Kiireperjantai

Onnistuin tekemään aamupäivästäni tosi kiireisen. Olin suunnitellut etukäteen, että leivon. Leivoin siis, kahvi-suklaa-muffinsseja. Lisäksi piti pakata viikonlopuksi, ja olisi pitänyt soittaakin, ja kaikenlaista muuta, mutta ei aika riittänyt mihinkään. Sain muffinssit paistettua, mutten ehtinyt maistaa yhtään, vaan ehdin juuri ja juuri laittaa yhden pussiin ja reppuun ja kipaista töihin. Meni muutama tunti ennen kuin oli tarpeeksi taukoa, että ehdin sen muffinsin syödäkin. Hyvää oli.

Töissä piiiitkä arki-aikainen alkoi viimein tökkiä. Erityisesti sen penteleen pendelikierroksen aikana, kun kyydissä oli tyhmä känninen setä, ja sain oudon hätäpuhelun, ja joku matkustaja oli hukannut kännykkänsä, ja samalla yritin ottaa känny-irkitse selvää Tainan akvaariokasvien lajittelusta ja pakkaamisesta, ja nälkäkin alkoi olla kun ruokatauko lähestyi... Ja argh, kyllä vitutti. Ruokatauko ei häätänyt vitutusta, joten jatkoin ajelua kärttyisänä. Oli tosin kummallisella tavalla tosi mageeta syöksähtää asemalta tunneliin ja tunnelista asemalle huudattaen hillittömän kovalla Holstin Marsia. Mwahahaa.

Varusteita

Aamupäivästä marssin varuste.netin myymälään ja ostin sen tyhjäksi. Osa ostoksistani oli kylläkin muille menossa. Itselleni hankin kypärän, otsalampun ja köysirepun. Viimeksi mainittu on kyllä ennemminkin iso pitkulainen reppu, jonka mukana tuli täysin irrallinen alusta köydelle. Sinne mahtuvat itse asiassa kaikki kiipeilykamani, koska niitä nyt ei ihan hirveän paljon ole. Eipä ole sitten niin kiire rinkan ostamisen kanssa.

Kahdeksi oli taas mentävä töihin ja siellä taasen piti olla puoleen yöhön. On nämä pitkiä päiviä. Yllättävän vaivattoman oloisesti päivä meni, vaikka olikin täysin tapatumaton, ei yhden yhtä vikaa tai muuta vastaavaa. Suurin haaste oli saada Mirin avain toimitettua Kaisalle, se vaati monta puhelua ja tekstiviestiä ja ihmettelyä, että mikähän se näistä avaimista oikeasti on, kun en ollenkaan ollut varma.

Kotiin päästyäni pimensin kämpän ja kokeilin otsalamppua. Se on joku ihan über-malli, ja kyllä näyttikin aika valaisevalta. Ennen nukkumista lueskellessani törmäsin vielä hassuun juttuun. Kaikki varmaan joskus ovat tavanneet sen ilmiön, että kun vaikka juuri on oppinut jonkun uuden sanan, jota ei muista aikaisemmin kuulleensa, se yhtäkkiä tulee vastaan monta kertaa. Noh, minä tapasin toissapäivänä ekaa kertaa sellaisen urheilulajin kuin frisbeegolf, kun oli kätköilykävelyllä, ja Vermon takana/Talissa on semmoinen rata. Ja kas kummaa, aloin lukea Kim Stanley Robinsonin Fifty degrees below -kirjaa, ja siinä pelataan frisbeegolfia. Ohoh.

Sademetropäivä

Herätys soi kahdeksalta, mutten päässyt ylös, ja ajattelin, ettei tarvikaan, koska tarkoitus oli, että 8.45 täytyisi olla tajuissaan. Vaan sitten soi puhelin etuajassa, klo 8.20. Vähän äkkiä vaatetta päälle ja alaovelle. Sinne saapui Tainan ostamia akvaariokasveja--ja päinvastoin kuin olimme molemmat kuvitelleet, niitä tuli kaksi ämpärillistä. Liian aikaisin herätettynä olin tämän johdosta hyyyvin kärttyisä, ja vesirehujen valtava määrä aiheutti suorastaan epätoivoa. En kuitenkaan mennyt takaisin nukkumaan, kun kerrankin olin päässyt aikaisin liikkeelle. Olisin ehtinyt vaikka mitä. Vaan pah, sen sijaan irkkasin suurimman osan aamusta, lähinnä katsastaen varuste.netistä kaikenlaista, mitä pitäisi ostaa.

Ajamaan piti mennä, ja päinvastoin kuin olisi voinut odottaa, en missään vaiheessa päivää ollut mitenkään älyttömän väsynyt, vaikka tämä oli 9h 17min pitkäksi juuri muutettu älytön päivä. Itse asiassa työpäivä oli pitkästä aikaa oikeasti kivan tuntuinen. Kurja sää ja vesisade olivat viime kesänä Lintsillä jees, koska vähensivät asiakkaiden määrää niin paljon, ja jotenkin edelleenkin pidän niistä. Vapaapäivinä ei saa sataa, mutta työpäivinä se on varsin OK. Metroille se aiheuttaa toisinaan luistoa, mikä on toistaiseksi minusta enemmän jännää kuin ärsyttävää. Päivän jänskin juttu kuitenkin oli, kun junassani sattui olemaan maavuoto. Ajamiseen se ei vaikuta mitenkään muuten kuin siten, että junasta pitää testata pakkojarrut. Siispä testailin, eli pääsin ajamaan luvan kanssa punaisia päin, jotta nähtäisiin, seuraako siitä asianmukainen ruma ja töksähtävä automaattijarrutus. Kyllähän siitä seurasi. Se on aina jänskää. Whii.

Vinkeä vapaa

Tiistai oli kokonaan aikatauluttamaton vapaa. Sellaisina minulla on paha tapa toimia kuin pahin ADHD-muksu siinä mielessä, että alan tehdä jotain, keksin jotain muuta, teen vähän sitä, sitten keksin taas jotain uutta, enkä oikein saa mitään varsinaisesti tehtyä. Sain sentään soitettua enemmän kuin pitkään aikaan, ja totesin, että Boccherinin eka osa menee ulkoa kadensseineen, ainakin melkein. Ehkä jotain toivoa on. Opinnäytetyön eteenkin tein jotain: järjestin olemassaolevat materiaalit ja paperit yhteen isoon läjään... Onhan niitä joo.

