Blblbl

Perjantaina jatkoin mökkihöperöitymistä, vaikka ulkona oli kaunis päivä. En oikein keksinyt, mitä ihmettä sillä muka pitäisi sitten yksikseen tehdä. Illalla sentään laitoin nenääni ulos sen verran, että kävin hakemassa yhden geokätkön. Se oli puussa, mihin oli kiva kiivetä. Pahus kun ehtisi joskus oikeastikin kiipeämään taas. Onneton kesä tämä, kun aikataulut ovat koko ajan ihan pielessä.

Lauantai, sunnuntai ja maanantai olivat aamuvuoroa. Illat menivät niin väsyneissä merkeissä, etten pahemmin edes kirjoittanut, lähinnä vaan tuijotin näyttöä. On mulla vaan pahuksen jännittävä elämä.

Kaavamaista

Tiistaina aamupäivä ficciä, ilta töitä. Keskiviikkona puoliltapäivin oppilas ja puoleenyöhön asti töitä, ja ärsytys siitä, kun ei voinut kirjoittaa. Torstaina tarina valmiiksi. Harvinaista kyllä, tuli vaihteeksi kirjoitettua jotain, mikä yritti olla edes vähän älyllisesti haastavampaa, vaikka toki fanficciä edelleenkin. Ihan tyytyväinen olen lopputulokseen. Sen jälkeen tosin jäi häiritsevän levoton ja tyhjä olo, josta en ole vieläkään päässyt eroon.

Torstain iltapäivästä jopa peräti käväisin keskustassa kahvilla kavereiden kanssa. Siellä valtavan, kesäisen ihmismassan, lukemattomien katusoittajien ja jätskikioskien ja mansikkakojujen seassa kävellessä tuli ihan semmoinen olo, että täh, mitä ihmettä minä täällä teen, olen jostakin ihan eri maailmasta oikeasti. Alkaa jokseenkin mökkihöperöittää tämä kesäelämäni.

Rokkia, riisivanukasta, Ranskan-muistoja ja ratarasvaa

Työnjohto oli suuressa ystävällisyydessään ja viisaudessaan lätännyt minulle taas sen aikaisimman mahdollisen vuoron mahdollisimman nihkeälle päivälle. Perjantaina siis herätys kolmen jälkeen (paitsi että heräsin 2.40 ihan noin muuten vaan, tiding) ja töihin. Onneksi kiltti työkaveri ajoi vikan kierroksen, joten pääsin kotiin jo puoliltapäivin ja ehdin sitten vähän levätä ja koota itseäni ennen iltaa. Illalla nimittäin saapuivat Miri ja Dare, joiden kanssa suunnattiin Stadionille Iron Maidenin keikalle. Olipa eka kerta, kun olin siellä jotain keikkaa katsomassa, ja olipa aivan hillittömästi väkeä, koko paikka ihan täynnä. Lämppärit olivat blaah, mutta Maiden aivan mahtava! Kyllä tuli taas todistettua, että aina jaksaa rokata, vaikka olisi kuinka väsynyt: täysillä tuli hypittyä ja heiluttua ja huudettua koko parituntinen. Jee. Tämä olikin sitten koko keikkakesäni tässä, koska mitään muuta ei ole tiedossa, mutta olipa ainakin se kesän ainoa keikka oikein loistava.

Keikan jälkeen ei ollut energiaa lähteä pois Pääkaupunkiseudulta, joten majoitin ihmiset luokseni. Lauantaina käväisimme hommaamassa Mirille kasan kirsikkakolaa hassusta jenkkikaupasta, sitten ajelimme Turkuun. Yllätin itseni ajamalla reippaasti ja rohkeasti ison osan matkasta. Ei se oikeasti ole niin kauheaa, paitsi liikkeellelähtö ja pysähtyminen... Turussa Mirillä oli suunnitteilla mustariisivanukasprojekti. Keittely veikin monta tuntia, mutta aika hyvää ja jännää tuli. Satunnaisia ihmisiä saapui hengaamaan, syömään sitä ja katsomaan höhlän Sunshinen. Itse onnistuin loppujen lopuksi syömään niin paljon vanukasta ja jätskiä ja juomaan päälle sen verran liikaa kahvia, että lopputulos oli täysin hysteerinen ja jopa hitusen huono olo. Sitten vietin loppuiltani katsellen Pasilaa ja hihittäen kippurassa kun se oli niin hupaisa. Hups.

