28/09/2007

Kiirettä tyhjästä

Näin se taas osaa: tyhjähköstä vapaasta päivästä tuli mystisesti hirmuisen kiireinen. Käytettyäni aamupäivän tärkeisiin sähköposteihin, pyykinpesuun ja leipomiseen (litran sämpylätaikina on oikeasti Aivan Valtava!) olikin yhtäkkiä enää 20 minuuttia aikaa hankkia ruokaa, syödä se ja lähteä. Ihme kyllä vaihteeksi jopa ehdin katsomaani bussiin, vaikka jouduin vielä lähdettyäni juoksemaan takaisin kotiin unohdettuani kännykän. Konsalta poimin mukaani sellon, ja käväisin pitämässä yhden soittotunnin.

Kotiin palattuani piti mukamas olla ihan hyvin aikaa, mutta sitten ei ollutkaan, ja juuri ja juuri ehdin koota tavarani ja tiskata, kun kyyti ilmaantui pihaan. Suunta oli Laaksolahden kautta Tapanilaan. Siellä sain setvittyä liidikurssiasian: järjestävät onneksi toisenkin kurssin ennen joulua, loka-marraskuun vaihteessa. Sinnepä sitten ollaan menossa. Riittää yläköysittelyssäkin vielä haastetta, etenkin muotoseinillä. Mutta on se vaan hämäävää, miten joinain päivinä vaan ei tajua jotain ja toisina tajuaa--yksi kohta, jossa viimeksi tappelin ties kuinka kauan, ei tällä kertaa ollut yhtään mikään juttu, enkä oikein edes keksinyt, mikä siinä viimeksi oli vaikeaa. Kiipeilyn jälkeen kävin vielä Laaksolahdessa hengaamassa ja katsomassa Housen. Hip.

27/09/2007

Pari päivää

Kaksi viimeistä arki-iltaa metron vakiovuoroja. Kaksi yötä liian lyhyillä unilla ja kaksi hyvin samantyylistä päivää, jotka menivät palloillen koomaväsymyksen ja kofeiinin yliannostuksen välillä. Puh.

Tiistain aamupäivän täyttivät harjoittelu, soittotunti ja kvartettitreenit. Keskiviikkona en päässyt liikkeelle tarpeeksi ajoissa, joten harjoitelu jäi lyhyeen, ja kävin soittamassa säestysharjoituksissa vähän mitä sattuu. Kumminkin todettiin Weberin Adagio ja Rondo tällä soitolla käsitellyksi. Enpä olisi viitsinytkään sitä enempää soittaa, ei oikein innostanut kyseinen kappale, vaikka se nopea onkin. Lisäksi tuli istuskeltua kahvilla Mirjan ja Helenin kanssa, mikä oli parasta päivässä.

Töissä molemmat päivät olivat enimmäkseen tapahtumattomia, ja ajoon keskittyminen niin huteraa, että pieni ihme, ettei vieläkään tullut yhtään ajovirhettä tehtyä. Ajaminen alkaa olla jo niin rutiinia, että sitä melkein tekisi vaikka unissaan silmät kiinni--mutta ei ihan, joten hereillä pysymiseen täytyy keskittyä. Tiistaihin kuitenkin sisältyi tähänastisen metrourani paras yhteydenotto valvomosta: "Kolmosvuoro! Älä lähde vielä, sulla on siellä hanuristi!" Selityksenä siis, meillä on pienenä ongelmana alkanut viime viikkoina olla junissa katusoittajia, jotka soittelevat asemien välillä ja sitten kerjäävät rahaa matkustajilta. Olipa kuitenkin niin hassusti sanottu, että hihittelin sille itsekseni hyvän tovin.

Molempiin päiviin sisältyi lisäksi ihan liikaa turhaa ajantappoa. Tämän ajantapon ja ajansyöjän nimi on Facebook. Joku kurja huijasi minut rekisteröitymään sinne, että voidaan pelata Scrabblea. Ajattelin, että OK, pelaan siis ja en todellakaan ryhdy hamstraamaan ystävälistaani kaikkia mahdollisia tuttuja, koska minua ärsyttää nämä tällaiset kaverilistausjutut. Mutta hah, toisinpas kävi, kun sieltä alkoikin löytyä larppituttujen lisäksi hämmentävissä määrin uudempia ja vanhempia muusikko- ja koulukavereita. Ääh.

25/09/2007

Maanantaiargh

Maanantai oli oikein maanantaimaisen ankea. Nukuin liian pitkään, myöhästyin bussista ja ehdin konsalle pari tuntia myöhemmin kuin oli tarkoitus. Ehdin silti harjoitella muutaman tunnin kohtalaisen tehokkaasti. Faurén Papillon on ihana, ja tavallaan ärsyttää, etten ole jo aiemmin sitä soittanut, etenkin kun suurin syy soittamattomuuteen on se, että opettajat ovat todenneet sen turhan vaikeaksi. Pah. Olen vakaasti päättänyt, että mitä soittamiseen tulee, ei ole mitään Vaikeita kappaleita, on vain kappaleita, jotka vaativat enemmän harjoittelua kuin toiset. Jospa vain saisin tämän mielestäni kaikin puolin hyvän asenteen siirrettyä muihinkin puuhiini.

