Ensimmäisenä kesänäni metrossa tapahtui eräs synkkä välikohtaus. Töihin palattuani ajattelin, että kun tuosta on kerran selvinnyt, tuskin enää toiste tarvitsee. Kuskien joukossa on ihmisiä, jotka ovat olleet metrossa vuosikausia ilman yhtään allejääntiä. Se, että niitä sattuu kohdalle useampi, on harvinaista. Ikävä kyllä, niinkin voi tapahtua, ja tapahtui minulle, toissapäivänä.
HS uutisoi (27.7.2010 23:54):
Nuori nainen loukkaantui pahoin puoli yhdentoista aikaan illalla jäätyään itään päin kulkeneen metrojunan alle Rautatientorin metroasemalla.
STT:n tavoittaman silminnäkijän mukaan nainen oli tipahtanut metroraiteelle noin 22.40, juuri kun metro oli tulossa asemalle.
Pelastusviranomaiset saivat uhrin esiin junan alta. Tarkkaa tietoa naisen tilasta ei ole. Hänet on viety sairaalahoitoon.
Näiden uutisointi häiritsee aina minua. Vaikka pyrkimyksenä on mahdollisimman neutraali sävy, jotenkin tekstistä saa sen kuvan, että juna on tarinan pahis, joka äkkiarvaamatta tulee ja ajaa yli. Tarinan hyviksiä ovat pelastusviranomaiset, jotka saivat kuin saivatkin uhrin pelastettua. Lisäksi uutinen olisi aivan samanlainen, jos metro olisi automaattinen. Toisinaan toivon, että kuskin näkökulma olisi jotenkin mahdollista saada esiin, vaikka en itse keksikään, miten sen uutiseen saisi sisällytettyä.
Tunnustettava on, että toisesta kerrasta toipuminen tuntuu helpommalta kuin ensimmäisestä, osittain kenties siksi, että tällä kertaa uhri jäi henkiin. Helpotti myös, kun tiesin etukäteen, miten kuvio etenee sen jälkeen, kun olen hätäjarruttanut ja soittanut apua. Lisäksi tällä kertaa jälkiselvittelyt hoidettiin paljon paremmin: minusta lähinnä tuntui, että apua ja tukea oli tarjolla liikaakin, vaikken sitä juurikaan kokenut tarvitsevani.
Lauantaina olisi tarkoitus palata töihin. Kyllä se hieman jännittää.
29/07/2010
26/07/2010
Ropecon '10: Esitelmöintiä
On kaksi blogipostausta, jotka olen tähän mennessä tehnyt joka vuosi: vuodenvaihdosmärehdintä ja Ropecon-tilitys. Siispä, vaikka muuten vietänkin hiljaiseloa, ryhdistäydyn nyt ainakin sen verran, että sanon pari sanaa con-kokemuksestani 2010.
Tämän vuoden conin jälkitunnelmaksi jäi, että se oli hieman light-versio. Kokemus ei ollut niin intensiivinen kuin monena aiempana vuonna. Osasyy on se, että yövyin kotona, ja nukuin aivan tarpeeksi - tosin en tiedä, olisinko muuten koko conista selvinnytkään, koska olin aamuvuorojen takia herännyt kolmena edellisenä päivänä neljältä. Päinvastoin kuin yleensä, tanssiharjoituksiin tai tanssiaisiin en osallistunut tällä kertaa lainkaan, osittain siksi, ettei huvittanut, osittain siksi, että lauantain asustukseni oli täysi luolavarustus, ja tanssahtelu kuumassa haalarissa kumisaappaat jalassa ei oikein houkutellut. Muutenkaan en katsastanut kovin montaa ohjelmanumeroa. Suurimman osan ajasta taisin viettää kiertäen ympyrää Dipolissa Mirin kanssa satunnaisten vastaantulleiden tuttujen tai muuten vaan puheliaiden ihmisten kanssa jutellen. Sen lisäksi tuli kuunnelta muutamaa kiintoisaa puheohjelmaa, katseltua leffoja, pelailtua hassussa konsolipelilarpissa sekä hankittua kasa pehmomikrobeja (E. coli, S. cerevisiae sekä C. difficile) Kaubamajasta.
Enemmän kuin mikään muu, tätä conia väritti se, että ensimmäistä kertaa koskaan olin järjestämässä puheohjelmaa. Pidimme Mirin kanssa kesäkuussa perustetun Suomen luolaseuran edustajina yleisluontoisen johdatuksen luoliin ja luolaharrastukseen. Esitelmän jälkeen Dare pelautti tähän liittyvän ropen. Kuten minulla on tapana noin yleensä, stressasin esitelmästä aivan suunnattomasti. Olin valmistautunut hyvin, jopa harjoitellut tekstini läpi etukäteen, mutta en siltikään kokenut oloani kovin varmaksi. Asiaa ei auttanut, että minun osuudekseni oli tullut luennoida luolatieteestä, aiheesta, josta en oikeasti mitenkään kovin paljoa tiedä, kun en ole geologiaa ikinä opiskellut. Ainoa osa-alue, josta olin kohtalaisen varma, olivat luolamikrobit.