Sunnuntain aamupäivä meni myös Pasilan parissa. Ihan liian pian piti kuitenkin raahautua junaan ja takaisin kotinurkille. Ei sielläkään tosin mitään ikävää ollut, vaan ihan mukavaa ihmisten näkemistä. Joukko lukiotuttuja, aveceja ja muita kasaantui hetkeksi maahan palanneelle Olgalle syömään, jutustelemaan sekä kuulemaan ja katselemaan matkamuistelmia. Oi että, palmuja, mielettömiä rantakallioita, Nizza... Yhyy, kyllä haluais taas Etelä-Eurooppaan. Ehkä sitten ensi kesänä.

Arki alkoi taas maanantaina, vanhalla tutulla kaavalla: aamupäivä kirjoittelua, alkuiltapäivästä töihin. Siellä olivat huollon sankarit vähän rasvailleet rataa. Yleensä kun rata on rasvattu, se tuntuu korkeintaan aamuvuoron alkupuoliskon ajan. Tällä kertaa olivat sitten laittaneet niin runsaalla kädellä, että vielä meidän iltavuoron viimeisillä kierroksillakaan ei voinut jarruttaa ihan normaalisti. Pari sadekuuroa saivat kiskot niin liukkaiksi, että junat luistelivat ihan miten sattuu. Onneksi tämä oli minusta itse asiassa ihan hauska juttu: olipa vaihteeksi vähän erilaista, ja joutui välillä ihan tosissaan keskittymään ajamiseen.

Metrowindows iskee!

Keskiviikko oli ihan tavanomainen aamuvuorotyöpäivä, vuoro alkoi mukavasti vasta 6.30, ja aika kului ajellessa vaihteeksi kohtalaisen sujuvasti musiikkia kuunnellen ja seuraavaa pöljää fanfic-ideaani kehitellen. Viimeisen tuplakierroksen jälkimmäisellä kierroksella uuden junan ajotietokone meni yhtäkkiä ensin mustaksi, sitten siniseksi. BSoD metrossa! Whihii, naureskelin sille loppukierroksen ihan innoissani. Vähänkö. Hih. Ei se tosin junan menoa haitannut muuten kuin että asemakuulutuksia ei saanut, mikä oli tavallaan vähän pettymys. :P

Vapaa alkuviikko

Maanantai-tiistai oli viikonlopunkorvike, ja tyypilliseen tyyliin varsin täysi sellainen. Maanantaina suuntasin aamupäivällä kaupungille haaskaamaan rahaa outoihin (kirsikkakolaa Mirille) ja vähemmän outoihin (pari CD:tä) asioihin. Tarkoitus oli jatkaa suoraa Turkuun, mutta tietysti unohdin asioita kotiin ja sähläsin julkisten aikataulut sun muun niin, että loppujen lopuksi päädyinkin vielä kipittämään kotiin. Luonnollisesti kun on vapaapäivä ja ei varsinaisesti mitään aikataulua, pitää aina säntäillä päättömästi paikasta toiseen kuin olisi kovakin kiire. Jee.

Turkuun saavuin joskus iltapäivästä. Loppuilta sisälsi naureskelua keppien kanssa köpöttelevälle Mirille, mutta ei mitään ilkeitä jekkuja, koska olen liian kiltti semmoisiin, sekä omituista viihdettä (Blueberry - melkoisen halluinen länkkärileffa, sekä pari jaksoa Doctor Who:ta - kyseiseen päättömään scifi-klassikkoon pitäisi kyllä tutustua tarkemmin).

Tiistaina aamupäivä meni samaan tyyliin lusmuten ja aikaa kulutellen. Illaksi junauduin Pääkaupunkiseudulle, jotta ehdittiin Olmin kanssa Rollareille. Kuten tämän kesän tyyliin tuntuu kuuluvan, oli taas ollut hirmuisen pitkä kiipeilytauko, eikä oikein tullut niin mitään mistään. Se on aina niin hieno tunne, kun on molemmille käsille hyvät otteet, mutta ei vaan jaksa pitää niistä kiinni millään, piste. Pläh. Sentään tuli todettua, että nelosen reitit tuntuivat kuitenkin niin helpoilta, että niiden kiipeämisessä ei enää oikein ole järkeä.