Iltapäivästä piti mennä kiipeämään, mutta oli sateista, joten se sitten jäi. Sen sijaan lähdin taas pidemmälle kätköilykävelylle. Taas löytyi vain yksi kätkö kolmesta, muttei se yhtään haitannut: kyseinen kätkö oli puussa, johon oli kiva kiipeillä, ja kolmas etsimäni kätkö oli myös aivan mahtavassa paikassa. En kolunnut kaikki mahdollisia kohtia, koska en viitsinyt kastella kenkiäni. Pah, tyhmää arkailua, olisi pitänyt niin olisi varmaan löytynyt. Paikka vaan oli muutenkin kiva, siellä oli iloisesti virtaava joki pikkuisine putouksineen ja yli meneviä astinkiviä... Ja minulla on ihan selvä kuva, että olen joskus muksuna tuolla käynyt, joskaan en ihan kaikissa niissä paikoissa mihin nyt hiipparoin.

Triotapaaminen

Viimein koitti vapaapäivä aika ahkeran viikon jälkeen (viime viikossahan oli kuusi päivää töitä ja yksi vapaa). Heräilin silloin kuin huvitti, kävin ostamassa ruokakaupan tyhjäksi ja laittelin ruokaa ja leivoin. Ruoka oli nachoja, täytteenä papuja ja salsaa, päällä juustoa, ja sitten uuniin. Harmi vaan, valkoiset pavut tomaattikastikkeessa ja salsa eivät olleet kovin hyvä yhdistelmä. Höh. Leipominen taas oli tähän mennessä järjettömin kokeiluni: maapähkinävoi-Snickers-muffinsseja. Niiden tarinaan liittyi eeppinen taistelu erään karkkimaatin kanssa, jonka lopputuloksena minulle jäi kolme Snickers-patukkaa. Yritin keksiä niille käyttöä leivonnassa, ja netistähän löytyi taas mitä vaan. Muffinsseista tuli aika tuhteja, mutta ihan hyviä, vaikka parempiakin olen leiponut.

Pian kello alkoi olla niinkin paljon, että piti lähteä ihmisten ilmoille. Ilta nimittäin sisälsi harvinaislaatuista sosialisointia: tapasin todella pitkästä aikaa vanhan Musiikkiopisto Juvenalian aikaisen Pianotrio Sagittairen soittokaverini. Kyseisenä triona olimme aikanaan yksi musaopiston edustusporukoista, soitimme aktiivisesti yhdessä ja muutamissa kilpailuissakin, tosin vailla isompaa menestystä, mutta kivaa oli, ja porukka ainakin minusta tuntui henkilökemioiden osalta tosi toimivalta. Kaikki kolme olimme sellaisia ahkeria kilttejä... noh, joku muu olisi sanonut että "hikkejä". Nytpä sitten ekaa kertaa vuosiin istahdimme yhdessä kahvin ääreen vaihtamaan älyttömän määrän kuulumisia. Oli kyllä jänskää. Ehkä pohjimmiltaan yllättävintä ei ollut se, että ihmiset olisivat kovasti muuttuneet, vaan päinvastoin se, miten vähän olimme muuttuneet, ja miten tutulta edelleen tuo seura tuntui. Jee. Toivottavasti saadaan lisää tapaamisia joskus tapahtumaan.

Illalla vielä olin sen verran aktiivinen, että käväisin etsimässä kahta geokätköä, toisen löysinkin. On jäänyt vähän vähiin kätköily viime viikkoina, voisi taas yrittää vähän useammin. Etenkin kun tälläkin kätköilyreissulla huijasin itseni ovelasti parin kilometrin iltakävelylle.

"Juhannus"

Juhannustaikoja en tehnyt, mutta lauantaiaamuinen uneni yritti silti kovasti esitellä jotain tulevaa puolisoa. Se oli joku italialainen viulisti nimeltä Giancarlo, joka oli tullut vaihto-opiskelijana Suomeen. Kovin hämäävä uni sikäli, että en yleensä ikinä muista unissa olleiden ei-tosielämän henkilöiden nimiä--siitä puhumattakaan, että latinon näköiset tyypit eivät yleensä vetoa yhtään, mutta tämä oli kyllä juuri semmoinen.

Lauantaina suuntasin Laaksolahteen syömään liikaa. Vuoden ekat uudet perunat ja mansikoita ja kermavaahtoa. Sentään edes vähän juhannusmaista ruokaa siis. Ja sieltä töihin. Töissä oli juhannuspäivänä vain kuusituntinen, aika hassun lyhyt päivä. Helsinki ei ollut edelleenkään täysin kuollut, vaan matkustajia riitti. Kuollut sen sijaan oli muuan onneton pikku tirppa, kun tuli ja mätkähti päin junani tuulilasia. Eka ampiaista isompi asia, mitä olen ajaessani telonut. Tirppa parka.

Sunnuntaina aamusta suuntasimme Elmon kanssa kalliolle. Vähän jännitti, ekaa kertaa ihan keskenään, ja ekaa kertaa omin kätösin säätämässä yläköyttä paikoilleen. Oli tosiaan säätämistä. Tarkoitus oli laittaa aluksi johonkin helppoon reittiin köysi, mutta tulkittuamme pulttien sijainnit vähän pieleen, se menikin sitten "Liidi masteriin", 6a. Tapeltiin sitä puoleen väliin ja sitten taas säädettiin köyttä. Kun se oli saatu Rock vandaliin laitettua, oli aikaa niin vähän jäljellä, että kiipeilimme sitten vain sitä pari kertaa, mutta mikäpäs siinä kun se on niin kiva reitti. Muutenkin päivän tavoite oli lähinnä selvitä hengissä ja isommitta vammoitta, ja saada köysi ripusteltua. Nämä kyllä saavutettiin.

Sunnuntainakin iltapäivä ja ilta menivät ajelun merkeissä. Paluuliikenne oli selvästi tuonut ihmisiä kaupunkiin, koska selvästi enemmän niitä oli. Ja ihan kätevästihän tämä juhannus näin meni, ja rahaakin tulee aika kivasti. Jeesh.

Mikä juhannus?

