Soittoa ja kenkiä

Maanantai oli samanlainen kuin ne maanantait mitä oli ennen sitä, eli siis vähän soittelua ja paljon metroilua.

Tiistaista alkoi solistikarsintavapaa, elikäs pari päivää, jotka töistä pyysin tyhjäksi että voisin keskittyä harjoitteluun. Aika hyvin tulikin keskityttyä: päivän soittosaldo oli lähemmäs neljä tuntia harjoittelua ja sellotunti siihen päälle. Illasta alkoi tuntua siltä, etten enää vaan kykene enempää vaikka aikaa ja harjoitustila olisikin. Ei ole kauhean kova soittokunto vissiin kun ei tuon enempää jaksa.

Soittelun ohessa ehdin päivän aikana myös juosta ympäri kaupunkia--tai aika pientä aluetta oikeastaan--kiipeilykenkien perässä. Piti hakea vanhat Karttuselta, mutta eka reissuni sinne olikin huti, kun olivat kämmänneet aikataulunsa ja eivät olleetkaan kengät valmiina vielä. Eipä se mitään, kun illaksi suunniteltu kiipeilykin peruuntui. Vaan kumminkin menin Camuun sovittelemaan uusia kenkiä, ja päädyin ostamaan LaSportivan Miurat, jotka istuivat jalkaan ihan ihmeen hyvin ollakseen aika aggressiivisen malliset. Saa nähdä, pystynkö oikeasti kiipeämään niillä ilman että varpaani kuolevat. Järkytyksekseni huomasin myös, että siinä missä 100e olisi minusta ihan hirveästi ja suorastaan liikaa rahaa laitettavaksi normaaleihin kenkiin, sen laittaminen kiipeilykenkiin ei häirinnyt yhtään. Aika tyhmä asenne kun niitä peruskävelykenkiä kuitenkin pitää jalassa koko ajan ja kiipeilykenkiä vain enintään muutaman tunnin jonkun kerran pari viikossa... Noh, mutta nytpä sitten on kahdet varsin erilaiset kiipeilykengät, kun viimein iltapäivästä Karttunen pyöräytti vanhat MadRockin Phoenixinikin ehjiksi. Hip.

Illalla konsalta kotiin valuessani törmäilin sattumalta useampaan vanhaan tuttuun, ja samalla hassuun ilmiöön: poikkeuksetta kun kerron ajavani metroa, jossain vaiheessa kaikki tietämättömät kaverit aina heittävät--melkein aina samalla sanamuodollakin--jotain sen suuntaista kuin "ei sentään sun alle oo ketään hypännyt", ja tietenkin hämmentyvät kovasti kun vastaan että kyllä on. Hrm.