4.4., 14.40, juna Abergavenny-Cardiff

Heräsimme aikaisin, jotta ehdimme hyvissä ajoin junaan. Juna ei kyllä toiminut ollenkaan niinkuin olimme kuvitelleet: eilinen lipunmyyntijamppa ei ollut maininnut, että meidän pitäisi vaihtaa junaa Cardiff Centralilla. Kellonajat eivät myöskään täsmänneet etukäteen katsomiimme, mutta ei se mitään. Varsin vaivattomasti kaikki junat kuitenkin löytyivät, ja alle tunnin matkustamisen jälkeen astuimme ulos Abergavennyssa.

Sää oli niin sumuinen, että mainostetut vuoret kylän ympärille eivät juurikaan näkyneet. Ei kuitenkaan satanut. Jätimme tavaramme Black Sheep Backpakers -hostelliimme, ja suuntasimme kaupungille. Turisti-infon ystävälliseltä tädiltä ostimme kävelyreittiohjeen jo etukäteen valitsemallemme vuorelle.

Kävimme syömässä fish & chipsejä, koska jossain välissä piti. Hostellin setä oli samaisessa paikassa tuopillisella ja kuittaili meille. Emme kuitenkaan aikoneet kuluttaa loppupäivää pubissa, vaan syötyämme otimme kartan kätösiimme, ja suunnistimme kohti vuorta.

Kävelylehtisen perusteella reitin pituus oli 15 kilometriä kokonaisuudessaan, ja pahus vieköön, siltä se kyllä tuntuikin. Keskustasta ei ollut pitkäkään matka ulos, ja pian olimme keskellä kumpuilevaa peltomaisemaa. Opaskirjanen käski ylittää "stilen"-sana oli meille kaikille vieras. Soitimme Helzin kämppikselle, joka katsoi netmotista, että se on jonkinmoinen portaikko. Edessämme oli portaiden asemesta portti, joka näytti johtavan keskelle hevoshakaa. Täh. Lähdimme toiseen suuntaan sen ohi, mutta pian havaitsimme olevamme menossa väärään suuntaan. Siispä poikittain takaisinpäin. Myöhemmin päättelimme, että se portti, jossa oli yksi porras, olikin se stile. Jätimme kuitenkin hevoshaan väliin ja kävelimme tietä parin farmin ja söpöjen Lambi-lampaiden ohi.

Tie nousi jyrkästi, ja kun viimein löysimme parkkipaikan, josta laiskat ihmiset olisivat lähteneet vuorelle, olimme jo niin poikki, että pidimme tauon. Parkkipaikalta lähti varsinainen polku. Se nousi halki maalauksellisen tammimetsän, joka oli kuin suoraa jostain Tolkienin tekstistä.

Viimein metsä harveni, ja muuttui saniaisten, mustikan ja kanervan peittämäksi ylämaaksi. Maasto myös jyrkkeni edelleen. Kun yhden kumpareen yli noustuamme näimme tavoitteemme, Sugarloaf Mountainin huipun, nousi pintaan pieni epätoivo. Huippu oli vielä kovin kaukana, ja jalat olivat jo aika poikki. Sentään sää oli vain parantunut ylös mentäessä: olimme nousseet sumun yläpuolelle, sinisen taivaan ja auringonpaisteen alle.

Ylhäällä tapasimme eläimiä: yksinäisessä puussa istui lähes pelottavan suuri korppi, ja lauma hevosia käyskenteli karussa maastossa ihan keskenään - ja ilman minkäänlaista aitausta. Tämähän elukoihin tottumatonta kaupunkilaislapsosta suorastaan pelotti, etenkin kun hepat yhtäkkiä lähtivät kirmaamaan meitä kohti. Siitä saivat jo väsähtäneet vaeltajat kätevän adrenaliinipiikin. Tietysti hepat vain laukkasivat ensin kavereidensa luo ja sitten purolle juomaan.