Torstai ja perjantai olivat taas melkein ihan samanlaiset päivät, vaikka muulle Suomelle perjantai oli juhannusaatto. Näköjään ilman herätystä nukun aina vähintään puoli yhteentoista. Ärsyttävää, mutta herätyksen kanssakaan en oikein kykene heräämään ennen kymmentä. Lyhyiksi jäävät aamupäivät. Torstaina sain aamulla jopa sellon ulos kotelosta. Soitin pari asteikkoa ja laitoin takaisin koteloon. Hrm. Perjantaiaamuna lähinnä irkkasin ja tiskasin, sitten lähdin opettamaan. Olin vähän epäuskoinen itsekin, että olenko tosiaan sopinut soittotunnin juhannusaattoon, mutta jep, olinhan minä. Mikäs siinä. Sen jälkeen oli töitä.

Töissä torstain ja perjantain suurin ero oli, että perjantaina ajettiin lauantaiaikataulua, ja ihmisiä oli melko vähän. Ei kylläkään ollut niin täysin autiota kuin olin odottanut, vaan ihan viimeistä kierrosta lukuunottamatta joka asemalla tuli tai jäi ihmisiä, jopa Kalasatamassa, Kulosaaressa ja Siilitiellä. Torstaina myös oli useampi ärsyttävä II luokan hälytystä syystä tai toisesta väläytellyt juna, perjantaina taas vain nätisti ja kiltisti toimivia kavereita.

Puuhaisa vapaa

Vapaapäivän ohjelmasuunnitelma oli lähinnä pyykinpesua. Nukuin kuitenkin sen verta pitkään ja pesukoneen ohjeiden mukaiseen yhteen tyhjänäpesettämiseen meni niin kauan, että en ehtinytkään pestä mitään. Jäi odottamaan iltaa se, ja lähdin Olmin kanssa seinälle. Tapanila oli viimeistä päivää auki ennen kesälomaansa, joten siellä piti vielä kerran käydä. Olipa taas vähän niin ja näin tuon kiipeilyn kanssa. Tapanila ei ole kuumalla säällä hyvä paikka, siellä on jotenkin supertukalaa. Elmo gurutti kiipeämällä muotoseinältä yhden kutosen reitin, itse en saanut mitään ihmeempää aikaan. Ihan kivasti tosin yksi aiemmin kiivetty 6- ei näin toista kertaa kiivettynä ollutkaan niin hankala.

Kotiin palattuani sitten laitoin ekat pyykit pyykkääntymään. Jee jee. Mirja käväisi teellä, mikä oli mukavaa, vaikka taas kun tämän lukioporukkamme touhuja päiviteltiin, alkoi vähän pelottaa. Kaikki valmistuvat. Apua. Jotenkin hurjan tunnollinen ja aktiivinen ihmisryhmä, kun kaikki tuntuvat saavan asiat valmiiksi ohjeajassa tai nopeammin.

Aikaisen nukkumaanmenon sijaan surffailin pitkän aikaa erinäisten TV-sarjojen juttuja. B5:lle on tulossa (taas) jonkinnäköinen jatkoleffa-härdelli. Harmi vaan että kaikella todennäköisyydellä se on kuitenkin huono. Samaten lukaisin spoilereita Stargaten vihoviimeisestä jaksosta, koska tuskin tulen sitä lähitulevaisuudessa näkemään. Plääh, vaikutti ikävältä. Ja sitäkin sarjaa meinataan jatkaa suoraa DVD:lle tehtävillä leffoilla. Ääh. Vaikka minulla kuinka on ongelmia asioiden (kuten kirjojen ja sarjojen) loppujen kanssa, on se kyllä niinkin, että parempi lopettaa hyvin ja ajoissa kuin venyttää ikuisuuksiin asti vain, että saadaan rahaa. Katsoin sitten vielä iltasaduksi yhden jakson Galactican kakkoskautta, joka jäi minulta kesken, koska minua alkoi huolestuttaa, kun sarja alkoi tokalla kaudella huonontua. Kyseinen jakso oli kumminkin ihan jees, onneksi.

Koneita ja säätöä

Olin viimeinkin niin väsynyt, että nukahdin yöllä kohtalaisen äkkiä, ja kykenin heräämään aamulla ilman valtavaa tuskaa. Aamulla saapui pesukoneasentajasankari. Sillä ei ollut viittaa eikä trikoita, eikä se kyllä muutenkaan tehnyt kaikkea mitä en itse viitsi. Itse asiassa vähän päinvastoin: kun kokeiltaessa pesukone änkesi lavuaariin vettä, tyyppi totesi että "jaa, sieltä pitäisi varmaan putsata tuo hajulukko, hyvää kesän jatkoa ja heippa", ja livahti ovesta ulos. Jäin vähän suu auki katselemaan niitä putkia, kun ei minua ole kukaan tämmöisistä valistanut mitenkään. Purin kumminkin osiin lavuaarin alaiset putkilot ja jutut, ja jep, olivathan ne täynnä mitä kammottavinta nukkaa, nöftää ja mönjää. Ei ole tainnut edellinen asukas tai asukkaat niitä pahemmin putsia. Lopuksi kun pistin putkilot takaisin kasaan, havaitsin, että ne vuotavat jostain, enkä saanut tukkoon. Kiva kiva.

Vähän kiirus oli, joten piti jättää putkilot ja pesumasiina ja sännätä keskustaa kohti. Ensin hain kultani huollosta. Vau, on se nyt kiva kun ei ole niitä värjäytymiä eikä sitä hirveää halkeamalohkeamaa, näyttää ihan uudelta. Tuntuu myöskin toimivan sujuvammin ja syytä olisikin, kun muistia on niin paljon enempi. En kuitenkaan jumittunut leikkimään läppärillä, koska oli tärkeä asia tehtävänä. Konsa oli toisiksi viimeistä päivää auki ennen kesälomaa, joten alkoi olla viime hetki säätää opinnäytetyön materiaalit sisältävät DVD:t toimimaan. Ei siinä onneksi mennyt kauaa: en vain ollut tajunnut viimeistellä levyjä kun poltin ne, nyt tein sen ja nyt toimivat. Seuraavaksi pitäisi keksiä, mitäs tällä materiaalilla oikein tekisi...

Iltapäivä ja ilta menivät ajellessa. Ajelu oli paljon kivempaa kun ei ollut koomaväsynyt.