Soittamisen jälkeen oli vuorossa metroa. Viimeinen viikko vakiotyövuoroja. Eipä tule ikävä niitä. Jostain syystä väsytti hirmuisesti, ja sitten vielä ennen ruokataukoa tuli tekstiviesti Kiipeilykeskukselta, että siellä olisi liidikurssi ensi viikolla. Olen kovasti odottanut, että sellainen järjestettäisiin, mutta perkele, eihän se tietenkään voi olla niin yksinkertaista. Ovat ilkimöt laittaneet sen keskiviikoksi ja torstaiksi, ja keskiviikkona on YS:n harjoitukset, joista vaan en mitenkään voisi enää olla pois, kun olen jo töiden takia missannut kahdet ensimmäiset treenit. Yritin jopa pyytää tämän viikon keskiviikkoa töistä vapaaksi, että voisin tällä viikolla mennä YSsään ja olla ensi viikolla pois, mutta eipä ollut mahdollista, kuskitilanne on liian huono. On tämäkin sitten typerä moraalinen dilemma. Olenpa melkoinen soolosellistin irvikuva, jos en ikinä edes vaivaudu näyttäytymään harjoituksissa, hävettävät jo nyt nämä poissaoloni ja muukin epäaktiivisuuteni orkesterin suhteen. Toisaalta liidikursseja ei mitenkään älyttömän usein järjestetä, ja niin hirvittävän kovasti haluaisin... Miksei se nyt pentele voisi olla jonakin muuna viikonpäivänä kuin keskiviikkona. Argh.

24/09/2007

Viikonloppu!

La

Kulutin lauantaiaamupäivän siivoamalla ahkerasti. Niin pitkän aikaa on tullut oltua kotona ihan vain yksikseen, että ihmisten vierailusta sai hyvän tekosyyn. Siivoiltuani raahasin itseni ja selloni Selloon, missä piiiitkästä aikaa menin vanhan kotini eli Musiikkiopisto Juvenalian tiloihin. Harjoittelimme selloryhmällä kappaletta opiston 30-vuotisjuhliin. Oli kovin haikeaa ja toisaalta hyvin mukavaa, näin ihmisiä pitkästä aikaa, muun muassa vanhan sello-openi, joka aikanaan opetti minua kauemmin kuin kukaan muu sen jälkeen.

Sellosta kipaisin kotiin, söin pikaisesti ja valmistauduin suuntaamaan seinälle, kun Olmi mokoma ilmoittikin, että eipä mennäkään. Pah. Ihan mukava sikäli, että vain hetkistä myöhemmin Miri ja Susanna kyselivät, että missäs menen. Kun sanoin että kotona, niin tulivat sitten saman tien lepäilemään Habitare-kerroksensa jälkeen. Väittäisin että kaappasivat Turkuun, mutta oikeastaan taisin mennä vapaaehtoisesti.

Turussa hypittiin pitkästä aikaa kahdella tanssimatolla (kun raahasin omani mukaan), ja käväistiin viimein hakemassa Posankan kieppeiltä geokätkö, tyypilliseen tyyliimme pimeällä ilman taskulamppua tai kovin tarkkaa sijaintitietoa. Miri sen kumminkin löysi. Sen sijaan Tiemuksen pihapiirin siilejä emme löytäneet. Juotuamme vielä leppoisasti iltakahvit Tiemuksella ajelimme Mirille, ja kello olikin jo vaikka mitä.

Su

Sunnuntai oli melkoisen puuhakas. Avasimme Mirin kanssa aamun tanssimattoilemalla lisää, ja sen perään pelasimme Upwordsia, Scrabblen tapaista peliä, jossa sanoja voi rakentaa myös päällekkäin. Idea oli loistava, mutta vähäsen hienosäätöä siitä tuntui puuttuvan, ei ihan yltänyt alkuperäisen sanapelin tasolle kuitenkaan.

Saatuamme pelin viimein päätökseen siirryimme kiipeilyn pariin. Olipa taas vaihteeksi omituisen tuntuista kiivetä Palatsilla--kun olen nyt jonkin aikaa käynyt Tapanilassa pari kertaa viikossa, siitä on selvästi muodostunut kotiseinäni. Alun kömpelöyden ja turhan rutinan jälkeen sain kumminkin kiivettyä paljon juttuja, joissa aiemmin en ole onnistunut. Päivän suurimman voitontunteen tarjosi joskus Möykyksi nimeämäni reitti, jonka kanssa olen ties kuinka kauan tapellut. Ihmiset ovat järjestään minulle väittäneet, ettei se ole vaikea, ja olen aina ollut eri mieltä. Noh, tänään taisin vakuuttua. Ei se enää ollut vaikea. Jee!

Kiipeämisen järkeen syötiin--Pirkan pakastesipulirenkaat olivat kivoja. Jälkiruoaksi testailin netistä bongaamaani rommirusinapullaa, koska se oli niin hassu idea että pitihän sitä kokeilla. Aika hassu siitä tuli. Sitten alkoikin jo olla niin myöhä, että piti hypätä viimeiseen junaan ja sen myötä takaisin Espooseen.

Viikonlopun henkilökohtaisena suurena oivalluksena olkoon se, että ei pitäisi sortua ja vajota epäsosiaalisuuskausiin. Viimeiset pari viikkoa ovat epäilyttävästi alkaneet tuntua kesältä vuosi sitten: samaan aikaan kuvittelen, että plääh, ei minun mitään ihmisiä tarvitse koskaan nähdä, en minä niitä mihinkään tarvitse eivätkä ne minua, mutta sitten toisaalta alan kummasti kokea oloni ahdistuneeksi ilman mitään selkeää selitystä.

