29/02/2008

Päivää

Opinnäytetyö eteni taas yhden litteroidun ja analysoidun pätkän verran. Enää yksi pätkä jäljellä--se vaan on kaikkein pisin ja hankalin. Vilkaisin myös varsinaista tekstiä pitkästä aikaa, ja taas vaihteeksi totesin sen olevan hirveää soopaa. Noh, eipä mahda mitään, ei sitä enää tässä vaiheessa voi aihettakaan vaihtaa. Ja sinänsä aiheeni on hyvä, lähestymistapani vaan ei oikein tunnu toimivan.

Ilta meni metroilun merkeissä. Päivän puheenaihe ja bongauskohde olivat radalle änkeytyneet koulujunat. Tällä viikolla nimittäin alkoi uusi metrokuskikurssi. Ihan käsittämätön ajatus, että siitä on jo vuosi, kun itse olin kurssilla. Käsittämätöntä myös, että silloin tuota hommaa oikeasti piti harjoitella, ja että esimerkiksi pysähtyminen tarkalleen oikeaan paikkaan tuntui jotenkin vaikealta--nyt kun kovasti tuntuu siltä, että homman oikeasti opettaisi kenelle tahansa päivässä tai parissa, kuin jonkun Lintsin laitteen.

28/02/2008

Satunnaisuuksia

Aamupäivä tekemisen välttelyä kotona (lähinnä lisää Jälkien nettihöpinää), ehkä 10 minuuttia litteroinnin tarkistusta opinnäytettä varten. Sen jälkeen Lauralle jatkamaan Ranska-suunnitelmia. Löimme päivät lukkoon. Hämmentävää, miten lyhyeltä ajalta 10 päivää ajatustasolla tuntuu--etenkin kun siitä 4 menee matkoihin. Illaksi YS-treeneihin.

Päivän suurin ärsytys tuli vähän yllättävästä asiasta: eksyin vaihteeksi pitempään englanninkieliseen keskusteluun orkesteritutun kanssa. Ahdistuin melkoisesti havaittuani, että en osaa edes sitä ainoaa vierasta kieltä, mitä kuvittelen osaavani. Kyllä joo, ymmärrän ihan kaiken mitä minulle sanotaan, kyllä lisäksi joo, tuotan kirjoitettua englantia täysin sujuvasti. Sen sijaan, jos joudun selittämään jotain, mihin vaaditaan enemmän kuin yksi lause, kieleni kertakaikkiaan menee solmuun, eksyn, kielioppi ja ääntämys lentävät ikkunasta ulos ja lopputuloksesta ei ota selvää kukaan. Argh. Miksi vieraat kielet ovat niin mahdottomia minulle?

27/02/2008

Ajankulua

Tiistaiaamuna vilkuilin taas opinnäytettä ja tein pätkän analyysiä. Se tuntuu edelleen täysin järjettömältä puuhalta. Opinnäytetyöni loppupäätelmäksi tulee mitä todennäköisimmin, että "kyllä soittotunnin puhetta ehdottomasti kannattaa tutkia, mutta ei missään nimessä tällä tavoin. Ei näin, lapset".

Saksantunnilla olin taas välillä vähän pihalla. Sen jälkeen odottamani kiipeily peruuntui (on se syvältä, kun mulla olis aikaa, mutta mun lusmu veli on muka liian kiireinen), joten keksin muuta puuhaa. Pyörähdin konsalla lainaamassa nuotteja. Koska satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, eksyin myös Aikamme Kamarimusiikkiin kuntelemaan Katrin opinnäytetyön teemabiisin viululle ja taustanauhalle, josta kuului hurjan pelottavia ääniä. Kannatti eksyä, oli meinaan oikeasti pelottavin klassinen kappale, mitä olen kuullut. Vau. Sen jälkeen kipaisin UFF-kierrokselle. Tosin tällä kertaa kävi harvinainen tuuri, ja kierroksen asemesta riitti yksi UFF, mistä löysin sekä valkoista Bravo Beachiin että mustaa ensi viikonlopun Jälkiin.