Edessämme olivat vielä viimeiset ponnistukset, eli se kaikkein jyrkin nousu edelleen kovin kaukaiselta näyttävälle huipulle. Itse asiassa olimme niin kuitteja, että oli pakko pitää taukoja hyvin usein ja paljon. Periksi ei kuitenkaan annettu, ja lopulta, sankarilliseesti, saavutimme kuin saavutimmekin Sugarloaf Mountainin noin 600 metrin korkeuteen kohoavan huipun.

Näköalat huipulta olivat aivan mahtavat (kuva ei mitenkään tee niille oikeutta), vaikka suurimmaksi osaksi laaksot olivat usvan peitossa. Kauemmat vuoret eivät siis juurikaan näkyneet, mutta toisaalta, maisema oli sitäkin mystisempi. Huipulla myös tuuli kovasti. En varmaan koskaan aiemmin ole kokenut yhtä vahvaa kaipuuta riippu- tai varjoliitoa kohtaan - jospa olisi vain voinut levittää siivet ja lähteä leijailemaan tuulten mukana kaukana alla aukeavan näkymän ylle.

Pidimme lounastauon suojaisien kivien lomassa lähellä huippua. Oli niin aurinkoista, että ei tarvinut takkia. Huipun lähistöllä piti olla kaksikin geokätköä, ja syötyämme yritin vähän etsiskellä niitä, mutta kun vihjeet olivat tasoa "kivenkolossa", kun alue oli täynnä kiviä, ja muutenkin olo oli jokseenkin uupunut, päätin luovuttaa aika alkuunsa. Jos olisi ollut GPS, puuhassa olisi ehkä ollut enemmän mieltä.

Paluureittimme oli eri kuin tuloreitti. Toisessa lauseessa mainittua kivimuuria saimme etsiä niin kauan, että vaikka alaspäin meno oli toki kevyempää kuin ylös, sen viimein löydyttyä jaksoi tuskin nostaa jalkojaan maasta. Hiljalleen kuitenkin etenimme karusta nummimaastosta jälleen harvojen jalopuiden sekaan. Testasin yhteen kiipeämistä. Mahtavaa oli.

Polkumme jatkui metsään, joka koostui pelkästään sammalen peittämistä, aavemaisen oloisista tammista - kuin mikäkin enttimetsä, tai peräti Alkumetsä. Yksin pimeällä olisi pelottanut. Laskeuduimme sen läpi laaksoon, jota halkoi Nant Iago-niminen puro, ja puut vaihtuivat pyökeiksi. Reissumme viimeisen esterataosuuden muodosti puron ylitys: oli kyllä ylityspaikka laattakivineen, mutta se oli mudan ympäröimä. Vähän kiertelemällä sekin saatiin ohitettua kuivin kengin. Löysimme tiemme takaisin parkkipaikalle, ja siitä omia jälkiämme seuraten, tällä kertaa eksymättä takaisin kaupunkiin.

Väsyneinä, mutta suorituksestamme ylpeinä kävimme syömässä Subwayssa, ja sitten jo aiemmin tutuksi tulleessa Coliseum-pubissa jälkiruoaksi valtava suklaakakkupala minulle, ja muille brownieta. Kello ei tämänkään jälkeen ollut kovin paljoa, mutta energia oli niin vähissä, että valuimme hostellille, missä lähinnä lojuimme loungessa TV:n ääressä, ja aikaisin nukkumaan.

Kukaan meistä ei ollut vielä nukahtanut kiitos allaolevan pubin melun, kun huoneemme muut asukit - 2 tyttöä ja 2 poikaa - törmäsivät sisään ja laittoivat valot päälle, huomasivat meidän nukkuvan, sanoivat hups, sammuttivat valot ja olivat ihan hyshys. Olimme tietysti hiljaa ja leikimme nukkuvia sen sijaan, että olisimme ryhtyneet yhtään sosiaalisemmiksi. Lopulta uni oikeastikin tuli.