Kaksi päivää, kaksi elämää

Sunnuntaina olin pitkästä aikaa oikein kunnolla sellisti: päivän täyttivät Aholansaari Sinfoniettan kesäperiodin avausharjoitukset, kello 12-18. Oli mukavaa, kun olin peräti harjoitellut stemmani kunnolla etukäteen, ja yksi kappaleista oli ennalta tuttu, niin että tuli soitettua jopa ihan oikeinkin aika paljon. Kuten Aholansaaren jutuissa yleensä, ohjelmisto on kiintoisa. Tuttuna kappaleena on Beethovenin 4. sinfonia, joka on aina kiva. Sen lisäksi on pari aariaa Mozartin Così fan Tuttesta, sekä ne kiintoisimmat biisit, Prokofjevin Alkusoitto juutalaisista teemoista ja Barberin Knoxville: Summer of 1915. Ihan kauhean hyvää kuvaa kokonaisuuksista ei vielä saanut, kun oli pelkät jouset paikalla, mutta jännää ja kivaa joka tapauksessa. Ja hyvä, että sain kesääni edes yhden tämmöisen soittoperiodin.

Maanantaina oli työpäivä, joten olin taasen metrokuski, kuten suurimman osan kesästä. Päivä oli harvinaisen tapahtumarikas, tai ainakin sisälsi yhden huomattavan erikoisen tapahtuman. Tulin tavalliseen tapaan Kalasatamaan keskustan suunnasta, kun olin näkevinäni liikettä laiturin päädyssä. Varuillani ajelin sitten laiturin päähän selkeästi tavallista hitaammin. Ja jep, siellä oli kuin olikin ihminen, semmoinen laitapuolen kulkijan näköinen setä, joka seisoskeli radanvarressa, virtakiskon vieressä, heti aseman jälkeen. Täh. Ihan rauhalliselta vielä näytti, pisti tupakaksikin siinä. Oltuani hetken suu auki ihmeissäni ja soitettuani valvomoon kävin sitten huutamassa sille laiturilta, että "tulepas nyt pois sieltä". Käsittämätöntä kyllä, kaveri tulikin ihan kiltisti, asteli laiturin reunan luo, kiipesi laiturille ja tuli junaan kyytiin. Ei sillä mitään junanallemenoaikomuksia selvästikään ollut, mutta täysin mysteeriksi jäi, mitä helvattua se siellä metroradalla sitten oikein teki. Kaikkea sitä näkee.