30.7. Saints de Glace

Lauantaiaamuna seurasime mökin ikkunoista, kun ensimmäinen SWCC-tiimi suuntasi kohti Trou qui Souffle - Saints de Glace -läpireissua. Kyseinen retki vaikutti sen verran raskaalta ja pitkältä, että me olimme päättäneet sen sijaan käydä vain Saints de Glacessa, systeemin toisessa sisäänkäynnissä, jota emme vielä olleet nähneet. Miri oli jo etukäteen huolissaan kirjojen ja luolassa käyneiden mainitsemista ahtaista kohdista.

Yllättäen Martin ei ollut myöskään lähtenyt läpiretkelle, vaan tuli opastamaan meitä, hän kun oli kyseisessä luolan osassa ollut aiemminkin. Liikkeellelähtömme otti aikansa, mutta viimein, joskus puolen päivän jälkeen, nousimme polkua ylös, tietä pitkin ohi Trou qui Soufflen, ja metsäpolkua pienen suuaukon luo.

Saints de Glacen sisäänkäynti oli matala alaspäin viettävä luiska, jonka alapäässä odotti ensimmäinen sarja köysilaskeutumisia, 11 ja 9 metriä. Niiden jälkeen edettiin pitkähkö pätkä ajoittain aika kapeaa suikeroa, joka muistutti Walesin "kotiluolamme" Ogof Ffynnon Ddun Maypole Inletiä, mutta oli vaalea ja karhea eikä musta ja sileä. Välillä piti nousta pohjalta ylemmille tasoille poikkaroimaan ja alittaa tai ylittää esteitä ryömien tai kiiveten.

Lopulta vastaan tuli toinen sarja köysiosuuksia, kartan mukaan 4, 6, ja 3 metriä. Käytännössä köysipätkä oli erityisen hauska, koska se sisälsi myös pieniä poikkarinpoikasia. Viimeisen pikkuisen köysilaskeutumisen jälkeen kohtasimme retken ahtaimmat kohdat. Minulle nekin olivat aivan mukavia, mutta vaati jonkin aikaa säätöä ja ihmettelyä, ennen kuin Miri saatiin niiden ohi. Änkiöiden jälkeen suikero kohtasi muutaman risteyksen, ja lähdimme alaspäin todella liukasta matalaa luisua - sen nimikin on Toboggan eli liukumäki. Etenkin nousun avuksi siihen oli viritetty apuköysi. Sen alussa kohtasimme ensimmäisen läpireissutiimin matkallaan ulos. Heiltä ei ollut kestänyt kuin reilu kolme tuntia päästä tähän pisteeseen, mikä ei kuulostanut lainkaan pahalta, mutta ilmeisesti he olivat myös edenneet melkoista vauhtia.

Pian liukumäen jälkeen seurasi reissun viimeinen laskeutuminen, 11 metriä alas Salle Hydrokarstiin, koko yli 40 kilometrin laajuisen luolaston suurimpaan kammioon. Se oli ehdottomasti retken kohokohta: kaiken työn ja vaivan jälkeen aivan jättimäinen tila syvällä maan syvyyksissä, jonka katosta virtasi siro pieni vesiputous.

Martin halusi ottaa joitakin kuvia salissa ja sen lähellä, ja poseerasimme muutamassa. Lisäksi seurasimme yhtä salista lähtevistä käytävistä kohtaan, jossa se muuttui pitkäksi ja kapeaksi maanalaiseksi järveksi. Paikassa oli aivan uskomaton kaiku, ja se oli muutenkin kiehtova. Seinissä oli outoa mustaa suomumaista kuviointia.

Vielä pari valokuvaa, ja oli aika kääntyä takaisin. Kuten odottaa saattoi, oli jyrkästi ylös nouseva poistuminen varsin työläs ja rankka, mutta ei lainkaan niin murhaava kuin pahimmissa peloissamme olimme kuvitelleet. SRT-nousut tuntuivat mukavan selkeiltä ja suoraviivaisilta. Suikerossa eteneminen oli paljon rasittavampaa, ja eniten aikaa kului ahtaimmissa kohdissa. Tämän kokemuksen jälkeen todella tuntui siltä, että SRT on itse asiassa normaali ja leppoisa osa luolatoimintaa. Sujuvuuden tunnetta toki lisäsi se, että luola oli valmiiksi (tripla)rigattu, joten emme joutuneet odottelemaan köysien virittelyä.

Väsymys oli joka tapauksessa melkoinen, kun viimein ryömimme ulos. Alunperin olimme epäilleet, että tästä tulisi lyhyt ja kevyt reissu, emmekä edes menisi Salle Hydrokarstiin asti, mutta onneksi kävi toisin. Reissu oli aivan mahtava, ainakin minulle tähän asti fiilikseltään matkan paras. Kaikki sujui hyvin, ja aamulla ilmoilla ollut edellispäivältä jäänyt pahoinvointikin oli muuttunut hillittömäksi näläksi. Luolan jälkeen kokkasimme vaihteeksi itse luolaruokamme, ja kävimme palaverissa kertomassa, että huomenna pitäisimme vapapäivän.