21/09/2007

Tyhjä päivä

Päivä taisi olla esimakua siitä, millainen loppuvuodestani luultavasti muodostuu. Ensi viikko on viimeinen viikko töitä, ja sen jälkeen päiväni ovat hämmentävän tyhjän näköisiä kalenterissa. Se ei kuitenkaan todellakaan tarkoita sitä, että voisin vain lojua, vaan päinvastoin, päivät pitäisi täyttää opinnäytteen teolla ja harjoittelulla.

Mietittyäni aamusta, mitenhän tämän päivän hyödyllisimmin käyttäisin, päädyin vilkaisemaan opinnäytteeni aineistoa, eli pari vuotta sitten videoimiani ja litteroimiani soittotunteja. Järkytyksekseni havaitsin, että litteroinnin taso oli ihan syvältä. Ei siinä mitään, ettei se ole mitään oikeaoppista keskusteluntutkimuslitterointia jossa on käytetty hirveästi erikoismerkintöjä ja laitettu ylös kaikki naurahdukset, hengähdykset ja äänenpainot, mutta kun siinä on hirveästi virheitä, selvästi pieleen kuultuja juttuja, ja siitä myös puuttuu paljon kaikenlaista. Pitänee siis tehdä koko homma uusiksi. Puolen päivän maissa aloin litteroida ekaa pätkää, ja kolme-neljä tuntia myöhemmin valmiina oli ensimmäiset 10 minuuttia, edelleen hyvin epätarkkaa ja epätieteellistä, mutta pikkuisen enemmän alkuperäistä vastaavaa tekstiä. Hirveän hidasta puuhaa, ja toisaalta aika riensi niin nopsasti sitä tehdessä, että enpä sitten ehtinyt soittaa. Vaikka periaatteessa tämä oli järkevää ja hyödyllistä tekemistä, siltikin painoi ahdistus siitä, että en tee tarpeeksi, en ole tarpeeksi ahkera, enkä tajua, miten ihmeessä aion ikinä saada mitään valmiiksi.

Leppoisinta osuutta päivästä edusti oppilas Westendissä--toinen Tretjakovin oppilaistani ilmoitti, ettei kiireiltään ehdikään soittaa, joten nyt minulla on sitten vain yksi. Kotiin palattuani oli vähän valoisampi tunnelma, mutta pääsin siitä nopeasti eroon irkkiin vilkaisemalla. Seuranneesta ahdistuksesta puolestaan selvisin leipomalla keksejä (hasselpähkinä-valkosuklaisia ja minttukrokanttisuklaisia, jälkimmäisistä tuli paljon parempia), ja eksymällä entistä syvemmälle fanficin sekaan. Tekisi niin mieli kirjoittaa vanhoja juttuja joskus loppuun, mutta ei oikeasti ole aikaa ja enpä oikein tiedä, osaisinko edes enää.

Väsynt

On olemassa kolmenlaisia aamuja: niitä, jolloin herään ajoissa (hyvin harvinaista), niitä, jolloin nukun liian pitkään (melko tavallista) sekä niitä, jolloin onnistun molemmissa samaan aikaan (ehkäpä yleisintä). Tämäkin aamu edusti viimeistä kolmesta: mentyäni kahden maissa nukkumaan oli herätyskellon soittama 6.30 ihan mahdottomuus, joten pääsin sängystä ylös "vasta" seitsemän jälkeen, niin että nukuin pommiin ja kuitenkin jäin älyttömän väsyneeksi. Nukuttuani hetken suihkussa myöhästyin kahdesta bussista peräkkäin, enkä ehtinyt harjoitella yhtään mitään ennen kvartettitreenejä. Kvartettitreeneissä en sitten osannutkaan mitään. Onneksi niiden jälkeinen sellotunti kutistui minuutin mittaiseksi keskusteluksi ja uuden soittotuntiajan sopimiseksi.

Pitkä ruokatauko konsan kahvilassa meni hysteerisen väsyneissä merkeissä. On se sinänsä ihan kiva mielentila kun hihittää mille tahansa. Tämä taisikin olla päivän paras osuus. Lisäksi tulin myös viettäneeksi ihan toiveikkaan puolituntisen koulun tietokoneluokassa opinnäytetyötäni miettien. Se alkoi heti tuntua vähemmän kaukaiselta ja mahdottomalta, kun kirjoitin edes jotain ylös, vaikka vain täysin sekavia ajatuksia.

Loppupäivä meni töissä, vuorotellen yliväsyneenä ja kofeiinin yliannostus -olossa, joista kumpikaan ei ollut kivaa. Blaah.

20/09/2007

Lyhyt päivä

Uhkarohkeasti en laittanut herätystä ollenkaan, jotenka tuli nukuttua kymmeneen. Aamupäivä olikin sitten hyvin lyhyt, ja sisälsi lähinnä erinäisten uusien kappaleiden soittelua ja turhaa ajanhaaskausta netissä.

Iltapäivä meni töissä, ja työpäiväkin meni jotenkin yllättävän äkkiä. Oli pikkuisen teknistä häiriötä siellä sun täällä, muttei se johtanut kovin pahaan liikennesotkuun. Koko päivä tuntui loppujen lopuksi menneen ohi todella nopeasti.

