Sveitsin ja sitä seuranneen Ranskan luolaekspedition päivitykset odottavat edelleen, osa pöytälaatikossa ja loput jossain muistin kätköissä pölyttymässä. Tarkoitus on vieläkin saada ne joskus nettiin asti, mutta kummasti syksyn mukanaan tuomat opinnot, työt ja muu sälä ovat vieneet kaiken ajan ja tarmon edes ajatella niitä. Jos työn alla ei ole 15-sivuinen megaessee, niin vähintään joku esitelmä, tentti tai kasa ohjelmointitehtäviä, ja taustalla jatkuvasti kalvava huoli siitä, mistä kehitän itselleni harjoittelu- ja gradupaikan.
Tänään kävin lauantaipäiväni ratoksi ajamassa melkein 10-tuntisen metrovuoron. Kuluneen viikon univajetta ei varsinaisesti auttanut, että töihin piti herätä neljältä. Olin edellisenä iltana kokeilumielessä ladannut iPodille ranskalaisen vuoristoteemaisen podcastin. Kuunnellessani sitä koomaisena ohjaamokopissa aloin itkeä. Ranskankielinen selitys vaelluksesta ja vuoristolehmistä toi pintaan älyttömän kaipuun johonkin korkealle, ja sen päälle metrossa raataminen teki selväksi sen tosiseikan, etten varmasti ole palaamassa tuonne pitkään aikaan.
Myöhemmin tiedostin, miten vähän olen palaamiseni jälkeen edes ajatellut vaihtoaikaani. Olen kyllä puhunut siitä ihmisille, mutta jotenkin etäältä, ikäänkuin käsittelisin jotakuta ulkopuolista. En ole missään vaiheessa varsinaisesti kokenut mitään paluushokkia tai masennusta. Tässä, kuten kaikessa muussakin, yleinen selviytymisstrategiani "kerää niin paljon tekemistä, ettet ehdi ajatella" on toiminut varsin hyvin. Jossain taustalla kuitenkin haaveilen Lac Lémanin toisella puolen siintävistä vihreistä rinteistä, jyrkistä kaduista, pienistä hammasratasjunista, ympärillä soljuvasta ranskasta, ja tietynlaisesta vapauden ja riippumattomuuden tunteesta, jota en ole Suomessa oikeastaan koskaan kokenut. Sen kääntöpuolena oli ajoittainen yksinäisyys. Täällä on niin paljon kaikkea minulle tärkeää, ihmisiä ja harrastuksia, jotka tuovat mukanaan paitsi hyviä asioita, myös stressiä, huolta, ja vastuun ja riittämättömyyden tunteita.