29.7. La Grotte Roche

Eilen teimme ensimmäisen itsenäisen luolaretkemme Vercorsissa. Kohde oli la Grotte Roche, 2008 auki kaivettu vajaan kahden kilometrin mittainen luola. Lähestyminen oli älyttömän helppo: auto parkkiin tien viereen, parinkymmenen metrin kävely penkkaa alas joen varteen, ja valtaisa luolansuu aukeni aivan autotien alle. Luola itse asiassa kulki tien ali.

Suurta sisääntulokäytävää edettiin lohkareiden yli kapuillen, kunnes se kapeni ahtaahkoksi. Kuljimme läpi ihmisen raivaaman osion, jossa oli seinillä kaunista värikästä hiekkaa. Sen jälkeen vastassa oli kapeahko pystyhalkeama ja vähän ryömintää ja konttausta, mistä putkahdimme luolan pääkäytävään. Se oli vielä valtavampi kuin sisääntulo. Edes Mirin tehokkaan otsalampun valo ei riittänyt kovin pitkälle eteenpäin. Täällä selvästi kävi usein lapsia, koska yhtä tasoa reunustivat mudasta muovaillut hahmot. Näiden ihmisen tekemien koristusten lisäksi kammiossa, Galerie de la Persévérancessa, oli myös paljon hienoja luolamuodostelmia.

Salin perällä oli helppo pieni kiipeily, jossa oli pysyvä apuköysi, jonka yläosassa odotti luolan suurin ja hienoin tippukivimuodostelma. Tämän Salle de la Colonnen laidalla nousivat tikkaat ylös ahtaan näköiseen ryömintäkoloon. Olimme kuulleet, että ylhäällä olisi lisää nättejä asioita, joten olihan sinnekin mentävä. Kahdeksan metriä tiukkaa ryömintää ei kuitenkaan johtanut kauniiseen suureen saliin, vaan pienehköön tilaan, josta kulki ahtaita röörejä sinne sun tänne.

Lähdimme seuraamaan punavalkoisia merkkinauhoja. Eteneminen oli kuin lohkaretukoksessa, vaikka se ei kulkenutkaan läpi lohkareiden, vaan reikäjuustoksi kovertuneen kiven. Erilaista änkemistä ja tunkemista tuli aina vain lisää, ja useampaan kertaan mietimme, pitäisikö kääntyä takaisin. Juuri kun usko oli aivan loppumaisillaan, saavuimme suureen tilaan, jossa oli köysipoikkari ylätasolta lattialle. Lattialle päästyäni havaitsin, että suuri tila näytti kovin tutulta. Vähän matkaa käveltyäni näin joukon muodostelmia, jotka vahvistivat pelkoni: olimme tulleet ympäri Galerie de la Persévérancen alkuun! Ei näin!

Istuimme hetkeksi hihittämään, kiroamaan, syömään, sekä miettimään, mitä tehdä seuraavaksi. Tämän suuren tunnelin lisäksi luolassa piti olla toinen yhtä valtava, joka veisi pohjalle, ja jonka kovasti halusimme nähdä. Palasimme siis tikkaille ja ryömintään. Ainakin nyt tiesimme, että pääsisimme takaisin lähtöpisteeseen ilman, että pitäisi peruuttaa ryöminnän läpi ja tikkaita alas.

Nyt havaitsin, että ryömintäosion jälkeen pääsi myös vasemmalle, mikä täsmäsikin hyvin luolakarttaan. Edellisellä kerralla en ollut edes huomannut koko käytävää. Sinne siis. Pian vastaan tuli kapea, hyvin hyrkkä railo, joka näytti ainoalta mahdolliselta kulkureitiltä. Sen syvyyksissä näkyi yksittäisiä kiveen upotettuja tikasaskelmia. Hetken epäröinnin jälkeen jatkoimme alas koloon, joka muuttui tikasaskelmien jatkuessa pystysuoraksi. Kiipeily oli todella persoonallinen elämys. Sen alla tulimme, suureen, todella kauniisti koristeltuun tilaan, korkealle lattian yläpuolella olevalle tasolle. Seinustalla oli apuköysi, jota seuraten jatkoimme eteenpäin.

Olimme viimein päässeet läpi. Ahtaampien tilojen jälkeen olimme taas todella suuressa ja helppokulkuisessa tunnelissa, joka jatkui useita satoja metrejä. Jonkin ajan kuluttua kohtasimme puron, jonka solina kaikui aavemaisesti suurissa tiloissa. Seurasimme sitä läpi hyvin mutaisen ja liukkaan maaston, kunnes saavuimme kohtaan, jossa eteenpäin ei päässyt ilmaan jokeen astumista. Luolan tiedoissa tämä oli nimenomaan kielletty, koska vedessä saattaisi olla luolaelämää. Joki näytti joka tapauksessa muuttuvan sumpuksi kulman takana, eli olimme kuin olimmekin saavuttaneet luolan pohjan.

Takaisin palailimme rauhallisesti. Tikaskiipeily oli ylöspäin helpompi kuin olimme odottaneet. Ryömintäsokkelokin meni jo rutiinilla. Ison kammion jälkeisissä auki kaivetuissa osissa kohtasimme ranskalaisperheen päiväretkellä. Olisipa kotonakin tällaisia retkeilykohteita!

