14.4., Perkkaa

Eilen siis koitti se kurja ja ikävä päivä, kun piti palata kotiin. Mieluummin olisin jäänyt Etelä-Walesiin luolapummiksi, mutta eipä auttanut. Aamulla aikaisin ylös, tavarat rinkkaan (vaati vähän survomista, mutta oli helpompaa kuin olin pelännyt) ja super-GePSutin osoittamaan kohti Lontoota. Ajomatka oli tylsähkö, koska suurin osa siitä oli moottoritietä. Oli myös ankeaa siirtyä Walesin puolelta Englantiin, kun hilpeät kaksikieliset kyltit loppuivat - töyssyt eivät enää olleetkaan myös twmpathau, eikä poliisiautoissa lukenut Heddlu. Lampaatkin vaihtuivat (hulluiksi?) lehmiksi.

Auton palautus Heathrowssa oli hyvin vaivatonta, ja olimme kentällä niin varhain, että aikaa jäi vielä pikaiselle Lontoon-keikalle. Ensin tosin piti checkautua sisään, mikä oli minulle haaste sinänsä, tämä kun oli ihan ensimmäinen kerta ikinä eläissäni, kun olin lentämässä yksin. Menin tietenkin ensin väärälle tiskille. Lippuni oli myyty British Airwaysin koodilla, mutta itse asiassa lento oli Finnairin. Ystävällinen setä BA:n puolella taputteli olkapäätä, sanoi, että ei mitään hätää, ja osoitti minut Finskin tiskille. Siellä pääsin eroon rinkastani.

Miri ja Dare olivat saaneet oman lähtöselvityksensä hoidettua jo aikaa sitten. Liityin seuraan, ja suuntasimme maan alle, mutta tällä kertaa ihmiskätösten kaivamiin tunneleihin. Pääsin kuin pääsinkin tällä reissulla vilkaisemaan Lontoon Undergroundia. Matka Heathrowsta King's Crossille vei kolme varttia. Jo pelkkä Piccadilly Line oli Hesan metrolaisen näkövinkkelistä valtava, ja muita linjojakin tietysti olisi ollut pilvin pimein. Pyöreät tunnelit ja matalat junat olivat hupaisia, samoin neljän kiskon virroitussysteemi sekä jatkuvat siitä sun tästä muistuttavat kuulutukset.

Emme löytäneet laituria 9 3/4 King's Crossilta, koska laiturien 9 ja 10 alueelle ei päässyt kuin lippuportin läpi. Sen sijaan haahuilimme asemaa ympäröivässä kaupunginosassa, joka muuttui parin korttelin matkalla viliseväkatuisesta rauhallisiksi sivukujiksi. Söimme vallan mainioita rullakebabintapaisia satunnaisessa "välimerellisessä kahvilassa", ostimme jäätelöt, ja palailimme metroon. Kello alkoi olla jo sen verran, että katsoimme parhaaksi siirtyä kentälle.

Turvatarkastukset olivat yhtä rasittavat kuin Helsingissäkin, elleivät peräti vielä enemmän: en tiedä, kävelimmekö jotenkin jossain välissä väärään suuntaan, mutta päädyimme pisteeseen, jossa kaikkien muiden tarkistusten jälkeen läpivalaistiin vielä erikseen kaikkien kengät. Hih. Yritin katsella kentän kauppa-aluetta, mutta satunnaisesti vastaan törmäävät suomea ja ruotsia puhuvat ihmiset alkoivat ahdistaa niin, että vetäydyin sivuhuoneeseen Mirin ja Daren luo. TV:stä tuli sopivasti Doctor Whon pääsiäisspesiaalin uusinta, tosin niin huonolla kuvalla ja äänellä, ettei siitä ollut juuri iloa.

Väistämättä viimein oli aika jakaantua ja lastautua lentokoneisiin, turkulaiset Arlandan kautta kotiin ja minä suoralla lennolla Helsinkiin. Koneeseen astuminen pelotti melkein enemmän kuin luolassa temppuilu. Loppujen lopuksi lento oli kuitenkin leppoisa, kirjoitin päiväkirjaa, luin Descentiä ja söin pahaa lentokoneruokaa. Helsinki-Vantaalla olivat vastassa äiti ja Olmi, joilta sain kyydin kotiin.