Postmatkakrapula

Arkeen palaaminen ei oikein ole vieläkään onnistunut. Tiistain elin vielä matkatunnelmissa, lähinnä noita blogimerkintöjä väsäten. Eilen oli pakko lähteä kotoa venäjäntunnille ja YSsään. Venäjässä olin pihalla poissaoloputken vuoksi, YSsässä parin viikon soittotauon takia. Molempia ongelmia olisin voinut lieventää harjoittelemalla etukäteen - vähän yritinkin, mutta ei siitä oikein tullut mitään. Lisäksi, minun olisi kait mahdollista saada kandin paperit kasaan vaihtamalla prosemmani otsikko, lähettämällä jokunen sähköposti ja käymällä vähän paperisotaa, vaan ei, ei vaan inspiroi. Ainoa asia, mikä tällä hetkellä huvittaa yhtään, on fanfic. Haluan takaisin luoliin! Hemmetin matkakrapula, voisi hiljalleen jo häipyä.

Mielialaa eivät varsinaisesti myöskään kohottaneet metron eiliset linjavaalit. Tänä kesänä ajan sitten keskikesää lukuunottamatta arkisarjaa. Tässä on tavallaan yksi hyvä puoli: viikonloput ja pyhät ovat aina vapaita. Huonona puolena ei sitten tule rahaakaan niin paljoa. Ekstrahuonona puolena arkisarjassa on aina peräkkäin viisi samaa vuoroa, siis viitenä päivänä putkeen aamuvuoro, joka alkaa kello 5.25, jolloin minun pitää suorittaa joka hemmetin aamu tuskallinen "herätys ennen neljää, kävely Pitäjänmäen asemalle, henkilökuntakuljetus kahdella eri autolla varikolle" -rumba. Agh. Kesä. En tahdo.

14.4., Perkkaa

Eilen siis koitti se kurja ja ikävä päivä, kun piti palata kotiin. Mieluummin olisin jäänyt Etelä-Walesiin luolapummiksi, mutta eipä auttanut. Aamulla aikaisin ylös, tavarat rinkkaan (vaati vähän survomista, mutta oli helpompaa kuin olin pelännyt) ja super-GePSutin osoittamaan kohti Lontoota. Ajomatka oli tylsähkö, koska suurin osa siitä oli moottoritietä. Oli myös ankeaa siirtyä Walesin puolelta Englantiin, kun hilpeät kaksikieliset kyltit loppuivat - töyssyt eivät enää olleetkaan myös twmpathau, eikä poliisiautoissa lukenut Heddlu. Lampaatkin vaihtuivat (hulluiksi?) lehmiksi.

Auton palautus Heathrowssa oli hyvin vaivatonta, ja olimme kentällä niin varhain, että aikaa jäi vielä pikaiselle Lontoon-keikalle. Ensin tosin piti checkautua sisään, mikä oli minulle haaste sinänsä, tämä kun oli ihan ensimmäinen kerta ikinä eläissäni, kun olin lentämässä yksin. Menin tietenkin ensin väärälle tiskille. Lippuni oli myyty British Airwaysin koodilla, mutta itse asiassa lento oli Finnairin. Ystävällinen setä BA:n puolella taputteli olkapäätä, sanoi, että ei mitään hätää, ja osoitti minut Finskin tiskille. Siellä pääsin eroon rinkastani.

Miri ja Dare olivat saaneet oman lähtöselvityksensä hoidettua jo aikaa sitten. Liityin seuraan, ja suuntasimme maan alle, mutta tällä kertaa ihmiskätösten kaivamiin tunneleihin. Pääsin kuin pääsinkin tällä reissulla vilkaisemaan Lontoon Undergroundia. Matka Heathrowsta King's Crossille vei kolme varttia. Jo pelkkä Piccadilly Line oli Hesan metrolaisen näkövinkkelistä valtava, ja muita linjojakin tietysti olisi ollut pilvin pimein. Pyöreät tunnelit ja matalat junat olivat hupaisia, samoin neljän kiskon virroitussysteemi sekä jatkuvat siitä sun tästä muistuttavat kuulutukset.

Emme löytäneet laituria 9 3/4 King's Crossilta, koska laiturien 9 ja 10 alueelle ei päässyt kuin lippuportin läpi. Sen sijaan haahuilimme asemaa ympäröivässä kaupunginosassa, joka muuttui parin korttelin matkalla viliseväkatuisesta rauhallisiksi sivukujiksi. Söimme vallan mainioita rullakebabintapaisia satunnaisessa "välimerellisessä kahvilassa", ostimme jäätelöt, ja palailimme metroon. Kello alkoi olla jo sen verran, että katsoimme parhaaksi siirtyä kentälle.

Turvatarkastukset olivat yhtä rasittavat kuin Helsingissäkin, elleivät peräti vielä enemmän: en tiedä, kävelimmekö jotenkin jossain välissä väärään suuntaan, mutta päädyimme pisteeseen, jossa kaikkien muiden tarkistusten jälkeen läpivalaistiin vielä erikseen kaikkien kengät. Hih. Yritin katsella kentän kauppa-aluetta, mutta satunnaisesti vastaan törmäävät suomea ja ruotsia puhuvat ihmiset alkoivat ahdistaa niin, että vetäydyin sivuhuoneeseen Mirin ja Daren luo. TV:stä tuli sopivasti Doctor Whon pääsiäisspesiaalin uusinta, tosin niin huonolla kuvalla ja äänellä, ettei siitä ollut juuri iloa.

Väistämättä viimein oli aika jakaantua ja lastautua lentokoneisiin, turkulaiset Arlandan kautta kotiin ja minä suoralla lennolla Helsinkiin. Koneeseen astuminen pelotti melkein enemmän kuin luolassa temppuilu. Loppujen lopuksi lento oli kuitenkin leppoisa, kirjoitin päiväkirjaa, luin Descentiä ja söin pahaa lentokoneruokaa. Helsinki-Vantaalla olivat vastassa äiti ja Olmi, joilta sain kyydin kotiin.

13.4., 18.30, lento Lontoo-Hki

Aamu oli vaihteeksi ehkä vähän verkkainen. Väsäsimme taas ison englantilaisen aamiaisen, ja samalla setvimme SWCC:läisiltä tarkempaa tietoa lähistön kiintoisista pikkuluolista. Kohteeksi valikoitui Little Neath-joen laakso, jossa piti olla neljä mielenkiintoista, mutta meille tarpeeksi helppoa luolaa. Useammalla kartalla varustautuneina (joskin hyödyllisin karttapiirros hukattuna) lähdimme siis kohti ensimmäistä ihan itsenäistä luolaseikkailuamme Briteissä.

Ohjeista huolimatta paikan löytäminen osoittautui kohtalaisen haastavaksi. Pari kertaa harhaan ajettuamme löysimme kuvausta vastaavan parkkipaikan ja joen. Käveilmme sitä ylävirtaan, kunnes vastaan tuli kaksi kuollutta lammasta, emä ja karitsa, ja päättelimme, että se ei ehkä ollut kovin hyvä suunta. Palasimme tielle eli sillalle. Jo katsastamamme yläjuoksun puolella puolet joen vedestä hävisi johonkin - mitä ilmeisimmin maan alle, mutta mainittua Little Neath River Caven sisäänkäyntiä ei kyllä näkynyt. Pala matkaa alavirtaan siis, ja tiding! Löysimme vaikka kuinka monta lupaavan oloista koloa. Haa.

Takaisin autolle, ja varusteiden vaihto. Vastaantullut traktorikuski kertoi, että toisin kuin SWCC:llä oli väitetty, luolan lähistöllä eleli edelleen farmari, jolle piti maksaa parkkeerauksesta. Käväisimme siis maatalon pihassa tapaamassa (minusta) pelottavan koiralauman ja kuuron tädin, jolle annoimme £3. Sitten kohti syvyyksiä!

Suunnitelmamme oli käydä läpi neljä luolaa, alajuoksulta ylöspäin Town Drain, White Lady, Bridge Cave ja Little Neath River Cave, viimeinen hyvin märkänä kysymysmerkillä. Lähdimme siis alajuoksua kohti jokea seuraillen.