Leiripaikalle piti ajaa kiertotietä, koska Méaudren kylä oli seonnut seuraavana päivänä alkavan Fête du Bleu -nimisen kyläjuhlan vuoksi, eikä keskustan läpi ollut menemistä. Illallista syötiin taas porukalla leirin ravintolassa, mutta minuun iski tyhmä pahoinvointi, joka pakotti lähtemään aikaisin petiin.

28.7. Luolaturistina Choranchessa

Torstai oli tyypillinen "luolavapaa, muttei luolaton". Ajelimme edelliseltä päivältä tuttua Gorges de la Bournen maisemareittiä Choranchen showcaven luo. Paikka sijaitsi ihanalla vuorenrinteellä, missä oli vesiputous. Ennen turistikierrosta kävimme katsomassa lähistöllä sijaitsevaa Grotte de Gournierin sisäänkäyntiä. Luolan aloittava järvi oli turkoosi, upea, ja hyvin kylmä. Sinne pitäisi ehdottomasti päästä. Onneksi oli tarkoituskin.

Showcave oli aivan mahtava, ehkä koristelluin yksittäinen luolakammio, mitä olen nähnyt. Katto oli täynnä pisimmillään kolmemetrisiä pillejä, ja maanalaisessa järvessä kohtasi kaksi jokea. Valaisu ja betonilattiat ja kaiteet olivat tyypillisen ankeita, ja luolassa piti kulkea oppaan perässä. En myöskään tajunnut kyseisen hassun ranskalaispapan puheesta puoliakaan. Loppujen lopuksi näytösluolavisiitin paras anti taisivat olla akvaariot, joissa oli olmeja! En ollut aiemmin nähnyt näitä mainioita luolaotuksia livenä. Näyttivät samalta kuin kuvissa. Visiitin päätti ääni- ja valoshow yhdessä suurehkossa kammiossa. Sekin oli varsin hieno, etenkin kun siinä oli sekä dinosauruksia että olmeja. Luolan jälkeen tutustuimme turistikohteen ravintolaan, missä söin pahaa salaattia, ja Miri taisteli rapujen kanssa.

Choranchen pihasta lähdimme ajamaan satunnaiseen suuntaan halki kauniiden korkeiden teiden. Päädyimme Pont-en-Royansiin, jossa näin vilaukselta paikallisen nähtävyyden, korkealla joen varrella olevat talot, maisons suspendues. Jatkoimme suuntaan, jonka epäilimme vievän takaisin päin. Tie oli niin vänkyräinen, että välillä piti pysähtyä, jotta pahoinvointi vähän väistyisi. Osa mutkista vastasi jyrkkyydeltään U-käännöstä.

Seurailimme kylttejä Villard de Lansin ja Herbouillyn suuntaan, ja päädyimme tielle, joka vei Gour Fumantin ohi. Päätimme pitää kahvitauon lähistön hassunnäköisessä tuvassa. Se osoittautui sisältäpäin vielä hämmentävämmäksi kuin ulkoa. Tunnelma oli kovin kodinomainen: paikalla oli kahvilan pitäjä sortseissa ja t-paidassa, kaksi käsikonsolia pelaavaa muksua, sekä ihana iso koira, joka tunki päätään syliin. Seinät oivat täynnä postikortteja, nurkat satunnaisia koriste- ja muistoesineitä. Setä paistoi tilaamiemme sitruunalettujen ohessa lätyt myös lapsilleen, ja sen jälkeen tiskaili vihellellen, sekä luetteli kovaäänisesti puhelimessa kauppalistaa vaimolleen. Hieman huoletti, aikoisiko hän ehkä lopuksi lyödä meitä seinällä odottavalla kirveellä ja syöttää lapsilleen.

Jätettyämme kotikuppilaan varmuuden vuoksi runsaasti tippiä jatkoimme matkaa lähistön näköalapaikkaan. Ikävä kyllä oli niin sumuista, ettei näkymä ollut paras mahdollinen. Ohiajavasta pakusta joku heilutteli meille, ja kun auto hiljensi ja pysäköi, meille selvisi, että se oli SWCC:läinen Steve. Hän oli juuri palaamassa jonkun jännän potin luota, ja lupasi viedä meidätkin sinne. Päädyimme siis aivan sattumalta katsomaan Scialet de Malaterre -nimisen luolan suuta, valtavaa monttua keskellä metsää. Aukon yli meni siltä, johon köysi kiinnitettäisiin. Ensimmäinen laskeutuminen olisi yli 100 metriä. Ei meidän luolamme, ei ainakaan tällä reissulla.

Satunnaiskohtaamamme Steve opasti meidät vielä Villard de Lansin supermarketiin, mistä saimme kaikkea tarpeellista ja outoa. Kotimatkalla alkoi sataa kaatamalla. Iltapalaverissa todettiinkin, että suunnitelmat pitäisi laittaa uusiksi. Ei Gournieria huomenna, vaan aikaisintaan tiistaina, ja Sassenage ehkä maanantaina. Äh. Perjantaille piti siis keksiä jotain muuta. Muuksi muodostui retki Grotte Rocheen, missä osa porukasta oli juuri käynyt. Se vaikutti hauskalta ja helpolta.