19/09/2007

Puuhaa ja kysymyksiä

Vaikka pruuvi oli ja meni, jaksoin taas vaivautua suht aikaisin konsalle, että ehtisin vähäsen soittaa ennen Suave-kvartetin kauden ekoja harjoituksia (Debussyn kvartetto kaivettiin jäistä ja todettiin edelleen hienoksi mutta hankalaksi) sekä soittotuntia, joka sisälsi paljon puhetta ja vähän soittoa. Pitihän minun päästä avautumaan asioista, jotka koesoiton jäljiltä ärsyttivät, ja sen lisäksi oli ohjelmistopalaverintynkää siitä, mitä muuta loppuaikanani Stadiassa vielä ehtisin soittaa. Ihan hirvittävä ajatus, että oikeasti joulun jälkeen en enää saa soittotunteja. Mitähän ihmettä minä sitten teen? Ilman soittotuntien tuomaa toisen ihmisen näkemystä soitosta harjoittelu menee niin äkkiä turhauttavaksi pään seinään hakkaamiseksi, ettei sitä kauaa jaksa.

Soittoisan päivän päätti oppilas Kulosaaressa. Tunnin päätteeksi meinasin täysin jumiutua juttelemaan oppilaan äidin kanssa, kun menin mainitsemaan, että lähdenpä tästä sitten seinälle kiipeämään. Kyseinen ihminen kun ei mitenkään kyennyt käsittämään, mitä ihmeen kivaa siinä kiipeämisessä muka on ja miksi ihmeessä minä sitä teen. Kieltämättä aika hyvä kysymys, etenkin kun en oikeastaan koskaan aiemmin ole mistään liikunnallisesta tällä tavoin innostunut. Päädyin alleviivaamaan sitä, että oikeasti todella harva asia tyhjentää pääni yhtä tehokkaasti kuin kiipeäminen. Oikeasti kuitenkin pohjimmainen syy on, että se vaan on kivaa ja hauskaa ja en minä osaa oikeasti perustella, miksi--ihan yhtä vähän osaan perustella, miksi esimerkiksi vihaisten ja nopeiden kappaleiden soittaminen on minusta niin älyttömän kivaa.

Oli syvällinen selitys mikä hyvänsä, seinällä oli joka tapauksessa kivaa. Tuli taas tapeltua oikein kunnolla yhden kutosen reitin kanssa, toinen meni vähän vähemmällä väännöllä ja kiroilulla, ja muutama 6- sujui myös. Hip. Olen oikeasti tainnut oppia edes vähän jotain, kun selvästi aiempaa vaikeamman greidin reitit alkavat tuntua kiivettäviltä. Tai sitten se johtuu kaikki vain uusista kengistä ja uudesta keltaisesta paidasta, jossa on tähtiä, joka melkein mutta ei ihan sopii yhteen keltaisten kenkien kanssa. Tämmöistä välineurheilua.

Illalla myöhään intouduin taas leipomaan. Tämä jatkuva leipomisinto alkaa kyllä hiljalleen pelottaa. Ihme kausi. Mutta kai sitä pitää leipoa kun uuni on kuuma, tai jotain sinne päin. Leivoin leipää, mitä ei ole ikinä aikaisemmin tullut kokeiltua. Lopputulos jopa näytti leivältä. Ooh.

17/09/2007

Näkökulmanvaihdos

Parin työpäivän jälkeen pidin aamupäivän jotain vapaapäivänomaista. Aloittelin laiskahkosti Rautavaaran konserton harjoittelua, sitä sitten tulen veivaamaan loppuvuoden. Lisäksi leivoin taas vaihteeksi muffinsseja. On se vaan kumma, miten vaikea kahvin makua on leivonnaisiin saada: vaikka taikinassa oli 2 1/2 desiä kahvia ja vielä pussillinen ChocoCappuccinojauhetta päälle, lopputuloksessa eniten kahvimaista on väri. Hyviä tietty kuitenkin tuli.

Päivän jännittävin osuus ajoittui iltaan. Kun viime perjantain koesoitossa olin soittavana osapuolena, tänään pääsin tarkastelemaan tilannetta siltä toiselta kantilta, eli lautakunnan näkökulmasta. Vuorossa oli Ylioppilaskunnan Soittajien jokasyksyinen koesoitto, ja kun nyt ekaa syksyä olen soolosellistinä, olin siis valikoimassa uusia soittajia porukkaan. On se raatilaisen osuus paljon helpompi kuin soittajan, mutta ei sekään pelkästään kivaa ole. Tuli jännitettyä soittajien puolesta ja pähkäiltyä päätä puhki että kenetkäs näistä nyt otetaan ja montako ja mitenkäs kun tuo oli hyvä tuolta kannalta mutta tuo taas toisessa mielessä sopivampi ja ääh. Tänä vuonna pyrkijöitä oli poikkeuksellisen vähän, voin vain kuvitella, miten raskasta homma on sitten kun on kuunneltavana 30 soittajaa eikä reilu kymmenen kuten tänään. Kaiken kaikkiaan avartava kokemus.

Työpäivää

Kuvittelin ehtiväni tehdä jotain ennenkuin lähden töihin. "Jotain" sitten koostui pelkästään semmoisista asioista kuin nukkuminen, suihku, syöminen ja tiskaaminen. Lyhytpä oli aamupäivä. Työpäivä puolestaan oli piiiitkä, viimeinen yhdeksäntuntinen sunnuntai tällä kesätyökaudella. Väkeä oli liikkeellä ihmeen paljon sunnuntaiksi, mutta muuten oli rauhaisaa.