Ennen kuin olimme katsoneet ensimmäisenkään luola-aukkoon, vastaan tullut Pwll y Rhyd gorge pysäytti meidät. Hämmentävä geologinen ilmiö näytti siltä, kuin joku olisi päättänyt katkaista joen. Poikittain virran halki kulki suuri kivinen vajoama, jonka pohjalla oli allas kirkasta vettä, ja toisessa päädyssä jonkinlainen onkalo. Etenkin kun joku oli avuliaasti jättänyt paikalle köydentapaisen laskeutumista ja nousemista helpottamaan, piti tämä ihme kuoppa tutkia tarkemmin. Sieltä löytyikin kivan kokoinen kammio - täkäläisellä mittapuulla ei mitään, suomalaisella suuri. Siitä suuren osan täytti vesiallas. Mainio kivimuodostelma tämäkin.

Edempää täysin kuivuneen joenuoman varresta löytyi kalliota ja lohkarekasautuma, joka vietti alaspäin jonkinmoiseen pimeään onkaloon. Koska tämä kohta vaati laskeutumista, jota White Ladyn sisäänkäynnin piti sisältää, epäilimme, että tämä olisi kyseinen luola. Myöhemmin valokuvat oikeasta White Ladysta paljastivat, ettemme itse asiassa koskaan seuranneet jokea kyllin pitkälle alavirtaan. Tämä olikin vain jokin nimeämätön, mitätön pieni kolo. Jälleen Suomen - ja ehkä Ruotsinkin - asteikolla se olisi ollut ihan kelpo luola.

Päivänvaloisan alaspäisen osuuden pohjalta löytyi onkalo, josta johti eteen- ja loivasti alaspäin kapeahko korkea tunneli. Se päätyi tilaan, jonka pohjaa peitti vesi, ja josta lähti sisääntuloreitin lisäksi poispäin kolme reittiä: matalalla oleva lammikko, joka vaikutti hyvin syvältä, ehkä sumppu, samassa linjassa sisääntulosta jatkuva korkea, kapea onkalo, jonka pohjalla oli myös vettä, sekä ylöspäin lähtevä kuiva tunneli. Aloitimme viimeksimainitusta. Sen alkuun päästäkseen piti ylittää pohjaton jorpakko ja kiivetä ylöspäin pari muuvia märällä kivellä. Tein tämän ensin, ja kävin koluamassa kammion läpi. Se nousi aikansa ja päätyi kohtuu isoon tilaan, jossa oli hienot vesipisaroiden kimaltaviksi täplittämät seinät.

Koska alareitti ei näyttänyt lupaavalta, suuntasimme seuraavaksi korkeaan tunneliin, jossa ajopuut kopisivat aavemaisesti seiniä vasten. Yritimme vähän tyrkkiä niitä pois tieltä ja veteen - niiden päälle ei olisi ollut kiva tippua. Kyseisen tunnelin kulkeminen nimittäin vaati poikkarointia, yksi jalka kummallakin seinällä. Hyviä otteita riitti, mutta seinät olivat välillä sen verran kaukana toisistaan, että oli siinä haastettakin. Tunneli loppui umpikujaan jonkun kymmenen metrin jälkeen, mutta oli se joka tapauksessa hilpeä, ja hyvää tekniikkaharjoitusta.

Möngimme ulos kolosta, söimme vähän eväitä ja katsoimme kelloa. Aikaa ei ollut rajattomasti: SWCC:n kätevällä systeemillä olimme jättäneet päämajalle lapun, jossa olivat nimemme ja tiedot kohteestamme. Jos emme olisi takaisin majalla seitsemään mennessä, joku tulisi etsimään meitä. Koska lähistön kolot eivät näyttäneet vakuuttavilta, ja sillan läheltä olimme aiemmin bonganneet kiintoisan oloisen kolon, mahdollisesti Bridge Caven sisäänkäynnin, lähdimme seuraavaksi katselemaan sitä. Tämä olikin onnistunut valinta, ja oikeasti juuri se luola, josta oletimme olevan kyse.

Suuaukko ei ollut suuren suuri, ja myös siitä alkava tunneli oli pyöreä ja sen verran matala, ettei siinä mahtunut kävelemään suorassa. Välillä siitä poikkesi sivutunneleita, mutta ne olivat enimmäkseen pieniä, ja päättyivät umpikujiin. Hassua matalaa alaspäin vievää luiskaa liu'uttuamme ja yhden boulderiesteen yli/alitettuamme (molemmat onnistuivat) saavuimme hieman suurempaan kammioon, jonka perällä edellä kulkenut Miri ilmoitti kuulevansa huminaa. Kuuntelimme tarkkaan - kyllä, se kuulosti OFD I:stä tutulta maanalaisen virran kohinalta. Katselimme ympärillemme. Seinät tippuivat vettä, mutta varsinaisesta tulvimisesta ei ollut selviä merkkejä.

Itseäni tässä vaiheessa oikeasti hirvitti jonkin verran. Kaiken kaikkiaan luolien koluaminen keskenään oli paljon, paljon pelottavampaa - ja myös jännempää - kuin joka esteen ja kolon tuntevan oppaan kanssa. Järjenvastaisesti huomasin välillä pelkääväni, että pimeässä tulisi vastaan jotain elävää, tai että matala, lohkareinen tunneli päättäisi yhtäkkiä romahtaa. Mielenkiinto ja seikkailunhalu kuitenkin ajoivat vahvasti eteenpäin.

Seuraava este oli kohtalaisen haastava alaspäinen änkeytyminen, mutta se kannatti. Kapeahko osuuden jälkeen löysimme itsemme veden ääreltä! Maanalainen joki ei ollut yhtä syvä tai ihan yhtä kovaa virtaava kuin OFD I:n Streamway, eikä yhtä korkeassa tunnelissa. Se oli kuitenkin kiehtova, ja suhtauduimme siihen suurella kunnioituksella ja varovaisuudella. Lähdimme seuraamaan jokea alavirtaan päin, koska ylävirta päättyi heti kammiomme vieressä ahtaaseen jyrkäletukokseen (boulderchoke).

Seurattuamme jokea aikamme päädyimme kohtaan, jossa se muuttui valkokuohuiseksi ja haarautui. Valkea vesi tarkoitti niin kovaa virtaa, että sen kanssa emme halunneet leikkiä. Dare tarkisti toisen, vasemmalle johtavan haaran, joka ei ollut yhtä kuohuva, mutta se olikin vain takaisin päävirtaan johtava lenkki. Olimme jo melkein kääntymässä takaisin, kun Miri bongasi oikealta reitin ylös kuivalle maalle. Dare tarkisti sen, ja pian kutsui meidät peräänsä katsomaan jotain, minkä kuulemma ehdottomasti haluaisimme nähdä.

Löysimme itsemme valtavasta kammiosta - ei tietenkään mistään OFD:n isoimpien tilojen kaltaisesta, mutta silti, se oli kymmenen kertaa isompi kuin mikään, mitä olimme aiemmin nähneet tässä luolastossa. Joki kulki kaaressa yhtä kammion reunaa pitkin, ja päätyi kahteen haaraan. Molemmat haarat jatkuivat reippaasti kulkukelpoisen kokoisina tunneleina. Ikävä kyllä totesimme kellon olevan jo niin paljon, ettei olisi aikaa jatkaa tästä edemmäs. Ihastelimme aikamme onkalon suuruutta ja hienoutta, ja lähdimme palaamaan takaisin samaa reittiä kuin olimme tulleet sisään.

Bridge Cave oli sikäli helppo ja suoraviivainen, ettei paluumatkalla ollut eksymisen vaaraa. Yhdessä kohdassa ensimmäisenä kulkiessani tosin hetken epäilin, olinko mennyt väärään koloon, mutta ei, kyseessä olikin se ahtaahko pätkä, jonka läpi olimme kulkeneet juuri ennen joen löytämistä. Reitti ylös- ja ulospäin tuntui paljon lyhyemmältä ja nopeammalta kuin toiseen suuntaan, vaikka nopsaa menoani yritettiinkin hidastaa sälyttämällä Daren uuden suuren luolarepun roudaaminen vastuulleni.

Päivänvaloon palattuamme olo oli täydellisen epätodellinen. Tuo pieni kallionkoloko tosiaan johti ties kuinka pitkän tunneliverkostoon, jossa oli joki ja pienen talon kokoinen onkalo ja ties mitä? Jestas. Tänne olisi niin päästävä takaisin jonakin päivänä.

