitkästä aikaa pääsi uudella junalla suhailemaan, ja yllättävän nopeasti palautui muistiin, miten se käyttäytyy, ja miksi oikeasti pidän sen ajamisesta enemmän kuin vanhasta. Edes kaksituntinen tuplakierros (Itäkeskus-Ruoholahti-Mellunmäki-Ruoholahti-Mellunmäki-Itäkeskus ja sitten vasta tauko) ei tuntunut kovin pitkältä. Jälkeen keskiyön kotiin väsyneenä mutta tyytyväisenä.
No comments:
Post a Comment