Kotiin päästyäni satuin olemaan koneella samaan aikana Mirjan kanssa, joten tulin kokeilleeksi Skypeä ekaa kertaa. Hyvinhän se toimi, videopuhelu oli aika hilpeää. Loppuillan näpertelin nettiin materiaalia Jälkiin. Tämmöinen larppaaminen on selvästi hyväksi luovan kirjoittamisen taidoille: olen nyt muun muassa kirjoittanut kaksi lyhyttä uutisjuttua sekä pidemmän arvostelun levystä, jota ei ole olemassakaan. Kaikkeen hölmöön sitä voi aikaansa laittaa.

26/02/2008

Maanantaita

Vaihteeksi tuli vastaan varsin hilpeä uni-ilmiö: näin unta, jossa toimin tyhmästi ja sain aiheesta kritiikkiä. Nerokkaasti kumminkin ilmoitin kritisoijille, että "tämä on mun uni, ja mä voin tehdä mitä mä haluan". Ei ihan selkouni, mutta lysti tapaus joka tapauksessa.

Se olikin sitten maanantain ainoa kiinnostava osuus. Aamupäivällä käväisin konsalla pitkästä aikaa, pelkästään käydäkseni kirjastossa. Siellä oli Aikamme Kamarimusiikkia -tapahtuman eka päivä. Tuli vähän tyhjä olo, kun en ole soittamassa siellä, olen tainnut opiskeluaikani jokaisena aiempana vuonna esittää jotain. Lievätkö päiväni esiintyvänä taiteilijana jo taaksejäänyttä elämää :(

Töissä oli liikaa taukoja. Parin ekan kierroksen jälkeen 1h20min tauko, yksi kierros, 25min tauko, yksi kierros, 1h20min tauko, ja sitten vasta viimeinen kierros. Mieluummin ajaisi kierroksensa putkeen ja lähtisi kotiin 3h aikaisemmin...

25/02/2008

Viikonlopahdus

Edellisen postin ennusteluni ei ihan osunut: perjantai sisälsi kyllä töitä ja oppilaan (ja lisäksi muffinsseja), mutta lauantaiaamulla ei opinnäytetyö edennyt laisinkaan, taaskaan. Sen sijaan irkkasin ja ahdistuin siitä, etten ehdi tehdä kaikkea, mitä haluaisin, ja sen sijaan olen lupautunut tekemään ties mitä, mikä ei oikeastaan huvittaisi. Eikä ollut edes eka kerta tänä keväänä, kun näin kävi. Eipä mahda mitään, oma vika kun ei osaa sanoa ei. Kiitos tämän ja muunkin epämääräisen ahdistumisen lauantai-illan työvuoro ei ollut erityisen iloinen. Keskityin kuuntelemaan Shostakovitsia ja ignooraamaan junani matkustajien biletyksen (taputtivat, lauloivat ja tömistivät lattiaa niin kovaa, että koko juna tärisi).

Sunnuntaiaamupäivästä tein jonkinlaisen kiipeilykurjuusennätyksen. Ensinnäkin, rikoin kenkäni. Lisäksi, edellisellä kerralla haastavaksi osoittautunut, hyvin nerokas "5+" oli edelleen minulle jotenkin ylitsepääsemätön. Siinä on yksi muuvi, jota kertakaikkiaan en mitenkään millään vääntämisen määrällä pääse. Tämähän ärsyttää. Sen jälkeen vielä vuorossa oli surkein liidini ikinä. Helppo, tuttu reitti, jossa helppouden takia otteet ovat aivan järjettömän limaisia, mikä on kauhean kiva, kun pelkää, ja kädet ovat hikiset. Piti tulla köyteen monta kertaa ihan vain sen takia. Ja sitten pudotin mankkani maahan kesken kaiken. Gah. Kiipeämästä lähtiessäni oli vaihteeksi sellainen olo, että haluaisin lyödä satunnaisia vastaantulijoita vain siksi, että vituttaa niin paljon.