Ylämäki takaisin autolle oli kovin pitkä ja raskas. Ajelimme takaisin SWCC:lle, kävimme suihkussa, kokkasimme taas kerran epämääräistä pöperöä - tai lähinnä Miri kokkasi, joten pöperöstä tuli jopa ihan syötävää - ja viimeisen illan kunniaksi joimme pois vielä jääkaapissa olleet siiderit ja oluet. Istuimme iltaa takkahuoneessa SWCC:läisten kanssa, nauroimme höhlille koirille (paikka oli ihan kenneli, kolme hassua söpöä karvapalleroa), ja nautimme kotoisasta tunnelmasta. Yritin parhaani mukaan olla ajattelematta sitä, että seuraavana päivänä pitäisi jättää taakseen nämä kivat ihmiset ja tämä mahtava luolaisa maa, ja palata kotiin harmaan arjen keskelle.

11.4., 23.30, SWCC hut

Kahden reippaan luolailupäivän jälkeen päätimme pitää lepopäivän, jonka pääohjelmanumero oli Cardiff. Aamulla siis hyppäsimme mainioon vuokra-autoomme ja huristelimme takaisin minulle jo tuttuihin maisemiin. Luonnollisesti menimme ensin Bayhin hyppimään vesipatsaan eteen ja koputtamaan ovelle, mutta Ianto ei taaskaan ollut kotona. Kahvin ja oikein maukkaan välipalan jälkeen pääsin viimein katsastamaan Red Dragon Centren Doctor Who Up-Close -näyttelyn. Se oli aika lailla sellainen kuin olin odottanut - aika pieni näyttely, ja aika rahastusta, mutta fanityttönä arvostin silti suuresti. 9th Doctorin nahkatakki, 10th Doctorin pyjama ja aamutakki Christmas Invasionista! Daleks, Cybermen and Ood! Jack Harknessin asustus kahteen kertaan! Jee! Squee! Faniutta tajuamaton ihminen ei varmastikaan voi ymmärtää.

Museota tarpeeksi ihqutettuamme palasimme jälleen vakavien ja asiallisten harrastusten pariin, eli lähdimme metsästämään Up and Underia, kiipeily- ja luolatarvikekauppaa. Tiesimme tasan, että se on jossain Cowbridge Roadilla. Bussi keskustaan, kävelyä, ja lopulta GPS ja kännynetti veivät meidät perille. Mainio kauppa. Ostin neopreenisukat ja sain infopläjäyksen oikeista luolalampuista. Tilaaminen menee harkintaan.

Paluumatkan keskustaan taitoimme bussilla. Syömään menimme toiseen bussista ulos astumisen jälkeen vastaantulleeseen ravinteliin. Se oli ihan jees japanilais-kiinalainen, meitä lukuunottamatta täysin tyhjä. Merilevä oli erittäin hyvää. Cardiffin-visiittimme päätti shoppailukierros Forbidden Planetissa ja kirjakaupassa. Sitten pakoon Cardiff-Toulouse-rugbymatsin loputtua täysiä katuja, eli bussi Bayhin, kuppi kahvia kivassa kahvilassa, ja autoon ja ulos kaupungista, todennäköisesti viimeistä kertaa tällä reissulla. Päämajaa kohti ajellessamme poikkesimme vielä satunnaiselle pikkupaikalle merenrantaa katsomaan. Kymmenen maissa olimme taasen majalla. Iltapala, hetki hengailua leppoisien luolaihmisten seurassa, ja nukkumaan.

10.4., keskiyö, SWCC hut

Heräsimme taas varsin pirteinä ja aikaisin, kokkasimme valtavan aamiaisen, ja sen aikana sopivasti päivän oppaamme Andy ja Antonia ilmaantuivat majalle. Megaflunssan riivaama Miri päätti jättää reissun väliin, joten vain minä ja Dare suuntasimme tänään luolaan. Tällä kertaa kohde oli OFD I, eli eri sisäänkäynti saman valtavan luolasysteemin toiseen osaan. Varustauduimme ja ajelimme pätkän matkaa mäkeä alas, pysäköimme auton tien viereen, ja kävelimme alas pihatietä, portin läpi ja pihan halki, tikkaita alas lukitulle luukulle. Ulkona oli taas sateista ja ankeaa, mutta maan alla siitä ei ollut haittaa.

Alku oli tällä(kin) kertaa helppo: pari settiä tikkaita alas ja kävelyä isoissa tasaisissa tunneleissa. Homma meni kiintoisaksi, kun saavutimme OFD I-kierroksen tunnusomaisen piirteen, Streamwayn, eli iloisesti virtaavan maanalaisen joen. Siinä liikkuminen oli taas jotakin aivan muuta: syvimmillään yli polven yltävän veden täyttämässä kourussa kahlattiin pitkä pätkä, välteltiin potholeja ja välillä ylitettiin monen metrin syvyisiä syvänteitä avuksi asennettujen rautatankojen päällä astellen. Hassua kyllä, syvyys ei tuntunut minusta miltään, kun alla oli vettä, siitäkin huolimatta, että se oli hyvin kylmää ja vaarallisen vauhdikkaasti virtaavaa. Vaikka saimme joessa kahlaillessamme saappaamme täyteen vettä (kirjaimellisesti) ja kastuimme puolireiteen, ihme kyllä kylmä ei tullut oikeastaan missään vaiheessa retkeä.

Kuivalle maalle päästyämme tyhjäsimme saappaamme, ja tutustuimme Waterfall Seriesin nimellä kulkevaan luolan osioon. Siellä oli rutkasti hienoja muodostelmia, joiden näkemiseksi piti tosin tehdä retken ikävin ylitys. Kuljimme kohtalaisen syvän kolon yli ensin ihan leppoisana poikkikulkuna, molemmat jalat rotkon eri puolilla, mutta sitten kolo kapeni niin, että edettiin jalat ei-turhan-hyvillä otteilla yhdessä seinässä ja selkä vastakkaista seinää vasten. Ylöspäin tämä oli kohtalaisen ongelmatonta, mutta nähtyämme mielettömän hienon kristallialtaan ja kokoelman upeita heliktiittejä ja muita luolailmiöitä oli aika mennä samaa tietä takaisin.

Alaspäin eteneminen oli huomattavasti ikävämpää, ja kolo niin kapea, että kun yritin kääntää päätäni, kypäräni yritti jäädä jumiin. Riuhdoin sitä lopulta niin taitavasti, että otsalamppuni - Miriltä lainattu - tippui alla ammottavaan rotkoon. Auts. Paniikki ei ollut kaukana. Onneksi lamppu kuitenkin saatiin poimittua, ehjänäkin vielä, ja Andyn rauhallisella ja asiantuntevalla opastuksella selvisin toiselle puolelle. Huh. Se oli kyllä reissun hermojaraastavin pätkä.

Palaillessamme kohti aiempia maisemia kohtasimme vielä vesiputouksen. Se ryöppysi iloisena katosta niskaamme - olo oli kuin kylmässä suihkussa. Samalla piti rämpiä alas keskittymistä vaativaa kourua. Ihan sen lopussa lipsahdin ja tulin sitten osan matkaa alas takamuksellani kuin mitäkin vesiliukumäkeä.

Palasimme aiempaan risteykseen, johon olimme jättäneet reppumme, ja pidimme evästauon. Sen jälkeen aloimme pitkän ja polveilevan matkan kohti uloskäyntiämme. Edelleen näimme valtavasti kaikkea hienoa, mutta kyllä kaikki jännittävä ja liikunnallinen oli silti reissun mainiointa antia. Tähän retkeen mahtui melkoinen määrä erilaista toimintaa. Kiipesimme ylös köyden avulla, ihan peräti varmistettuina, ja myöhemmin vielä ylemmille tasoille kivenjärkäleiden täyttämien kammioiden halki, välillä niiden väleistä änkeytyen. Eräässä erityisen mieleenpainuvassa kohdassa ryömimme sivuttain - ja osittain kierimme - läpi kohtalaisen pitkän kapean viiston tilan, toisessa piti käytännössä peruuttaa sokkona ahtaasta kolosta siten, että jalkojen alla oli pari metriä tyhjää, ja oikea jalkaote oikealta löytyi alla odottavan Andyn avustuksella.

Tämän jälkeen vasta jännää tulikin: ensin ryömittiin pätkä kapeaa, sileää tunnelia vastallaan, pää edellä, sitten tultiin melko lailla pystysuorista osioista ja niiden välisistä tasoista koostuvaan putkiloon, jossa edettiin kitkan avulla hallitusti alas liukuen. Tästä liukumäestä selvittyämme pukeuduimme valjaisiin, ja pääsimme tekemään poikkikulkua mukavan turvallisen tuntuisesti vaijeriin klippautuneina. Kuljimme jokusen kymmentä metriä sen joen yläpuolella, missä olimme luolaan tultuamme rämpineet. Korkeus ei tuntunut kiipeilijästä juuri miltään, kun koki olevansa turvallisesti kiinni.

