13.4., 18.30, lento Lontoo-Hki

Aamu oli vaihteeksi ehkä vähän verkkainen. Väsäsimme taas ison englantilaisen aamiaisen, ja samalla setvimme SWCC:läisiltä tarkempaa tietoa lähistön kiintoisista pikkuluolista. Kohteeksi valikoitui Little Neath-joen laakso, jossa piti olla neljä mielenkiintoista, mutta meille tarpeeksi helppoa luolaa. Useammalla kartalla varustautuneina (joskin hyödyllisin karttapiirros hukattuna) lähdimme siis kohti ensimmäistä ihan itsenäistä luolaseikkailuamme Briteissä.

Ohjeista huolimatta paikan löytäminen osoittautui kohtalaisen haastavaksi. Pari kertaa harhaan ajettuamme löysimme kuvausta vastaavan parkkipaikan ja joen. Käveilmme sitä ylävirtaan, kunnes vastaan tuli kaksi kuollutta lammasta, emä ja karitsa, ja päättelimme, että se ei ehkä ollut kovin hyvä suunta. Palasimme tielle eli sillalle. Jo katsastamamme yläjuoksun puolella puolet joen vedestä hävisi johonkin - mitä ilmeisimmin maan alle, mutta mainittua Little Neath River Caven sisäänkäyntiä ei kyllä näkynyt. Pala matkaa alavirtaan siis, ja tiding! Löysimme vaikka kuinka monta lupaavan oloista koloa. Haa.

Takaisin autolle, ja varusteiden vaihto. Vastaantullut traktorikuski kertoi, että toisin kuin SWCC:llä oli väitetty, luolan lähistöllä eleli edelleen farmari, jolle piti maksaa parkkeerauksesta. Käväisimme siis maatalon pihassa tapaamassa (minusta) pelottavan koiralauman ja kuuron tädin, jolle annoimme £3. Sitten kohti syvyyksiä!

Suunnitelmamme oli käydä läpi neljä luolaa, alajuoksulta ylöspäin Town Drain, White Lady, Bridge Cave ja Little Neath River Cave, viimeinen hyvin märkänä kysymysmerkillä. Lähdimme siis alajuoksua kohti jokea seuraillen.

Ennen kuin olimme katsoneet ensimmäisenkään luola-aukkoon, vastaan tullut Pwll y Rhyd gorge pysäytti meidät. Hämmentävä geologinen ilmiö näytti siltä, kuin joku olisi päättänyt katkaista joen. Poikittain virran halki kulki suuri kivinen vajoama, jonka pohjalla oli allas kirkasta vettä, ja toisessa päädyssä jonkinlainen onkalo. Etenkin kun joku oli avuliaasti jättänyt paikalle köydentapaisen laskeutumista ja nousemista helpottamaan, piti tämä ihme kuoppa tutkia tarkemmin. Sieltä löytyikin kivan kokoinen kammio - täkäläisellä mittapuulla ei mitään, suomalaisella suuri. Siitä suuren osan täytti vesiallas. Mainio kivimuodostelma tämäkin.

Edempää täysin kuivuneen joenuoman varresta löytyi kalliota ja lohkarekasautuma, joka vietti alaspäin jonkinmoiseen pimeään onkaloon. Koska tämä kohta vaati laskeutumista, jota White Ladyn sisäänkäynnin piti sisältää, epäilimme, että tämä olisi kyseinen luola. Myöhemmin valokuvat oikeasta White Ladysta paljastivat, ettemme itse asiassa koskaan seuranneet jokea kyllin pitkälle alavirtaan. Tämä olikin vain jokin nimeämätön, mitätön pieni kolo. Jälleen Suomen - ja ehkä Ruotsinkin - asteikolla se olisi ollut ihan kelpo luola.