Lähdin täydellä "ei huvita niin yhtään"-asenteella Bravo Beach Patrol -larpin teknologiatyöpajaan. Kuten tavallista, en kuitenkaan osannut pitää asenteestani kiinni kovin kauaa, vaan työpaja oli ihan hyödyllinen ja kiintoisa. Jotain positiivista tässäkin viikonlopussa edes.

21/02/2008

Itsekeskeistä kitinää ja rutinaa

Maanantai: opinnäytettä, töitä. Tiistai: saksaa, opinnäytettä. Keskiviikko: töitä, YS. Torstai: töitä, kehnoa kiipeilyä. Lähitulevaisuuden ennustus: perjantaina töitä ja oppilas, lauantaina opinnäytettä ja töitä. Hiphei.

En oikein ole mitenkään älyttömän tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Päinvastoin kuin ylläolevasta voisi arvella, opinnäyte etenee yhtä huimaavalla nopeudella kuin täi tervassa. Tällä vauhdilla se ei todellakaan tule olemaan valmis maaliskuun loppuun mennessä (mihin päätin joulun alla tähdätä).

Töissä aamuvuorot ovat edelleen tappavia. Lisäksi jonkun työpäivän aikana keksin, mikä tarkalleen häiritsee metrotyössä, vaikka se onkin stressitöntä ja rentoa. Siinä häiritsee se, että työpäivän jälkeen, vaikka olisi kuinka puhkipoikkiväsynyt, ei mitenkään voi tuntea tehneensä juuri mitään. Olen sit istunut kahdeksan-yhdeksän tuntia veivaamassa ajokahvaa, sulkemassa ja avaamassa ovia. Jahuu. Minusta olisi kiva, että työpäivän jälkeen tuntisi Tehneensä Jotain. Saaneensa jotain aikaan. Että voisi sitten tyytyväisenä mennä kotiin ja tehdä jotain kivaa ja ottaa rennosti. Kun tuntuu, ettei töissä ole oikeasti tehnyt mitään, on töiden jälkeen vain sellainen olo, että hitto, olen ihan sairaan väsynyt, mutta vielä pitäisi tänään tehdä jotain järkevääkin.

Jos en katselisi Housea useamman jakson päivävauhdilla, varmaan hajoaisin täysin. Tai sitten se, että olen vaihteeksi erakoitunut varsin lahjakkaasti ja katson tällaisella innolla täysin kaavamaista sairaalasarjaa (jossa kyllä on lystit hahmot) tarkoittaa, että olen jo jossain välissä hajonnut ja en vaan tajua sitä.

18/02/2008

Turhahko viikonlopuke

Viikonlopussa olisi ollut paljon tyhjää. Siis, paljon aikaa tehdä opinnäytettä. Vaan ei, e-hei. Lauantaiaamuna/päivänä ihan tosissani yritin. Päätin katsoa läpi prosemmaa varten tekemäni analyysit. Ikävä kyllä, nyt kun olen litteroinut tekstin tarkemmin, ne eivät täsmää ollenkaan. Muutenkin olen eri mieltä siitä, miten olen pari vuotta sitten luokitellut opettajan palautepuheenvuorot. Siispä, teen samaa analyysiä toiseen kertaan ja saan ihan eri tulokset. Eihän tämmöisessä analyysissä ole pienintäkään järjenhiventä. Mitä enemmän aineistoani katson, sitä varmemmaksi tulen, että soveltamani koululuokkadiskurssin tutkimiseen kehitetty analyysimalli ei oikeasti ole millään tavoin järkevä soittotuntipuheen kuvaamiseen. Muuten jees, paitsi että puolet opinnäytteestäni perustuu pelkästään siihen. Grääh.