Joen kattotasolla kulkeva osuus oli itse asiassa myös pakopaikka mahdollisten tulvien varalle, ja kun lopulta laskeuduimme takaisin jokeen, näimme omin silmin, miten päivän sade oli nostanut veden korkeutta. Vuolaimmin virtaavissa kohdissa vesi meinasi viedä jalat alta. Oppaamme totesikin, että jos olisimme tulleet sisään nyt, emme olisi voineet kulkea aamulla käyttämäämme reittiä. Ennen luolasta poistumista teimme vielä koukkauksen paikkaan, missä joen virtaus näkyin hyvin. Vesi kuohui valkoisena kuin pieni koski. Lopulta palasimme tikkaille ja kapusimme ulos - kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Oli kulunut yli kuusi tuntia siitä, kun menimme sisään.

Majalla oli taas taivaallista päästä lämpimään suihkuun ja vahtaa hyvin lahjakkaasti kastellut vaatteet kuiviin. Söimme eilisen ruoan jämät, ja odottelimme, kun Miri palasi jostain rannikolta, mihin oli ajellut. Ilmeisesti varsin kiintoisa päivä hänelläkin. Kokkasimme lisää mautonta ruokaa, söimme, siirsimme valokuvat koneelle - oli siellä pari hyvääkin - ja sitten kutsui taas paikallinen pub. Siellä meno oli, jos mahdollista, vieläkin päättömämpää kuin toissapäivänä, kun paikalla oli paitsi enemmän luolakerholaisia, myös enemmän käsittämättömästi ja käsittämättömiä puhuvia paikallisia.

Päivän loppusaldona paikat ovat niin jumissa, että portaatkin tuottavat tuskaa, mutta olipa taas aivan hillittömän mahtavaa, luolan vaihtelevuuden vuoksi ehkä jopa vielä hienompaa kuin eilen. Kerrassaa fantastista, ellei peräti briljanttia.

9.4., 23.00, South Wales Caving Club hut, Penwyllt

Jestas! Siistein synttäripäivä ikinä!

Eilen maaginen super-GPS ohjasi Daren ja Mirin suoraa Helzin kämpän oven taa Lily Streetille. Roudasin rinkkani autoon, ja ohjelmoimme GPSiin uuden kohteen: Penwyllt, kylänen keskellä Etelä-Walesin maaseutua. Miri ajoi, ja vallan hyvin vasemmanpuoleisuudesta huolimatta. Pian maisema muuttui ihanan kumpuilevaksi, talot harvenivat, ja joka paikka oli täynnä lampaita. Lopulta, vain kerran harhaan ajettuamme, löysimme louhoksen ohi vievän, hyvin möykkyisen ja kuoppaisen soratien päästä South Wales Caving Clubin majan.

SWCC:n majalla on oikeasti kuvattu yksi Torchwoodin jakso, ja ensivaikutelma olikin lähinnä "Apua! Ihmissyöjäkyläläisiä!" Paikka kuitenkin osoittautui oikein kotoisaksi ja mainioksi - erittäin hyvin varusteltu keittiö, oikeasti hyvät suihkut, ja luolakirjasto ja seinät täynnä luolakuvia. Paikalla oli myös avuliaita kerholaisia, jotka esittelivät paikkoja. Saatuamme opastuksen majan sisällöstä ja käväistyämme läheisillä kukkuloilla ihailemassa uskomattomia maisemia (ja karttelemassa lampaita) suuntasimme 24h aukiolevaan hyper-Tescoon shoppaamaan. Ostimmekin kaupan tyhjäksi. Ehkä sillä elää pitkän viikonlopun.

Paikalliskontaktimme olivat kertoneet menevänsä pubiin. Päätimme, että olemme itse turhan väsyneitä, ajelimme klubille - ja havaitsimme paikan tyhjäksi ja lukituksi. Meillä ei tietenkään ollut avaimia, joten oli pakko sitten kuitenkin käväistä pubissa. Hyvä, että näin kävi. Paikka oli ihan hillitön, pieni takahuoneen oloinen tila, jossa olimme tasan me, kontaktimme Ian ja Miretta, sekä paikan omistaja, ihan mahtava paikallinen ukkeli, joka puhui mainiota murretta ja oli muutenkin suuri persoonallisuus. Jokseenkin hupaisaa, että viikon maassaolon jälkeen vasta nyt tuli todella otettua kontaktia paikallisiin, mutta kyllä oli hilpeää. Loistavaa jutunkerrontaa ja kotoisaa, ja talo tarjosi chipsit. Nukkumaan menimme kohtuuaikaisin.

Tänään olin kuvitellut nukkuvani myöhään, mutta heräsinkin jo kahdeksan maissa. Väsäilimme Daren kanssa aamupalan ja kävimme herättämässä Mirin munilla ja pekonilla. Kahvin äärellä neuvottelimme Ianin kanssa päivän aikataulusta, ja loppujen lopuksi päätimme mennä luolaan aamupäivällä, tekemään "helpohkon aloittelijareissun". Siispä varustauduimme (minä osittain lainavermein), marssimme ylös viereisen mäen rinnettä, ja lukitusta luukusta kallion sisään, Ogof Ffynnon Ddu II:een yläsisäänkäynnin läpi.

Kuten kaikki tietänevät, Suomessa ei ole kunnon luolia. Parikymmentä metriä on iso luola. OFD:n tunnettu laajuus on noin 50 kilometriä, ja tutkimattomia alueita riittää. Jo ensimmäiset väylät (passages) olivat niin jättiläismäisiä, että aluksi ei meinannut ollenkaan uskoa olevansa luolassa, saati sitten käsittää näkemäänsä todeksi. Tiemme vei halki muun muassa sen nimisten tunnelien kuin Gnome Passage, Selenite Passage ja Edward's Shortcut. Näimme aivan käsittämättömiä luolakoristuksia, stalagmiittejä, stalaktiittejä, pillejä (straw), flowstonea, heliktiittejä ja vaikka mitä, mistä suurin osa oli aivan täysin alienin näköistä tavaraa.

Helpohkojen kävelyosuuksien lisäksi pääsimme tekemään sporttisempiakin juttuja, kaikenlaista, mitä ei koskaan aiemmin ole tullut kokeiltua, ja joitain todella pelottavia asioita. Ahtautumista ja ryömimistä oli oikeastaan aika vähän, ja se oli mukavaa ja helppoa, jos ei laske mukaan Greasy Tubea, pätkää, jossa laskeuduttiin alas äärettömän liukasta kiveä, jossa ei ollut niin minkäänlaisia otteita eikä juuri lainkaan kitkaa (nimi on todella kuvaava). Sen sijaan jännitystä riitti vaikka muille jakaa traverseissa eli poikkikuluissa, joilla ylitettiin muutama hyvinkin syvä kuilu reunaman listoilla kävellen. Yksi niistä oli oikeasti hyvinkin parikymmentä metriä syvä - kuljimme myöhemmin sen alapuolelta. Tosi hurjaksi touhun teki se, että meillä ei ollut varmistusta, ei niin minkäänlaista. Harha-askel olisi oikeasti voinut johtaa melkoiseen pudotukseen. Onneksi suurin osa tekemistämme poikkareista oli matalampien kolojen yli, tai sitten vain veden yläpuolella, jotteivät jalat kastuisi, luolassa kun siis oli myös vauhdikkaasti virtaava joki, tai näkemissämme kohdissa ehkä ennemminkin puro.


Kun aikamme kierreltyämme nousimme saman sisäänkäynnin kautta kylmään, sateiseen ja tuuliseen ulkoilmaan, olo oli typertynyt, eikä vain siksi, että oli väsy ja nälkä. Oikeasti, aivan tajutonta, ihan järjettömän siistiä, ehkä hienointa, mitä olen ikinä tehnyt. Osaavan oppaan kanssa kiertely oli myös oikein hyvä tapa aloittaa tämmöisiin oikeisiin luoliin tutustuminen. Ian oli kiertänyt saman reitin noviisien kanssa lukemattomia kertoja, ja osasi neuvoa jokaisen askelman, ja kertoa paljon kaikesta näkemästämme.

