Poistuminen

Poistumispäivä oli kaikin puolin ankea. Minulla oli kankkunen, Mirillä muuten vain kurja olo monesta syystä, ja ajatus arkeen paluusta ahdisti molempia. Häivyimme majalta kahdeksan pintaan sellaisella kiireellä, että sinne unohtui vaikka mitä. Taakse jäivät myös Elina ja Jarkko, jotka jäivät nukkumaan. Heidän matkansa jatkui vielä myöhemmin päivän aikana Pohjois-Walesiin päin.

Ajomatka Lontooseen ei ollut lyhentynyt kahden viikon aikana, eikä vakiohuoltoasema ollut parantunut puolessa vuodessa. Emme sentään törmänneet ruuhkaan, vaikka oli pyhäpäivä. Sen sijaan olimme kentällä jo ennen puoltapäivää. Lento lähti vasta 15.15, joten piti koomata monta tuntia siellä. Hiljalleen elämä alkoi voittaa - sain jopa syötyä, vaikka ruoka oli ihan kamalaa, ja veitsetkin oli muutettu hyödyttömiksi tylpiksi versioiksi, varmaankin turvallisuussyistä.

Ihan liian pitkältä tuntunut lento meni puoliunessa. Kone pysäköityi Helsinki-Vantaan peränurkkaan, mistä meidät kuskattiin bussilla jonottamaan terminaalin sisäänkäynnille. Odotimme ehkä kymmenisen minuuttia ilman minkäänlaista selitystä, kunnes ihmismassa viimein mateli sisään. Rinkat poimittuamme ajelimme vielä toisella bussilla puskassa olevalle parkkipaikalle, ja sieltä viimein Mirin autolla Perkkaalle, missä olimme yhdeksän jälkeen illalla.

Ei toivoakaan, että reissaamisen jälkeen olisi kyennyt esimerkiksi purkamaan tavaroita. Söimme valmispizzan iltapalaksi - se oli huomattavasti maukkaampi kuin Heathrown kallis ravintelimuona - ja menimme aikaisin nukkumaan.

The Columns

Viimeinen kokonainen päivämme oli sunnuntai ennen Bank Holiday -maanantaita, Silloin, kuten muina vastaavina päivinä, oli mahdollisuus käydä katsomassa the Columnsia, yleensä suljettua erikoista luolamuodostelmaa, joka on itse asiassa syntynyt luolan yllä olleen kalkkiuunin jätteestä.

Harvey oli Columnsien valvojana, joten seurasimme jälleen häntä. Kun hän lähti etenemään nopsaa luolatonttuvauhtiaan, tuli krapulaiselle suomalaiselle hieman tukala olo. Vilahdimme halki Big Chamber Near the Entrancen vieraaseen sivukäytävään, missä suorastaan kipitimme yli matalahkoista poikkareista. Sitten, selittämättä lainkaan puuhiaan, oppaamme kiinnitti köyden toisen pään seinään ja lähti jatkamaan matkaa sen kanssa. Yritin kysyä, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutten saanut vastausta. Harvey hilpaisi aika ilkeän oloisen montun yli, ja katosi näkyvistä. Jäin reunalle ihmettelemään. Hieman myöhemmin hän huikkasi, että voi tulla. Edelleen aika ulalla kyselin, onko tuota köyttä siis tarkoitus käyttääkin, ja olihan sitä, se oli käsiote ja henkinen tuki.

Kaiken kaikkiaan tie Columnseille oli hienon vaihteleva: poikkareiden jälkeen oli tarjolla kohtalaisen korkea, portaikkomainen kiipeily, pienen puron seurailua, änkeytyminen, portin avaus, toinen änkiö, ja vielä jääkylmässä mutavedessä konttaamista. Ei mitään vaikeaa, mutta työlästä kyllä. Kun viimein saavuimme perille, saimme todeta, että reissu todellakin oli vaivan arvoinen.

Columnsien lähelle sai mennä vain kaksi kerrallaan, ja piti olla erityisen varovainen. Ei ole ihme, että muodostelma on asetettu suojelun alle, koska se todella on hyvin omalaatuisen näköinen, erilainen kuin "luonnolliset" vastaavat. Nämä Pylväät ovat kuulemma myös aivan pehmeitä, joten ne vahingoittuvat hyvin helposti. Minua viehättivät etenkin karvan näköiset pitkät ja ohuet pillit. Kuitenkaan tämä ei ylittänyt uuden lempimuodostelmani Heol Eiran lumoa.

Harvey jäi pitämään vahtia, koska muitakin seurueita oli tulossa katsomaan nähtävyyttä. Me päätimme yrittää palata itse takaisin eri reittiä kuin olimme tulleet. Sen piti olla aivan yksinkertaista, tämän vahvisti myös matkalla kohtaamamme toiseen suuntaan edennyt seurue. Ensin seuraisimme puroa kunnes se päättyisi, jolloin päätyisimme Arete Chamberiin, sieltä alas Salubriousiin, ja ylös Corkscrewsta.

Seurasimme pikku puroa, kunnes se katosi, mutta tämä toi meidät neljän suurehkon käytävän risteykseen. Meillä ei ollut aavistustakaan, mihin suuntaan pitäisi jatkaa, ja pari lyhyttä tiedustelureissua eivät asiaa valaisseet. Asemaamme hankaloitti se, että kaikkien halukkaiden nähtyä Columnsin Harvey palaisi takaisin ja ottaisi köyden pois, jolloin alkuperäisen reitin montunylitys olisi huomattavasti ikävämpi.

Päätimme pelata varman päälle, ja palasimme jälkiämme. Valinta oli luultavasti viisas, koska siihen mennessä kun olin letkan ekana ehtinyt vielä köydellisen kolon yli, Harvey ja viimeiset Pylväiltä palaavat saivat meidät kiinni. Epäilemättä olisimme toistakin kautta jossakin vaiheessa päätyneet tuttuihin paikkoihin, mutta se olisi vaatinut aikaa, ehkä liikaakin. Nyt minä johdati koko joukon takaisin samaa reittiä kuin olimme tulleet. Suunnistus sujui ongelmitta.

Harvey ja toinen tiimi lähtivät vielä katsomaan muodostelmaa, joka kuulemma näyttää mudasta syntyneeltä pienoisrautatieltä, me suomalaiset palasimme päivänvaloon. Matkalla majalle minua otti ensin päähän pätemättömyytemme reitinhaussa, sitten alkoi itkettää - tämä oli viimeinen luolaretkemme tällä matkalla, eikä taas ollut mitään tietoa siitä, milloin tänne pääsisi seuraavan kerran.

Päivä oli harvinaisen kaunis ja aurinkoinen, joten iltapäivällä lähdimme vielä katsomaan läheisessä louhoksessa olevaa kaivauspaikkaa. Kyseinen luolakaivanto oli vielä aivan aluillaan, ehkä puolen metrin syvyinen kuoppa. Paikalla tehtiin parhaillaan mittauksia, joilla yritettiin paikallistaa potentiaalisia onkaloita. Läppäristä ja piuhoista koostuvan mittaussysteemin lisäksi mahdollista kaivuukohtaa etsittiin eksoottisemmin keinoin, kaivonkatsonnalla.

Olimme aivan äimänä, kun paikalliset ihan tosissaan kävelivät ympäriinsä taikavarpu käsissään etsien jotain - kun ei edes ole varmaa, mitä sillä mukamas löytää. Meidätkin laitettiin kokeilemaan, mutta kas kummaa, mitään ei tapahtunut. Emme selvästikään olleet kosketuksissa paikalliseen maaperään, tai toisin sanoen, olimme hieman turhan skeptisiä. Tuntui uskomattomalta, että tällaista edelleen harrastetaan. Palaillessamme majalle kävimme vilkaisemassa varsinaiseen louhokseen, koska en sielläkään ollut aiemmin käynyt. Melkoinen kuoppa. Toivottavasti eivät ole tuhonneet montaa luolaa mennessään.