Lauantaina ahdistuin paitsi siitä, että olen huono ja aikaansaamaton soittotuntipuheentutkija, myöskin siitä, etten edelleenkään osaa olla hyvä ihminen ja olla lainkaan tarpeeksi kiinnostunut siitä, mitä älyttömyyksiä maailmassa tapahtuu. Siitähän ne älyttömyydet suurelta osin kait johtuvat, että ihmiset ovat näin piittaamattomia. Tietysti tekosyitä on helppo keksiä: stressaan pienistä oman elämän asioistakin niin hirveästi, että jos stressaisin vielä kaikkien muidenkin asioista, pääni varmaan räjähtäisi. Illan vietin YS:n pikkuloppiaisbileissä, joissa löysin oman elämän stressattavaksi pikkuasiaksi sen, että olen huono juhlimaan. Tai sitten se oli laskuhumalaa.

Sunnuntaina en uskaltanut katsoa opinnäytettä. Sen sijaan tein saksanläksyjä, ja kiirehdin kiipeämään. Jopa niin kiireesti, että tajusin vasta puolimatkassa kohti Tapanilaa lähteneeni tunnin verran liian aikaisin. Argh. Teinpä sitten kivan kävelykierroksen aurinkoisessa mutta tuulisessa säässä. Kun päivän kiipeilyseurani (metrokaveri ja sen kaveri) olivat puolestaan vähän myöhässä, ehdin ennen heidän saapumistaan kiivetä automaattivarmistuksella useamman reitin. Jälkeenpäin hämmästyksekseni laskin, että yksin kiipesin kaksi reittiä kahdesti ja kolme kerran (kaikki hyvin helppoja toki), ja sitten seuran kanssa vielä kuusi. Melkoisen tehokasta. Jee.

16/02/2008

Perjantai

Perjantain aamupäivä meni lähinnä kahden edellisen päivän aamuvuoroista ja niiden aiheuttamasta kofeiiniyliannostuksesta toipumiseen. Oli kyllä ihan hienoa havaita, että päivärytmini alkaa muistuttaa vastuullisen työssäkäyvän aikuisen eloa: menen nukkumaan yhdeksältä ja herään puoli kahdeksalta ilman kelloa. Tosin siinä välissä heräsin 23.00 kieppeillä ja kuvittelin, että on jo aamu. Höö.

Katseltuani aikani Housea (on taas tämmöinen lievä fanituskausi päällä) siirryin järkevään tekemiseen, eli iloiseen melodiadiktaattiharjoitteluun, kun piti kirjoittaa säestys oppilaan kanssa soiteltavaan Apocalyptican biisiin. Itse asiassa siis periaatteessa kyseessä oli harmoniadiktaatti, mutta yritin suhtautua siihen kuin melodiaan, koska olen harmonioissa vielä huonompi. Oikeasti tämä taisi olla vaikeampi lähestymistapa. Sain kumminkin räpellyksen ajoissa valmiiksi, ja testasin sitä oppilaan kanssa tunnilla. Toimihan se. Muuten kyllä tuntui, että opetukseni oli, kuten tavallista, 90% täysin päätöntä höpinää ja ehkä 10% jotain hyödyllistä asiaa, jota oppilaan on luultavasti hyvin vaikea suodattaa ja omaksua kaiken sen höpinän seasta.

Oppilaan jälkeen pääsi pitkästä aikaa kiipeämään. Inhottavaa, miten selvästi vajaan kahden viikon tauko tuntuu. Ei se nyt ihan toivotonta räpellystä ollut, mutta aika kömpelöä. Olmi tosin oli vielä kömpelömpi, koska kiipesi murtuneen varpaan kanssa. Sattumalta tästä muodostui "kiivetään kaikki A-hallin keltaiset reitit"-teemapäivä, mutta minä en loppujen lopuksi tehnyt niin, koska korvasin yhden keltaisen reitin yläköysittelyn yhden helpon reitin liidaamisella. Oli se vaan taas pelottavaa.