Luolan jälkeen oli nälkä, joten väsäsimme jotain pastamössöä. Suurimman osan loppuillasta kulutimme vain ajellen ja katsellen ympäristöämme. Käväisimme itse asiassa Breconin toisella puolen, jossain Llangorsessa, ja sieltä Tescon kautta kämpille. Näimme hienoa nummimaisemaa, söpöjä, mutta toisaalta myös aavemaisen autioita pikkukyliä, hassuja varoituskylttejä (varokaa ratsastajia / peuroja / lampaita / lehmiä / vanhuksia / lapsipartioita) sekä tietenkin hirveän määrän valkoisia ja pari mustaa lammasta.

Kun palasimme SWCC:lle, piha oli täynnä oransseja telttoja (kuulemma armeijaa, vaikka tyyppien käytös ei kyllä ollut järin sotilaallista), ja autoja, ja majassa paljon setiä. Pääsiäisviikonloppu on selvästikin myös täkäläisille luolailijoille puuhakasta aikaa. Emme kuitenkaan jääneet sosialisoimaan, vaan iltapalan ja synttärikakun ja -siiderin jälkeen vetäydyimme nukkumaan.

8.4., 16.30, Helzillä

Tiistain kuvio oli saman tyylinen kuin maanantain: Helen meni soittamaan, minä ja Laura museoon. Wales National Museum oli ilmainen ja valtava. Aloitimme alakerran ensimmäisestä vastaan tulleesta näyttelystä, joka käsitteli Walesin kehitystä alkuräjähdyksestä eteenpäin. Luonnonhistoriallinen näyttelyösuus siis - oli kiviä ja fossiileja vaikka muille jakaa. Dinosaurukset olivat tietysti minusta hienoin juttu, vaikka oli liikkuva karvamammuttikin aika symppis. Näyttelyn katselu alkoi hiljalleen puuduttaa kun se oli niin laaja, mutta kas: kun astuimme ulos, edessämme oli toinen valtava luontonäyttely, joka esitteli Walesin erilaisia ympäristöjä asukkeineen, ja ihmisen vaikutusta myös. Tässä vaiheessa olimme olleet museossa pari tuntia, ja oli niin infoähkyinen olo, että kävelimme ulos. Myöhemmin opimme, että vielä olisi ollut ainakin arkeologinen osuus ja taidegalleria katsomatta.

Museon jälkeen treffasimme Helenin musiikin laitoksen edustalla, ja suuntasimme poispäin keskustasta, Roath Parkiin. Tarkemmin sanoen Roathissa oli parikin puistoaluetta. Iso ja hieno oli nimeltään Roath Botanical Gardens, ja siellä olikin kasvihuone ja ruusupuutarha. Täysin käsittämättömästi puistossa oli jo näin huhtikuun alussa joitain pensaita täydessä kukassa, ja näyttävästi kukkivia puitakin oli paljon. Yhden osan puistosta muodosti suuri tekojärvi, joka oli täynnä paitsi lokkeja ja sorsia, myös joutsenia. Siinä oli jopa pieni majakka. Idyllistä seutua, ja ihmisiä oli kauniina kevätpäivänä paljon. Ostimme jäätelöt, ja lähdimme tummien pilvien pelottamina palailemaan kotia kohti. Matkalla kävelimme vielä Roath Pleasure Gardensin läpi. Pienemmässä puistossa oli tenniskenttiä, ja paljon koiranulkoiluttajia.

Kotosalla oli vuorossa paitsi kasvismössöpäivällinen aurinkoisella (joskin tuulen vuoksi viileähköllä) takapihalla, myös kauhulla odotettu osuus: pakkaaminen. Yh. Yllättävän kivuttomasti se tosin sujui, kun viimein saimme aloitettua. Lisäksi muutimme koko reissun ajan nukkumapaikkanani toimineen ilmapatjan Helenin huoneesta olohuoneeseen.

Pakollisten säätöjen jälkeen jäi vielä aikaa mennä "olohuoneeseen" eli parin päivän takaisen kirppiksen isännöineeseen baariin yksille. Tämä siis oli ennemminkin ekotietoisten trendikkäisten kolmikymppisten paikka kuin mikään pubi. Helen mainosti kovasti paikassa myytävää Brothers-siideriä, jota ensimmäisten drinkkien jälkeen pitikin kokeilla. Oli muuten todella hyvää, sekä mansikka-perry- että toffeeomenaversiot. Jäimme Lauran kanssa nauttimaan, kun Helen lähti bussipysäkille aviomiestään vastaan.

Bussin saavuttua emme jäänet baariin sen pidemmäksi aikaa, vaan siirryimme kämpille koko lössi. Paljon oli kuulumisia vaihdettavana ja juttuja kerrottavana. Kun muut vetäytyivät nukkumaan huoneisiinsa, minua ja Lauraa ei olohuoneen lattialla olisi nukkuminen huvittanut, koska se tiesi sitä, että kohta, ihan liian pian, olisi aamu. Lauralle se merkkaisi kotiinlähdön aikaa, minulle seurueenvaihtoa.

Keskiviikon herätys oli aikainen, ennen seitsemää, koska minä ja Helen tietenkin halusimme saattaa Lauran 7.50 lähtevään bussiin. Hyvä, että saatoimme. Megabus nimittäin taas loisti toimivuudellaan. Olivat iloisesti ylibuukanneet autonsa niin, että kolme ihmistä, Laura mukaanlukien, eivät mahtuneet istumaan, ja seisominen tai käytävällä istuskelu ei kuskin mukaan mitenkään sopinut. Puolisen tunnin säädön jälkeen bussi kuitenkin lähti ajelemaan. Myöhemmin L kertoi tekstiviestillä, että he olivat seisseet Newportiin asti, mistä olivat jatkaneet henkilöautolla. Ei paha - mutta olipa rasittava tuokin sählinki.

Minä ja Helen palasimme kämpille nukkumaan vielä pari tuntia, minkä jälkeen suunta vei taasen museolle, tällä kertaa Kimmo mukana. Pääsin katsastamaan arkeologiaosuuden, joka olikin ehdottomasti hyvin kiintoisa ja näkemisen arvoinen, paljon asiaa kelteistä ja muusta Walesin ihmisten wanhasta historiasta, ja oli myös sopivan pieni annos, että jaksoi hyvin katsella keskittyneesti.

Museovisiitin perään suoritin pakollisen ja hyvin pienimuotoisen matkamuistoshoppailun, ja käväisimme lounaalla söpössä kahvilantapaisessa ("eatery" oli meistä hyvin hupaisa sana). Turkulaiset ilmoittelivat tekstiviestein olevansa hiljalleen lähestymässä. Jätin Metsät keskustaan, ja palasin tänne kämpille odottamaan vahdinvaihtoa.

7.4., 16.10, Helzillä

Maanantaina saimme ensi kertaa kokea kunnollisen brittiläisen sään: pilviä ja vesisadetta. Siispä ei ulkoilmaohjelmaa sille päivälle. Helen antoi meille pikaisen yliopistokierroksen ja suuntasi harjoittelemaan, minä ja Laura menimme turismoimaan Cardiffin linnaan.

Olin kai joskus muksuna kyseisessä linnassa käynyt, mutta se ei herättänyt mitään mielikuvia. Sisäänpääsy oli hintava, £7,5 opiskelijoiltakin, ja sisälsi hienon audioguiden, joka hajosi meiltä molemmilta ennen kuin olimme kiertäneet puoliakaan alueesta. Linnassa oli mahtavia paikkoja, kuten koko aluetta kiertävän muurin sisällä menevä käytävä ja raunioituneessa tilassa oleva vanha linnake. Myös uudemmassa kartano-osiossa oli melkoisen huikeita koristeluja sun muuta, mutta ne vaan eivät herätä minussa niin suuria tunteita kuin keskiaikaiset rauniot. Linnasta löytyi myös paikallisen rykmentin museo, missä opimme, että heillä on 1800-luvun lopulta lähtien ollut aina maskottivuohi. Yksi vuohista oli näytillä täytettynä, ja elikot poseerasivat joka valokuvassa, ja olivat saatavilla pienoismalleina. Hih.

Linnareissun jälkeen H liittyi seuraamme. Käväisimme kahvilla, ja katselimme taasen keskustaa. Olin katsonut etukäteen yhden geokätkön, jonka nyt etsimme. Ihme kyllä se tosiaan jopa onnistui, ihan keskellä vilkasta ostoskatua. Oli muuten pienin nano, mitä olen ikinä nähnyt. Kyseinen kätkö oli Who-teemainen, ja lähistö täynnä kuvauspaikkoja, joita myös yritin bongailla, kun kiertelimme kauppoja sekä St. Davidin ja St. Johnin kirkot. En kyllä oikein edelleenkään tunnistanut, niin oli geneeristä kaupunkimaisemaa.