27.7. Grotte de Bournillon

Keskiviikon ohjelmassa oli kevyt, kuvauspainotteinen retki Grotte de Bournillon -luolaan. Meitä lähti reissuun kaksi autokuntaa. Maisemat matkalla, Gorges de la Bourne -nimisellä tiellä, olivat aivan käsittämättömän upeat, ja Denisen autossa oli kattoikkuna, josta niitä oli hyvä katsella. Perillä odotti noin puolen tunnin lähestyiskävely, jota vanhemmat luolaihmiset kirosivat kovasti. Se osoittautui upeimmaksi lähestymiseksi, mitä olen ikinä nähnyt. Nousimme jyrkkää rinnettä ylös, sitten seurailimme tasaista polkua sen sivua pitkin. Polun ympärillä oli ihanaa metsää, pudotus alas laaksoon, sekä jyrkkiä kalkkikivisiä seinämiä, joista yhdessä hieno vesiputous.

Luolan suuaukko avautui dramaattisesti nurkan takaa. Olimme etukäteen kuulleet, että se on jättimäinen, 80-100 metriä korkea, ainakin Ranskan ja mahdollisesti Euroopankin suurin, mutta silti sen koko oli niin käsittämätön, että hetkeen ei voinut kuin tuijottaa suu auki. Valtavan kallioon kovertuneen aukon pohjalla oli tummanvihreä järvi. Yleensä paikalla ei kuulemma ole kuin muutama lätäkkö, mutta tämä kesä oli ollut tavallista sateisempi. Yleisimmin käytetystä sisäänkäynnistä virtasi koskena vettä, joten se oli tällä kertaa poissa laskuista.

Seurasimme Tonya luolaan sivusisäänkäynnin kautta. Kivikkorinteen ja kaarevan aukon sisäpuolella avautui suurin luolakammio mitä olen nähnyt. Siitä oli turha yrittää ottaa kuvia pienellä kameralla. Kammion halki kulkeminen ei edes tuntunut luolassa olemiselta, se oli niin järjettömän iso. Perällä se kuitenkin kutistui kotoisamman kokoiseksi, ja muuttui lopulta lohkaretukokseksi. Pääsimme änkemään ja ryömimään, kunnes vastaan tuli kohta, josta isommat ihmiset eivät mahtuneet läpi. Minä menin Martinin ja Tonyn perässä, muut palasivat takaisin. Tonykin kääntyi ympäri kiroillen - tämänhän piti olla lähinnä kävelyretki! Minä ja Martin emme edenneet juuri pidemmälle, vaan jäimme ottamaan kuvia, ja palasimme hitaasti kuvaten matkalla lisää.

Takaisin suureen kammioon päästyämme Tony oli siellä valokuvaamassa yksin. Minä olisin jo kipittänyt ulos muiden luo, mutta Martin halusi myös kokeilla kuvata isoa tilaa. Aikani paikallani nökötettyäni sain lopulta luvan paeta. Juuri ennen kuin molemmat kuvaajat olivat ehtineet ulos, Allan lähti katsastamaan toista sisäänkäyntiä, joka sijaitsi lähellä jokea ja pääsisäänkäyntiä. Odottelimme hetken jos toisenkin, mutta miestä ei kuulunut takaisin. Lopulta Denise ja Tony lähtivät perään. Saimme odottaa vieläkin pidempään, ennen kuin kaikki kolme palasivat. Allan ei yksinkertaisesti ollut tajunnut, että me muut olimme jo lähtövalmiita, ja oli tutkinut tietä eteenpäin. Kävi ilmi, että meidän olisi alunperin kannattanut valita kyseinen sisäänkäynti, sillä se olisi vienyt varsinaisen luolan suuriin käytäviin ilman mitään ryömintöjä. Nyt kello oli kuitenkin jo niin paljon, että oli suunnattava leiriin.

Polulla kohti parkkipaikkaa alkoi sataa kaatamalla, joten palasimme täysin kuivalta luolareissulta varusteet aivan märkinä. Onneksi majailimme mökissä emmekä teltassa, kuten monet muut kerholaiset. Illallista söimme leiripaikan ravintolassa, ja epäonnistuneesti tilasimme Mirille pahan maksapallon ravioligratiinin sijaan. Oma pizzani oli ok, mutta kielikämmäily otti päähän. Iltapalaverissa suunniteltiin retkiä pitkälle eteenpäin: perjantaina olisi Grotte de Gournier, lauantaina Sassenage, ensi viikolla jokin iskuryhmä lähtisi Trou qui Soufflen läpireissulle. Huomiselle oli myös suunnitteilla jokin pieni ja helppo luola, mutta me päätimme, että voisimme koota voimia tulevia reissuja varten.

26.7. Gour Fumant

Tiistaiaamun tunnelma oli odottavan hermostunut. Koska Garylla ja kumppaneilla menisi hetki köysien paloitteluun oikeanmittaisiksi, päätimme käväistä kylässä. Méaudressa oli toripäivä, ja herttaisella torilla tuli tehtyä kaikenlaisia heräteostoksia. Palattuamme istuimme auringossa syömässä maukkaita ja hyvin halpoja hedelmiä (6 aprikoosia ja 4 viikunaa, yhteensä 2,04€!). Reissun ensimmäinen oikeasti aurinkoinen päivä herätti mökin ympäristöstä hillittömän määrän kärpäsiä ja sirkkoja. Laaksosta kaikui lehmien ammunta.