Neverwhere loppui ihan liian äkkiä, Alapuolisen Lontoon maailma oli niin vinkeä että siellä olisi mieluusti viipynyt kauemminkin. Metron alle hyppäämistä sivunnut kohta kirjassa aiheutti semmoisia kylmiä väristyksiä että huh, mutta se sopi hyvin kun kohdan oli tarkoituskin olla kaamean kammottava. Tosin jälkeenpäin harmistuksekseni totesin, että vaikka maanalaisen asemat ja tunnelit ja junat olivat paljon esillä, eipä siinäkään kirjassa metrokuskien eloa missään välissä sivuttu ohimenevälläkään ajatuksella. Ei se taida olla kovinkaan kiinnostavaa, kun harvoin sitä missään mietitään, vaikka junat ja tunnelit kohtalaisen usein fiktiossa esiintyvätkin.

16/09/2007

Unista kiipeilyä

Unessani olin pikkuveljeni ja muutamien turkulaisten kanssa kovasti etsiskelemässä jotakin kiivettävää, vaan mitään ei löytynyt. Muut olisivat jo olleet luovuttamassa, mutta minä vaadin että "pitää nyt kiivetä kun on kerran maksettukin", mikä oli aika omituista, koska olimme jossain rantakaupungissa kävelemässä pitkin katuja emmekä missään seinäkiipeilypaikassa, ja jäi hämäräksi, kenelle siitä kiipeilystä sitten oikein oli maksettu. Loppujen lopuksi yritin kiivetä muutamaan puuhun vähän huonolla menestyksellä, mutta kuitenkin täydessä kiipeilyvarustuksessa.

Kun aamusta oikeasti suunnattiin Olmin kanssa seinälle, ei ollut vastassa vastoinkäymisiä, kyllä sieltä kiivettävää löytyi, ja parin ensimmäisen unisesti räpelletyn reitin jälkeen sujuikin oikein mukavasti. Tappelin muotoseinästä yhden 6- reitin toppiin asti ja toisen paria muuvia vaille. Eka kerta, kun muotoseinästä olen mitään 6-alkuista selvittänyt, ne kun tuntuvat reippaasti vaikeammilta kuin suorassa seinässä olevat.

Kiipeilyn jälkeen olin Itäkeskuksessa jo paria tuntia ennen töiden alkua, joten tapoin aikaa istumalla syömässä ja kahvilla, kiertämällä kauppoja ja käväisemällä kirjastossa. Sieltä lainasin Gaimanin Neverwheren, koska en ollut sitä jostakin syystä koskaan lukenut, minkä kyllä tiedostin aukoksi sivistyksessäni. Lukiessan päädyin entistä enemmän ihmettelemään, että hyvänen aika, olisihan tämä todellakin pitänyt lukea jo aikaa sitten. Vaan olipas ainakin varsin teemaansopivaa luettavaa tapahtumattoman ja tavanomaisen metrotyöpäivän kuluksi.

15/09/2007

Antikliimaksi

Ekaa kertaa tänä syksynä olin konsalla niin aikaisin, että sain heti luokan. En tosin tehnyt sillä paljoakaan--soitin vartin, sitten kävelin hermostuneena ympäri koulua ja soitin vartin lisää. Onneksi pruuvi oli jo 10.45, jos olisin joutunut odottamaan paljon pidempään, olisin varmaan seonnut. Yritin parhaani mukaan keskittyä ajattelemaan, että ihan sama, miten se muuten menee, kunhan on hyvä meininki. Soittaessa tuntuikin siltä, ei ollenkaan pahalta, paljon huonommin olisi voinut mennä. Edes se, että säestäjä meinasi lähteä soittamaan loppusoittoa kun kadenssi oli ihan kesken, ei pahemmin järkyttänyt.

Järkytystä tai muita suuria tunteita ei muutenkaan päivään mahtunut. Tulokset tulivat melkein heti. Viidestä solistitarjokkaasta valitsivat kaksi esiintymään orkesterin kanssa, ja--tietenkään--minä en ollut yksi niistä. Palautetta kyllä sain, ja totesin taas, että olen ihan käsittämättömän huono ottamaan sitä vastaan. Ei voi tajuta, miten on voinut näin pitkälle päästä oppimatta siinä yhtään paremmaksi. Vaan siinäpä sitten itkeskelin, kun minulle tylysti selvitettiin, että pääsyy, miksi minä en kelvannut, olivat epätarkkuudet korkeassa rekisterissä ja pitkien äänien syöminen lyhyemmiksi kiireessä. Hyväksi puoleksi mainittiin, että "osasin kappaleen"--kai se nyt oli oletuskin, eivätkö ne muut muka osanneet? Meininkiä ei mainittu, joten oletan, että yrityksestä huolimatta se jäi (taas) puuttumaan.

Loppupäivä meni epämääräisen harmaan ankeassa mielentilassa. Yritin keksiä itselleni kivaa tai järkevää tekemistä, mutta mikään ei oikeastaan innostanut. Etsiskelin jonkun tunnin geokätköä Mustikkamaalta vailla menestystä, istuskelin konsan kahvilassa, kävin opettamassa yhden soittotunnin verran, ja siirryin kotiin jatkamaan samaa tunnelmaa. Hypin hetken tanssimatolla, ihan jees mutta ei jaksanut innostaa, jumitin netissä enemmän ja vähemmän järkevien asioiden parissa ja leivoin sämpylöitä, joista tuli hyvin suuria.

Blaah. Tällaisen ison soittojutun jälkeen kuuluisi olla vapautunut ja aikaansaanut olo, ei tällainen. Typerää.