Koska kyseessä oli viimeinen iltamme, osa ajasta kului tarpeellisten asioiden setvintään. Laitoimme Mirin kanssa eteenpäin hakemuksemme kerhon varsinaisiksi jäseniksi. Saimme Ianin toiseksi suosittelijaksemme, toinen jäi puuttumaan. Toivon mukaan kaavailemamme henkilö suostuu. Vermeiden säätö söi myös aikaa. Ne eivät millään ehtisi kuivua aamuksi. Oikeasti järkevintä kai olisi jättää viimeinen päivä luolattomaksi, mutta se nyt vasta olisi ankeaa.

Pakollisten kuvioiden jälkeen vaihdoimme vapaalle. Viimeinen ilta luolakerholaisseurassa. Sen somin hetki oli, kun Peg-westie, yksi monista paikalla pyörineistä ihanista koirista, otti ja nukahti syliini, kun yritin neuloa. Tulin taas juhlineeksi ihan railakkaasti, ja otin turpaani Scrabblessa, vaikka pelasin tiiminä paikallisen Ashin kanssa. Nukkumaanmeno venyi pikkutunneille.

Llygad Llwchwr ja Carreg Cennen

Perjantain kohtalaisen rankan reissun jälkeen halusimme lauantaista hieman kevyemmän päivän. Siksi olimme valinneet kohteeksi Llygad Llwchwrin, pikkuluolan Black Mountainin suunnalla, mihin oppaakseemme lähti Harvey. Miri ei halunnut luolaan, mutta joutui kuskiksi, koska oppaamme autoon emme olisi mahtuneet.

Ajomatkaa oli jonkin verran. Mitä lähemmäs pääsimme, sitä hämmentyneemmäksi tulin. Epämääräiset puskatiet nimittäin näyttivät kovin tutuilta. Tämä oli tasan samaa seutua, missä olimme harhailleet reissun alkupuolella, kun olimme etsineet linnaa. Tällä kertaa jouduimme odottelemaan, kun tiellä oli lauma hevosia, ja pari autollista turisteja ottamassa niistä kuvia. Pysäköimme auton sen kärrypolun varteen, missä aiemmin tiemme olivat katkaisseet heppojen lisäksi lehmät ja lampaat, kukin vuorollaan.

Vaihtauduimme luolavermeisiin tienpientareella ja kävelimme vehreiden laidunmaiden halki luolan suulle. Matkalla törmäsimme hupaisaan kylttiin, jossa varoiteltiin, että luolailu on vaarallista. Suuaukko olikin aika huolestuttavan oloinen: parin metrin kiipeäminen todella liukkailla otteilla, sitten pää edellä ahtaaseen koloon.

Luolan alkupuoli oli kokoinaisuudessaan varsin ahdas, ja Harvey liikkui melkoista vauhtia pienehköksi sedäksi. Perässäpysyminen vaati niin paljon keskittymistä, että reittiä ei juuri ehtinyt seurata. Kaiken kaikkiaan luola tuntui hyvin erilaiselta kuin OFD, ei vain siksi, että se on pienempi, vaan koska kivikin on jotenkin vähän erilaista. Tosin se on monin paikoin yhtä lailla sileäksi hioutunutta kuin OFD:ssä, ja Harvey kertoikin, että monet koululaisryhmät tulevat tänne.

Jonkin aikaa ahtaita tunneleita koluttuamme pääsimme tilavampiin tiloihin. Oppaamme lähti poikkaroimaan leveän lammikon yli. Seurasin perässä, kunnes päädyin älyttömään spagaattiin. Kyselin, kuinka syvää vesi on, mutta Harvey ei tiennyt. Ei siis auttanut kuin kokeilla. Astuin kylmään veteen - ja se ylsi hieman yli nilkkojeni. Hah.

Lammikoiden tuolta puolen löytyi First River Chamber. Kyseisen luolan hienous nimittäin on vuolaana virtaava suuri joki, johon ei ole asiaa, ellei ole sukeltaja. Se näytti upealta korkealta kielekkeeltä katsellen. Muodostelmia ei ollut paljon, vain jonkin verran kauniita verhoja, mutta pelkästään huoneen koko ja leveä uoma riittivät tekemään siitä erityisen.

Jatkoimme matkaa, ja kävimme vielä kolmessa muussa joenvarsipaikassa ihailemassa maisemia. Yhden niistä seinässä oli hupaisa pieni vesisuihku, kuin joku olisi tehnyt seinään reiän neulalla. Lisäksi hassusti näytti siltä, kuin vierekkäisten kammioiden virtaus kulkisi aivan vastakkaiseen suuntaan. Kun käännyimme takaisinpäin, opas hieman säikäytti minut sanomalla eräässä kohdassa, että tämä "ei kai" ole reitti uloskäynnille. Sen sijaan se olikin reitti vielä yhdelle Jokikammiolle.

Koko luolalla on mittaa vajaa kilometri, joten nähtävyydet oli katseltu aika nopeasti. Paluumatkalla tosin totesin, etten luultavasti olisi millään löytänyt tietäni ulos omin avuin - niin pieni kuin luola onkin, se tuntuu hyvin sokkeloiselta. Onneksi Harvey muisti reitin, vaikka oli käynyt luolassa edellisen kerran neljätoista vuotta sitten.

Ulostulo oli todella mielenkiintoinen suoritus. Pää edellä ulos kolosta, ympärikäännös ylhäällä, ja jotenkin alas yliliukasta, vähäotteista seinämää. Loppujen lopuksi lähinnä liu'uin oppaamme syliin. Koko reissu kesti enintään kaksi tuntia, mutta se kyllä vedettiinkin melkoisen reippaaseen tahtiin.

Palasimme autolle, vaihdoimme mutaiset vermeet puhtaampiin, ja ajoimme seuraavaan kohteeseen. Carreg Cennenin linna nimittäin sijaitsi aivan lähistöllä. Nautimme ensin teetä ja voileipiä linnan kahvilassa, sitten nousimme kukkulalle ihastelemaan raunioita. Olin käynyt paikassa 20 vuotta sitten. Yllättäen se näytti nyt paljon pienemmältä. Linnan sisältä lähtevä pikkuinen luola oli edelleen herttainen. Päinvastoin kuin viimeksi, kävimme sen pohjalla asti ihailemassa flowstone-muodostelmia. Kenties parasta koko linnassa toisin olivat upeat näkyvät ympäröivään kumpuilevaan maastoon.

Maisemia pääsimme ihailemaan myös paluumatkalla, jonka taitoimme vuoristotietä pitkin. Korkeimmalla kohdalla pysähdyimme jäätelöauton luo. Aivan lähellä olisi ollut Herbert's Quarry sekä Foel Fawrin luola, jota Martin oli meille aiemmin suositellut. Emme sentään menneet sinne, vaan jatkoimme takaisin päämajalle.

Ilta oli melkoisen vauhdikas, koska ohjelmassa olivat luolakerhon kesäbileet. Ensin oli huutokauppa, jossa myytiin kasapäin enemmän tai vähemmän järkevää roinaa, perämoottorista käytettyihin luolavarusteisiin. Tuotto meni luolapelastusjärjestön tukemiseen. Tämän jälkeen alkoi varsinainen juhlinta: grillailua, juotavaa, musiikkia, ja hirveä määrä luolaihmisiä. Oli erittäin mukavaa, joskin vielä mukavampaa olisi ollut ilman pientä haikeutta taustalla. Etenkin kun paikalle oli kerääntynyt suurin osa näiden luolaviikkojemme aikana tapaamistamme ihmisistä, oli selvästi lopun alun tunnelma. Ajatus lähestyvästä kotiinpaluusta ei viehättänyt laisinkaan.