Kello yhden jälkeen lastauduimme luolakamppeinemme Garyn isoon pakuun. Takapenkillä kinastelivat lapset, joista vanhempi oli esiteini, nuorempi kovin pienen oloinen. Pojat olivat kuulemma harrastaneet luolia 4-vuotiaasta asti. Ajomatka kesti reilun puolituntisen. Luola sijaitsi Villard de Lansin kylän yläpuolella, kauniissa metsässä olevalla luonnonsuojelualueella. Parkkipaikalta oli viitoitus Via Corda -reitille, mutta luolan luo ei ollut minkäänlaista opastusta. Gour Fumantin kahden sisäänkäynnin löytäminen veikin hetken, kun kukaan seurueen jäsenistä ei ollut täällä aiemmin käynyt. Itse asiassa minä löysin varsinaisen Gour Fumant -nimisen suuaukon puolivahingossa, kun olin matkalla puskaan naistenhuoneeseen.

Minä ja Miri seurasimme Garya ja poikia Faux Gour -nimisen toisen sisäänkäynnin kautta luolaan, Brian ja Dobsonit puolestaan menivät varsinaisen eli Vrai Gourin kautta. Tarkoitus oli, että ulos tultaisiin päinvastaisia reittejä. Kolmas tiimi, Martin ja ranskalaisvahvistus Michel, jäivät vielä odottamaan ulos.

Faux Gour alkoi mönginnällä alas kivistä luiskaa, missä saimme odotella, kun Gary viritti köyden. Sen avulla ylitimme vähän kuilua poikkaroiden todella liukkailla kivillä, ja laskeuduimme ensimmäisen osuuden, kirjan mukaan 17 metriä. Se oli hyvin näyttävä, ja sen alla luola jatkui suurena ja helppokulkuisena. Kivi oli hyvin erilaista kuin Trou qui Soufflessa, ja jotenkin paikan yleisilme oli kiinnostavampi ja vaihtelevampi.

Jonkin aikaa käveltyämme kohtasimme toisen köysipätkän, noin 9 metriä. Sen laskeuduttuamme Gary oli jo riggaamassa seuraavaa, joka olikin varsin jännittävä: kapea kuin mikä, ja melkein vapaakiivettävän oloinen, koska seinät olivat täynnä erilaisia harjanteita ja möykkyjä. Sen perään seurasi vielä yksi helppo noin kymmenmetrinen laskeutuminen, vähän kävelyä - ja uusi köysipätkä. Köysisäätöä odotellessamme ihailimme meitä ympäröivää kiveä. Yksi seinä muistutti lohikäärmeen suomuista ihoa, katto puolestaan näytti matoisalta.

Miri oli juuri lähdössä alas pitchiä, kun Michel ilmaantui paikalle. Minun vuoroni tultua myös Martin oli yleisönä, mikä jostain syystä hermostutti kummasti. Ankkuri sijaitsi haastavasti nurkan takana ja tyhjän päällä, ja sössäsin lähdön. En lukinnut Stopia kunnolla ("hard lock") vaan vain pikaisesti ("soft lock"), ja rimpuillessani lehmänhäntien irroittamiseksi lukitus aukesi. Jos olisin käyttänyt laskeutumislaitteena Simpleä enkä itsestään lukkiutuvaa Stopia, olisin toiminnallani saattanut pudottaa itseni alas. Sain kuulla kunniani. Lisää moitteita seurasi siitä, ettemme olleet huomanneet yhden Garyn asentamista mailloneista löystyneen lähes auki.

Kun laskeutumisen jälkeisestä isosta kammiosta löytyi kaiken lisäksi taas uusi pitchi, ei tunnelma varsinaisesti ollut katossa. Arvoimme Mirin kanssa, kääntyisimmekö jo takaisin. Martin ja Michel ehdottivat, että jompi kuimpi palaisi kanssamme, mistä kieltäydyimme jyrkästi - osaisimme kyllä itsekin. Sen sijaan he siis häipyivät alas. Olisimme halunneet tietää, oliko tämä viimeinkin viimeinen köysipätkä, mutta eihän sitä kukaan meille palannut kertomaan. Odottelimme vielä salissa, kun edellisen köysipätkän yläpäähän ilmestyi valoja, ja Brian ja Dobsonit laskeutuivat luoksemme. He olivat vähän ihmeissään pitchien määrästä: he olivat olettaneet olleensa pohjalla, kunnes olivat löytäneet ahtaan kolon läpi laskeutuvan köytemme. Tässä vaiheessa teimme päätöksemme, ja lähdimme takaisin päin.

