Tyhjä päivä

Päivä taisi olla esimakua siitä, millainen loppuvuodestani luultavasti muodostuu. Ensi viikko on viimeinen viikko töitä, ja sen jälkeen päiväni ovat hämmentävän tyhjän näköisiä kalenterissa. Se ei kuitenkaan todellakaan tarkoita sitä, että voisin vain lojua, vaan päinvastoin, päivät pitäisi täyttää opinnäytteen teolla ja harjoittelulla.

Mietittyäni aamusta, mitenhän tämän päivän hyödyllisimmin käyttäisin, päädyin vilkaisemaan opinnäytteeni aineistoa, eli pari vuotta sitten videoimiani ja litteroimiani soittotunteja. Järkytyksekseni havaitsin, että litteroinnin taso oli ihan syvältä. Ei siinä mitään, ettei se ole mitään oikeaoppista keskusteluntutkimuslitterointia jossa on käytetty hirveästi erikoismerkintöjä ja laitettu ylös kaikki naurahdukset, hengähdykset ja äänenpainot, mutta kun siinä on hirveästi virheitä, selvästi pieleen kuultuja juttuja, ja siitä myös puuttuu paljon kaikenlaista. Pitänee siis tehdä koko homma uusiksi. Puolen päivän maissa aloin litteroida ekaa pätkää, ja kolme-neljä tuntia myöhemmin valmiina oli ensimmäiset 10 minuuttia, edelleen hyvin epätarkkaa ja epätieteellistä, mutta pikkuisen enemmän alkuperäistä vastaavaa tekstiä. Hirveän hidasta puuhaa, ja toisaalta aika riensi niin nopsasti sitä tehdessä, että enpä sitten ehtinyt soittaa. Vaikka periaatteessa tämä oli järkevää ja hyödyllistä tekemistä, siltikin painoi ahdistus siitä, että en tee tarpeeksi, en ole tarpeeksi ahkera, enkä tajua, miten ihmeessä aion ikinä saada mitään valmiiksi.

Leppoisinta osuutta päivästä edusti oppilas Westendissä--toinen Tretjakovin oppilaistani ilmoitti, ettei kiireiltään ehdikään soittaa, joten nyt minulla on sitten vain yksi. Kotiin palattuani oli vähän valoisampi tunnelma, mutta pääsin siitä nopeasti eroon irkkiin vilkaisemalla. Seuranneesta ahdistuksesta puolestaan selvisin leipomalla keksejä (hasselpähkinä-valkosuklaisia ja minttukrokanttisuklaisia, jälkimmäisistä tuli paljon parempia), ja eksymällä entistä syvemmälle fanficin sekaan. Tekisi niin mieli kirjoittaa vanhoja juttuja joskus loppuun, mutta ei oikeasti ole aikaa ja enpä oikein tiedä, osaisinko edes enää.