Koomantai

Vaikka viikonloppu oli "viikonloppu", maanantai oli kyllä varsin maanantai. Aamupäivällä pääsin liikkeelle, kävin konsalla tarkastamassa talon aukioloajat ja sitten astelin läppärini kanssa Humaciin. Pitkään olin jo tässä pohtinut, että pitäisi viedä huoltoon, nyt sain viimein sen tehtyä. Vähän pelotti ja jäi orpo olo kun jätin kultani vieraiden kätösiin. Mikään ihmeellinen suururakka ei edes ollut kyseessä, vain topcasen vaihto säröilevän ja värjääntyneen rannetason ja töykkivän trackpadin takia, sekä muistin lisäys, kun sitä alunperin oli niin kovin vähän. Gigaa olin ajatellut, mutta kun ehdottivat kahta, niin totesin, että mikäpäs siinä, laitetaan sitten. Lupasi että on valmis ennen juhannusta.

Olin ehtinyt pari kierrosta ajaa töissä kun soittelivat jo, että nyt olisi MacBook valmis. Sepä olikin työpäivän paras hetki, muuten oli aika glääh. Väsymys asettui tasolle "pudotan lattialle kaiken, mitä yritän pitää kädessäni". Se on aina yhtä kivaa, ainakin muiden ihmisten mielestä. Onneksi pidän junan avaimia ketjulla housuissa kiinni, että ne ainakin olivat turvassa. Viimeiset puolitoista tuntia pendelijunaa risalla junalla, joka koko ajan valitti "luistoa" ilman mitään oikeaa syytä, olivat pahuksen hajottavia. Työstä on selvästi alkanut uutuuden ja metrouden viehätys haihtua, ja sen puuduttavuus ja toistavuus iskeytyä tajuntaan.

"Viikonloppu"

Viikonloppu meni työn merkeissä. Aamupäivinä yritin herätä aikaisin, mutta koska en millään saanut unta yöllä, ei se oikein onnistunut. Lauantai-sunnuntaiyönä näin vieläpä jo toista kertaa parin kuukauden sisään unta, jossa minun piti todella lyhyellä varotusajalla soittaa Stadian orkesterin solistina. Tällä kertaa ohjelmassa olisi ollut Boccherinin G-duurikonsertto, jota juurikin minun pitäisi harjoitella Stadian orkesterin solistikarsintaa varten--ja jota molempina aamupäivinä vähän soitin, mutta niin kovin vähän vain. Parempi tietysti vähän kuin ei ollenkaan, mutta ei siitä tällä vauhdilla valmista tule. Sunnuntaina leivoin myöskin mutakakun, mutta ei siitä ihan tullut niin hyvää kuin olisi voinut. Harmi.

Työpäivistä lauantai oli pitkä ja aika puuduttava, sunnuntai puolestaan hyvinkin lyhyt ja leppoisa. Ei yhtään uutta junaa kumpanakaan päivänä, yhyy, alkaa jo olla ikävä kun ei sitä ikinä tässä ajosarjassa meinaa päästä ajamaan. Toisaalta, alan oppia pois nokkajuna-asennevammastani. Olen niin inhonnut noita kolmea ikivanhaa vaunuparia (M101-102, 103-104 ja 105-106), mutta nyt tajusin, että niiden ohjaamoissa ei kuulu sitä tajuttoman rasittavaa sirinää, mikä kaikissa muissa vanhanmallisissa junissa on! Ihana hiljaisuus. Jee. Ovat ne oikeastaan aika sympaattisia, persoonallisia junavanhuksia.

Sosialisointia ja järjestelyä

Aamupäivällä piti soittaa. Soitinkin, mutta alle tunnin. Ei tästä tule mitään tämmöisellä menolla. Opinnäytetyötäkin olen vain ajatellut kauhulla pariin kertaan, kun pitäisi jo kovasti sitä tehdä. Olen näköjään asennoitunut valmiiksi niin, että "en mä kuitenkaan jouluksi valmistu". Ei hjuva.

Käväisin opettamassa Kulosaaressa, ja sen jälkeen ravasin edes-takas viemässä selloni Perkkaalle ja itseni taas Helsinkiin, missä tapasin Maijan. Hämmentävää nähdä ihminen, jonka on viimeksi tavannut ennen joulua. Kaikennäköistä on ehtinyt siinä välissä tapahtua. Sosialisointi muistutti aluksi epäilyttävästi shoppailua: kävimme Verkkokaupassa, mistä raahasin mukaani 250 gigaa varasto- ja varmuuskopiotilaa ulkoisen kiintolevyn muodossa. Jeejee. Maijan kännykkä oli hajonnut, joten hän sitten osti uuden luurin. Olin valinta-apuna ja onnistuin hehkuttamaan simpukkapuhelimen mahtavuutta niin, että semmoisen sitten hankki. Helsingistä junalla Selloon syömään ja kahville. Yhtäkkiä kello olikin jo paljon, joten suuntasimme koteihimme. Olisi kyllä juttua riittänyt vaikka pidemmäksikin aikaa.

Vapaapäivän loppuiltani tietenkin testailin uutta lelua, eli siirtelin asioita koneilta ulkoiselle, ja samalla tuli järjesteltyä ja ihmeteltyä, mitä kaikkea koneilta löytyy. Asioiden kopiointi vanhalta PC:ltä talteen oli hirmuisen hidasta. Miettiessäni, että milläs tässä nyt sitten aikaa tappaisi, päätinkin siirtää eilen huonoon paikkaan jääneen kirjahyllyn saman tien. Ihme päähänpistosta keksin siirrellä vähän muitakin huonekaluja, joten nyt oikeastaan sänky on ainoa asia, jota en ole siirtänyt. Ei tämä järjestys vieläkään ole hyvä. Isoin ongelma tosin on viritinvahvistimen ja kajarien sijoittelu. Kaiken lisäksi ne ovat niin vanhoja ja isoja ja rumia, että haluaisin oikeastaan vaihtaa uusiin ne, vaan pitää nyt ensin katsella, mihin kaikkeen palkkarahat riittävät.

Uutta kotiin

Vapaapäivä! Jee. Osasin kerrankin ottaa sen kiireettömästi. En huolinut huonoa omaatuntoa pitkään nukkuilusta. Mielettömänä saavutuksena sain viimein kajarit kiinni viritinvahvistimeen, eikä se edes ollut vaikeaa. Tyhmää kun en aikaisemmin ollut sitä tehnyt. Kunnon äänentoistolla olikin kiva kuunnella eilen kirjastosta roudaamaani levyläjää.