Reitti oli helppo löytää, ja odottelun aiheuttama kohmeisuuskin hälveni köyttä noustessa. Opin vihaavani säkin kanssa nousemista, etenkin ahtaassa röörissä, jossa sitä ei mitenkään voinut pitää selässä. Muuten nouseminen tuntui paljon helpommalta kuin edellisellä retkellä. Pääsyyt sille, että käännyimme takaisin, olivat olleet huoli jaksamisesta ja pelko siitä, että hitaina nousijoina tukkisimme muiden tien. Molemmat huolet osoittautuivat aivan turhiksi: 5. ja viimeisen, 17 metrisen köysinousun jälkeen olisimme jaksaneet aivan hyvin vielä pari lisää, eikä kukaan hengittänyt niskaan.

Ulos päästyämme kipaisin parkkipaikalle varmistamaan, etteivät muut mystisesti olleet menneet ohitsemme ja poistuneet toisen sisäänkäynnin kautta. Eihän siellä ketään näkynyt. Sen sijaan saimme odotella idyllisen kauniissa laaksossa, jota reunustivat vieraan näköiset kukat ja kuusimetsät sekä kalkkikiviset kallioseinämät. Lähes tunti kului, ennen kuin Vrai Gourista kömpivät ulos Gary ja pojat. Heidän mukaansa emme olleet menettäneet paljoa: olimme kyllä kääntyneet takaisin juuri ennen viimeistä laskeutumista (mikä otti aika armottomasti päähän), mutta pohja ei ollut ollut kovin kiinnostava. Vielä myöhemmin tosin kuulimme muilta, että Gary ei itse asiassa ollut löytänyt näyttävintä sivukammiota.

Iltaohjelmassa oli yhteisruokailu leirintäalueen ravintolassa. Paikallisherkku, gratinoidut raviolit, oli erittäin herkullista, ja pizzatkin ilmeisesti oikein maukkaita. Viiniä tietenkin juotiin myös, ja kuulimme paljon niin luolatarinoita kuin luolaseurajuorujakin. Tunnelma oli leppoisa ja kotoisa, melkein kuin SWCC:n luolamajassa Penwylltissä. Illan päätteeksi talo tarjosi shotin calvadosia, ja omaan mökkiin palattuamme sen vino lattia tuntui vielä tavallistakin kaltevammalta.

25.7. Kyläilyä

Maanantaina pidimme lepopäivän, joka todella tuli tarpeeseen - raskaan matkapäivän ja vielä raskaamman luolapäivän jälkeen oli aivan mukiloitu olo. Nukuimme melkein kahteentoista saakka. Herättyämme istuimme autoon, ja otimme suunnan kohti Autransia, lähikylistä suurempaa. Satunnaisajelu ja pätkä kävelyä veivät meidät ihanan pienen puron ja vesiputouksen luo. Kyseessä oli selvästi perheiden suosima ulkoilureitti, ja liikkeellä oli paljon ihmisiä.

Kävelyretkeltä palattuamme pysäköimme auton Autransin pikkuiseen keskustaan. Suurin osa kaupungista oli kiinni, koska aukioloajat olivat kaikkialla mallia "10-12 ja 14-19". Turisti-info sentään oli auki, ja saimme nipun alueen esitteitä sekä ohjeet helpolle maisemakävelyretkelle. Sen toteutus tosin pitäisi säästää toiseen päivään, koska sää oli sateinen ja synkkä. Turisti-infon jälkeen istuimme kahvilla, kunnes kaupat aukesivat, ja kiersimme keskustan läpi. Kirjakauppa, pari erilaista ruokakauppaa, lahjatavarakauppa - ja siinä se olikin. Ostimme evästä leipomosta, ja etenimme Méaudreen, pienempään lähikylään. Lihakaupasta mukaan lähti satunnaisia liha-asioita, leipomosta leipä, jota ranskalaiseen tyyliin ei pakattu pussiin, vaan paperikaistaleeseen kainalossa kanniskelua varten.

Mökkiin palattuamme tutustuimme lihakaupan satunnaispalleroihin, jotka osoittautuivat maksaksi, eivätkä erityisen maukkaiksi. Seitsemän maissa respassa tarjoiltiin tervetulodrinkki kaikille uusille majoittujille. Sieltä alkoi myös SWCC:läisten seuraavan päivän suunnittelu, jota jatkettiin paria tuntia myöhemmin, kun kaikki olivat syöneet illallisensa. Suunnitelmaksi meidän osaltamme muotoutui Gour Fumant -niminen helpoksi luvattu SRT-luola, johon menisimme Garyn ja hänen kahden poikansa kanssa. Ennen nukkumaanmenoa selasimme paikan kuvausta ja karttaa hieman huolissamme. Helppo tai ei, köysitoimintaa ainakin näytti riittävän.

24.7. Trou qui Souffle

Sunnuntai oli ensimmäinen luolapäivämme. Meidät oli komennettu mukaan reissulle Trou qui Souffleen, aivan leirintäalueen vieressä sijaitsevaan suureen luolastoon. Ennen sitä piti kehittää jostakin aamiainen. Onneksi respan viiksimieheltä saimme eilen tilatut tuoreet croissantit ja leivät sekä kasan muita satunnaisia ruokatarpeita. Hienoin oli kestomakkara, jolle löytyi mökistä possunmuotoinen astia.