13/09/2007

Painajaisista parempaan(?) päin

Unessa tuntemattomat ihmiset vihasivat minua ilman mitään varsinaista syytä. Se ei ollut yhtään kivaa. Herättyäni päivä ei paljon sen paremmaksi muuttunut, vaikken nähnyt muita ihmisiä kuin kaupan kassan ja satunnaisia ohikulkijoita. Tämähän siis oli tällainen melodramaattinen viimeinen päivä ennen mestauslavalle astelua, eli siis huomista Cameratan solistikarsintaa.

Kunnian päivän ensimmäisestä ahdistuksesta saa Dare, joka blogissaan varoitteli, että kun Japanissa on niin kivaa, sinne pysyvästi jumiutumisen riski on aina olemassa. Hm. Seuraavan järkytyksen tuotti palkkakuitti. Se ja Kelan sivujen vilkaiseminen kertoivat, että olen aika nätisti ajatellut vuoden tuloni pieleen. Opiskelijoiden kuuluu olla köyhiä. Näyttääkin kovasti siltä, että en voi nostaa enää loppuvuonna opintotukea, ja saatan joutua palauttamaan aikaisemmin saamiani, jos en halua, että karhuavat myöhemmin. Kun olen tuhlannut rahaa kaikkeen pöljään ja tuloni lakkaavatkin kokonaan lokakuun puolivälissä vikan metropalkan jälkeen, tulevat loppuvuoden taloudelliset olot olemaan vähemmän iloiset. Eikä siinä tietenkään vielä kaikki, mutta loppu jääköön rutisematta. Argh. Käperryin hetkeksi sängylle tuijottamaan seinää ja yritin tyhjätä pääni ahdistuksista. Sepä siitä kivasta vapaapäivästä. Sen verran kun uskalsin soittaa, sekään ei nostanut mielialaa. Näin lähellä itse esitystä ei kumminkaan kannata hirveästi varsinaisesti harjoitella, siitä voisi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Kaikesta huolimatta onnistuin löytämään päivään hyviäkin hetkiä. Keksin väsätä syötäväksi jotain molen tapaista omituista sörsseliä, jossa oli possua, salsaa, maapähkinävoita ja kaakaojauhetta, ja siitä tuli yllättävän hyvää. Illalla lähdin pitkästä aikaa etsimään geokätköä. Kätkö sijaitsi Iso-Huopalahden ranta-suo-pöheikössä, ja siellä rämpiminen oli lystiä. Pääsin ylittämään jorpakoita koivunrungoilla taiteillen ja muuta hauskaa, pieni ihme, etten päätynyt johonkin suolammikkoon uimaan. Kätkönkin jopa löysin. Paluumatkalle valitsin eri reitin, ja eksyin metsään. Se oli mahtavaa. Metsät ovat kivoja ja eksyminen on jostain syystä ollut minusta aina enemmän kivaa kuin ikävää, etenkin jos ei ole mikään kiire mihinkään. Melkein liiankin helposti ja nopeasti löysin takaisin kodin kieppeille. Loppuiltaa kuluttelin hyödyllisesti siivoilun merkeissä. Huominen on liian pian.

En vaan osaa

Kuvasta näkyy, kuinka aurinkoinen oli päivän yleistunnelma. Aamulla opin, että edes 9.00 ei ole tarpeeksi aikainen aika saapua konsalle, että saisi heti harjoituskopin. Siellä kai pitäisi olla ennen kahdeksaa ulko-ovella odottamassa, että talo aukeaa. Hullut ekan vuoden opiskelijat. Kai ne kohta tuosta väsähtävät. Joka tapauksessa, sain aamulla harjoiteltua jonkin verran, ja sitten oli toinen--eli viimeinen--harjoitus pianistin kanssa. Onneksi kappaleessa ei ole mitään yhteissoitollisesti haastavaa. Oma soitto vaan tökki. En vaan osaa. Perkele. Olisi pitänyt tehdä kadensseille jotain, koska nyt ne ovat kaamea jännityksentuottaja, viimeisiin ääniin osumisesta ei ole mitään takeita ja jos ei niihin osu, kuulostavat todella pahalta. Eipä enää auta.

Vähän auttoi, että Tapani puoliväkisin raahasi minut harjoittelemaan konserttisaliin, missä karsintakin perjantaina on. Siellä soitto soi vähän paremmin kuin pienessä luokassa. Silti, tavoitteeni ovat tippuneet siitä, että olisin varteenotettava solistikandidaatti karsinnassa, siihen, että yritän olla nolaamatta itseäni täysin--ja nyt tuntuu, että sekin on saavuttamattomissa...

Soittosähläämisen jälkeen kävin opettamassa ja sitten kipaisin kotiin kasaamaan kiipeilykamppeita. Tällä kertaa ei Tapanilassa nähty mitään erityisen sankarillisia tai muutenkaan suuria saavutuksia. Kumpikin kenkäpari tuntui vieraalta jalassa, uudet kengät uutuuttaan ja vanhat siksi, että uusien kärkikappaleiden kanssa oli, kuin kärjissä olisi valtavat ylimääräiset möntit. Yhden aiemmin kesken jääneen reitin sain loppuun, mutta se oli vain vitonen, tosin osittain negaa, mikä siinä aikaisemmin tökki. En siis osaa kiivetäkään. Se sentään ei ole niin paha, kun sitä on vasta tullut tehtyä alle vuosi, soittoa sen sijaan on takana sen seitsemäntoista vuoden ajalta, joten sen osaamattomuus on vähän rasittavampaa.

