Edellisen postin ennusteluni ei ihan osunut: perjantai sisälsi kyllä töitä ja oppilaan (ja lisäksi muffinsseja), mutta lauantaiaamulla ei opinnäytetyö edennyt laisinkaan, taaskaan. Sen sijaan irkkasin ja ahdistuin siitä, etten ehdi tehdä kaikkea, mitä haluaisin, ja sen sijaan olen lupautunut tekemään ties mitä, mikä ei oikeastaan huvittaisi. Eikä ollut edes eka kerta tänä keväänä, kun näin kävi. Eipä mahda mitään, oma vika kun ei osaa sanoa ei. Kiitos tämän ja muunkin epämääräisen ahdistumisen lauantai-illan työvuoro ei ollut erityisen iloinen. Keskityin kuuntelemaan Shostakovitsia ja ignooraamaan junani matkustajien biletyksen (taputtivat, lauloivat ja tömistivät lattiaa niin kovaa, että koko juna tärisi).
Sunnuntaiaamupäivästä tein jonkinlaisen kiipeilykurjuusennätyksen. Ensinnäkin, rikoin kenkäni. Lisäksi, edellisellä kerralla haastavaksi osoittautunut, hyvin nerokas "5+" oli edelleen minulle jotenkin ylitsepääsemätön. Siinä on yksi muuvi, jota kertakaikkiaan en mitenkään millään vääntämisen määrällä pääse. Tämähän ärsyttää. Sen jälkeen vielä vuorossa oli surkein liidini ikinä. Helppo, tuttu reitti, jossa helppouden takia otteet ovat aivan järjettömän limaisia, mikä on kauhean kiva, kun pelkää, ja kädet ovat hikiset. Piti tulla köyteen monta kertaa ihan vain sen takia. Ja sitten pudotin mankkani maahan kesken kaiken. Gah. Kiipeämästä lähtiessäni oli vaihteeksi sellainen olo, että haluaisin lyödä satunnaisia vastaantulijoita vain siksi, että vituttaa niin paljon.
Lähdin täydellä "ei huvita niin yhtään"-asenteella Bravo Beach Patrol -larpin teknologiatyöpajaan. Kuten tavallista, en kuitenkaan osannut pitää asenteestani kiinni kovin kauaa, vaan työpaja oli ihan hyödyllinen ja kiintoisa. Jotain positiivista tässäkin viikonlopussa edes.
No comments:
Post a Comment