Hilauduin hiljakseen Laaksolahteen, mistä sain ruokaa ja äidin mukaani kodinkoneostoksille. Olin nimittäin päättänyt ostaa pesukoneen. Ostinkin sitten. Yllättävän vaikeaa oli, kun olin vain ajatellut, että marssin johonkin ja otan halvimman, mitä on, mutta (kas kummaa) äiti oli sitä mieltä, ettei se ole kovin järkevää. En sitten ihan halvinta ottanut, vaan sen kolmanneksi halvimman... Kotiinkuljetuksen hoitaa "sankaripalvelu", joka "Sisältää asentajan ja tekee sen, mitä sinä et ehdi, tahdo tai tohdi". Pelottaa jo etukäteen.

Shoppauksen jälkeen raahasin äidin vielä kotiavuksi Perkkaalle: käänsimme sohvan. Nyt se on vastapäätä työpöytää, kajareita ja tietokonetta, niin että täällä ehkä jopa voisi järkevästi kyetä katsomaan telkkaria tai leffoja. Muuten hienoa, mutta sohvan käännön takia sen ja kirjahyllyn välissä on nyt vain parikymmentäsenttinen väli, josta pitää kulkea että pääsee sänkyyn. Kirjahylly pitäisi siirtää toiselle seinälle, mikä vaatii kaikkien kirjojen sun muun purkamista siitä ja uudelleen kasaamista. Ääh. Enpä viitsinyt enää illalla semmoiseen projektiin ryhtyä.

Perusarkea

Taas hukkasin aamupäivän. Unet olivat kyllä jänniä, ja vaihteeksi metrovapaita. Asuntoni sijaitsikin maan tasalla ja ilmeisesti Otaniemessä, koska Ropeconia vietettiin ihan takapihallani, katsoin vain ikkunasta ulos niin siellä se oli, ja vaatteita vaihtaessa piti pistää verhot kiinni etteivät kaikki ihme roolipelaajanörtit katsele. Jotenkin tästä uni yhtäkkiä muuttui merirosvo-miekkailumätöksi. Se oli vielä realistisimman tuntuista sellaista, mitä olen unessa kokenut. Vieläkin muistan, miltä tuntui survoa kaksin käsin miekkaa vastustajan rintakehästä läpi (kun se ei uponnutkaan silleen helposti ja vaivattomasti, vaan vaati paljon voimaa). Ja sen äänen, mikä siitä tuli. Huu. Kurjuus vain, että uni loppui niin kesken, etten sitten koskaan saa tietää, miten eeppisessä suuressa taistelussa lopulta kävi.

Aamupäivän paras asia oli, että posti toi palkkakuitin. Ekan kokonaisen sellaisen, sisältäen 15 päivän peruspalkan ja edellisten 15 päivän lisät. Vau. Rahaa. Saman verran kuin Lintsiltä sai koko kuukaudessa. Eivät nämä varmaan kauaa säily, kohta shoppaan...

Työpäivässä ei ollut mitään ihmeellisempää, paitsi että käytin tauot ja hetken ennen töitä siihen, että ostin kakkuvuuan ihan erityisesti mutakakkujen leipomista varten, ja käväisin kirjastossa lainaamassa läjän levyjä. Taas minulle ajettiin kierros, joten taas ajoin itse vain viisi. Tavallaan kivaa, kun on paljon taukoja, mutta toisaalta lähtisin mieluummin aikaisemmin kotiin kuin istuskelisin tuntikaupalla taukotilassa yrittäen keksiä tekemistä.

Plääh-arkea

Aamulla yritin herätä vähän aikaisemmin, että ehtisin tehdäkin jotain. Ehdin järjestellä papereita. Olisin ehtinyt myös soittaa, mutta jostain ilmaantui jokin ihmeellinen vatsakipujuttu. Tuntui menkkakivuilta, mutta päivä oli väärä, että siitä olisi voinut olla kyse. Loppujen lopuksi sitten lojuin ja katsoin Heroesia enkä soittanut. Samalla tietysti unohdin, että olin sopinut oppilaani soittotunin juuri tähän. En sitten pitänyt sitä--enpä olisi jaksanutkaan. Plääh.

Töihin tietenkin piti mennä, koska en varsinaisesti ollut kipeä. Epämääräinen vähän-niinku-vatsatauti-olo sai kyllä aikaan sen, että olin kaikki tauot normaaliakin epäsosiaalisempi, lojuin jossain nurkassa lukemassa tai jotain vastaavaa. Vaikka moni asia meni päivässä pieleen, ei yhtään ollut sellainen "vituttaa kun on paska päivä" -asenne, vaan enemmän jonkinmoinen harmaus, "no jaa, ihan sama, plääh". Työpäivä oli muutenkin aika tapahtumaton, liikenne sujui melkein kuin normaaliliikenteen aikaan, ja päivän ainoa vikatilanne oli semmoinen nokkajunan pikkujuttu mitä se tekee varmaan joka kerta kun sitä ajan.

Yöllä kotosalla katsoin Heroesin loppuun ja itkin. Jos pidän jostakin sarjasta, sen on hyvin helppo repiä minusta suuria tunteita vaikka kuinka über-lälly-draamallisin keinoin, ja loppuratkaisu oli juuri sitä. Ja itketti. Mahtava sarja. Seuraavaksi voisi katsoa Galactican 2. kauden loppuun, mutta kun pelkään tehdä niin, kun kovasti olen kuullut sen huonontuvan mitä pidemmälle etenee.

Kevyttä arkea

Koska nukuin vaihteeksi tarpeeksi eli siis ärsyttävän pitkään, aamupäivä oli lyhyenlainen. Siitä vähästä suuren osan söi ruoanlaitto, lopun ajasta käytin siivoilua etäisesti muistuttavaan tavaroiden järjestelyyn.

Työpäivä oli ihmeellisen löysä. Olen tottunut siihen, että normaalin päivän aikana ajan seitsemän kierrosta, pisimpinä päivinä jopa kahdeksan. Tähän poikkeusliikenteen myöhäiseen vuorooni kuuluukin vain kuusi, ja sitten vielä sijaiskuljettaja ajoi minulle yhden kierroksen, joten itse ajelin vain viisi kertaa linjan edes-takaisin. Onnistuin siltikin tekemään ekaa kertaa yhden klassisimmista tyhmistä kämmeistä: kun kävelin Vuosaaren käännöllä junan toiseen päähän ja yritin lähteä kohti länttä, ei juna suostunut liikahtamaan. Auringonpaisteessa minulla kesti hetki huomata kojelaudassa vilkkuva punainen "ohjaushälytys"-valo. Sen havaittuani tiesin heti ongelman laadun: olin unohtanut jarrut päälle junan toisessa päässä. Hupsheijaa. Siispä 150m pikasprinttisuoritus toiseen päähän ja takaisin. Tulipa ainakin liikuntaa.