11/09/2007

Soittoa ja kenkiä

Maanantai oli samanlainen kuin ne maanantait mitä oli ennen sitä, eli siis vähän soittelua ja paljon metroilua.

Tiistaista alkoi solistikarsintavapaa, elikäs pari päivää, jotka töistä pyysin tyhjäksi että voisin keskittyä harjoitteluun. Aika hyvin tulikin keskityttyä: päivän soittosaldo oli lähemmäs neljä tuntia harjoittelua ja sellotunti siihen päälle. Illasta alkoi tuntua siltä, etten enää vaan kykene enempää vaikka aikaa ja harjoitustila olisikin. Ei ole kauhean kova soittokunto vissiin kun ei tuon enempää jaksa.

Soittelun ohessa ehdin päivän aikana myös juosta ympäri kaupunkia--tai aika pientä aluetta oikeastaan--kiipeilykenkien perässä. Piti hakea vanhat Karttuselta, mutta eka reissuni sinne olikin huti, kun olivat kämmänneet aikataulunsa ja eivät olleetkaan kengät valmiina vielä. Eipä se mitään, kun illaksi suunniteltu kiipeilykin peruuntui. Vaan kumminkin menin Camuun sovittelemaan uusia kenkiä, ja päädyin ostamaan LaSportivan Miurat, jotka istuivat jalkaan ihan ihmeen hyvin ollakseen aika aggressiivisen malliset. Saa nähdä, pystynkö oikeasti kiipeämään niillä ilman että varpaani kuolevat. Järkytyksekseni huomasin myös, että siinä missä 100e olisi minusta ihan hirveästi ja suorastaan liikaa rahaa laitettavaksi normaaleihin kenkiin, sen laittaminen kiipeilykenkiin ei häirinnyt yhtään. Aika tyhmä asenne kun niitä peruskävelykenkiä kuitenkin pitää jalassa koko ajan ja kiipeilykenkiä vain enintään muutaman tunnin jonkun kerran pari viikossa... Noh, mutta nytpä sitten on kahdet varsin erilaiset kiipeilykengät, kun viimein iltapäivästä Karttunen pyöräytti vanhat MadRockin Phoenixinikin ehjiksi. Hip.

Illalla konsalta kotiin valuessani törmäilin sattumalta useampaan vanhaan tuttuun, ja samalla hassuun ilmiöön: poikkeuksetta kun kerron ajavani metroa, jossain vaiheessa kaikki tietämättömät kaverit aina heittävät--melkein aina samalla sanamuodollakin--jotain sen suuntaista kuin "ei sentään sun alle oo ketään hypännyt", ja tietenkin hämmentyvät kovasti kun vastaan että kyllä on. Hrm.

10/09/2007

Mahdottomia muffinsseja

Leivoin vaihteeksi muffinsseja, ja varsin kokeellisia sellaisia. Fazerin mahtavan lontoonrae-suklaan inspiroimana päätin kokeilla, olisiko mahdollista tehdä lontoonrae-suklaa-muffinsseja. Eipä oikein. Olisi kai pitänyt tyytyä laittamaan muffinsseihin pelkästään sitä suklaata eikä myös erikseen oikeita lontoonrakeita, koskapa paistettaessa niiden kuorrutus suli, tuloksena vuokaan tahmaavia muffinsseja joissa on epämääräisiä sokerimönttejä sisällä. Lisäksi jos muffinssiohjeessa käsketään laittaa kaksi kananmunaa, vain yhden laittaminen todella vaikuttaa huonosti lopputulokseen--mutta kun ei ollut kuin yksi jääkaapissa niin ei voinut mitään. Aamupäivään mahtui muffinssien lisäksi hieman soittelua. Soittelun jälkeen töihin.

Töissä ei näkynyt missään ketunraatoa vaikka kuinka katselin, joten ehkä se höpsö eläin selvisi pelkällä järkytyksellä. Jee. Lisäksi totesin, että "hehheh me niinku esitetään allehyppääjiä"-vitun teini-idoottiääliöt eivät enää aiheuta niinkään säikähdystä kuin hillittömän raivokohtauksen. Minä en edelleenkään vaan millään märehdinnän määrällä kykene ymmärtämään mikä siinä muka on hauskaa. Sellainen saatanan typerä pelleily on loukkaavaa sekä oikeita allejääneitä että allejäännin nähneitä kuskeja kohtaan. Kunpa vaan niille typerille teineille pystyisi tekemään muutakin ilkeää kuin tööttäämään kovaäänisesti--kun kovaäänisestä töötistä kärsivät kaikki muutkin matkustajat niin se ei ole kovin kiva.

09/09/2007

Laamantai

Muu maailma eli lauantaita, minulla oli maanantai. Ei liity siis laamoihin, pahoittelen. Aamulla heräsin kahdeksalta ja olin kymmenen pintaan konsalla (eli heti kun se aukesi), harjoittelin sen kaksi tuntia mihin aikaa oli ja sen jälkeen menin töihin. Töissä oli taasen aika tapahtumaton päivä, paitsi parille onnettomalle eläimelle: ensinnäkin tuulilasiin tömähti joku tirppa--niistä en ota omantunnontuskia. Vaan sitten ihan viimeisellä kierroksella pimeässä katsoin, että joku pieni eläin juoksee tuossa kiskojen välissä, taitaa olla rusakko, ja vasta ihan kohdalle päästyäni näin, että ei pahus, se onkin kettu. Kettua en ole edes nähnyt kuin ihan pari kertaa elämässäni. Yritin vähän jarruttaa, mutta eipä auttanut, sinne se katosi junan alle. Toivoa voi, että jos se pysyi matalana, se selvisi, kun kerta oli ihan siinä keskellä kiskojen puolivälissä. Jotenkin tuli siitä kuitenkin vähän kurja olo, kettu parka.