Haasteeton loppuviikko

Parin haastavan päivän jälkeen oli vastapainoksi melko lailla täysin tapahtumaton loppuviikko, perjantaista sunnuntaihin iltavuoroa töissä. Aamupäivät kirjoittelua. Töissä ei torstain jälkeen oikeastaan edes tapahtunut juuri mitään. Siinäpä se.

Haasteita elämään

Pitikin mennä sanomaan. Eipä tullut tylsää. Keskiviikkoaamupäivänä ennustelin, että "tästä tulee vaikea päivä", ja olin harvinaisen oikeassa. Turun visiittini tarkoitus oli harjoitella köysitekniikoita luolareissuja varten sekä roolipelata. Molemmat jäivät tekemättä. Sen sijaan tuli tutustuttua toimintaan onnettomuustilanteessa. Emme olleet päässeet vielä kalliolle asti lainkaan, kun Miri onnistui tipahtamaan jonkin matkaa. Se rysäys, mikä siitä lähti, oli kyllä pelottavimpia koskaan kuulemiani ääniä. Sitten opin, että oma reaktioni kriisitilanteeseen on maaninen tarve tehdä jotain, mielellään jotain fyysistä. Juoksin selvittämään osoitteemme, juoksin vastaan ambulanssia, juoksin vastaan toista hätäautoa, ja raivasin hätähenkilöstölle kulkutietä puskan halki suorastaan raivoisasti. Hyperaktiivisen alkuhässäkän jälkeen oikeastaan koko loppupäivä sisälsi lähinnä hillittömän pitkästyttävää huolestunutta odottelua sairaalassa - oli se sinänsä toki osittain kiinnostavaakin, että kyseinen ympäristö oli minulle ihan vieras. Kun lopulta saatiin uutisia, alkoikin jo pian olla vierailuaika ohi. Siirryimme Daren kanssa Mäkeen Guitar Heron pariin. Se on kyllä lysti peli, ja hyvin auttoi ajatukset pois kaikesta muusta.

Torstaina piti lähteä liikkeelle kohtalaisen ajoissa, jotta ehtisi töihin. Bläääh. Junassa kohti Helsinkiä silmälaseistani tippui yhtäkkiä toinen sanka, ihan noin vain. Just. Oli siis ruuvit löysällä. Hyvä mennä ajamaan metroa, jos ei näe kunnolla. Onneksi minulla oli Itäkeskuksessa vajaa tunti aikaa ennen työvuoron alkua, joten ehdin korjauttaa ne ongelmitta. Työpäivä alkoi tavanomaisen tapahtumattomaan tyyliin, mutta kolmannella kierroksella tapahtui kummia. Tuuli oli heitellyt Kulosaaren siltatyömaalta jotain ihme valtavia styroksilevyjä pitkin rataa. Yksi juna sitten ihan hajosikin siihen, että oli ajanut niistä yli. Minäkin ilmeisesti raahasin jotain lätyskää mukanani koko matkan Kalasatamasta Ruoholahteen, mutta juna sentään kulki kumminkin ihan normaalisti. Kiitos tämän härdellin, liikenne sitten olikin useamman tunnin sekaisin. Että sekin vielä. Hiphei. Kyllä on haastava viikko tämä.

Työviikko

Työviikko kesti neljä päivää, lauantaista tiistaihin. Vaikka lauantai parituntisten unien jälkeen oli ehdottomasti päivistä kauhein, eivät ne muutkaan turhan mukavia olleet. Sentään kävi tuuri, että muut aamuherätykset eivät olleet täysin mahdottomia, puoli seitsemän maissa vasta piti olla töissä, nukuttua tuli silti aivan liian vähän. Osittain siksi, että en vaan millään nukahda kun yritän mennä nukkumaan, riippumatta siitä, miten vähän olen edellisinä öinä saanut unta, sekä siksi, että maagisesti herään lähes aina jokusen kymmentä minuuttia ennen kuin kello soi, vaikka se olisi soimassa 4.50.