Tamperekiipimäviikonloppu

Valvottuani nerokkaana perjantai-iltana yli kolmen, heräsin lauantaina aamulla ennen kahdeksaa ja möngin Tampereen suuntaiseen junaan. Miri tuli vastaan asemalle, ja kuljimme aamupalan kautta majapaikkaamme Peltolammille, mihin pian ilmaantuivat muutkin viikonlopun kiipeilyretkueen jäsenet, Dare, Taina ja Riikka. Kiipeäminen tapahtui Viitapohjassa. Ihastuin kallioon aivan täysin, paljon kivoja pieniä otteita ja muutenkin tosi kaunista kiveä, whii! Ero Pärkänvuoreen oli melkoinen, kun täällä oikeasti pystyin kiipeämään kaikenlaista. Pahin häiriötekijä oli älytön kuumuus. Siitä huolimatta tappelin ylös Sormenleikkaajan, 6-. En tietenkään puhtaasti, mutta hei, enpä olisi uskonut selvittäväni kalliolla mitään kutosella alkavaa. Se oli kiva reitti. Pitkän ja kuuman kiipeilypäivän jälkeen ajelimme Kaukajärveen uimaan. Siellä oli melkein liiankin kylmää vettä, niin että jälkeenpäin oli kylmä lämpöisestä säästä huolimatta. Sen perään syömistä Panchossa, missä meillä muilla oli hauskaa, kun Daren mielestä oli mahtavaa, että ruoka oli niin tulista, ettei sitä pystynyt syömään. Huvinsa kullakin, hihii. Videovuokraamosta valikoimme illan viihde-elämykseksi Doomin. Se oli aika lailla juuri sellainen kuin olin odottanut, mikä on hyvä asia, koska odotin, että se ei ole ihan niin huono kuin voisi kuvitella.

Nukkuminen tuotti suuria vaikeuksia. Koottuamme vuodesohvan vuoteeksi huolestuin ensin siitä, että se saattaisi kuulemma hajota ja romahtaa, ja sitten totesimme Mirin kanssa sen liian kuumaksi nukkua. Niinpä purimme ja kokosimme takaisin sohvaksi ja levitimme sohvatyynyt pitkin lattiaa. Näillä main muut alkoivat jo vinkua, että häiritsimme nukkumista. No, lattialla oli kyllä sitten viileämpää, melkein liiankin. Sohvatyynyt tietenkin pakenivat eri suuntiin ja myös tyhjän sohvalaverin alle. Tämä muodosti huonosti nukahtavalle ihmiselle ylitsepääsemättömän ongelman. Nukahdin ekan kerran kunnolla joskus aamusta, ja silloinkin näin kamalaa unta. Siinä jotenkin onnistuin sähläämään töissä, muun muassa ajamalla metrojunan raiteilta niin, että siinä jostain syystä olleet telaketjutkin tippuivat, ja sitten en osannut edes käyttää radiota, ja ties mitä, niin että sain lopulta potkut töistä. Yhyy.

Sunnuntainakin suunnattiin Viitapohjaan. Ei ollut ihan yhtä kuuma, mutta edellispäivän ahkera kiipeily ja onnettoman huonosti nukuttu yö kyllä olivat syöneet vähäisetkin voimat pois. Savupiippu-nimiseen hormiin oli kiva änkeytyä kiipeämään, mutta vyötärössäni oli joitakin senttejä liikaa, että sen kiipeäminen olisi sujunut kätevästi. Plääh, millähän siitä vähentäisi... Uiminen tapahtui pikaisesti Pulesjärvessä, syöminen taasen Panchossa, ja sitten kämpille pakkailemaan tavaroita autoon. Turkuun suuntaava muu porukka pudotti minut rautatieasemalle, mistä junailin Helsinkiin. Matka meni liian nopeasti, koska en ehtinyt katsoa jälkimmäistä kahdesta Heroes-jaksosta loppuun asti. Kotimatkalla myös vaivasi sietämättömän haikea olo, kun viikonloppu loppui jo. Se vaan oli kaikin puolin niin mahtava. Voiko näitä paremmin viettää kuin kiiveten kivalla kalliolla mielettömän aurinkoisella ja hyvällä säällä, kivojen ja hassujen ihmisten seurassa?

Identtiset päivät

Torstai ja perjantai olivat ihan melkein samanlaisia. Molempien aamupäivään sisältyi epäonnista shoppausta--muun muassa perjantaina marssin viimein Camuun ostamaan köyttä, ja köyden ostinkin, mutta sielläpä ei ollut reppumallisia köysipusseja, joten jouduin sitten roudailemaan köyttäni pieneen muovipussiin sullottuna. Lisäksi ostin slingejä mutta en sulkkareita, vähän vaikeaksi menee minkään yläankkurin askartelu ilman... Ihme dementikko.

Työpäivät olivat ihan identtisiä, kun molemmat olivat arki-aikaisia vuoroja. Vanhat junat olivat edelleen tuskaisen kuumia, uudet junat kivoja ja infojunat tuuletettuja mutta muuten plääh. Pendelijunan ajamiseen meinasi sikäli mennä hermo, kun niillä eivät kertakaikkiaan mitkään aikataulut toimi ja koko ajan joutuu odottelemaan punaisissa valoissa minuuttitolkulla ja kuuluttelemaan, että "jatketaan matkaa ihan kohta", vaikkei itselläkään ole mitään tajua, kauanko oikeasti menee... Perjantain päätti vielä pahuksen hidas varikolle ajo, niin että kun ajosarja sanoo, että olen siellä 23.54, olinkin perillä vasta 00.06, ja sitten hirveää juoksua halki varikkojen (meidän & bussien), että ehdin vikaan bussiini klo 00.09. Puuh.

Yömyöhään olisi pitänyt pakata, mutta kovin hidasta oli. Sen sijaan vilkaisin Espoon musiikkiopiston sivuja, ja siellä oli valintakoetuloksia, ja ovat ottaneet Stadian pedioppilaani sinne! Mahtavaa! Jee! :D

Poikkeusliikenne

Olkoonkin että toisinaan iltojen töissä viettäminen on kurjaa, pidän kyllä kovasti vapaista aamupäivistä ennen töiden alkua. Taas haaskasin suuren osan sellaisesta ihan vain ihmettelemällä, että onpas kivaa kun ei ole kiire ja ei tarvitse herätä ajoissa ja niin edelleen. Onnistuinpa jopa ottamaan sellon kotelosta ja soittelemaan vähän.