Ykkösestä Cwm Dwriin

Eilen, perjantaina, pääsimme tekemään läpireissun Ykkösestä Cwm Dwriin. Ian lähti oppaakseemme. Aiemmin olimme miettineet reissun yrittämistä keskenämme, näin jälkikäteen epäilen vahvasti, ettemme olisi löytäneet reittiä.

Alkumatkan Miri kulki kärjessä. Olimme kuin olimmekin osuneet oikeaan tiistain etsintäreissullamme, ja Letter Box oli aivan kulman takana kammiosta, jossa olimme silloin kääntyneet takaisin. Ei hassumpaa. Kyseinen Postiloota oli melkoisen kiintoisa elämys. Päätimme kokeilla suoritusta ilman apuja. Slingistä olisi kyllä voinut olla paljon iloa. Minä menin ensin, ja onnistuin juuttumaan vyöstäni kiinni pulttiin. Ian käytännössä kiskoi minut läpi. Elina hukkasi jalkaotteensa ja tarvisti myös apukäsiä. Miri puolestaan onnistui asettumaan koloon niin mukavasti, ettei kyennyt liikkumaan mihinkään suuntaan. Lopulta hänet kiskottiin kolosta slingin avulla.

Seuraava osuus oli hankalasti suunnistettava ryömintäsokkelo. Ian meni edeltä setvimään reittiä. Odottelu viileän tuulisessa ahtaassa röörissä oli minusta reissun ankein osio. Tähän asti uusi haalarini oli tuntunut erittäin vakuuttavalta ja ongelma oli ollut lähinnä ylikuumeneminen, nyt alkoi tulla kylmä. Kun Ian viimein huuteli löytäneensä reitin, olin hyvin iloinen.

Saavutettuamme Ianin hän ilmoitti, että on pieni ongelma: Divers' Pitch, yleensä vapaakiivettävä, noin 15-metrinen seinämä, oli viimeaikaisten sateiden jäljiltä käytännössä iso vesiputous. Tuntemattoman vesiputouksen varmistamaton kiipeily alaspäin ei olisi turvallisin mahdollinen tehtävä. Toisaalta, minä olin välttämättä halunnut raahata mukaan köyden, nyt siitä voisi olla hyötyäkin.

Luikertelimme läpi ryömintöjen laskeutumisen alkuun, ja totesimme, että varmistettuna se olisi aivan OK. Ian tulisi alas viimeisenä ilman varmistusta. Minä viritin köyden, kiinnitin itseni, ja lähdin alas ensimmäisenä, Mirin varmistamana. Kiipeily oli helppo, otteet suuria ja hyviä, ja maanalaista vesiputousta alas kiipeäminen oli hillittömän hienoa. Myös näkymä alhaalta oli upea, kun ylhäällä olevien lamput valaisivat ryöppyävän veden. Etukäteen hieman pelkäämäni osuus olikin sitten loppujen lopuksi reissun parasta antia.

Divers' Pitchin jälkeen olimme Cwm Dwrin alueella, enemmän tai vähemmän tutuissa paikoissa. Kävimme katsomassa sumppua, josta sukeltajat alunperin olivat päässeet Ykkösestä luolaston muihin osiin. Monessa kohdassa katossa oli vaahtoa, eli vesi oli ollut todella korkealla, paljon päidemme yläpuolella. Maata peitti hieno hiekka, jossa ei vielä ollut yhtään saappaanjälkeä - olimme ensimmäiset paikalla tulvan jälkeen. Käväisimme myös vilkaisemassa Päävirtaan. Vettä oli edelleen aika paljon.

Lyhyen tauon jälkeen Ian vei meidät katsomaan nähtävyyttä, Heol Eira -nimistä muodostelmaa. Sinne pääsy vaati kiipeilyä todella mutaista ja liukasta luiskaa ylös. Siitä selvittyämme näimme pitkiä pillejä ja muuta jännää, mutta varsinaisen helmen luo piti vielä ryömiä matalan osion läpi ja kavuta vähän lisää.

Muodostelmasta tuli ehdottomasti uusi suosikkini koko luolastossa. Se näyttää flowstonelta, mutta on itse asiassa pehmeää, valkoista moonmilkiä, kuin lunta, mistä nimikin on peräisin - Eira on lumi kymriksi. Loivaa lumirinnettä alas valui vettä pikkuisina aaltoina, ja oman lisänsä maisemaan toivat katon tippukivet, pillit ja heliktiitit. Paikan kuvaileminen on vaikeaa, eikä siitä myöskään saanut hyviä valokuvia, mutta se on todella vieraan ja omalaatuisen näköinen, ja erittäin kaunis.

Heol Eiran jälkeen lähdimme suorinta tietä kohti Cwm Dwrin uloskäyntiä: ensin Piccadillyn ja Nether Rawlin isojen helppojen käytävien kautta Smithyyn, sitten Main Routen pikku traversejen yli lohkaretukokselle, siitä läpi, Jaman halki ahtaisiin osioihin, missä sain mennä edellä, ja tuttujen, työläiden ryömintöjen kautta ulos.

Ulkona oli kaunis, aurinkoinen päivä. Väsymys ja nälkä olivat melkoiset, mutta olo oli voittoisa. Reissu oli viimein ollut sellainen eeppinen seikkailu, mitä olin kovasti kaipaillut. Aivan mainiota!

Yksi One to Cwm Dwrin hyvistä puolista on, että luolan luukulta majalle on vain lyhyt kävely. Ikävä kyllä ruoka ei ollut valmiina odottamassa. Sen sijaan saimme teetä suihkuun. Koska uusi haalarini oli ollut oiva, kulutin hetken pesten vanhaa haalariani, joka siirtyi eläkkeelle. Hämmentävän hyvin kyllä kesti Stadian haalari luolia.

Maja alkoi olla täynnä luolaharrastajia. Söimme, istuimme hetken, ja suoritimme taas yhden nihkeän Tesco-reissun, koska aina puuttuu jotain. Vaikka olisi kovasti tehnyt mieli kuunnella paikallisten luolajutustelua, nukkumaan piti vetäytyä ajoissa, koska seuraavana aamuna oli tiedossa varhainen herätys.

Vapaalla

Torstai oli vapaapäivä. Aamulla tavoitin viimein Phoenixin edustajan puhelimitse, ja hän kertoi kaupan olevan lomalla. Ei siis luolavermeitä sieltä. Miri tarvitsi akuutisti uuden haalarin, ja muutenkin halusimme luolashopata. Siispä lähdimme kohti Cardiffia ja Up and Underia.

Koska aamiaistarpeita ei oikein ollut, päätimme syödä matkalla pubiaamiaisen. Sopivan pubin löytäminen vain osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Päädyimme ajamaan Cardiffiin asti, missä harhailimme epätoivoisesti lähiössä, jossa ei tuntunut olevan kuin kampaamoja. Lopulta ostimme leipomosta hätäkäntyt, jotka maistuivat lähinnä kuolemalta, ja niiden voimin marssimme ostoksille.

Haalareita oli tarjolla tasan yhtä Warmbacin valmistamaa mallia, joka oli aika kallis, ja jonka koot olivat vähintäänkin kiintoisat. S oli minulle selvästi liian pieni, M ihan liian iso, vaikka saman merkin M-kokoinen aluspuku on kuin mittoihini tehty. Myyjä juoksi kiltisti varastoon ja takaisin vermeitä kantaen. Sieltä sattui löytymään sopivasti yksi S+-kokoinen haalari, joka oli minulle aika hyvä. Mirillekin löytyi enemmän tai vähemmän sopiva versio. Vasta luolakokeilu näyttää, miten nämä oikeasti toimivat. Muutakin pientä tarttui mukaan, vaikka esimerkiksi säädettäviä tai järkevän kokoisia polvisuojia kauppa ei edelleenkään myynyt.