Päivänvaloisan alaspäisen osuuden pohjalta löytyi onkalo, josta johti eteen- ja loivasti alaspäin kapeahko korkea tunneli. Se päätyi tilaan, jonka pohjaa peitti vesi, ja josta lähti sisääntuloreitin lisäksi poispäin kolme reittiä: matalalla oleva lammikko, joka vaikutti hyvin syvältä, ehkä sumppu, samassa linjassa sisääntulosta jatkuva korkea, kapea onkalo, jonka pohjalla oli myös vettä, sekä ylöspäin lähtevä kuiva tunneli. Aloitimme viimeksimainitusta. Sen alkuun päästäkseen piti ylittää pohjaton jorpakko ja kiivetä ylöspäin pari muuvia märällä kivellä. Tein tämän ensin, ja kävin koluamassa kammion läpi. Se nousi aikansa ja päätyi kohtuu isoon tilaan, jossa oli hienot vesipisaroiden kimaltaviksi täplittämät seinät.

Koska alareitti ei näyttänyt lupaavalta, suuntasimme seuraavaksi korkeaan tunneliin, jossa ajopuut kopisivat aavemaisesti seiniä vasten. Yritimme vähän tyrkkiä niitä pois tieltä ja veteen - niiden päälle ei olisi ollut kiva tippua. Kyseisen tunnelin kulkeminen nimittäin vaati poikkarointia, yksi jalka kummallakin seinällä. Hyviä otteita riitti, mutta seinät olivat välillä sen verran kaukana toisistaan, että oli siinä haastettakin. Tunneli loppui umpikujaan jonkun kymmenen metrin jälkeen, mutta oli se joka tapauksessa hilpeä, ja hyvää tekniikkaharjoitusta.

Möngimme ulos kolosta, söimme vähän eväitä ja katsoimme kelloa. Aikaa ei ollut rajattomasti: SWCC:n kätevällä systeemillä olimme jättäneet päämajalle lapun, jossa olivat nimemme ja tiedot kohteestamme. Jos emme olisi takaisin majalla seitsemään mennessä, joku tulisi etsimään meitä. Koska lähistön kolot eivät näyttäneet vakuuttavilta, ja sillan läheltä olimme aiemmin bonganneet kiintoisan oloisen kolon, mahdollisesti Bridge Caven sisäänkäynnin, lähdimme seuraavaksi katselemaan sitä. Tämä olikin onnistunut valinta, ja oikeasti juuri se luola, josta oletimme olevan kyse.

Suuaukko ei ollut suuren suuri, ja myös siitä alkava tunneli oli pyöreä ja sen verran matala, ettei siinä mahtunut kävelemään suorassa. Välillä siitä poikkesi sivutunneleita, mutta ne olivat enimmäkseen pieniä, ja päättyivät umpikujiin. Hassua matalaa alaspäin vievää luiskaa liu'uttuamme ja yhden boulderiesteen yli/alitettuamme (molemmat onnistuivat) saavuimme hieman suurempaan kammioon, jonka perällä edellä kulkenut Miri ilmoitti kuulevansa huminaa. Kuuntelimme tarkkaan - kyllä, se kuulosti OFD I:stä tutulta maanalaisen virran kohinalta. Katselimme ympärillemme. Seinät tippuivat vettä, mutta varsinaisesta tulvimisesta ei ollut selviä merkkejä.

Itseäni tässä vaiheessa oikeasti hirvitti jonkin verran. Kaiken kaikkiaan luolien koluaminen keskenään oli paljon, paljon pelottavampaa - ja myös jännempää - kuin joka esteen ja kolon tuntevan oppaan kanssa. Järjenvastaisesti huomasin välillä pelkääväni, että pimeässä tulisi vastaan jotain elävää, tai että matala, lohkareinen tunneli päättäisi yhtäkkiä romahtaa. Mielenkiinto ja seikkailunhalu kuitenkin ajoivat vahvasti eteenpäin.