Jottei muille tulisi paha mieli laamojen puutteesta, laitetaan tähän loppuun sellainen.

07/09/2007

Vapaalla

Alkuviikon osoittauduttua jotenkin yllättävän rankaksi otin sitten vapaapäivät aika vapaasti ja en soittanut paljoakaan. Torstaina nukuin niin pitkään, että soittoaikaa olisi jäänyt aika vähän, joten pidinkin sitten kokonaan sellovapaana. Oma sello pysyi laatikossa koko päivän, oppilaan sellolta en voinut välttyä kun piti opettaa. Opettamisen jälkeen taasen Tapanilaan, koska tietenkin juuri sinä päivänä kun oli aikaa kiivetä satoi vettä (keskiviikkona ja perjantaina ei satanut, blääh). Kalliolle kaipailusta huolimatta oli seinälläkin mukavaa. Tappelin 6+ reittiä parin muuvin päähän sen lopusta, puh. Ja hajotin kenkäni, mikä oli minusta enemmän hauskaa ja mageeta kuin huono asia. Johan niillä on reippaasti yli puoli vuotta kiivetty...

Perjantaina siis soiteltuani aamusella vähän kotona ja pyykättyäni ja tiskattuani sun muuta välttämätöntä, käväisin Karttusella viemässä kengät pohjattaviksi, ennen kuin menin Westendiin opettamaan. Sen jälkeen illan päättömänä ajanhukkana kävin katsomassa viitos-Potter-leffan uusiksi, ihan siitä ilosta että kun nyt tulin lukeneeksi kaikki kirjat läpi ja on joku naurettavan hävettävä fanitusvaihe päällä. Ja ylläripylläri kyllä pidinkin siitä nyt paljon enemmän kuin ekalla katsomalla. Selvästi eka katsoma oli siis paljon arvostelukykyisempi. Tällä kertaa minua häiritsivät melkoisen hölmöt asiat. "Hetkinen hei, miten noi voi käyttää 'Levicorpus'-loitsua, se tulee vasta kuutoskirjassa! Yhyy!"

06/09/2007

Alamäkeä

Maanantai: Tarpeeksi unta, aamulla yhdentoista kieppeillä konsalle, mistä heti löytyi harjoituskoppi. Soittelua ja hyödyllinen pikakierros nuottikaupassa ja kirjastossa. Sen jälkeen töihin. Ajelua. Ihan jees.

Tiistai: Vähän liian aikainen herätys, aamulla konsalle kymmenen jälkeen, harjoituskopin saaminen vaati jonottamista. Harjoittelua, sitten soitotunti. Ja illaksi töihin. Vähän blaah.

Keskiviikko: Tuskallisen aikainen herätys, aamulla konsalle yhdeksän jälkeen, mutta (perkele!) ei yhtään vapaata koppia. Jonottamista ja sitten harjoittelua sekä säestysharjoitus. Boccherinia eka kerta pianon kanssa, ja meni ihmeen hyvin--päivän suurin ilon aihe, johon jotenkin oli vaikea suhtautua kovin ilahtuneesti kun muuten oli epätoivoisen väsynyt olo. Illaksi töihin. Ei olisi jaksanut niin yhtään, joten join liikaa kahvia. Argh.

Lisäksi sorruin lukemaan Potter-fanficciä. Ei todellakaan hyvin mene.

02/09/2007

Selloviikonloppu

Perjantaista suuri osa meni taas jännittäessä oppilaita, niin ettei harjoittelu ollut järin keskittynyttä. Oppilaat eivät kuitenkaan edelleenkään syöneet minua. Niinpä pääsin suunnitelmien mukaan suuntaamaan Artjärvelle. Siellä oli perinteikkään legendaarinen Ylioppilaskunnan Soittajien sellosektion selloviikonloppu.

Selloviikonloppu sisälsi--perinteitään kunnioittaen--rentoa hengailua, mölkkyä, grillaamista, riittävästi alkoholia sekä runsaasti lautapelejä (paljon Menolippua, paitsi Amerikka-, myös Saksaversiona, joka oli oikein kiva) ja muita omituisia seuraleikintapaisia (kun Scattergories ei oikein ole lautapeli). Oli hyvin leppoisaa. Ei tietoakaan mistään viimevuotisen tapaisesta pöhlästä angstaamisesta. Taisin hetkellisesti saavuttaa valaistumisen sen suhteen, että niin, ei minun oikeasti ole mikään pakkokaan päättää, että nyt minä kuulun erityisesti juuri tähän tai tuohon ihmisryhmään tai kaveriporukkaan. Voihan sitä viettää aikaansa useammankin joukon seurassa. Tietysti se johtaa helposti siihen sellaiseen "satelliittijäsenyys"-tunteeseen, että on joka ryhmässä vähän sivussa ja ei-niin-läheinen ja hyvä tuttu kuin "keskeisemmät" jäsenet, mutta sen kanssa vaan on elettävä.

Sunnuntaina palasin ihmisten ilmoille sellaiseen aikaan, että vielä ehdin illaksi seinälle. Tulipas todettua Tapanilassa, että möykky- eli siis muotoseinä ei enää tunnu ollenkaan niin ylitsepääsemättömän oudolta kuin ennen kalliokautta. Jee.