Töissä oli kohtalaisen tapahtumarikasta, muun muassa bongasin Kalasatamassa radan yli huvin vuoksi juoksentelevia muksuja, pendelijunat olivat vähän hukassa ja eksyksissä niin, että näyttötaulut näyttivät mitä sattuu ja valot asettuivat väärin, ja sitten tiistaina väsyneen viikon päätteeksi tulin ajaneeksi ekan pakkojarruni. Ajoin siis punaisia päin, jolloin juna automaattisesti jarruttaa pysähdyksiin. Kyseinen punainen valo oli täysin päättömässä paikassa odottamatta, syynä asetinlaitehäiriö, mutta olisi minun silti pitänyt olla sen verran valppaana, että olisin tajunnut jarruttaa ajoissa, eikä vasta 30 metriä ennen tolppaa, mikä ei millään riittänyt. Noh, tulipa sitten kokeiltua tuokin. Ajovirheilmoitus on täytetty, ja hävettää, mutta minkäs teet.

Metroilevien aamupäivien lisäksi työviikko sisälsi edelleenkin runsaasti kirjoittelua, sekä oppilaan maanantaina. Tiistaina jatkoin suoraa töistä ensin kaupungille katsomaan pääkaupunkiseutulaisia kavereita ja sieltä junalla Turkuun. Keskiviikko on viikon ainoa vapaapäivä, joten toki sille pitää olla tarpeeksi puuhaa, ettei tule tylsää...

Konsertti ja herätys

Perjantaina oli Aholansaari Sinfoniettan konsertti Herättäjäjuhlilla - kyseisellä orkesterilla siis on körttitausta, ja se esiintyy perinteisesti aina kesällä kyseisillä juhlilla. Tänä vuonnahan herännäiset juhlistelivat peräti Espoossa, ja konsertti oli tuttuakin tutummassa Tapiolan kirkossa. Päivään sisältyi kenraaliharjoitus, sen jälkeen tarpeeksi pitkä tauko, jotta ehti ihan kotiin vaihtamaan vaatteita, ja keikka illalla kello 21.30. Onnistuin saamaan aikaan melkoisen hyperin mielialan ennen konserttia, ja se pysyi yllä koko keikan ajan. Soitto sujui varsin hyvin, sekä omalta osaltani että käsittääkseni ihan yleisestikin. Vaikka vielä tauolla totesin soittajakaverille, että Prokofjev oli suosikkini koko ohjelmistosta, konsertin jälkimmäisen puoliskon täyttänyt Beethoven oli kuitenkin osaltani ehdottomasti kaikkein hauskin kappale ja paras elämys. En tiedä, johtuiko siitä, että oli tuttu biisi, niin että pystyi keskittymään musiikkiin ja kokonaisuuteen sen sijaan, että ihmettelee vain omaa stemmaansa, mutta päälle puolituntinen sinfonia meni ihan älyttömän nopeasti ja kokonaisuudessaan todella hilpeissä fiiliksissä. Vielä keikan jälkeenkin oli niin intoutunut olo, etten meinannut malttaa paikoillani pysyä.

Ikävä kyllä keikan loputtua noin 23.30 oli jokseenkin kiire kotiin ja nukkumaan. Ystävällinen liikennetyönjohto oli nimittäin lätkäissyt minulle lauantaiksi aina yhtä ihqun Hyvin Aikaisen aamun. Herätys siis oli kello 3.15 ( - ja vastustan kiusausta kehittää tästä ja Herättäjäjuhlista jotain tyhmää verbaalista huumorinyritystä). Ehdinkin mukavasti nukkua ehkä kaksi tuntia... Töissä oli melkoisen kamala olo ja suunnattomia vaikeuksia pysyä hereillä. Ei ollut yhtään kivaa siis.