Hiljalleen alkoi taas olla jokseenkin kävellyt olo, joten suunta vei ruokakaupan kautta kämpille, missä kokkasimme valtavan kasan kasvismössöä, söimme, ja keräilimme voimia illan viimeistä ohjelmanumeroa varten. Kun kerran Briteissä oltiin, piti tietysti edes yhtenä iltana mennä pubiin. Lähipubi oli suorastaan naurettavan lähellä, ja elämys oli aika hilpeä: kapakassa istuimme me kolme, Helzin kaksi kämppistä sekä lauma keski-ikäisiä setiä.

Tasaisin väliajoin koko setälauma häipyi pubin takahuoneeseen, ja ihmettelimme suuresti, mitä siellä tapahtuu. He olivat siellä liian vähän aikaa, että siinä olisi ehtinyt heittää tikkaa tai pelata biljardia. Kun Tiina osallistui setien vodkapulloarpajaisiin, hän samalla kysäisi, mitä he pelaavat, ja vastaus oli meille kaikille mystinen "skittles". Seuraavalla pelikerralla Laura ja Tiina menivät mukaan katsomaan, ja itsekin uskaltauduin myöhemmin vilkaisemaan. Pubin takahuoneessa oli keilaradan tyylinen rata, pikkupoika nostelemassa keiloja. Sedät keilasivat vuorotellen muiden seistessä rivissä radan laidalla kannustuslauluja laulaen. Se oli jotenkin kovin sympaattista, ja kaikille meistä ihan uusi juttu. Mainiota lähiötutkimusta tuli siis pubissa tehtyä. Koska paikallinen pubi meni kiinni jo klo 23, ei ollut vaaraa, että kovin myöhäksi ilta venyisi.

6.4., 17.15, Helzillä

Sunnuntaiaamuna 5.4. aurinko paistoi lupaavasti, joten alunperin harkitun museokierroksen sijaan päätimmekin toteuttaa ulkoilmaohjelman. Se oli oikea valinta: päivä oli alusta loppuun ihan kesää, todella lämmin ja aurinkoinen.

Kävelimme keskustaan ja ajelimme BayCarilla Cardiff Bayhin. Viimein, monen päivän odottelun jälkeen pääsin siis ihmettelemään ihan luonnossa Roald Dahl Plassia ja Millennium Centreä. Fanityttösqueeeeee ei tuntenut rajoja. Jee! Torchwood! Päinvastoin kuin joku netissä väitti, vesipatsas oli iso ja hieno. Näkymätöntä hissiä ei kyllä löytynyt, mutta jee silti! H:n ja L:n kanssa ei tietenkään viereiseen Doctor Who-näyttelyyn menty, toivon mukaan myöhemmin vielä sinnekin pääsen.

Ihalituamme Torchw... tai siis Bayn arkkitehtuuria aikamme etsimme laiturista etukäteen katsomamme keltaisen vesibussin. Kippari piti semmoista mainosmeteliä, että olisi pitänyt olla kuuro ja sokea siltä välttyäkseen. Astuimme siis laivaan. Sen kyydissä kruisailimme puolisen tuntia ristiin rastiin Bayta, keinotekoisesti rannasta rajattua valtavaa "makean" veden allasta. Oli luonnonsuojelukaistaletta, rakenteilla oletaa tekokoskea (white water rafting centre), purjehduskerhoja, kalliita taloja, joiden parveke on pohjoiseen, eli niihin ei koskaan paista aurinko, sekä tietysti barrage, se valtava rakennelma, joka rajaa Bayn merestä. Jäimme paatista pois Penarthin päässä patorakennelmaa, ja ihmettelimme valtavan massiivisia sulkuja ja muita teknologian ihmeitä, sekä ihanaa merimaisemaa rakennelman toisella puolen.

Yksi jo Suomessa määrittelemistämme ehdotomasti nähtävistä jutuista oli rantakallio, ja sellainen oli lähistöllä. Lähdimme siis jalan rannan poikki barragelta Penarthin "keskustaa" kohti. Matka osoittautui kohtalaisen pitkäksi välillä hankalakulkuisessa kivikossa, mutta mikäs siinä merenrantaa pitkin kävellessä ihanassa auringonpaisteessa. Itse "kallio" oli kyllä hassua: kai se jonkinmoista kalkkikiveä oli, mutta niin kovin haurasta, että mureni heti käteen, jos siitä otti kiinni. Siinä ei kyllä onnistuisi kiipeily. Rannalla oli myös hyvin omituista vaaleanpunaista kiveä, joka näytti lähinnä kalanpaloilta, mutta kyllä se kiveltä vaikutti, joskin aika murenevalta myös. Fossiilipainaumiakin rantakivikosta löytyi.

Lopulta päädyimme Penarthin laiturille, pitkälle, isolle ja turistien täyttämälle. Rantamaisema toi melkein mieleen Nizzan, ja sääkin oli suorastaan välimerellinen. Hetken näkymiä katseltuamme ostimme jäätelöt ja lähdimme palailemaan barragea kohti toista reittiä, halki asuinalueen, joka oli täynnä hienoja huviloita mielettömällä merinäköalalla. Uskomattomalla tuurilla ehdimme takaisin juuri ajoissa, että pääsimme vesibussin kyytiin - se kun kulki vain kerran tunnissa. Lisäksi tilaa oli juuri tasan meille ja kahdelle muulle kanssaihmiselle. Jos porukkaa olisi ollut yhtään enempää, joku olisi jätetty rannalle ruikuttamaan.

Takaisin Bayssa seuraava tehtävä oli valita ruokapaikka Mermaid Quayn ravintolapaljouden seasta. Päädyimme italialaiseen, jossa oli hyvin söpö blondi tarjoilijapoika (niitä täällä tuntuu riittävän!). Istuimme ulkona ja joimme viiniä. Kyllä kelpasi! Ruokakin oli ihan jees. Kahville suuntasimme Roathiin yhteen Helzin vakiopaikoista, Shot in the Darkiin, joka olikin valtavan kotoisa ja leppoisa, ja hyvännäköisen baristan (päivän teema?) tekemä kahvi oli oikein hyvää.

Kotiin viimein palattuamme oli taas päivän kävelyretkeilyn jälkeen jokseenkin väsähtänyt olo. Käväisimme H:n kämppisten kanssa pyörähtämässä hassulla kirpparilla, joka järjestettiin kahvilassa - pieni tila oli survottu täyteen kojuja ja vaaterekkejä, ja tavaroitaan myyvät tyypit siemailivat olutta kovaäänisen taustamusiikin säestyksellä. Emme jaksaneet viipyä siellä kovin kauaa, saati sitten jäädä baariin, vaan palasimme taas kämpille.

Loppuillan ohjelma oli samaa sarjaa kuin eilisen: teimme käsitöitä, ja lisäksi sivistin L:aa ja H:iä jaksolla Doctor Whota. Vaikka jakso oli sieltä vähemmän himmeästä päästä (The Unicorn and the Wasp), se sai silti tuomion, että oli turhan sekavaa. Pöh.

5.4., 18.00, A Shot in the Dark, Cardiff

4.4. aamuna koko huoneemme heräsi nätisti samaan aikaan, mutta emme kyllä tulleet jutelleeksi jenkkien kanssa mitään. Hostellin aamupala oli oikein jees, alakerran loungessa muroja ja leipää (ja suklaalevitettä!). Syötyämme ja pakattuamme jätimme tavarat lukkojen taa ja lähdimme taas kaupungille.

Pelottavasta kyltistä huolimatta kävelimme randomilla sisään vastaantulleeseen kirkkoon, ja kas, se olikin suuri paikallinen nähtävyys, Priory Church of St. Mary. Kirkossa oli ystävällisiä mummeleita, jotka käskivät mennä johonkin latoon. Häh? Menimme kahville ja Welsh Cakeseille kirkon sisäpihan rakennukseen, ja havaitsimme, että se olikin se lato, Tithe Barn. Samat mummot neuvoivat, että nyt yläkertaan katsomaan tapestryä. Aijaa?

Noudatimme mummojen ohjetta. Yläkerrassa olikin uskomattoman hieno kirjailtu seinävaate, jota 60 mummoa oli askarrellut 6 vuotta, ja uutuuttaan hohteleva näyttely Abergavennyn historiasta. Tämä taisi olla päivän paras nähtävyys, paitsi siksi, että se oli aika upea käsityötaidonnäyte, myös siksi, että kättensä työstä ylpeät mummot olivat hyvin herttaisia.