15/02/2008

Viallista

Takana kaksi päivää, kaksi tuskaisaa aamuvuoroa, ja nerokkaasti molempina päivinä tismalleen samassa junavuorossa ihan samalla välillä (Ruoholahdesta Vuosaareen) ihan sama vika (uuden junan "ajomoottorikäytön ylivirta", mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan). Keskiviikkona soitin kikkamiehelle heti Ruoholahdesta lähdettyäni. Tämä tuli Itäkeskuksessa kyytiin ihmettelemään vikaa, sai sen periaatteessa korjattua, mutta viallinen vaunupari vaihdettiin kumminkin idässä. Eilen eli torstaina tiesin, mitä ko. vialle kuuluu tehdä, joten painoin oikeita nappeja, ja se hävisi--mutta sitten jäikin uusi erilainen vika, minkä vuoksi piti taas soittaa kikka katsomaan junaa. Tämä tuli kumminkin kyytiin vasta, kun itse häivyin junasta, niin että en sitten tiedä, menikö sekin juna vaihtoon vai korjautuiko. Hupaisaa joka tapauksessa, että aina sama vuoro hajoilee kun ajan sitä... Ei se mun syy ole, eijei!

Eilen töistä selvittyäni raahauduin Lauralle pitämään palaveria Ranskan-reissusta. Helenkin sattui paikalle, niin että saatiin oikein ystävänpäivätapaamisentapainen kasaan. Ranskan suunnitelmat olivat yllättävän helposti läpikäydyt ja kasatut, enää pitäisi selvittää pari yksittäistä juttua, ja sitten ollaan käytännössä jo valmiita varailemaan lippuja ja muuta sellaista. Huu. Mutta onhan se aika piankin, ei ole huhtikuuhun enää kuin pari kuukautta aikaa. Muuten tosi kiva, paitsi että opinnäyte pitäisi saada valmiiksi ennen kuin lähdetään. Gläh.

12/02/2008

Soittamisen iloa

Juvenalian orkesteriperiodi huipentui tänään konserttiin, jossa esitettiin Bottesinin h-molli-kontrabassokonsertto sekä Dvorakin 9. sinfonia "Uudesta maailmasta". Periodi meni yllättävän nopeasti, vaikka oli se kyllä kohtalaisen raskaskin. Melkoista nerokkuutta, että meillä oli viime viikolla harjoitukset maanantai- ja keskiviikkoiltoina, ja sitten viiden päivän harjoitusputki, treenit perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina, kenraaliharjoitus maanantaina, ja tiistaina lämmittely ja keikka. Onneksi sentään sunnuntain treenit olivatkin vain klo 12-16 eivätkä -18, kuten alunperin oli ilmoitettu. Erityisen nerokkaan treenimäärästä teki se, että harjoitukset sisälsivät lähinnä läpisoittoa sekä tiettyjen samojen pätkien toistamista ties kuinka moneen kertaan--yksityiskohtia ei hiottu juuri lainkaan, vaikka siihen olisi ollut hyvin aikaa. Suurimmat "Ei Näin"-pisteet saa kumminkin maanantain harjoitus, jossa me jouset saimme soittaa klo 18.30-21 putkeen ilman minkäänlaista taukoa. Ei kenenkään keskittymiskyky kestä 2h 30min soittoa putkeen, se on vaan ihan fakta.

Kaikesta huolimatta, periodi oli loppujen lopuksi varsin mainio. Ei sille mitään mahda: loistavan musiikin soittaminen sinfoniaorkesterissa on uskomattoman hienoa puuhaa, ja ehdottomasti yksi tärkeimmistä syistä, miksi jaksan vuodesta toiseen olla innoissani sellonsoitosta. Siitäkin huolimatta, että olen soittanut niin pitkään ja (kai sitä nyt voisi väittää että) kohtalaisen korkealla tasolla, pystyn onneksi edelleenkin nauttimaan soittamisesta, vaikkei lopputulos täydellisen hiotulta kuulostaisikaan. Etenkin Dvorak kaikessa mahtipontisessa leffamusiikkimaisuudessaan on vaan niin mahtava kappale, että jee! Konsertin jälkeen oli kyllä onnellinen olo. Vaikka orkesteriperiodi söikin paljon aikaa muulta keskeneräiseltä ja tärkeältä, kyllä se kannatti.

