10.4., keskiyö, SWCC hut

Heräsimme taas varsin pirteinä ja aikaisin, kokkasimme valtavan aamiaisen, ja sen aikana sopivasti päivän oppaamme Andy ja Antonia ilmaantuivat majalle. Megaflunssan riivaama Miri päätti jättää reissun väliin, joten vain minä ja Dare suuntasimme tänään luolaan. Tällä kertaa kohde oli OFD I, eli eri sisäänkäynti saman valtavan luolasysteemin toiseen osaan. Varustauduimme ja ajelimme pätkän matkaa mäkeä alas, pysäköimme auton tien viereen, ja kävelimme alas pihatietä, portin läpi ja pihan halki, tikkaita alas lukitulle luukulle. Ulkona oli taas sateista ja ankeaa, mutta maan alla siitä ei ollut haittaa.

Alku oli tällä(kin) kertaa helppo: pari settiä tikkaita alas ja kävelyä isoissa tasaisissa tunneleissa. Homma meni kiintoisaksi, kun saavutimme OFD I-kierroksen tunnusomaisen piirteen, Streamwayn, eli iloisesti virtaavan maanalaisen joen. Siinä liikkuminen oli taas jotakin aivan muuta: syvimmillään yli polven yltävän veden täyttämässä kourussa kahlattiin pitkä pätkä, välteltiin potholeja ja välillä ylitettiin monen metrin syvyisiä syvänteitä avuksi asennettujen rautatankojen päällä astellen. Hassua kyllä, syvyys ei tuntunut minusta miltään, kun alla oli vettä, siitäkin huolimatta, että se oli hyvin kylmää ja vaarallisen vauhdikkaasti virtaavaa. Vaikka saimme joessa kahlaillessamme saappaamme täyteen vettä (kirjaimellisesti) ja kastuimme puolireiteen, ihme kyllä kylmä ei tullut oikeastaan missään vaiheessa retkeä.

Kuivalle maalle päästyämme tyhjäsimme saappaamme, ja tutustuimme Waterfall Seriesin nimellä kulkevaan luolan osioon. Siellä oli rutkasti hienoja muodostelmia, joiden näkemiseksi piti tosin tehdä retken ikävin ylitys. Kuljimme kohtalaisen syvän kolon yli ensin ihan leppoisana poikkikulkuna, molemmat jalat rotkon eri puolilla, mutta sitten kolo kapeni niin, että edettiin jalat ei-turhan-hyvillä otteilla yhdessä seinässä ja selkä vastakkaista seinää vasten. Ylöspäin tämä oli kohtalaisen ongelmatonta, mutta nähtyämme mielettömän hienon kristallialtaan ja kokoelman upeita heliktiittejä ja muita luolailmiöitä oli aika mennä samaa tietä takaisin.

Alaspäin eteneminen oli huomattavasti ikävämpää, ja kolo niin kapea, että kun yritin kääntää päätäni, kypäräni yritti jäädä jumiin. Riuhdoin sitä lopulta niin taitavasti, että otsalamppuni - Miriltä lainattu - tippui alla ammottavaan rotkoon. Auts. Paniikki ei ollut kaukana. Onneksi lamppu kuitenkin saatiin poimittua, ehjänäkin vielä, ja Andyn rauhallisella ja asiantuntevalla opastuksella selvisin toiselle puolelle. Huh. Se oli kyllä reissun hermojaraastavin pätkä.

Palaillessamme kohti aiempia maisemia kohtasimme vielä vesiputouksen. Se ryöppysi iloisena katosta niskaamme - olo oli kuin kylmässä suihkussa. Samalla piti rämpiä alas keskittymistä vaativaa kourua. Ihan sen lopussa lipsahdin ja tulin sitten osan matkaa alas takamuksellani kuin mitäkin vesiliukumäkeä.

Palasimme aiempaan risteykseen, johon olimme jättäneet reppumme, ja pidimme evästauon. Sen jälkeen aloimme pitkän ja polveilevan matkan kohti uloskäyntiämme. Edelleen näimme valtavasti kaikkea hienoa, mutta kyllä kaikki jännittävä ja liikunnallinen oli silti reissun mainiointa antia. Tähän retkeen mahtui melkoinen määrä erilaista toimintaa. Kiipesimme ylös köyden avulla, ihan peräti varmistettuina, ja myöhemmin vielä ylemmille tasoille kivenjärkäleiden täyttämien kammioiden halki, välillä niiden väleistä änkeytyen. Eräässä erityisen mieleenpainuvassa kohdassa ryömimme sivuttain - ja osittain kierimme - läpi kohtalaisen pitkän kapean viiston tilan, toisessa piti käytännössä peruuttaa sokkona ahtaasta kolosta siten, että jalkojen alla oli pari metriä tyhjää, ja oikea jalkaote oikealta löytyi alla odottavan Andyn avustuksella.

Tämän jälkeen vasta jännää tulikin: ensin ryömittiin pätkä kapeaa, sileää tunnelia vastallaan, pää edellä, sitten tultiin melko lailla pystysuorista osioista ja niiden välisistä tasoista koostuvaan putkiloon, jossa edettiin kitkan avulla hallitusti alas liukuen. Tästä liukumäestä selvittyämme pukeuduimme valjaisiin, ja pääsimme tekemään poikkikulkua mukavan turvallisen tuntuisesti vaijeriin klippautuneina. Kuljimme jokusen kymmentä metriä sen joen yläpuolella, missä olimme luolaan tultuamme rämpineet. Korkeus ei tuntunut kiipeilijästä juuri miltään, kun koki olevansa turvallisesti kiinni.

Joen kattotasolla kulkeva osuus oli itse asiassa myös pakopaikka mahdollisten tulvien varalle, ja kun lopulta laskeuduimme takaisin jokeen, näimme omin silmin, miten päivän sade oli nostanut veden korkeutta. Vuolaimmin virtaavissa kohdissa vesi meinasi viedä jalat alta. Oppaamme totesikin, että jos olisimme tulleet sisään nyt, emme olisi voineet kulkea aamulla käyttämäämme reittiä. Ennen luolasta poistumista teimme vielä koukkauksen paikkaan, missä joen virtaus näkyin hyvin. Vesi kuohui valkoisena kuin pieni koski. Lopulta palasimme tikkaille ja kapusimme ulos - kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Oli kulunut yli kuusi tuntia siitä, kun menimme sisään.

Majalla oli taas taivaallista päästä lämpimään suihkuun ja vahtaa hyvin lahjakkaasti kastellut vaatteet kuiviin. Söimme eilisen ruoan jämät, ja odottelimme, kun Miri palasi jostain rannikolta, mihin oli ajellut. Ilmeisesti varsin kiintoisa päivä hänelläkin. Kokkasimme lisää mautonta ruokaa, söimme, siirsimme valokuvat koneelle - oli siellä pari hyvääkin - ja sitten kutsui taas paikallinen pub. Siellä meno oli, jos mahdollista, vieläkin päättömämpää kuin toissapäivänä, kun paikalla oli paitsi enemmän luolakerholaisia, myös enemmän käsittämättömästi ja käsittämättömiä puhuvia paikallisia.

Päivän loppusaldona paikat ovat niin jumissa, että portaatkin tuottavat tuskaa, mutta olipa taas aivan hillittömän mahtavaa, luolan vaihtelevuuden vuoksi ehkä jopa vielä hienompaa kuin eilen. Kerrassaa fantastista, ellei peräti briljanttia.