Pyörähdimme keskustassa markkinoilla, mistä mukaan tarttui leipää, ja siirryimme seuraavaan nähtävyyteemme: paikalliseen linnaan. Osa siitä oli raunoina, ja se oli minusta hienoin osuus. Osa oli restauroitu, ja sisälsi myös alueen historiaa esittelevän museon, joka tuli lähinnä juostua läpi. Ei ollut hääppöinen, mutta eipä se mitään maksanutkaan. Linna oli ehkä vähän pettymys, kun oli niin pieni.

Astuimme ulos linnasta, istuimme muurille, ja avasimme paikallisen turistibrosyyrin. Mitäs seuraavaksi? Ei löytynyt listasta mitään. Kaikki paikat, joissa emme olleet käyneet, olivat jossain huitsin puskassa, jalkaisin liikkuvien ulottumattomissa. Se taisi olla siinä se kylä siis.

Kävelimme vielä pääkadun läpi ja kiersimme pari kauppaa. Ostin gigan kokoisen muistikortin kameraani onnettoman kesken loppuneen vanhan tilalle. Lounaalle menimme paikalliseen pubiin, jossa oli oikein jees ruoka ja hyvin söpö tarjoilijapoju.

Syötyämme emme oikein keksineet mitään puuhaa, joten päätimme hakea roinamme hostellista ja katsastaa, milloin tulisi seuraava juna. Sehän tuli sopivasti viiden minuutin päästä. Tuli siis vähän äkkilähtö, mutta mikäs siinä, kun ei Abergavennyssä enää ollut nähtävää. Siispä lyhyt junamatka, ja olimme taas Cardiffissa.

Eilisen kävelyretken ja päivän shoppailun sun muun jäljiltä oli niin väsy, että loppuilta meni lööbaillessa: söimme Abergavennystä ostettuja juustoja ja viiniä, leivoimme pullaa, ja Laura (ja vähän minäkin) opetimme Helenin tekemään neulakinnastyötä. Sen parissa menikin päälle puoleen yöhön. Aika rappioitunut meno tai jotain.

4.4., 14.40, juna Abergavenny-Cardiff

Heräsimme aikaisin, jotta ehdimme hyvissä ajoin junaan. Juna ei kyllä toiminut ollenkaan niinkuin olimme kuvitelleet: eilinen lipunmyyntijamppa ei ollut maininnut, että meidän pitäisi vaihtaa junaa Cardiff Centralilla. Kellonajat eivät myöskään täsmänneet etukäteen katsomiimme, mutta ei se mitään. Varsin vaivattomasti kaikki junat kuitenkin löytyivät, ja alle tunnin matkustamisen jälkeen astuimme ulos Abergavennyssa.

Sää oli niin sumuinen, että mainostetut vuoret kylän ympärille eivät juurikaan näkyneet. Ei kuitenkaan satanut. Jätimme tavaramme Black Sheep Backpakers -hostelliimme, ja suuntasimme kaupungille. Turisti-infon ystävälliseltä tädiltä ostimme kävelyreittiohjeen jo etukäteen valitsemallemme vuorelle.

Kävimme syömässä fish & chipsejä, koska jossain välissä piti. Hostellin setä oli samaisessa paikassa tuopillisella ja kuittaili meille. Emme kuitenkaan aikoneet kuluttaa loppupäivää pubissa, vaan syötyämme otimme kartan kätösiimme, ja suunnistimme kohti vuorta.

Kävelylehtisen perusteella reitin pituus oli 15 kilometriä kokonaisuudessaan, ja pahus vieköön, siltä se kyllä tuntuikin. Keskustasta ei ollut pitkäkään matka ulos, ja pian olimme keskellä kumpuilevaa peltomaisemaa. Opaskirjanen käski ylittää "stilen"-sana oli meille kaikille vieras. Soitimme Helzin kämppikselle, joka katsoi netmotista, että se on jonkinmoinen portaikko. Edessämme oli portaiden asemesta portti, joka näytti johtavan keskelle hevoshakaa. Täh. Lähdimme toiseen suuntaan sen ohi, mutta pian havaitsimme olevamme menossa väärään suuntaan. Siispä poikittain takaisinpäin. Myöhemmin päättelimme, että se portti, jossa oli yksi porras, olikin se stile. Jätimme kuitenkin hevoshaan väliin ja kävelimme tietä parin farmin ja söpöjen Lambi-lampaiden ohi.

Tie nousi jyrkästi, ja kun viimein löysimme parkkipaikan, josta laiskat ihmiset olisivat lähteneet vuorelle, olimme jo niin poikki, että pidimme tauon. Parkkipaikalta lähti varsinainen polku. Se nousi halki maalauksellisen tammimetsän, joka oli kuin suoraa jostain Tolkienin tekstistä.

Viimein metsä harveni, ja muuttui saniaisten, mustikan ja kanervan peittämäksi ylämaaksi. Maasto myös jyrkkeni edelleen. Kun yhden kumpareen yli noustuamme näimme tavoitteemme, Sugarloaf Mountainin huipun, nousi pintaan pieni epätoivo. Huippu oli vielä kovin kaukana, ja jalat olivat jo aika poikki. Sentään sää oli vain parantunut ylös mentäessä: olimme nousseet sumun yläpuolelle, sinisen taivaan ja auringonpaisteen alle.

Ylhäällä tapasimme eläimiä: yksinäisessä puussa istui lähes pelottavan suuri korppi, ja lauma hevosia käyskenteli karussa maastossa ihan keskenään - ja ilman minkäänlaista aitausta. Tämähän elukoihin tottumatonta kaupunkilaislapsosta suorastaan pelotti, etenkin kun hepat yhtäkkiä lähtivät kirmaamaan meitä kohti. Siitä saivat jo väsähtäneet vaeltajat kätevän adrenaliinipiikin. Tietysti hepat vain laukkasivat ensin kavereidensa luo ja sitten purolle juomaan.

Edessämme olivat vielä viimeiset ponnistukset, eli se kaikkein jyrkin nousu edelleen kovin kaukaiselta näyttävälle huipulle. Itse asiassa olimme niin kuitteja, että oli pakko pitää taukoja hyvin usein ja paljon. Periksi ei kuitenkaan annettu, ja lopulta, sankarilliseesti, saavutimme kuin saavutimmekin Sugarloaf Mountainin noin 600 metrin korkeuteen kohoavan huipun.

Näköalat huipulta olivat aivan mahtavat (kuva ei mitenkään tee niille oikeutta), vaikka suurimmaksi osaksi laaksot olivat usvan peitossa. Kauemmat vuoret eivät siis juurikaan näkyneet, mutta toisaalta, maisema oli sitäkin mystisempi. Huipulla myös tuuli kovasti. En varmaan koskaan aiemmin ole kokenut yhtä vahvaa kaipuuta riippu- tai varjoliitoa kohtaan - jospa olisi vain voinut levittää siivet ja lähteä leijailemaan tuulten mukana kaukana alla aukeavan näkymän ylle.

Pidimme lounastauon suojaisien kivien lomassa lähellä huippua. Oli niin aurinkoista, että ei tarvinut takkia. Huipun lähistöllä piti olla kaksikin geokätköä, ja syötyämme yritin vähän etsiskellä niitä, mutta kun vihjeet olivat tasoa "kivenkolossa", kun alue oli täynnä kiviä, ja muutenkin olo oli jokseenkin uupunut, päätin luovuttaa aika alkuunsa. Jos olisi ollut GPS, puuhassa olisi ehkä ollut enemmän mieltä.

Paluureittimme oli eri kuin tuloreitti. Toisessa lauseessa mainittua kivimuuria saimme etsiä niin kauan, että vaikka alaspäin meno oli toki kevyempää kuin ylös, sen viimein löydyttyä jaksoi tuskin nostaa jalkojaan maasta. Hiljalleen kuitenkin etenimme karusta nummimaastosta jälleen harvojen jalopuiden sekaan. Testasin yhteen kiipeämistä. Mahtavaa oli.