Kun kerran mukana oli pari ensi kertaa Cardiffissa vierailevaa, ja kun Jarkko vieläpä oli katsonut Doctor Whota ja Torchwoodia, menimme syömään Bayhin, ja hyppimään Millennium Centren eteen. Peilipylvääseen oli liimattu isoja värikkäitä mansikkatarroja, alueella purettiin jonkun festivaalihäppeningin rakenteita, ja Torchwoodin takasisäänkäynti oli edelleen muistoseinä Children of Earthin jäljiltä. Aika eri näköistä kuin edellisellä kerralla. Eräästä Mermaid Quayn monista ruokapaikoista hankittu satunnainen lounas oli oikein hyvä. Sen jälkeen käänsimme selkämme Cardiffille, ja asetimme GPS:n kohti Swanseaa satunnaisen pienen rantapaikan kautta.


Satunnaisranta Llantwit Major -nimisessä kylässä osoittautui aivan mainioksi. Laskuvesi oli ollut matalimmillaan kolmen maissa, me olimme paikalla neljän-viiden välillä, jolloin se oli vielä varsin alhaalla. Kävelimme rantaa eteenpäin kohti lupaavia rantakalliossa näkyviä kolosia. Kallio oli tosi omituista, kuin valtavista tiilistä tehtyä, ja rantakivikko täynnä kaikkea jännää, kuten levää, simpukoita, hassuja äyriäisiä, merivuokkoja, kaloja ja muuta jännää. Otimme paljon kuvia. Rantakallion koloset eivät olleet varsinaisia meriluolia, mutta ihan somia luolanpoikasia kuitenkin. Vesi alkoi hiljalleen nousta, ja käännyimme takaisin. Kun pääsimme parkkipaikalle, rantaviiva oli muuttunut huomattavasti.

Jatkoimme ajelua. Pysähdyimme kahville vastaantulleeseen Farmer's Armsiin, joka ei ollutkaan maalaispubi, vaan varsin hienon oloinen ruokapaikka. Pelkän kahvin juonti siellä tuntui aavistuksen vaivaannuttavalta, mutta kahvi oli kenties parasta, mitä tässä maassa on tullut vastaan.

Tiedossa oli vielä pakollinen Tesco-visiitti, ja kello oli paljon. Swanseaan olisi vielä paljon matkaa. Totesimme järkevämmäksi kulkea kaupan kautta lähtöruutuun. Taas jäi Swansea näkemättä - joka kerta sinne on oltu menossa, koskaan ei vielä ole päästy perille asti. Ehkä ensi kerralla...

Majalla odotti iloinen yllätys: meidät ensimmäiselle OFD-reissullemme vienyt Ian oli ilmestynyt paikalle. Juttua riitti niin paljon, ettei ristikoista tai neulomisesta tullut mitään. Muutenkin majalle oli alkanut virrata luolaharrastajia viikonlopun bileitä varten. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen saimme aikaan jonkinlaisen suunnitelman kolmelle jäljelläolevalle luolapäivällemme.

Pikavisiittejä

Keskiviikko ei ollut reissun onnistunein luolapäivä. Tavoitteemme oli mennä Cwm Dwrin ryömintöjen jälkeisiin luolaston suurempiin osiin selvittämään, miten sieltä kuljetaan Confluenceen ja kohti Ykköstä. Retkemme kuitenkin jäi lyhyeksi, kun osalle seurueesta sisäänkäynnin pystysuora betoniputkilo sekä ryöminnät aiheuttivat liikaa ahdistusta. Olin vaihteeksi johdossa, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin kääntyä ympäri. Siispä pyörähdimme ahtaimman ryöminnän alussa, ja palasimme pinnalle.

Katselimme hetken louhoksen ympäristöä. Majalla tapasimme Lelin ja Iainin, jotka olivat tulleet setvimään lämpimän veden puutetta. Lämmin suihku olisi kyllä tiedossa, mutta sitä pitäisi odotella puolisen tuntia.

Koska päivän luolailu oli sisältänyt vasta yhden tunnin mittaisen pyrähdyksen, jäimme Mirin kanssa arpomaan, pitäisikö tehdä toinen reissu. Toisaalta olisin kovasti halunnut setviä Cwm Dwrin sunnistushaasteita, toisaalta ajatus saman tien sinne palaamisesta ei oikein houkutellut. Lopulta päätimme lähteä kahden kesken pienelle kierrokselle Kakkoseen.

Ylämäkeä kavutessamme totesimme molemmat olevamme jokseenkin jäässä, ja viimein oven saavutettuamme emme aluksi meinanneet edes saada sitä auki. Hieman mietitytti, oliko koko reissu sittenkään kovin hyvä idea.

Kaikesta huolimatta änkesimme heti sisäänkäynnin jälkeen Mini-Columnseille johtavan kiipeilyn juurelle, ja kapusimme ylös. Kiipeily ei ollut kovin hankala eikä kauhean pelottava, joskin minun mitoillani huomattavasti helpompi kuin Mirin. Pois minipylväiden luota kuljimme pidempää, vähemmän kiipeilyllistä reittiä. Matkalla hämmästelimme ilmassa leijaillutta palavan kynttilän hajua. Olimme aiemmin kuulleet Lelin lainanneen luolan avaimia jollekin vähän epämääräiselle porukalle. Mitähän he oikein puuhasivat?

Sisäänkäynnin lähistön risteyspaikassa pidimme mietintätauon. Kummankaan olo ei ollut erityisen hehkeä, joten mikään kovin eeppiseen emme ryhtyisi. Lähdimme käymään pikaisesti Speedy Caverilla, jotta Mirikin näkisi paikan. Ylös kiipeäminenkin olisi houkutellut, mutta alas laskeutuminen olisi takuuvarmasti ollut epämiellyttävä elämys, kun kivi on raastavan karkeaa, ja Mirillä oli sekä haalareissa että pitkiksissä iso reikä takamuksessa. Poistuimme siis takavasemmalle. Jouduimme vielä tappelemaan hyvän tovin oven kanssa, ennen kuin se meni lukkoon. Tämänkin reissun kestoksi jäi noin tunti.

Majalla meitä odotti lämmin suihku, Elinan kokkaama kasvissoppa ja mukava takkatuli. Koska emme vielä olleet käyneet kertaakaan pubissa, harkitsimme sinne suuntaamista. Ensin kuitenkin odottelimme, että Kakkoseen iltareissulle lähtenyt Vince seurueineen palaisi. Heidän ilmannuttuaan kuulimme kummia: joku oli rikkonut luolamuotoja Edward's Shortcutin alueella. Kerroimme havaitsemastamme oudosta hajusta. Sitä tämä seurue ei ollut huomannut, mutta kovasti kyllä epäilytti, olisiko asialla ollut molemmissa tapauksissa se sama outo porukka.

Yhdeksän jälkeen siirryimme Ancient Britoniin. Siellä opin, että kakku ja jälkiruoka ovat aivan eri asia, ja että Old Rosiessa on todella hyvä hyötysuhde. Otimme hassuja valokuvia ja ihailimme söpöä pubikoiraa. Joskus puolenyön maissa palasimme majalle, missä söimme vähän iltapalaa, juttelimme hetken takan ääressä yhdelle motoristisedälle, ja möngimme nukkumaan joskus kahden jälkeen.

Letter Boxia etsimässä

Tiistaiaamuna aurinko näyttäytyi, ei ollut satanut hetkeen, ja tiedotteet lupailivat kohtalaisen selkeää säätä. Viimeinkin tilaisuus viedä Elina ja Jarkko Ykköseen.