Keskeneräisten tärkeiden asioiden osastolta sain viikonlopun aikana litteroitua nurkissa pyörineen videoidun soittotunnin, joten nyt olisi vähäsen lisää tekstiä mitä analysoida opinnäytettä varten. Vielä kun jostakin repisi ajan sen tekemiseen...

08/02/2008

Joukkoliikennettä

Torstain aamupäivä olisi pitänyt tehdä opinnäytettä, mutta eksyin taas selaamaan Euroopan juna-aikatauluja Ranskan-reissua varten. Hitusen ärsyttävää, että vaikka Interrail-passilla periaatteessa pääsee junailemaan ilmaiseksi, vähintään puolet aikatauluhaun minulle suosittelemista junista on lisämaksullisia, eli paikkalippu pitää hommata vaikka kuinka olisi reilaaja.

Haaskatun aamupäivän jälkeen loppupäivä meni töissä. Hitusen tylsä päivä, kun oli vain kuusi kierrosta ja paljon pitkiä taukoja. Mieluummin ajaisi enemmän, aika kuluisi nopsemmin. Illalla ilmaantui ilmaan siisti sumu, yhtä sakeaa olen viimeksi nähnyt joskus kesällä. Yritin näpsäistä kännykameralla kuvaa sumuisasta Kulosaaren sillasta, ja onnistuinkin saamaan aikaan todella luovan omakuvan.

Töistä kotiin palatessani satuin osumaan 550-linjalle koekäyttöön tulleeseen tuplahaitaribussiin. Oli meinaan melkoisen pitkä. Tuntui kuin olisi ollut raitiovaunussa. Erityisen hilpeitä olivat liikenneympyrät, kun bussi vääntyi ihan kaarelle. Whii.

06/02/2008

Satunnaisia havaintoja

Olen näköjään liukunut pois "päivitys joka päivä, vaikkei olisi muuta kerrottavaa kuin että ajoin metroa, soitin selloa ja vihasin elämääni" -linjalta, hiljakseen kohti "päivitän, jos on jotain sanottavaa, tai jos sattuu huvittamaan"-suuntaa. Tämä ei välttämättä ole huono asia, vaikka sen taustalta löytyvät asennevammat ovatkin. Kyseessä siis tietenkin klassisen pessimistinen ajatusmallini "pah, turha mun on mitään kirjoittaa kun ei sitä kukaan kuitenkaan lue ja jos joku lukeekin niin ei sekään siitä pidä". Jipii. Mutta tällä tyylillä mennään tällä hetkellä, ja katsotaan, josko jossakin vaiheessa innostun taas kirjoittamaan säännöllisiä kaupassakäynti-, harjoitelu- ja siivouslistauksia sun muita oodeja paahtoleivälle.

Tällä viikolla alkoi Kamariorkesteri Juvenaliasta laajennetun Juvenalia Sinfonietta -orkesterin periodi. Vaihteeksi siis soittelen musaopiston orkesterissa. Odotukseni eivät olleet korkealla ensimmäisiin harjoituksiin mennessäni, mutta ihme kyllä ei se niin pahalta kuulostanut kuin alunperin pelkäsin. Itsekin onnistuin soittelemaan ihmeen paljon oikein, vaikken koesoittokoulutukseltani ollut näitä stemmoja vilkaissutkaan. Täytyy kyllä kumminkin tunnustaa, että viihdyn vähän paremmin YS:n treeneissä. Jännittävintä Juvenalian periodissa on, että siihen osallistuu useampi muinainen tuttu musaopistoajoilta. Monella alkaa jo olla ihan eri elämänvaihe meneillään kuin minulla: valmistuvat, menevät töihin, ostavat asuntoja ja perustavat perheitä. Pelottavaa.