Polkumme jatkui metsään, joka koostui pelkästään sammalen peittämistä, aavemaisen oloisista tammista - kuin mikäkin enttimetsä, tai peräti Alkumetsä. Yksin pimeällä olisi pelottanut. Laskeuduimme sen läpi laaksoon, jota halkoi Nant Iago-niminen puro, ja puut vaihtuivat pyökeiksi. Reissumme viimeisen esterataosuuden muodosti puron ylitys: oli kyllä ylityspaikka laattakivineen, mutta se oli mudan ympäröimä. Vähän kiertelemällä sekin saatiin ohitettua kuivin kengin. Löysimme tiemme takaisin parkkipaikalle, ja siitä omia jälkiämme seuraten, tällä kertaa eksymättä takaisin kaupunkiin.

Väsyneinä, mutta suorituksestamme ylpeinä kävimme syömässä Subwayssa, ja sitten jo aiemmin tutuksi tulleessa Coliseum-pubissa jälkiruoaksi valtava suklaakakkupala minulle, ja muille brownieta. Kello ei tämänkään jälkeen ollut kovin paljoa, mutta energia oli niin vähissä, että valuimme hostellille, missä lähinnä lojuimme loungessa TV:n ääressä, ja aikaisin nukkumaan.

Kukaan meistä ei ollut vielä nukahtanut kiitos allaolevan pubin melun, kun huoneemme muut asukit - 2 tyttöä ja 2 poikaa - törmäsivät sisään ja laittoivat valot päälle, huomasivat meidän nukkuvan, sanoivat hups, sammuttivat valot ja olivat ihan hyshys. Olimme tietysti hiljaa ja leikimme nukkuvia sen sijaan, että olisimme ryhtyneet yhtään sosiaalisemmiksi. Lopulta uni oikeastikin tuli.

3.4., 10.00, Juna Cardiff-Abergavenny

Enimmäisen kokonaisen päivämme Cardiffissa kulutimme tutustuen lähiympäristöömme. Aamupäivästä pyörimme lähiössä etsien Splott Marketia. Hienoissa reittiohjeissamme käskettiin muun muassa etsiä "Magic Roundabout", ja kyllä se löytyikin, ja oli aika maaginen. Lopulta, samoiltuamme halki ei-kovin-lupaavan teollisuushallien täyttämän maaston, löysimme kyseisen kirpputorin eräästä isosta hallista. Se oli aika random, kuten myös ostoksemme: yksi ananas, 80p(!) sekä koru, jonka omistajuudesta L ja H neuvottelivat vasta myöhemmin.

Lähiökierroksen jälkeen kävimme heittämässä ananaan kämpille ja syömässä vähän. Sen jälkeen suuntasimme uusin voimin kohti keskustaa. Bussi antoi odottaa itseään, mutta saapui viimein. Siinä oli vain yksi ovi.

Keskustassa shoppailimme. Yritin tietysti tiirailla TV:stä tuttuja paikkoja, mutta mikään ei varsinaisesti hypännyt silmiin. Mukaani tarttui kymrin kielikurssi. Myyjä toivotteli onnea opintoihin, heh. Käväisimme myös kahvilla. Paikassa oli pöytiintarjoilu, ja silti hintataso oli selvästi Suomea alempana.

Illalla palailimme kämpille, ja sivistin Helziäkin näyttämällä jakson Torchwoodia. Suuri osa illasta tosin meni ihmetellen huomista kaupunginvaihtoa, pakkaillen ja säätietoja ja geokätköjä setvien.

2.4., 13.40, Helzillä

Eilisen seikkailumme jatko:

Paikalle ajeli tiepalvelun symppis tiimi, joka oli kovin huolissaan, onko kaikki hyvin, ja jakoi meille lämpöfoliot, ettei vaan hypotermia iske. Siinä sitten odoteltiin kuin mitkäkin onnettomuuden uhrit.

Jonkun tunnin odottelun jälkeen Mike komensi meidät takaisin bussiin, ja ajoimme huoltsikalle, jonne matka kesti ehkä kymmenen minuuttia. Emme sitten mitenkään olisi aiemmin voineet sinne ajella. Huoltsikalla odotti korjaaja, joka vaihtoi renkaan sillä aikaa, kun joimme teetä.

Viimein, ehkä puolitoista tuntia odoteltuamme, pääsimme matkaan, ja lopulta ihan kuolleina ja reilusti myöhässä Cardiffiin. Jaksoimme juuri ja juuri raahautua Helzille ja tavata kämppikset ja tutustua kämppään ja syödä. Uni tuli heti, kun viimein pääsi vaakatasoon.

1.4.09, ~18.50, noin tunnin päässä Lontoosta

Sain hädin tuskin nukuttua matkaa edeltävänä yönä - lentäminen hirvitti. Edellisestä kerrasta oli vuosikausia. Lähdin kotoa ennen kymmentä, kävin vaihtamasa rahaa, tapasin Lauran, ja ajelimme bussilla Helsinki-Vantaalle.

Vanhanaikaisiin lentolippuihin tottuneelle vanhukselle tuntui rauhoittavalta saada check-inistä oikean oloinen läpyskä käteensä printattujen lippulappujen tilalle. Turvatoimet olivat selvästi tiukentuneet aiemmista, vanhoista muistikuvista. Kiitos metallisen vyönsoljen, sain täyden käsikopelokohtelun. Tapoimme lentoa edeltävän ajan juomalla yhdet ja ihmettelemällä kansainvälistä ilmapiiriä.

Koska lento oli halpis EasyJet, sisään lastauduttiin epämääräisesti ja otettiin jotkut paikat. Jalkatilaa oli hyvin niukasti ja penkit epämukavat. Muuta valittamista lennossa ei ihme kyllä ollut. Aika tuntui pitkältä ja nousu ja lasku menivät lievän paniikin tunnelmissa, mutta fyysisesti pahaa oloa ei syntynyt, joten huh, siitä selvittiin.

Perillä Gatwickissä etsimme ensin rinkkamme, sitten eteläterminaaliin, johon meni kätevä ilmainen sukkulajuna. Sieltä ostimme junaliput ja junailimme itsemme Lontoon Victoria Stationille. Lyhyen kävelyn päästä löytyi myös bussiasema, josta Cardiffin kyytimme lähtisi.

Bussin lähtöä piti odotella vielä tylsä tunti kovilla penkeillä. Ihmisten katselu tosin oli kiintoisaa. Sosiologian perusopinnot juuri vääntäneenä aloin heti pohtia, miten porukka selvästi oli alempaa sosiaaliluokkaa, varmasti ne rikkaat businessihmeet menevät joko omalla autolla tai junalla. Ylipäänsä tuntui, että porukkaan on helpompi upota kuin vaikkapa Ranskassa, missä ihmiset olivat paitsi tummempia, myös fiinimmin pukeutuneita. Ja mainiota, että ihmiset puhuvat kieltä, jota oikeasti ymmärtää, ja hilpeillä aksenteilla!

Viimein pääsimme bussiin ja matkaan. Lontoo oli täynnä G20-mielenosoittajia, joten ilmeisesti kiersimme vähän epätavallista reittiä. Sitten, noin tunnin ajeltuamme, kuului kumma ääni, ja vähän myöhemmin bussi pysähtyi tien viereen. Kuskimme Mike ilmoitti, että rengas on tyhjä! Ei ole totta! Ja ei, kyseessä ei ollut aprillipila, vaan tässä nyt ihan tosiaan istuskellaan tienposkessa ja varmaan kohta toista tuntia odotellan. Kyllä AOK:n reissut ovat aina suuria seikkailuja...

14.4.09, Perkkaa. Intro: Sinne ja takaisin

Tästä alkaa Walesin-reissun raportti, joka toimii samalla periaatteella kuin viimevuotisten Ranskan- ja Ruotsi-Tanska-matkojen kuvaukset. Kirjoitin koko vajaan kaksiviikkoisen seikkailun ajan perinteistä paperipäiväkirjaa, ja nyt siirrän tekstini nettimuotoon muidenkin ihmeteltäväksi. Otsikot kertovat siitä, milloin ko. teksti on kirjoitettu, eivät sisällöstä. Hieman sekava systeemi ehkä, mutta toisaalta lienee kiva tietää, missä mikäkin kirjoitelma on syntynyt. Tiivistäen, matka siis ajoittui välille 1.-13.4.2009. Aluksi vietin viikon AOK:laisten seurassa Cardiffissa ja vähän muuallakin, sen jälkeen vajaan viikon Varsinais-Suomen Luolatutkijoiden kanssa eteläisen Walesin maanalaisia onkaloita tonkien. Aivan mahtava reissu kaiken kaikkiaan. Ankeaa, että se on jo ohi - mutta nyt asiaan! Tarina alkaa.