Liikkeellelähtö sujui kovin hitaasti, mutta viimein, yhden maissa, olimme valuneet alas rinnettä ja luolan luukusta sisään. Alkuosio alkoi jo tuntua minulle niin tutulta, että voisin hyvin kuvitella vieväni ihmisiä sen läpi. Virta sen sijaan oli ihan toinen juttu. Vesi oli korkeammalla kuin millään aiemmalla Streamway-kävelylläni. Koska se ei silti ollut liian korkealla, kuljimme ylävirtaan sitä pitkin. Se tuntui aika työläältä.

Kuljimme kuivemman uoman päähän Boulder Chamberin kallistuvalle kivilaatalle. Tästä eteenpäin, kohti Cwm Dwria ja Kakkosta, ei kukaan meistä ollut mennyt, mutta nyt päätimme kokeilla. Apunamme oli pala luolakarttaa, ja joukko epämääräisiä, puoliksi unohdettuja selityksiä.

Tie lohkaretukoksen läpi, ohi sumpun, löytyi varsin helposti ihmisvirran sileäksi hiomia kiviä seuraten. Sen jälkeen alkoivat suunnistushaasteet. Kuljimme läpi pitkähkön kapean tunnelin, jonka seinissä oli pieniä kristallipalleroita ja piikkejä. Sen jälkeen ryömimme matalaa tunnelia alaspäin, kävelimme vähän ja saavuimme kammioon, jossa oli pieni vesiputous. Siellä kiipesimme ylös yhtä seinämää ahtaahkoon tunneliin, jossa nousimme vielä yhtä tasoa ylemmäs ryömintään.

Vielä pätkän helppokulkuista tunnelia edettyämme löysimme oikealta puoleltamme valtavan kuilun. Tämän oli pakko olla Pwll Twll, yksi selkeä maamerkki reitillä kohti luolan muita osia. Seurasimme vastakkaiseen suuntaan johtavaa, helposti kuljettavaa käytävää kammioon, jonka oletimme olevan karttaan merkitty Collapse Chamber. Siitä lähti monta tunnelia, joista parhaalta vaikutti haastavasti kapeneva, sitten lohkareiden ali menevä reitti.

Lopulta löysimme itsemme tilavasta kammiosta, jonka lattialla oli irtokiviä, ja jonka yhtä seinää alas virtasi puro. Sekä minun että Mirin suunnistus- ja kartanlukutaidot väittivät, että Letter Boxin, selkeän maamerkin ja haasteen läpireissuilla, pitäisi olla tässä. Korkeissa seinissä oli ylhällä monia koloja, ja kammiosta myös lähti eteenpäin yksi pitkälle jatkuvalta vaikuttava tunneli. Letter Boxin olisi pitänyt olla erittäin tunnistettava näkemiemme valokuvien perusteella. Emme tosin edes olleet varmoja olisiko se tähän suuntaan kiipeily vai laskeutuminen. Olimme myös käyttäneet jo niin paljon aikaa, että meidän oli pakko kääntyä takaisin.

Paluu takaisin tuttuihin luolaston osiin kävi paljon nopeammin, kun reittiä ei tarvinnut etsiä. Ykkösen tunneleihin päästyämme alkoi seurue jo olla hieman väsynyt. Kiipeily Lowe's Passageen osoittautui haastavaksi. Elinan tipahdettua alas pelottavan näköisesti varmistamattomasta yrityksestä totesimme, että jo ylös livahtanut Miri saisi varmistaa muiden nousut. Vaikka olin aiemmin onnistunut kiipeilyssä ilman varmistusta, säikähdyksen jälkeen en halunnut kokeilla onneani.

Etenimme kuivien osioiden läpi kohtalaisen reippaaseen tahtiin. Kuljimme taas molempien kaapelivarmistettujen poikkareiden kautta. Lopulta olimme ulkona noin 18.20, kun ilmoittamamme paluuaika oli 19. Reissu oli ollut melkoisen raskas, ja nousu mäkeä ylös tuntui loputtomalta. Illalla ei juuri jaksanut tehdä muuta kuin syödä, ratkoa ristisanoja, tuijottaa luolakarttaa, ja mennä aikaisin nukkumaan.

Vapaa, muttei luolaton

Maanantaiaamuna autoilimme taas ihmisten ilmoille. Aikomus oli mennä Phoenix-luolavermekauppaan, mutta sepä ilmeisesti onkin auki vain tilauksesta. Paikalla ei ollut ketään, puhelin meni vastaajaan, ja alkoi vielä sataa kaatamalla. Sen sijaan laitoimme GPS:n viemään meidät lähimpään apteekkiin, jotta Miri saisi tippoja onnettoman viallisen silmänsä avuksi. Apteekki löytyi Pontardawen kylästä, missä se oli kauppakadun varressa. Kävelimmekin sitten sen päästä päähän. Mukaan tarttui leipää ja welsh cakeja leipomosta. Muut ruokaostokset teimme Tescossa, joka oli aivan kulman takana, kun sekin tosiaan sijaitsee Pontardawessa, mitä en ollut aiemmin edes tajunnut.

Majalle palauttuamme pidimme palaverin. Kello oli aika paljon, ja sää kovin sateinen. Minulla oli takana viiden luolapäivän putki, olkoonkin että osa retkistä oli hyvin kevyitä. Päätimme, että voisimme viettää vapaapäivän - mutta ei suinkaan luolavapaata.

Vuonna 1990 olin käynyt Dan-yr-Ogofin näytösluolien ja dinosauruspuiston pihassa, mutta emme silloin menneet käymään. Nytpä viimein pääsin tutustumaan paikkaan. Se olisi luultavasti ollut suurempi elämys 20 vuotta sitten. Dinosaurukset metsän siimeksessä olivat mainioita, mutta kovin muovisen näköisiä.

Show cavet olivat pahuksen ahdistava kokemus. Betonipäällysteiset lattiat, rakennetut valaistussysteemit ja muu luolan kesytys tuntuivat todella inhottavilta. Luukku oikeaan villiin DYO:hon olisi kiinnostanut kovasti. Cathedral Cavessa, jonka harrastajat tuntevat Tunnel Caven nimellä, soi kovalla äänenvoimakkuudella Pachelbelin Kaanon. Yök. Luola oli kaunis, mutta luonnontilaisena se olisi ollut vielä paljon ihanampi. Pikkuinen Bone Cave oli täytetty näyttelyllä: tekoeläimillä, -ihmisillä ja muulla sälällä.


Loppujen lopuksi paras ja ilahduttavin osuus taisi olla kotieläintarha. Siellä oli muun muassa pikkuisen strutsin näköisiä rheoja, minipieniä poneja, kilejä, lampaita (ainahan niitä Walesissa on) sekä laamoja, joita voi rapsutella. Olivat kyllä somia.

Koska luolaretkettömän päivän jälkeen oli hieman ylienerginen olo, lähdin lihapulla- ja lohkoperuna-aterian jälkeen Jarkon ja Elinan kanssa iltakävelylle. Nummimaisema oli kaunis, ja auringonlasku upea korkealta kielekkeeltä katseltuna.

Ilta sujui totuttuun tapaan takkatulen loimussa, tosin ilman paikallisseuraa. Steve oli poistunut päivän aikana töihin mennäkseen, ja majalle majoittuneet enduro-pyöräilijät eivät olleet kovin sosiaalisia.

Kakkosen nähtävyyksiä

Eilen eli sunnuntaina olin ensimmäistä kertaa luolaretken vetovastuussa, koska Miri oli kiinni luolamajan Duty Officerina. Kohteeksi valitsimme muutaman enemmän tai vähemmän helpon ja tutun paikan OFD II:sta. Suunnistaminen jännitti etukäteen hieman, koska tähän mennessä tekemillämme reissuilla se ei ollut varsinaisesti ollutt vahvuuteni. Otimme tueksi ja turvaksi mukaan valokuvasta tulostetun palan luolakarttaa.