Olimme juuri kokoamassa luolavermeitämme, kun saimme kuulla, että tänään olisi ruokakauppoja auki kylälläkin. Koska osa päivän tiimistä oli parhaillaan jossakin katsomassa toisen luolan sisäänkäyntiä, lähdimme siis kaupoille. Méaudren kylä oli oikeastaan suurempi kuin olin odottanut. Kaikesta näki, että se on nimenomaan laskettelupaikka, ja hiljaisempi kesäaikaan. Kylässä olisi ollut leipomo, lihakauppa ja ties mitä, mutta me tyydyimme sympaattiseen sekatavarakauppaan. Viimein ruokaongelma oli ratkaistu!

Kaikki eivät edelleenkään olleet paikalla kun palasimme leiriin, joten luolakamppeet lajiteltuamme keittelimme kummallisen makuista kahvia ja tapoimme aikaa. Kahden kieppeillä alkoi ulkoa kuulua kilinää, kun SRT-varustetut miehet lähestyivät, ja meidänkin oli aika pukeutua haalareihin, valjaisiin ja kasaan metalliroinaa.

Luolan suulle oli kävelyä kokonaista parin minuutin verran, ja polku lähti aivan mökkimme pihasta. Sisäänkäynti oli kapeahko köysilaskeutumisrööri, josta päädyimme kävelyritilän ja lyhyen kiipeilyn kautta käytävän lattialle. Trou qui Souffle tuntui heti hieman vieraalta ja erilaiselta: kivi oli vaaleaa ja hassusti raidoittunutta, ja vastaan tuli suuria kivilaattoja, joista minulle tuli mieleen Ruotsin Kopparbo enemmän kuin mikään Walesin luola.

Jonkin matkaa käveltyämme saavutimme ensimmäisen suuren SRT-haasteen, 30-metrisen köysilaskeutumisen. Saimme odotella jonkin aikaa, kun Tony viritteli köysiä. Martinin valvovan silmän alla pääsimme lopulta aloittamaan laskeutumisen. Kuten jo osasin odottaa, se oli upeaa ja leppoisaa. Väliankkuritkin ohitin vaivattomasti, lukuunottamatta kohtaa, jossa ankkurien välissä oli horisontaalinen poikkaripätkä, ja piti odottaa opettajaa ja kysyä neuvoja. Pienellä taiteilulla siitäkin selvittiin vaivattomasti.

30 metriä on jo aika pitkä köysipätkä, ja pohjalla pohdimme ääneen, pitäisikö kohta kääntyä takaisin. Martin totesi, että jatkossa olisi vastassa vain lyhyitä ja helppoja köysiosioita, joten yhtä hyvin voisimme vielä jatkaa. Lyhyitä ja helppoja ne ehkä olivatkin, mutta niitä tuntui olevan aina vain lisää nurkan takana - 7m, 12m, 11m, 5m, ja välillä kävelyä ja lyhyitä kiipeilyjä. Koko ajan luola eteni jyrkästi alas.

5 metrin köysipätkän jälkeen löytyi vielä yksi suurin piirtein saman mittainen, vaikkei luolakartassa sellaista ollut. Sen jälkeen reitti muuttui ahtaaksi poikkaroinniksi pienen virran päällä, ja päätin jäädä odottamaan, kun walesilaiset kävivät katsomassa, miltä jatko näyttää. Se ei näyttänyt lupaavalta. Tony palasi viimeisimmän köysiosuuden yläpuolelle, ja hetken päästä hän huuteli, että olimme kulkeneet yhden risteyksen ohi. Viimeinen köysilaskeutuminen oli itse asiassa ollut täysin turha. Siitä ylöspääsy oli yllättävän haastavaa, ja vaati vermeiden siirtoa väärässä järjestyksessä sekä venkoilua tyhjän päällä tasamaalle pääsemistä varten.

Aikaa oli jo tässä vaiheessa kulunut sen verran paljon, että walesilaiset päättivät purkaa väärän köyden ja palata takaisin. Alkoi siis pitkä ja raskas nousu ylös. Ensimmäiset pari pitchiä menivät kevyesti, mutta sitten väsymys alkoi painaa. Nerokkaana olin myös jättänyt veden ja ruoan sisältäneen luolasäkin erään alkupään köysipätkän luo, kun kuvittelin, että kääntyisimme takaisin suht pian. Viimein sen luo päästyäni oli myslipatukka parasta ikinä. Päivän opetus: älä ikinä hylkää säkkiä, vaikka sen raahaaminen olisi kuinka raskasta.

Tony meni ohitseni ja kipitti kohti uloskäyntiä. Martin totesi minulle, että voisin myös jatkaa jo eteenpäin, hän palailisi Mirin kanssa, ja huolehtisi siitä säkistäkin. Tein siis näin. 30 metrin pitch oli aivan tuskaa, ja sen jälkeen ryömin ja konttasin eteenpäin. Päättelin, että jos vain kulkisin aina ylöspäin vieviä käytäviä, päätyisin uloskäynnille. Suunnitelmani tuntui hyvältä siihen asti, kun kohtasin umpikujan. Pienen paniikin uhatessa käännyin ympäri ja palasin kammioon, jonka tunnistin tutuksi sisääntulomatkalta - tulvapakojen ketjut ja köydet olivat varma tuntomerkki.