Suuri osa perjantaista meni koostaessa lopullista powerpoint-tiedostoa erillisistä osuuksistamme, ja lauantaina ennen esitelmää oli mahdoton keskittyä kunnolla mihinkään. Lisähaastetta saimme, kun juuri ennen esitelmää havaitsimme, ettei luentosalin tietokone näyttänyt kaikkia Mirin osuuden valokuvia lainkaan. Edes osaavien tietotekniikkataitajien avustuksella asiaa ei saatu korjattua, joten oli pakko pärjätä vajaalla kuvituksella.
Kun viimein oikeasti pääsin puhumaan, jännitys väistyi kokonaan, ja olo oli hämmentävän itsevarma. Edes se, että yleisö joutui oikomaan muutaman möläyttämäni asiavirheen, ei menoa hidastanut (vaikka jälkeenpäin ottikin ankarasti päähän). Ajoituksemme meni aivan nappiin, saimme sanottua kaiken mitä halusimme, ja ehdimme vastata pariin kysymykseenkin. Yleisö jopa pysyi paikalla oikein kiltisti, eikä liuennut kesken muihin menoihin. Nähtäväksi jää, innostuiko kukaan kuulijoista itse luolaharrastuksesta - lähinnä ihmiset tuntuivat olleen kauhuissaan pöhköistä puuhistamme. Kaiken kaikkiaan esitelmöintikokemus oli niin positiivinen, että voisihan tällaista harkita toistekin tekevänsä, senkin uhalla, että se hieman häiritsi muihin conirientoihin keskittymistä.
Tämän vuoden conin jälkitunnelmaksi jäi, että se oli hieman light-versio. Kokemus ei ollut niin intensiivinen kuin monena aiempana vuonna. Osasyy on se, että yövyin kotona, ja nukuin aivan tarpeeksi - tosin en tiedä, olisinko muuten koko conista selvinnytkään, koska olin aamuvuorojen takia herännyt kolmena edellisenä päivänä neljältä. Päinvastoin kuin yleensä, tanssiharjoituksiin tai tanssiaisiin en osallistunut tällä kertaa lainkaan, osittain siksi, ettei huvittanut, osittain siksi, että lauantain asustukseni oli täysi luolavarustus, ja tanssahtelu kuumassa haalarissa kumisaappaat jalassa ei oikein houkutellut. Muutenkaan en katsastanut kovin montaa ohjelmanumeroa. Suurimman osan ajasta taisin viettää kiertäen ympyrää Dipolissa Mirin kanssa satunnaisten vastaantulleiden tuttujen tai muuten vaan puheliaiden ihmisten kanssa jutellen. Sen lisäksi tuli kuunnelta muutamaa kiintoisaa puheohjelmaa, katseltua leffoja, pelailtua hassussa konsolipelilarpissa sekä hankittua kasa pehmomikrobeja (E. coli, S. cerevisiae sekä C. difficile) Kaubamajasta.
Enemmän kuin mikään muu, tätä conia väritti se, että ensimmäistä kertaa koskaan olin järjestämässä puheohjelmaa. Pidimme Mirin kanssa kesäkuussa perustetun Suomen luolaseuran edustajina yleisluontoisen johdatuksen luoliin ja luolaharrastukseen. Esitelmän jälkeen Dare pelautti tähän liittyvän ropen. Kuten minulla on tapana noin yleensä, stressasin esitelmästä aivan suunnattomasti. Olin valmistautunut hyvin, jopa harjoitellut tekstini läpi etukäteen, mutta en siltikään kokenut oloani kovin varmaksi. Asiaa ei auttanut, että minun osuudekseni oli tullut luennoida luolatieteestä, aiheesta, josta en oikeasti mitenkään kovin paljoa tiedä, kun en ole geologiaa ikinä opiskellut. Ainoa osa-alue, josta olin kohtalaisen varma, olivat luolamikrobit.
Suuri osa perjantaista meni koostaessa lopullista powerpoint-tiedostoa erillisistä osuuksistamme, ja lauantaina ennen esitelmää oli mahdoton keskittyä kunnolla mihinkään. Lisähaastetta saimme, kun juuri ennen esitelmää havaitsimme, ettei luentosalin tietokone näyttänyt kaikkia Mirin osuuden valokuvia lainkaan. Edes osaavien tietotekniikkataitajien avustuksella asiaa ei saatu korjattua, joten oli pakko pärjätä vajaalla kuvituksella.
Kun viimein oikeasti pääsin puhumaan, jännitys väistyi kokonaan, ja olo oli hämmentävän itsevarma. Edes se, että yleisö joutui oikomaan muutaman möläyttämäni asiavirheen, ei menoa hidastanut (vaikka jälkeenpäin ottikin ankarasti päähän). Ajoituksemme meni aivan nappiin, saimme sanottua kaiken mitä halusimme, ja ehdimme vastata pariin kysymykseenkin. Yleisö jopa pysyi paikalla oikein kiltisti, eikä liuennut kesken muihin menoihin. Nähtäväksi jää, innostuiko kukaan kuulijoista itse luolaharrastuksesta - lähinnä ihmiset tuntuivat olleen kauhuissaan pöhköistä puuhistamme. Kaiken kaikkiaan esitelmöintikokemus oli niin positiivinen, että voisihan tällaista harkita toistekin tekevänsä, senkin uhalla, että se hieman häiritsi muihin conirientoihin keskittymistä.
Subscribe to:
Posts (Atom)