Aluksi lähdimme etsimään Bagpipe Chamberia ja Wall of Deathia, jotka olimme Mirin ja Daren kanssa löytäneet maaliskuussa. Reitti oli selkeä surveyssä, ja muistinkin sen varsin hyvin. Olimme perillä puolessa tunnissa, vaikka pysähdyimmä matkalla ihailemaan muodostelmia. Kuolonseinälle johtava käytävä poikkariharjoitteluineen oli sympaattinen. Ketään ei kiinnostanut kokeilla seinämän ylitystä, joten palailimme sisäänkäynnin suuntaan. Emme kulkeneet takaisin jälkiämme, vaan kartasta löytyneen toisen reitin kautta minitraverseille ja siitä Gnome Passageen päin.

Seuraava tavoitteemme oli Mini-Columns, jossa olin käynyt vain kerran. En ollut mitenkään varma reitistä, mutta hämmentävää kyllä onnistuin valitsemaan joka risteyksessä saman tien oikean röörin. Kävimme kurkistamassa aivan sisäänkäynnin lähelle vievästä korkeahkosta kiipeilystä alas, mutta emme kokeilleet sitä, vaikka minun kovasti olisi tehnyt mieli.

Pidimme pientä ruoka- ja vesitaukoa sisäänkäynnin lähistöllä, kun Gnome Passagen suunnalta alkoi kuulua ääniä ja näkyä valoa. Sieltä ilmestyi parivaljakko Cave and Crag -kerhosta, jonka kanssa oli majalla tullut juteltuakin. Selvisi, että olimme kaikki aikeissa etsiä seuraavaksi Speedy Caver -nimisen paikan, joten päätimme jatkaa matkaa yhdessä. Oletin, että meillä olisi nyt helppoa, kun matkassa oli kokeneempia luolaajia, mutta loppujen lopuksi taisin itse suunnistaa enemmän, toiset kun olivat välillä hieman hämmentyneitä. ("Never say you're lost. You're just a little confused.") Ilman seuraa emme tosin olisi tunnistaneet etsimäämme kohdetta, koska en ollut sitä aiemmin nähnyt.

Speedy Caver osoittautui lähemmäs 10 metriä korkeaksi kiipeilyksi jyrkähköä, hyvin, hyvin karkeaa flowstone-rinnettä ylös. Kiipeäminen oli työlästä, mutta ylhäällä sai vaivanpalkaksi ihastella oikein hienoja luolamuodostelmia. Alastulo oli nimen mukainen vauhdikas osuus: varovaista liukumäenlaskua, joka todella testasi haalarin kestävyyden. Pari vuotta uskollisesti palvelleisiin Stadian opiskelijahaalareihini ilmestyi ensimmäinen repeämä, tosin vain takataskuun.

Matkalla sisäänkäynnille kohtasimme taas toisen seurueen - he olivat aiemmin eronneet seurastamme ja läheneet kohti sisäänkäyntiä kiipeilyn asemesta. He olivat kuitenkin eksyneet matkalla ja kiertäneet vahingossa kehää. Se ei ole OFD:ssä lainkaan harvinaista. Poistuimme luolasta yhtä matkaa.

Majalla Miri kokkasi meille luolaruokaa. Aika lailla kaikki paitsi me ja Steve olivat joko lähdössä pian tai jo poistuneet paikalta. Ilta uhkasi muuttua todella hiljaiseksi, kun kaikki muut menivät päiväunille. Koska minulle alkoi tulla mökkihöperö olo, olin tyytyväinen, kun lopulta muutkin innostuivat lähtemään ilta-ajelulle.

Kävimme Henhrydin putouksilla. Vettä oli sielläkin melkoisesti enemmän kuin edellisellä vierailulla, ja syksyisen kaihoisan haltiametsän sijaan laaksossa oli, kuten infotaulussakin luki, kelttiläistä sademetsää. Paikka vain on aina yhtä ihana.

Miri halusi suklaata, joten jatkoimme vielä Tescoon - mutta sepä olikin kiinni! Vaikka seinässä lukee suurella 24h, toisaalta löytyi kyltti, joka selvensi, että megamarketti on auki yhtäjaksoisesti maanantain kello kahdeksasta lauantain kello kymmeneen, mutta sunnuntaina vain 10-16. Sentään viereinen huoltoasema pikkukauppoineen on oikeasti aina auki. Sieltä saimme suklaan, sipsejä, ja muuta terveellistä naposteltavaa illanistuskelun iloksi.

Kakkoskierros

Lauantai oli Elinan ja Jarkon ensimmäinen luolapäivä, ja etenkin kun vettä tuli edelleen taivaan täydeltä, kohteeksi valittiin OFD II. Siispä perus-luola-aamiainen, eilisen jäljiltä edelleen läpimärät luolakamat päälle, ja hyvin, hyvin sumuisen ja kostean maiseman halki ylös Kakkosen luukulle.

Reissumme oli aika samanlainen kuin muiden vetämät esittelyreissut, esimerkiksi se, jolle Ian meidät vei puolitoista vuotta sitten - tosin ilman Edward's Shortcutin pelottavia poikkareita. Alas Corkscrewta ja Salubriousia, Trident, Judge ja Swamp Creekin kourat, vielä alavirtaan, kurkistus Maypole Inletiin, vierailu Selenite Tunnelissa ja Shatter Pillarilla, ja takaisin hieman eri reittiä, minitraversejen ja Big Chamber Near the Entrance läpi. Etenimme sujuvasti, ja yllätin itseni ylittämällä the Kaamean Holen ennen Maypole Inletiä, vaikkei olisi ollut pakko.

Retki oli kiintoisa myös moneen kertaan paikat nähneille, koska sateen jäljiltä luolaston "kuiva" yläosakin valui vettä. Kaikenlaisia pieniä puroja ja vesiputouksia oli yllättävissä paikoissa, kuten Gnome Passagessa ja Arete Chamberissa, ja yleensä hyvin matalassa Salubrious Streamissa sai jalkansa märiksi. Tämä oli kostein OFD II -reissu mitä olen tehnyt, jos päävirtaan asti ulottuneita vierailuja ei lasketa.

Koska oli viikonloppu ja sateista, yläsisäänkäynnillä oli monta muutakin seuruetta. Ihme kylä törmäsimme muihin vasta aivan loppumatkasta. Jälkeenpäin tosin kuulimme, että eräs hieman eksynyt porukka oli ollut yläpuolellamme jossakin vaiheessa ja nähnyt valomme. Majallakin oli enemmän väkeä kuin moneen päivään, vaikkakin paikalliset olivat sitä mieltä, että oli hyvin rauhallista.

Sadepäivän Ykkönen

Olimme suunnitelleet, että eilinen eli perjantai olisi vapaapäivä, koska iltapäivällä hakisimme Jarkon ja Elinan juna-asemalta. Pitkään reissuun ei olisi aikaa, ja seuraavina parina päivänä olisi luolareissuja tiedossa. Edellisenä päivänä alkanut rankkasade jatkui edelleen, ja aamiaisen aikana valot välkkyivät, kun ulkona ukosti.

Sadesää on ongelmallinen luolaharrastuksen kannalta, koska monet paikat tulvivat. Toisaalta olimme jo pitkään haaveilleet OFD I:n näkemisestä tulvaoloissa. Päätimmekin tehdä lyhyen kuvaus- ja katselureissun Ykköseen. Steve antoi meille kyydin sisäänkäynnin lähelle, jottemme joutuisi tarpomaan sateessa.