En tiedä, kauanko tarkalleen odottelin yksikseni, mutta se tuntui ikuisuudelta. Välillä kuvittelin kuulevani lähestyvää puhetta tai SRT-varusteiden kilinää, ja kun sammutin valot, näin seinissä kiiltäviä täpliä. Lopulta näin myös oikean lähestyvän valon, ja loppuseurue ilmaantui paikalle. Helpotus oli melkoinen. Se katosi saman tien, kun Martin livahti ohi, ja katosi näkyvistä.

Onneksi Mirin suunnistustaidot ovat paremmat kuin minun, ja hän tunnisti oikean reitin ulos. Sitä jopa merkkasi seinään piirretty pieni punainen nuoli. En tiedä, missä oikein kävin harhailemassa, mutta luultavasti oli oikea päätös kääntyä takaisin. Viimeiset metrit kiipeilyä ja lyhyt köysinousu, ja olimme ulkona. Retken piti kestää 3-4 tuntia, me käytimme siihen 6. Väsymys oli melkoinen. Onneksi omaan mökkiin oli lyhyt matka. Leirissä odottivat suihku, ruoka, ja iltapalaveri, jossa ilmoitimme, että pitäisimme huomenna vapaapäivän.

23.7. Kohti Vercorsia

Kenties pitkällisimmin suunniteltu ulkomaanmatkani ikinä alkoi eilen. Minä ja Miri ilmoittauduimme South-Wales Caving Clubin järjestämälle retkelle Ranskan Vercorsiin viime vuoden puolella, ostimme SRT-varusteet, ja alkuvuodesta roudasimme muuan walesilaisen Suomeen opettamaan meille luolaköysitoiminnan alkeet. Sen jälkeen harjoittelimme silloin tällöin, ostelimme lisää vermeitä, ja viimein tällä viikolla pakkasimme ja valmistauduimme lähtöön.

Eilen aamulla piti vielä hakea valjaat kotoa, vaikka olin siirtynyt Mirille toissapäivänä mukamas kaiken pakanneena. Kello kymmenen kieppeillä Dare tuli heittämään meidät kentälle. Ensimmäinen lentomme oli Helsingistä Frankfurtiin. Siellä jatkolennon löytäminen aiheutti päänvaivaa, mutta oli loppujen lopuksi hyvin helppoa: tulo- ja lähtöportti olivat lähes vierekkäin, lähtöportti vain oli alueella, joka aukesi vasta hieman ennen lennon lähtöä. Toinen lento, Frankfurtista Lyoniin, kesti vain noin tunnin, mutta siinäkin ajassa Lufthansan lentotädit ehtivät tarjota erittäin saksalaisen perunasalaatti-maksamakkara-evään. Ranskaan laskeuduimme läpi matalalla roikkuneiden sadepilvien.

Auton nouto Sixtin pisteestä oli hyvin vaivatonta, ja hoitui ranskan ja englannin sekoituksella. Renault Méganemme oli oikein hieno ja menevä, ja ilmastointikin toimi. GPS:n mukaan matkan Méaudreen piti kestää noin kaksi tuntia. Tyhmä allekirjoittanut painoi kuitenkin epähuomiossa väärää nappia, mikä vei meidät maksullisia teitä välttävälle reitille, jossa oli kilometrin välein liikenneympyrä. Mokan tajuttuamme muutin reittiä, ja pääsimme ajamaan pätkän moottoritietä, mistä maksoimme 5,10€.

Horisontti täyttyi vuorista ja uskomattomista kalkkikiviseinämistä. Oli aivan mielettömän kaunista. Ihastus vaihtui lievään kauhuun, kun seurasimme gepsutinta jyrkästi ylöspäin nousevalle reitille. Ajoimme hyvin kapeaa pikkutietä korkean kuilun reunalla, toisella puolellamme satojen metrien pudotus alas laaksoon. Välillä tie vei läpi kalkkikiveen louhitun tunnelin, johon ei mitenkään olisi mahtunut enempää kuin yksi auto rinnakkain, ja joka oli vähintäänkin parin sadan metrin mittainen. Hiljalleen laskeuduimme sentään alemmas, ja matka jatkui läpi pienien kylien.

Matkapäivä sujui kaiken kaikkiaan enimmäkseen suunnitelmien mukaisesti, mutta yksi suuri ongelma siinä oli: lennoilla ja kentillä närpittyjä asioita lukuunottamatta syöminen jäi jotenkin kummasti väliin. Kaikki automatkan varren ravintelit näyttivät suljetuilta, eikä missään ollut yhtään ruokakauppaa tai sellaisella varustettua huoltoasemaa. Kun lopulta joskus kymmenen jälkeen illalla saavuimme Camping les Eymesiin, oli nälkä jo epätoivoisella tasolla. Piti vielä jaksaa säätää ranskaksi, jotta saimme avaimet hassuun mobile home -mökkiimme. Samalla tilasimme leipää seuraavaksi aamuksi. SWCC:n sedätkin löytyivät terassilta, ja heillä oli kovasti luolaisia suunnitelmia huomiselle. Martin ystävällisesti lahjoitti meille vähän evästä, ja siirryimme mökkiimme nukkumaan. Suomessa oli lähtiessämme ollut helle, les Eymesissä palelin paksun peiton alla. Uni kuitenkin tuli nopeasti.