Paitsi että noh, kyllähän minäkin tietysti aion valmistua (joo joo, ihan oikeesti, tänäänkin yritin tehdä opinnäytettä), ja käyn töissä. (Tänään heräsin neljän kieppeillä ja menin töihin aamukuudeksi, tuskaa. Siellä tuli ihmeteltyä ratamiehiä työssään. Näyttää se vaan pelottavalta kun porukka kävelee pitkin liikennöityä metrorataa, vaikka hyvin on tiedossa, että tyypit ovat kaikin puolin koulutettuja, kokeneita ja osaavat väistää junia.) Niistä listan muista kohdista ei kohdallani liene pelkoa vielä pitkään aikaan.

03/02/2008

Koeteltu soitto

Torstai sisälsi oppilaan, harjoittelua ja yrityksen olla stressaamatta perjantaista. Perjantaihin huipentui taas yksi soittoharjoittelujakso, kun vuorossa oli Stadian koesoittokoulutuksen leikkikoesoitto. Soitimme siis arvotussa järjestyksessä ensin Haydnia sermin takana istuvalle lautakunnalle, sitten toisella kierroksella orkesteripaikkoja kapellimestarin johtamina (mutta siis yksi kerrallaan--hyvin epätavallinen tilanne). Arvonnassa minulla kävi sikäli tuuri, että olin taas viimeinen--kun soittajia oli vain 6, odotteluaika ei ollut liian pitkä, vaan ihan OK. Soittokin sujui ihan kelvollisesti, etenkin siihen nähden, etten missään määrin ole ehtinyt keskittyä ja omistautua harjoittelulle. Haydnin aikana jännitys jotenkin kasvoi loppua kohden ja johti kämmäilyyn kadenssissa, sen sijaan orkesterijuttujen soitto oli suorastaan rentoa ja kivaa.

Soittojen soitua lautakunta antoi meille palautetta. Jos tämä olisi ollut oikea koesoitto, en olisi saanut töitä. Eipä yllätä. Palautteeni oli tuttuakin tutumpaa: oli reipasta, oli meinikiä, mutta oli myös levotonta ja hiomatonta. Orkesteripaikoista saamani kehut lämmittivät kovasti. Kaiken kaikkiaan koesoittokoulutusjakson jäljiltä jäi sellainen olo, että, noh, kuten aiemminkin olen miettinyt, en minä mitenkään täydellisen toivoton tapaus soittajana ole. Voisin päästä huomattavasti pidemmälle ja oppia paljon, paljon paremmaksi kuin mitä nyt olen. Se vaatisi ainoastaan sen, että päättäisin, että haluan vain soittaa, unohtaisin muun puuhaamisen ja oikeasti omistautuisin. Harjoittelisin paljon ja ahkerasti. Ikävä kyllä, edelleenkään en osaa päättää, haluaisinko todella. Välillä kovasti tuntuu, että se olisi mahtavaa ja hienoa, mutta toisaalta tiedän hyvin, että huonoja puolia sellaisessa elämänsuuntapäätöksessä on lähes loputtomasti.

Koska toistaiseksi edelleen arvon, mitä oikein haluan (kuten nyt viimeiset noin 5 vuotta olen tehnyt), kulutin lauantaista suurimman osan metroa ajaen ja loput soitellen ihan harrastelija-asenteella kvartettia YS-porukalla. Sunnuntaina en koskenutkaan koko soittimeen, vaan kävin Mirin kanssa etsimässä geokätköä (ei löytynyt) ja kiipeämässä. Vaihteeksi uskalsin liidata vähän vaativampaakin reittiä, ja se sujui jopa paremmin kuin olisin odottanut.