Vettä valui sisäänkäynnille niin vuolaasti, että kun yritin saada luukkua auki ja takaisin lukkoon, kastuin aivan läpimäräksi. Jo sisäänkäynnin lähistöllä luola näytti erilaiselta kuin yleensä. Vettä virtasi paikoissa, missä edellisellä reissulla ei ollut pienintäkään puroa. Päävirran ääni kuului kauas ja oli hurjan voimakas. Kun pääsimme Pluto's Bathin takana olevalle joen osalle, saimme varmuuden siitä, että vesi todella oli korkeammalla kuin mitä olimme koskaan nähneet. Tunnelin reunoille oli kasaantunut vaahtoa. Valokuvien ottaminen oli vaikeaa, koska ilma oli täynnä pisaroita ja vesihöyryä.

Jatkoimme eteenpäin the Stepille, missä yleensä tarkastetaan veden korkeus vertaamalla sitä tiettyyn kiviaskelmaan. Tällä kertaa koko askelmasta ei näkynyt vilaustakaan, vaan sitä peitti ainakin puoli metriä valkoisena kuohuvaa vettä. Melu oli korviahuumaava. Kokeilimme uittaa jalkojamme vedessä, ja sen voima oli hurja. Tuollaiseen virtaan astuminen olisi itsemurhaa.



Käännyimme ympäri, ja palailimme takaisin hiljakseen, sivukäytäviä tutkien. Harkitsimme, koittaisimmeko löytää tiemme kuivan Dug Outin läpi vaijeripoikkareille, mistä olisi hyvät näköalat, mutta koska olimme aika epävarmoja reitistä ja Mirin silmälasit niin huurussa ettei hän nähnyt mitään, jätimme tällä kertaa väliin.

Ulkona satoi edelleen, mutta oli myös varsin lämmintä - tuntuma oli trooppinen. Lähdimme kohti majaa tietä pitkin, koska yleensä käytetty metsäpolku oli yltä päältä liukkaassa mudassa. Emme olleet vielä kovin pitkällä, kun vastaan tuli auto, joka pysähtyi. Sieltä kyseltiin, yövymmekö majalla, ja onko meillä avaimet. Osoittautui, että kyseessä oli kolmen luolasukeltajan porukka. Saimme heiltä kyydin, ja päästimme heidät sisään.

Vaihtauduttuamme puhtaisiin ja kuiviin vaatteisiin totesimme, ettei meillä ole mitään syötävää. Lähdimme siis ajelemaan. Lähipubeissa lounas oli jo ohi eikä illallista ollut vielä tarjolla, joten jatkoimme saman tien Neathiin, jätimme auton parkkiin, missä nerokkaasti minimipysäköintiaika oli 24h, ja menimme lähimpään ruokapaikkaan. Mirin seitsemän eri lihan annos oli hurja, ja vaikka oma kanapurilaiseni oli pieni, suklaakakun jälkeen oli ähky.

Jaken ja Elinan juna saapui ajallaan. Loppuillan ohjelmassa olivat perussaapumiskuviot: tavarat mökille, Tesco-reissu, ja istuskelua takkatulen ääressä juomien kera. Luolasukeltajilla oli mukanaan ihana koira, jota oli kiva rapsutella.

Kohti Kolmosta

Tänään aikaisemmilta reissuilta tuttu Martin saapui oppaakseemme. Alunperin suunnitelmissa oli ollut retki Dan-yr-Ogofiin laakson toiselle puolelle, mutta sään vuoksi oli pakko vaihtaa suunnitelmia. Vettä satoi jatkuvasti, ja DYO tulvii sateella tukkoon niin, ettei sieltä pääse ulos. Sen sijaan Martin tarjoutui viemään meitä jonkin matkaa OFD III:a, luolaston perimmäistä nurkkaa kohti.

Menimme sisään tutun OFD II:n yläsisäänkäynnin läpi, ja etenimme ulkoaosaamaamme reittiä Gnome Passageen ja Corkscrewlle. Sieltä kiipesimmekin ylös aivan vieraaseen rööriin, uusiin maisemiin. Tie Kolmoseen sisälsi muutaman haastavan lyhyen kiipeilypätkän, ja hieman ahtaita pieniä tunneleita, joihin olisi ollut hyvin helppo eksyä. Kuljimme ohi Timo's Tablen, Bhowani Junctionin, ja saavutimme the Crevassen, ensimmäisen ison haasteen, joka Kolmoseen haluavien täytyy selvittää.

Nimensä mukaisesti Crevasse on syvä railo, jonka ylittäminen vaatii kiipeilyä liukkailla otteilla, ja poikkarointia sen hemmetin kuilun yli. Mikään tästä ei varsinaisesti ole älyttömän vaikeaa, mutta se on tasan sellaista toimintaa, mitä luolissa eniten pelkään. En ikipäivänä olisi lähtenyt yrittämään ylitystä ilman varmistusta, kuten monet kokeneet harrastajat tekevät. Onneksi Martinilla oli köysi. Sen turvin pääsin yli ja takaisin ilman ongelmia. Hirvitti katsellakin, kun Martin ja sitten myös Miri poikkaroivat kymmenien metrien syvyisen, mudan reunustaman kuilun reunalla ilman varmistusta.

Crevassen jälkeen olisi pitänyt laskeutua reilu kymmnen metriä joko vapaakiiveten tai tikkailla, joita meillä ei ollut. Pian tämän jälkeen olisi saapunut the Traverseille, monessa luolavalokuvassa esiintyville näyttäville, todella korkeille ja varsin haastaville poikkareille. Kenties Miri olisi sinnekin Martinin matkassa voinut mennä, mutta minä tunnen rajani, ja kuilukammoisena olin ilmoittanut jo etukäteen, että en siihen lähtisi. Siispä käännyimme takaisin.

Paluumatkalla pysähdyimme ihastelemaan Straw Galleryn muodostelmia. Kun jatkoimme matkaa, minä kuljin edellä, ja onnistuin valitsemaan väärän suunnan melkein joka risteyksessä. Suunnistustaitonikaan eivät siis oikein vakuuttaneet. Sentään minitraverset Gnome Passage - Big Chamber Near the Entrance -välillä eivät tuottaneet suurta tuskaa.

Martin selosti matkan varrella luolapsykologiaa. Kuulemma yleisen teorian mukaan on kolme tasoa. Ensimmäisellä niistä, harrastuksen alussa, tekee mitä hyvänsä muiden perässä, kaikki on älyttömän siistiä, eikä mikään pelota, kun ei vaan tajua pelätä. Toisella tasolla herää tajuamaan, mikä kaikki voi mennä pieleen - tähän minä kai olen jämähtänyt. Kolmas, kypsän luolailija taso on sellainen, jossa on löytänyt tasapainon innostuksen ja varovaisuuden välillä. Vielä jos joskus löytäisin sen balanssin.

Vaikka reissumme ei ollut erityisen pitkä, vietimme maan alla nelisen tuntia. Käsittämätöntä kyllä, minulla oli taas kuuma suuren osan ajasta, vaikka pukeuduin vain päällyshaalariin ja kerrastoon. Aiemmin välissä käyttämäni puuvillaiset asiat ovat tosiaan viilentäneet.

Pinnalla satoi kaatamalla. Majalle päästyämme olimme märempiä kuin OFD1-reissun jälkeen. Oli selvästi ollut viisasta jättää DYO väliin, vaikka pahus sentään, olisin niin halunnut sen nähdä! Yritin kysellä Martinilta ja myöhemmin toiselta kerholaiselta Steveltä ideoita muista alueen luolista, joissa kannattaisi käydä, mutta niitä ei oikein tuntunut löytyvän. OFD on niin ylivoimainen, että paikalliset eivät vaivaudu menemään pienempiin koloihin.