Musisointia

Tämäpä on ehdottomasti kesän musiikillisin viikko. Maanantain työpäivän jälkeen kaikki illat ovat menneet Aholansaari Sinfoniettan harjoituksissa. Tiistaina kävin vielä kaiken lisäksi ennen treenejä pitämässä soittotunnin maahan palanneelle yksityisoppilaalleni. Oli ihanaa havaita, että oppilas jopa muisti vielä vaikka mitä huolimatta pitkästä soittotauosta. Oppilaat ovat parhaita. Oma soitto on treeneissä sujunut vaihtelevasti, ja kotiharjoittelu jäänyt ihan liian vähiin, kun aamupäivät ovat kuluneet (...kukaan ei varmaan arvaa...) fanficciin sun muuhun turhaan. Ohjelmisto ei tosin ole sellojen osalta kovin vaikea, pahimmat paikat ovat Beethovenissa, jota olen jo soittanut aiemmin, joten selviän aika vähällä vaivalla. Prokofjev on lysti, ja Barber erikoinen ja kaunis. Ei ollenkaan hassumpi tapa viettää kesän ainoa näinkin pitkä vapaa (peräti neljä päivää).

Keskiviikkona tuli myös vähäsen kiivettyä, Rollareilla. Lanttumaakari (5c), sekä Liidi Master (6a, nimestään huolimatta yläköysiteltynä vain toki, kuten kaikki muukin) menivät vaihteeksi mainioissa flow-tunnelmissa ja ihmeen sujuvasti, mutta Alumetsä (6b) ja Sianlihan Orjat (6a) voittivat minut ihan täysin: ensinmainittua en päässyt paljon alkua pidemmälle, ja jälkimmäisessä jämähdin samoin ihan alussa olleeseen kulmanylitykseen. Vaihteeksi tulikin sitten tapeltua niin ahkerasti, että jaksoin hädin tuskin pitää kivestä kiinni, joten loppujen lopuksi Elmo joutui käytännössä kiskomaan minut ylös että saatiin köysi pois. Lystiä. :D Harmittaa vaan, että epävakaa sää ja ristiin menevät aikataulut aiheuttavat sen, ettei tänä kesänä millään ehdi kiivetä kovin usein.

Kaksi päivää, kaksi elämää

Sunnuntaina olin pitkästä aikaa oikein kunnolla sellisti: päivän täyttivät Aholansaari Sinfoniettan kesäperiodin avausharjoitukset, kello 12-18. Oli mukavaa, kun olin peräti harjoitellut stemmani kunnolla etukäteen, ja yksi kappaleista oli ennalta tuttu, niin että tuli soitettua jopa ihan oikeinkin aika paljon. Kuten Aholansaaren jutuissa yleensä, ohjelmisto on kiintoisa. Tuttuna kappaleena on Beethovenin 4. sinfonia, joka on aina kiva. Sen lisäksi on pari aariaa Mozartin Così fan Tuttesta, sekä ne kiintoisimmat biisit, Prokofjevin Alkusoitto juutalaisista teemoista ja Barberin Knoxville: Summer of 1915. Ihan kauhean hyvää kuvaa kokonaisuuksista ei vielä saanut, kun oli pelkät jouset paikalla, mutta jännää ja kivaa joka tapauksessa. Ja hyvä, että sain kesääni edes yhden tämmöisen soittoperiodin.

Maanantaina oli työpäivä, joten olin taasen metrokuski, kuten suurimman osan kesästä. Päivä oli harvinaisen tapahtumarikas, tai ainakin sisälsi yhden huomattavan erikoisen tapahtuman. Tulin tavalliseen tapaan Kalasatamaan keskustan suunnasta, kun olin näkevinäni liikettä laiturin päädyssä. Varuillani ajelin sitten laiturin päähän selkeästi tavallista hitaammin. Ja jep, siellä oli kuin olikin ihminen, semmoinen laitapuolen kulkijan näköinen setä, joka seisoskeli radanvarressa, virtakiskon vieressä, heti aseman jälkeen. Täh. Ihan rauhalliselta vielä näytti, pisti tupakaksikin siinä. Oltuani hetken suu auki ihmeissäni ja soitettuani valvomoon kävin sitten huutamassa sille laiturilta, että "tulepas nyt pois sieltä". Käsittämätöntä kyllä, kaveri tulikin ihan kiltisti, asteli laiturin reunan luo, kiipesi laiturille ja tuli junaan kyytiin. Ei sillä mitään junanallemenoaikomuksia selvästikään ollut, mutta täysin mysteeriksi jäi, mitä helvattua se siellä metroradalla sitten oikein teki. Kaikkea sitä näkee.