Seuraava este oli kohtalaisen haastava alaspäinen änkeytyminen, mutta se kannatti. Kapeahko osuuden jälkeen löysimme itsemme veden ääreltä! Maanalainen joki ei ollut yhtä syvä tai ihan yhtä kovaa virtaava kuin OFD I:n Streamway, eikä yhtä korkeassa tunnelissa. Se oli kuitenkin kiehtova, ja suhtauduimme siihen suurella kunnioituksella ja varovaisuudella. Lähdimme seuraamaan jokea alavirtaan päin, koska ylävirta päättyi heti kammiomme vieressä ahtaaseen jyrkäletukokseen (boulderchoke).

Seurattuamme jokea aikamme päädyimme kohtaan, jossa se muuttui valkokuohuiseksi ja haarautui. Valkea vesi tarkoitti niin kovaa virtaa, että sen kanssa emme halunneet leikkiä. Dare tarkisti toisen, vasemmalle johtavan haaran, joka ei ollut yhtä kuohuva, mutta se olikin vain takaisin päävirtaan johtava lenkki. Olimme jo melkein kääntymässä takaisin, kun Miri bongasi oikealta reitin ylös kuivalle maalle. Dare tarkisti sen, ja pian kutsui meidät peräänsä katsomaan jotain, minkä kuulemma ehdottomasti haluaisimme nähdä.

Löysimme itsemme valtavasta kammiosta - ei tietenkään mistään OFD:n isoimpien tilojen kaltaisesta, mutta silti, se oli kymmenen kertaa isompi kuin mikään, mitä olimme aiemmin nähneet tässä luolastossa. Joki kulki kaaressa yhtä kammion reunaa pitkin, ja päätyi kahteen haaraan. Molemmat haarat jatkuivat reippaasti kulkukelpoisen kokoisina tunneleina. Ikävä kyllä totesimme kellon olevan jo niin paljon, ettei olisi aikaa jatkaa tästä edemmäs. Ihastelimme aikamme onkalon suuruutta ja hienoutta, ja lähdimme palaamaan takaisin samaa reittiä kuin olimme tulleet sisään.

Bridge Cave oli sikäli helppo ja suoraviivainen, ettei paluumatkalla ollut eksymisen vaaraa. Yhdessä kohdassa ensimmäisenä kulkiessani tosin hetken epäilin, olinko mennyt väärään koloon, mutta ei, kyseessä olikin se ahtaahko pätkä, jonka läpi olimme kulkeneet juuri ennen joen löytämistä. Reitti ylös- ja ulospäin tuntui paljon lyhyemmältä ja nopeammalta kuin toiseen suuntaan, vaikka nopsaa menoani yritettiinkin hidastaa sälyttämällä Daren uuden suuren luolarepun roudaaminen vastuulleni.

Päivänvaloon palattuamme olo oli täydellisen epätodellinen. Tuo pieni kallionkoloko tosiaan johti ties kuinka pitkän tunneliverkostoon, jossa oli joki ja pienen talon kokoinen onkalo ja ties mitä? Jestas. Tänne olisi niin päästävä takaisin jonakin päivänä.

Ylämäki takaisin autolle oli kovin pitkä ja raskas. Ajelimme takaisin SWCC:lle, kävimme suihkussa, kokkasimme taas kerran epämääräistä pöperöä - tai lähinnä Miri kokkasi, joten pöperöstä tuli jopa ihan syötävää - ja viimeisen illan kunniaksi joimme pois vielä jääkaapissa olleet siiderit ja oluet. Istuimme iltaa takkahuoneessa SWCC:läisten kanssa, nauroimme höhlille koirille (paikka oli ihan kenneli, kolme hassua söpöä karvapalleroa), ja nautimme kotoisasta tunnelmasta. Yritin parhaani mukaan olla ajattelematta sitä, että seuraavana päivänä pitäisi jättää taakseen nämä kivat ihmiset ja tämä mahtava luolaisa maa, ja palata kotiin harmaan arjen keskelle.