Unessani olin pikkuveljeni ja muutamien turkulaisten kanssa kovasti etsiskelemässä jotakin kiivettävää, vaan mitään ei löytynyt. Muut olisivat jo olleet luovuttamassa, mutta minä vaadin että "pitää nyt kiivetä kun on kerran maksettukin", mikä oli aika omituista, koska olimme jossain rantakaupungissa kävelemässä pitkin katuja emmekä missään seinäkiipeilypaikassa, ja jäi hämäräksi, kenelle siitä kiipeilystä sitten oikein oli maksettu. Loppujen lopuksi yritin kiivetä muutamaan puuhun vähän huonolla menestyksellä, mutta kuitenkin täydessä kiipeilyvarustuksessa.
Kun aamusta oikeasti suunnattiin Olmin kanssa seinälle, ei ollut vastassa vastoinkäymisiä, kyllä sieltä kiivettävää löytyi, ja parin ensimmäisen unisesti räpelletyn reitin jälkeen sujuikin oikein mukavasti. Tappelin muotoseinästä yhden 6- reitin toppiin asti ja toisen paria muuvia vaille. Eka kerta, kun muotoseinästä olen mitään 6-alkuista selvittänyt, ne kun tuntuvat reippaasti vaikeammilta kuin suorassa seinässä olevat.
Kiipeilyn jälkeen olin Itäkeskuksessa jo paria tuntia ennen töiden alkua, joten tapoin aikaa istumalla syömässä ja kahvilla, kiertämällä kauppoja ja käväisemällä kirjastossa. Sieltä lainasin Gaimanin Neverwheren, koska en ollut sitä jostakin syystä koskaan lukenut, minkä kyllä tiedostin aukoksi sivistyksessäni. Lukiessan päädyin entistä enemmän ihmettelemään, että hyvänen aika, olisihan tämä todellakin pitänyt lukea jo aikaa sitten. Vaan olipas ainakin varsin teemaansopivaa luettavaa tapahtumattoman ja tavanomaisen metrotyöpäivän kuluksi.
No comments:
Post a Comment