Töissä pääsin tutustumaan tähän jo lehdissä ja keskusteluissa haukuttuun poikkeus-kesäliikenteeseemme. Onhan se aika harvaa kun vuoroväli on 8 min, ja kyllä niissä vanhoissa junissa on aika kuuma, ohjaamot ovat ihan saunoja, joten ymmärrän täysin, että täydessä matkustamossa on tukalaa. Kulosaaren silta näytti jännittävältä, kun käytöstä poistetulta puolelta puuttuu pitkä pätkä kiskoa. Punaisissa valoissa odottelua oli joka kierroksella, kun normaaliliikenteen aikaan se on kummallista ja poikkeavaa. Kuulutellakin siis sai usein, ja sitä enemmän, kun ajoin kaksi kertaa junaa, jonka asemakuulutuslaite oli kuollut. Onneksi osaan ulkoa asemakuulutukset. "Itäkeskus. Tämä juna jatkaa Vuosaareen. Östra centrum. Tåget fortsätter till Nordsjö" ja niin edelleen. Pendeliliikenteen eli pelkän Mellunmäki-Itäkeskus-välin edes-takaisin ajaminen, jota minun ajosarjastani toisinaan vähän löytyy, ei ollutkaan yhtään niin tylsää kuin ajattelin. Ennemminkin tuntuu vielä kiireemmältä kuin normaaliajo, kun kuuden minuutin välein joutuu kävelemään junan päästä toiseen.

Pitkä risteilyviikonloppu

Heti alkuun ilmoitettakoon, että EI, se EN ollut minä, joka heilautti metrojunaa Kulosaaren sillalla. Mulla on alibi: olin silloin Ruotsissa.

Lauantaina yhdistyivät ovelasti työ sekä ihmisten tapaaminen. Ennen töihin menoa käväisin kahvilla Tiemuksen kanssa, töiden aikana sain kyytiini ensin Mirin ja sitten myöhemmin Mirin ja Kaisan. Oli mukavaa vaihtelua saada kavereita ohjaamoon. Illalla raastoin angstia ja epätoivoa siitä, etten näköjään osaa kehittää seuraavaan Totoon mitään pelikelpoista. Jää kohta koko kampanja väliin, kun en vaan osaa ja olen vaan tyhmä.

Sunnuntaina tutustutin ihmisiä viimevuotiseen kesätyöhöni, kun käytiin Tiemuksen ja Mirin kanssa Lintsillä. Viime kesältä oli vielä minulle jäänyt parikymmentä vapaalippua. Edelleen niitä jäi jäljelle. Kirnu oli taas rikki--ovatpa osanneet ostaa risan laitteen. Sen sijaan toinen uutuus"laite", tai oikeammin kävelykohde, eli Sokkelo, oli vallan mainio. Vielä paljon eksyttävämpi kuin Kammokujan lasilabyrintti, johon viime kesänä meinasin jumittaa. Pikajunassakin piti tietenkin käydä, ja voooi, on sitä vähän ikävä, vaikka metrojuna meneekin kovempaa ja tunnelissa. Ja Hurjakurussa, niin että puistosta poistuessani olin aika läpimärkä.

Lintsin jälkeen hylkäsin larppaajatutut ja menin suorinta tietä satamaan lukiokavereiden luo. Lähdimme nimittäin Olgan valmistumis-kiitos-risteilylle Tukholmaan, vain minä, Mirja ja Olga, koska muut mokomat olivat liian kiireisiä tai jossain kaukana muualla Suomessa. Vikingin Mariella-bååtti oli kovin tutun oloinen, sillä on tullut ennenkin seilattua. Tuttua oli myös meininki humppamummoineen ja takatukka-trubaduureineen. Sellaistahan ruotsinlaivalla juuri kuuluu ollakin! Karaokessa lauloimme molempina iltoina, ja totesin Sonata Arctican Fullmoonin yllättävän vaikeaksi, vaikka kuinka olen sitä metron ohjaamossa hoilannut. Paluumatkalla karaokessa ei tosin kestänyt olla, kun se alkoi jo kahdeksalta ja oli sen vuoksi aivan täynnä lapsosia. Karaokelapsia ja mombasatyttöjä, grääh. Juhlimisen suhteen oltiin aika laiskoja muutenkin ja mentiin ajoissa nukkumaan, kun ei vaan jaksanut. Sitä se kai teettää kun vanhaksi tulee. Buffetissa syötiin alkupaloja niin paljon, ettei pääruokaa tehnyt mieli, ja jälkiruokapöytä oli tietenkin tärkein ja paras osuus. Lisäksi tuli juteltua enemmän ja vähemmän syvällisiä siitä, miten lukioporukkamme on kehittynyt tai kehittymässä, ja hämmästeltyä häiden määrää viimeaikoina.

Maanantaina oli päivä aikaa katsella Tukholmaa. Nähtävyysosastolta katsastettiin Riddarholmskyrkan, joka oli vaikuttava vanhuudessaan. Tämän kulttuuriosuuden jälkeen oli vuorossa shoppailua, ja kahvitauon jälkeen lisää shoppailua. Hii. On se toisinaan kivaa. Sain ostettua siistin mustan neuletakin, muitakin vaatteita olisi voinut ostaa, muttei oikein sattunut mitään kivaa vastaan. Lisäksi hienoa suklaata jostain Gamla Stanin söpöstä karkkikaupasta, ja kylpyvaahtoa ja saippuoita Lushista (jännä kauppa, sääli ettei niitä ole Suomessa). Käveltyä tuli päivän aikana niin paljon, että jalat olivat kaikilla kipeät, etenkin kun tuli vielä vähän kiirus laivalle. Onneksi ehdin sentään matkustaa edes yhden pysäkinvälin Tunnelibaanalla. Oli eri näköinen ja oloinen kuin oma tuttu metro. Olisi tehnyt mieli matkailla edes takaisin ja katsella asemia ja eri linjoja ja erilaisia junia, mutta ei ollut aikaa eikä muilla intoa, jostain kumman syystä...