Saapuminen ja Ykköskierros

Eilinen oli kenties kesäni odotetuin päivä: viimeinkin vaihdoin maiseman luolaisampaan. Siirtymäkuvio oli tuttu, vaikka häsläystä oli tällä kertaa aiempaa enemmän. Aamun ensimmäisenä jännitysmomenttina kamerani näytti hajonneen, mutta alkoi sitten mystisesti taas toimia. Kentälle ajettuamme havaitsin jättäneeni tiettyihin luoliin vaaditun vakuutuskortin kotiin, joten ei auttanut kuin palata hakemaan se. Onneksi aikaa oli paljon.

Lento oli myöhässä ja möykkyinen. Perillä auton nouto meni totuttuun tapaan, ajomatka Penwylltiin oli yhtä pitkä ja raskas kuin aiemmin, ja huoltsikkaruoka yhtä kaameaa. Tescossa shoppailu oli juuri niin kaoottinen ja hysteerinen elämys kuin odottaa voi, kun koko seurueen muodostimme minä ja Miri.

Kaiken ankeuden jälkeen South Wales Caving Clubin majalle saapuminen oli kuin kotiinpaluu. Paikalla oli paljon mukavia ihmisiä, paitsi paikallisia, myös kroaatteja ja yksi australialainen. Ilta sujui leppoisasti takkatulen ääressä juoden ja jutustellen.

Tänään heräsimme yhdeksän maissa ja kokkasimme perinteisen luola-aamiaisen, eli munia, pekonia ja papuja. Kahdentoista kieppeillä olimme valmiina ja varusteissa - ja ulkona alkoi sataa kuin suihkusta. Päivän luolareissuksi olimme valinneet juuri OFD1-johtajapätevyyden saaneen Mirin ensimmäisen oman retken, ja Ogof Ffynnon Ddu 1 on luola, jolla on taipumus tulvia, jos sataa paljon. Hetken odotuksen jälkeen sadekuuro onneksi laantui, ja lähdimme kohti luolan suuta.

Olimme molemmat käyneet OFD1:n peruskierroksen läpi useampaan kertaan, joten tämän oli tarkoitus olla helppo ja tuttu aloitusreissu. Sitä se myös oli. Etenimme ripeästi, ja selvisimme kaikista haastavammastakin kohdista ongelmitta. Suunnistusepävarmuutta oli vain yhdessä lohkareikossa. Varmuuden vuoksi olimme varanneet reissua varten kuusi tuntia aikaa. Käytimme siitä kaksi ja puoli.

Minulle reissun suurin hankaluus ja ikävyys oli (yhden pelottavan kolonylityksen lisäksi) lämpötila. Olin kokeilumielessä pukenut ylleni uuden täyden varustukseni: tekninen kerrasto, luolailuun suunniteltu fleece-haalari, ja päällimmäisenä opiskelijahaalari. Lopputuloksena minulle tuli nopeasti aivan tolkuttoman kuuma, ja koska luolassa riisuminen olisi vaatinut turhaa säätöä, pääsin kokemaan sellaisenkin elämyksen, että koko reissun ajan oli ihan liian lämmin. En ole enää varma, että se on yhtään kylmyyttä parempi vaihtoehto, sen verran tuskaista oli.

Luolasta poistuessamme pelastimme sisäänkäynnille tippuneen rupikonnan. Matka mäkeä ylös majalle tuntui loputtoman pitkältä ja tukalalta. SWCC:n suihkut olivat edelleen mainiot, ja saimme jopa aikaan oikeasti hyvää luolaruokaa, vaihteeksi kanaa ja riisiä aiempien reissujen pastamömmön asemesta.


Iltamme iloksi lähdimme vielä satunnaisajelulle. GPS:ssä oli kaksi merkintää Carreg Cennenin linnalle. Molemmat osoittautuivat vääriksi. Päädyimme satunnaisiin paikkoihin keskellä puskaa. Näimmepä sentään hevosia, lehmiä ja lampaita tiellä, ja todella kauniita maisemia. Paikalliset pikkutiet ovat sen verran kapeita ja jyrkkiä, että välillä hirvitti. Ei ollut rentouttavin mahdollinen huviajelu. Urhoollisesti rattia pyöritellyt Miri oli aika kuitti päivän jälkeen.

Toimintalomaa

Toissaviikon perjantai oli kesän viimeinen metrotyöpäiväni. Lauantaina kävin soittamassa varsin hilpeän hääkeikan, missä esitimme kahdella sellolla Metallicaa, Apocalypticaa ja tanssihumppaa. Sunnuntai oli virallinen siivoushulluuspäivä. Tämän jälkeen eli tasan viikko sitten katsoin virallisesti olevani lomalla. Vaikka kolmen viikon kesäloma on oikeasti ruhtinaallinen kesänsä pääosin töissä viettävälle opiskelijalle, on tässä kummasti ehtinyt tulla sellainen olo, että päivät loppuvat kesken.

Kuluneen lomaviikkoni aikana olen ehtinyt käydä kahdesti kiipeämässä Salmisaaressa, seikkailla köysiradoilla Flowparkissa, ihmetellä elikoita Luonnontieteellisessä museossa, leikkauttaa hiukseni kätevämpiin mittoihin, viimeistellä villasukat, ostaa lankoja ja aloittaa uuden neuletyön, hankkia reissua varten puuttuvia asioita, käydä pari kertaa lenkillä, sekä viettää todella rennon ja hilpeän selloviikonlopun Artjärvellä (ohjelmassa mm. mölkkyä, Apocalypticaa ja Perseidit). Tylsää siis ei ainakaan ole ollut! Parin seuraavan viikon suunnitelmat näyttävät vähän vähemmän vaihtelevilta: huomenna lähdemme Walesiin, missä ohjelmassa on luolia, luolia ja lisää luolia. Whii.

Taas mennään

Työt jatkuivat, kuten oli tarkoituskin, eikä siinä mitään sen ihmeempää. Puuha ei muutu sen jännittävämmäksi, vaikka tiedostaakin sen, että hetkenä minä hyvänsä joku saattaa päättää päättää päivänsä metrojunan alle. Toki pelästyn aina hirveästi, jos asemaa lähestyessäni näen jonkun laiturin turvarajan väärällä puolella, tai havaitsen jonkun kävelevän rataa kohti, mutta tämä ei ole mitään uutta. Viikonlopun aamuvuoroissa loppujen lopuksi suurin haaste oli, kuten tavallista, hereillä pysyttely. Onneksi ne olivat tämän kesän viimeiset aamuvuorot. Vielä on jäljellä neljä iltaa, sitten on metroilu tältä erää ohi ja pääsen lomailemaan. Elättelen toiveita, että ensi kesäksi saisin jonkun hassun harjoittelupaikan, eli niitä harvinaisia ja paljon metsästettyjä oman alan töitä.

Muissa uutisissa: kun kiipeilyseurasta on vajausta, koska Olmi huitelee jossain Afrikassa, päätin näköjään aloittaa lenkkeilyn, tai jotain sinne päin. Koska en osaa tehdä asioita ilman selkeitä ohjeita, valitsin valmiin sohvaperuna-aloittelijoiden juoksuohjelman, ja olen jopa onnistunut seuraamaankin sitä jo kolmen viikon ajan. Nyt ajattelin vaihtaa toiseen, jossa on tavoitteena jaksaa juosta 5 kilometrin lenkki. Saapi nähdä, miten käy. Ikinä en ole niin pitkään jaksanut, kestävyyslajit kun eivät koskaan ole olleet minun juttuni.

Lisäksi, mulla on älytön söpöeläinkausi päällä. Tulipa muun muassa selattua läpi tämä sivusto, joka oikeasti melkeinpä voittaa Cute Overloadinkin. Tekisi mieli hommata lemmikki. Onneksi se on käytännössä täysin mahdoton ajatus, koska ei aika mitenkään riittäisi, enkä kykene pitämään edes huonekasveja hengissä. Pitää tyytyä helppohoitoiseen ja pörröiseen kahvinkeitinhomeeseen.