Tiistaiaamuna laiva saapui takaisin Helsinkiin, ja pyörähdettyäni kotona käväisin pitämässä Kulosaaressa sellotunnin. Illaksi menin Laaksolahteen, ja kävin etsimässä pitkästä aikaa yhden kätkönkin. Olipas kyllä loman oloinen pitkä viikonloppu, ihan mahtavaa oli.

Kirjallisuudesta ja luonnehäiriöistä

Nukuin taas vähän törkeen pitkään, ja käytin jäljelle jääneen aamupäivän lähinnä tiskaamiseen ja syömiseen. Tiskasin, tein ruokaa, tiskasin taas. Ruoka ei ollut ihmeellistä, mutta jälkiruoka oli mahtavaa, minttusuklaamuffinsseja, joita väsätessä pääsin jopa viimein testaamaan synttärilahjaksi saamaani sähkövatkainta. Hyvin toimi.

Töissä kuuntelin Linnunradan käsikirjan loppuun, ja totesin, että eipä ihme, kun muistikuvani kuunnelman loppuosasta olivat hatarat. Se menee jopa niin sekavaksi, ettei se enää ole hauskaa, ja lopetus on ihan plääh. Sama vika tietysti vaivaa kirjojakin--joista jostain syystä samaan tyyliin olen lukenut ensimmäiset kolme ties kuinka moneen kertaan, neljännenkin useasti, mutta "Enimmäkseen harmittoman" harvemmin, mikä juuri on selitys sille, etten ollenkaan muistanut koko loppua. Tosin minulla on muutenkin tällä hetkellä joku ongelma kirjojen loppujen suhteen, kun ne eivät kelpaa minulle. "Dirk Gentlyn holistisessa etsivätoimistossa" oli liian ovela lopetus, Isomäen "Heräämisessä" jotenkin yhtäkkinen, Reynoldsin "Ilmestysten avaruudessa" myöskin jotenkin kiiruhdettu ja kumma... Ehkä olen vain lukijana hankala miellyttää.

Iltasella kotiin tultuani päädyin myös toteamaan uudelleen sellaisen itseeni liittyvän asian, että Inhoan yli kaiken sitä, jos minua ei ymmärretä. Riippumatta siitä, minkälaisesta kommunikoinnista on kyse--puhutusta, kirjoitetusta, omalla tai vieraalla kielellä, tärkeässä tai yhdentekevässä asiassa. Johtuu ihan selkeästikin siitä, että se, että minua ei ole ymmärretty, saa minut tuntemaan itseni tyhmäksi. Tyhmäksi kun en osaa sanoa asioita tarpeeksi selkeästi. Vähän kurjaa sen kannalta, että viestintäni tapaa olla joko tämmöistä tajunnanvirtamaista poukkoilevaa lörpöttelevää höpinää, tai sitten epämääräistä mutinaa (jos satun olemaan pelottavassa tilanteessa ja ujo, tai muuten väsynyt ja pihalla).

Kiva keskiviikko, tympeä torstai

Keskiviikkona nukuin piiitkään ja näin kaikenmoisia unia, jännimpänä sellaisen, jossa metroa ajaessani jotenkin Kampissa eksyin ulos raiteilta ylös kauppakeskukseen, missä raahailin junaa perässäni kuin jotakin viittaa tai laahusta, ja yritin löytää tieni takaisin kiskoille. Olin hädin tuskin päässyt sängystä ylös, kun Miri ilmaantui ovelle (joskus puolen päivän jälkeen). Koska itse olin pitkäännukkumiszombi ja Miri puolestaan univajekoomassa, olimme aika hiiiiitaita ja laiskoja. Viimein saimme ruokaa väsättyä. Tein lihapullia, ekaa kertaa ikinä ihan itte, ja onnistuivat aika kivasti, kun se olikin oikeasti varsin helppoa.

Sää ei suosinut, joten lähdimme leffaan, katselemaan Pirates of the Caribbean Kolmosen. Ihan alusta lähtien yllätyin sen synkkyydestä. Ei ollut lastenleffa. Juonikin oli sen verran kiero, etteivät pienemmät mahtaisi perässä pysyä. Loppuratkaisukin yllätti. Musiikit olivat mainiot, ja lisäksi oli joitakin todella kauniita efektejä sun muita väsäilty. Kannatti käydä katsomassa.

Torstain aloitti pehmeänä laskuna kohti kurjuutta pienehkö pettymys ensi viikonlopun suhteen. Sen perään Elmon kanssa Tapanilaan, missä oli vähän liian kuumaa ja kosteaa että olisi ollut kiva kiivetä. Kumminkin sankaroimme taas useamman 6:lla alkavan reitin. Vaan liekö ollut ilmasto vai mikä sai aikaan, että kehitin jostain elämäni noin viidennen migreenintapaisen. Se alkoi siten, että alkoi toisen silmän näkökenttä kaventua, kun reunoissa näkyi vain vilkkuvia valoja. Sitä seurasi ikävä toispuoleinen päänsärky ja paha olo. Ja töihin piti mennä.

Olmi kyyditti minut Itäkeskukseen niin mukavan ajoissa, että oli yli tunti aikaa ajon alkuun. Olisi ollut hyvin aikaa syödä, mutten mitenkään kyennyt. Lojuin sen tunnin pukuhuoneen leposängyssä silmät kiinni ja toivoin olevani jossain muualla. Ei kuitenkaan ollut lähellekään niin kipeä olo, että olisin voinut kuvitellakaan jättäväni jotain ajamatta. Siispä ajelin. Jossakin vaiheessa--ei yllättäin--tuli ihan järjetön nälkä. Tauolla kun yritin ostaa laiturin maatista suklaata, se söi vain rahani ja jätti sen suklaapatukan antamatta. Perkele. Ajaessa loppui kännykästäkin akku kesken puhelun. Kaiken kaikkiaan siis sellainen päivä, joka olisi kannattanut viettää sängyn pohjalla peitto pään yli vedettynä.

Torstain hassuin juttu oli se, että kun viimein klo 19.52 pääsin ruokatauolle ja menin kauppaan, mistä ostin muun muassa karkkia, olin niin pihalla, että tulin painaneeksi hitusen väärää nappia vaa'asta kun karkkeja punnitsin... Vasta taukotilassa tajusin, että karkkipussini kyljessä oleva hintalappu sanoi "Porkkana, irto" ja hintana 0,15e. Harvinaisen halpaa karkkia.